Japanin matkallamme kävimme tietysti monissa suurissa temppeleissä, joista parhaiten minulle jäivät mieleen jo aiemmin mainitsemani Atsuta jingu Nagoyassa (vastaus otsikon kysymykseen missä se on), Ryoan-ji ja Sanjusangen-do Kiotossa. Kuulu Kultainen temppeli Kiotossa erosi muista vain kultaisella loistollaan, joten se ei ollut niin vaikuttava kuin odotin.
Atsuta Jingua ei erityisemmin mainosteta Nagoyan turistioppaissa, voi jopa olla, ettei sinne erityisemmin haluta turisteja. Sen valtavaan puistoon ei ollut pääsymaksua eikä englanninkielisiä tekstejä näkynyt missään. Oppaita ei liioin ollut. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme oppaaksemme englantia yllättävän hyvin taitavan vasta eläkkeelle siirtyneen insinöörin. Hän ehkä halusi verestää kielitaitoaan, sillä hän oli matkustellut työnsä vuoksi paljon Euroopassa ja Suomen ystäväkin hän oli. Hyräilimme yhdessä Finlandiaa, "teidän itsenäisyyslauluanne", kuten hän sanoi. Häneltä saimme oivallista tietoa.
Atsuta jingu on shintolaistemppeli, yksi maan tärkeimmistä. Japanilaisia käy siellä 7-9 miljoonaa vuodessa. Yhtään länsimaista emme siellä nähneet. Puistossa on monta 800-1000-vuotista valtavaa puuta. Oppaamme kehotti meitä painamaan kätemme yhden vanhuksen juurelle, jotta saisimme siltä ikiaikaista voimaa ja viisautta. Sitä on nyt saatu, joten älkää hämmästykö tavatessamme, jos se sattuisi heti loistamaan olemuksestani.
Hän esitteli meille päätemppelin lisäksi neljä pyhättöä, niitä noin leikkimökin kokoisia hirsirakennuksia, joita kuvissa usein näkee. Yksi oli Korppi-jumalan, jonka vastuulla ovat säät. Korppeja näkyikin sen ympärillä monta. Toinen oli sadon jumalan ja kolmas veden. Neljäs pyhättö oli vaatimattomasti metsän keskellä, kapean polun päässä oleva vihkimispaikka.
Vesijumala oli pieni sammaleen peittämä kivi keskellä ehkä 8-metristä matalavetistä kiviallasta. Vesi oli pohjavettä ja hyvin kylmää. Sitä otettiin pieneen päreestä kietaistuun kauhaan kolme kertaa ja heitettiin jumalan päälle, jotta se heräisi. Vasta sen jälkeen oli pyynnön ja rukouksen vuoro. Yleensä jumalien herättämiseksi myös taputettiin käsiä terävästi yhteen tai kilisytettiin tai kumisutettiin isoja kelloja. Yksi nainen villiintyi heittämään vettä varmaan kymmenen kertaa ja sain oppaaltamme moitteet. "Eihän sitä nyt noin häiritä", hän selitti meillekin.
Suuressa puistossa oli pari lampea, joista toisen reunalle istuimme. Lammissa on aina valtavia karppeja, joissakin, niin kuin tässä, myös kilpikonnia. Iloisen yllätyksen soi pitkä piiskanohut käärme, joka ui melkein jalkojemme alla olevaan koloon. Kysyin sen nähneiltä, onko se myrkyllinen, mutta he eivät tienneet. Kolo oli lammen kivireunuksessa, joten sitä piti kurkkia vaivihkaa reunan yli, ettei se säiky. Lopulta se tuli niin uteliaaksi, että alkoi kieltään lipoen lähestyä minua. Käärmehän ei näe hyvin, mutta hajuaisti toimii. Harmitti, kun joku lapsi tömisteli juuri silloin lammen reunalle ja kaverini livahti äkkiä näkymättömiin. Olisin halunnut nähdä, miten pitkälle meidän molempien rohkeus olisi riittänyt.
Atsuta jingun modernissa päärakennuksessa on pieni museo, jossa oli vanhoja piirroksia ja hyvin vanhoja, mutta edelleen loistavan teräviä ja kauniita miekkoja sekä naamioita ja asuja. Jos siis satutte joskus Nagoyaan, junalla pääsee näppärästi temppelin lähistölle. Vierailu kannattaa ehdottomasti. Nagoyaa ei pidetä mitenkään kummoisena turistikaupunkina, mutta kyllä sieltäkin katsomista löytyy muutamiksi päiviksi.
Tämä tällä kertaa. Pian lisää noista toisista.
tiistai 29. toukokuuta 2012
torstai 24. toukokuuta 2012
Donokurai kakarimasuka? - Yhdeksän tuntia
Täällä taas. Senkin uhalla, että turhan moni tunnusti FB:n puolella tykkäävänsä, kun kerroin vaikenevani pariksi viikoksi. Otsikossa kysyn kauanko kestää (lento) ja vastaus onkin jo selvempi.
En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.
Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.
Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.
Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.
Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.
Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.
Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.
Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.
Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.
En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.
Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.
Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.
Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.
Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.
Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.
Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.
Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.
Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Odotettavissa hiljaisuutta
Pariin viikkoon en nyt rupattele tällä palstalla. Kirjoitus- ja muita kiireitä, matka, kevään ihmettelyä. Ja ihana tämä kevät kyllä onkin. Tänään ajelimme täältä Helsingistä Vesilahdelle ja takaisin, ja vaikka olin ison osan matkaa ratissa, aina sentään voi kurkkia myös maisemia. Kevät on toiveikasta, rakastettavaa, herkkää, kaunista, kaikkea sitä, mitä elämältä toivoo. Ihanaa, että meillä on neljä vuodenaikaa, joista nauttia. (Pitäisiköhän tämä tulostaa synkintä syksyä varten seinälle?)
Sellainenkin ilo tässä on ollut, että olen saanut lukea taitavan kollegan käsikirjoitusta sen kirjoitusvaiheessa. En voi muuta kuin nauttia ja olla suunnattoman iloinen, että meillä on hänenlaisiaan nuoria kirjailijoita. Ja toinen ilo, valtava ja ihana sekin: Tuula Kallioniemi sai 20 vuoden jälkeen lasten ja nuortenkirjallisuudelle annetun kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tuula, jos kuka, sen ansaitsi: ahkera, osaava, ideoita pulppuava, aina heikompien puolella oleva ja niin vaatimaton rakas ystäväni.
En usko maailman kovin suuresti järkkyvän siitä, että hetkeksi hiljenen. Onnellista hiljaisuutta tämä silti on. Nauti sinäkin, rakas lukijani, nauti ja elä täysillä! Mennyt on takana, tulevasta emme tiedä, mutta tämä päivä meillä on, juuri tämä päivä. Ja kevät!
Sellainenkin ilo tässä on ollut, että olen saanut lukea taitavan kollegan käsikirjoitusta sen kirjoitusvaiheessa. En voi muuta kuin nauttia ja olla suunnattoman iloinen, että meillä on hänenlaisiaan nuoria kirjailijoita. Ja toinen ilo, valtava ja ihana sekin: Tuula Kallioniemi sai 20 vuoden jälkeen lasten ja nuortenkirjallisuudelle annetun kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tuula, jos kuka, sen ansaitsi: ahkera, osaava, ideoita pulppuava, aina heikompien puolella oleva ja niin vaatimaton rakas ystäväni.
En usko maailman kovin suuresti järkkyvän siitä, että hetkeksi hiljenen. Onnellista hiljaisuutta tämä silti on. Nauti sinäkin, rakas lukijani, nauti ja elä täysillä! Mennyt on takana, tulevasta emme tiedä, mutta tämä päivä meillä on, juuri tämä päivä. Ja kevät!
lauantai 5. toukokuuta 2012
Ystäväni Histamiini
Pakkohan minun Histamiinista on nyt taas puhua. Niin kuin muidenkin ystävien kanssa, määrävuodet panevat ajattelemaan kaikkea niiden aikana tapahtunutta. Kaikkea en tosiaankaan aio tässä kertailla, mutta jäin pohtimaan sitä, miten joku oma hahmo pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan elää ja tulla näkyville aina silloin tällöin. Toivon Histamiinin pysyvän tiukkana ja olevan mukanani tästä eteenkinpäin.
Tutun hahmon seurassa on helppoa istua koneelle ja alkaa kysellä sen kuulumisia. Tai no, tietenkin mietin aina ensin, mitä Histamiini nyt voisi puuhailla ja mistä asiasta minä voisin sen avulla puhua. Omat suunnitelmani saattavat silti muuttua aika perusteellisesti, kun päästän Histamiinin irti. Vaikka se on pehmo-otus, se on aika itsepäinen sellainen.
Ensin ajattelin sen esiintyvän vain ekassa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Sepä tahtoi jatkaa. Sitten olivat joulukalenterit ja Histamiini leimautui jouluiseksi. Sepä tahtoi tehdä muutakin, lähteä vaikka etsimään merenneidon aarretta. Ensin päättelin sen olevan ruuna. Mitä vielä, pian mukaan tuli Titiina ja sitten jo Pirpo-varsakin.
Aika pian ensimmäisen joulukalenterin jälkeen halusin kirjoittaa Histamiinista myös kirjoja. Kuvittajaksi tuli ensin Masa Pulkkinen. Masa teki meidän purjeveneemme kylkeen suuren Histamiinin kuvan, sillä tietenkin veneenkin nimi oli Histamiini. Juhlallisiin kastajaisiin osallistuivat niin Raninin Irja ja Matti kuin Masa vaimoineen ja vielä Eskolan Tiina Otavasta. Enkä varmasti liiottele, jos sanon, että veneemme on saanut muutamat sadat vilkutukset vuosien varrella toisista veneistä ja rannoilta juuri tuon Histamiinin kuvan vuoksi.
Jossain vaiheessa siirryin Tammelle ja kuvittajaksi tuli Jukka Lemmetty. Histamiinin hahmo vaihtui aika radikaalisti, mutta mainio se on edelleen. Kirjailijan onni on saada hyvä kuvittaja, ja heidät olen Masassa ja Jukassa saanut.
Histamiini on minulle tosiaan jo kuin vanha hyvin luotettava ystävä, jonka seurassa viihdyn. Ihmisiässä se alkaa olla kohta keski-ikäinen, hevoseksi se on iäkäs. Onneksi Histamiini on marionetti, joten ei ole vaaraa sen päätymisestä makkaraksi. Alkuperäinen on - tai ainakin oli, en ole aivan lähiaikoina tarkastanut asiaa - Ylen Ison pajan käytävän vitriininissä esillä. Pieni, myös televisiossa esiintynyt riippuu ikkunssani ja hyllyssä on jo kaksitoista kirjaa. Aika hepo! Tämänkö tosiaan aioin lahdata heti alkuunsa!
Tutun hahmon seurassa on helppoa istua koneelle ja alkaa kysellä sen kuulumisia. Tai no, tietenkin mietin aina ensin, mitä Histamiini nyt voisi puuhailla ja mistä asiasta minä voisin sen avulla puhua. Omat suunnitelmani saattavat silti muuttua aika perusteellisesti, kun päästän Histamiinin irti. Vaikka se on pehmo-otus, se on aika itsepäinen sellainen.
Ensin ajattelin sen esiintyvän vain ekassa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Sepä tahtoi jatkaa. Sitten olivat joulukalenterit ja Histamiini leimautui jouluiseksi. Sepä tahtoi tehdä muutakin, lähteä vaikka etsimään merenneidon aarretta. Ensin päättelin sen olevan ruuna. Mitä vielä, pian mukaan tuli Titiina ja sitten jo Pirpo-varsakin.
Aika pian ensimmäisen joulukalenterin jälkeen halusin kirjoittaa Histamiinista myös kirjoja. Kuvittajaksi tuli ensin Masa Pulkkinen. Masa teki meidän purjeveneemme kylkeen suuren Histamiinin kuvan, sillä tietenkin veneenkin nimi oli Histamiini. Juhlallisiin kastajaisiin osallistuivat niin Raninin Irja ja Matti kuin Masa vaimoineen ja vielä Eskolan Tiina Otavasta. Enkä varmasti liiottele, jos sanon, että veneemme on saanut muutamat sadat vilkutukset vuosien varrella toisista veneistä ja rannoilta juuri tuon Histamiinin kuvan vuoksi.
Jossain vaiheessa siirryin Tammelle ja kuvittajaksi tuli Jukka Lemmetty. Histamiinin hahmo vaihtui aika radikaalisti, mutta mainio se on edelleen. Kirjailijan onni on saada hyvä kuvittaja, ja heidät olen Masassa ja Jukassa saanut.
Histamiini on minulle tosiaan jo kuin vanha hyvin luotettava ystävä, jonka seurassa viihdyn. Ihmisiässä se alkaa olla kohta keski-ikäinen, hevoseksi se on iäkäs. Onneksi Histamiini on marionetti, joten ei ole vaaraa sen päätymisestä makkaraksi. Alkuperäinen on - tai ainakin oli, en ole aivan lähiaikoina tarkastanut asiaa - Ylen Ison pajan käytävän vitriininissä esillä. Pieni, myös televisiossa esiintynyt riippuu ikkunssani ja hyllyssä on jo kaksitoista kirjaa. Aika hepo! Tämänkö tosiaan aioin lahdata heti alkuunsa!
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Haastateltavan ilot ja epäilyt
Olen päässyt viime viikolla kertomaan kirjastani niin television Aamun kirjaan kuin radion Viikon kirjaankin. Seppo Puttosen ja Nadja Novakin haastateltavaksi on helppo mennä, sillä he ovat lukeneet ja analysoineet lukemansa. Tiedän puhuvani heidän kanssaan samasta kirjasta, iloitsen tapaamisesta.
Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.
Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.
Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.
Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.
Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.
Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.
Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.
Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.
Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.
Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)