Reuhattu on, nyt töihin!

Mitä muuta se muka on kuin reuhaamista tuommoinen Helsingin kirjamessukin? Olen ollut huomaavinani, että oikein kunnon reuhaamisen jälkeen lapset ovat väsyneitä mutta varsin onnellisia. Jos eivät sitten niin väsyneitä, että alkavat tapella. En alkanut, en. Onnellinen olin ja olen.

Jännittäväksi elämä tosin meni Suomen lasten aarrelaivojen kanssa. Sain kirjan suoraan painosta keskiviikkona, kun lähtö messuille oli jo seuraavana päivänä. Menin jalan sitä hakemaan, sillä painon piti olla vain kaksi kiloa. Nyt tosin ihmettelen, miten moiseen uskoin, mutta kuvittelin varmaan saavani pari kirjaa näytteeksi. Niin paketin päällä myös luki. Tosiasiassa se olikin kuusi kiloa ja  neliskanttinen laatikko vailla muuta kantomahdollisuutta kuin syli. Helpotus ja uuden saamisen ilo auttoi kuitenkin kantamaan sen kotiin asti. Eikä ilo suinkaan vähentynyt kirjaa katsoessa. Kuvitus on hieno.

On aika harvinaista, että omaa ohjelmanumeroaan messuilla odottaa oikein innokkaasti. Itseni olen kuullut aiemminkin puhuvan, mutta kanssaesiintyjäni, sukeltavan meriarkeologi Päivi Pihlanjärven osuus oli se, mitä odotin. Enkä pettynyt, päinvastoin. Päivi kertoi sanoin ja kuvin työstään, siitä miten hylkyjä tutkitaan. Hän oli juuri edellisenä iltana tullut vasta löydettyä hylkyä tutkimasta ja sahaamasta siitä näytettä ajoittamista varten.

Päivi ei ole mikään iso ja muskelikkaalta vaikuttava nainen, mutta siellä syvällä veden alla hän oli sahannut useina päivinä. Kävi työstä, hän myönsi. Tehtäväkuvaus Museoviraston sivulla on: Intendentti, Osallistuminen virkatyönä tehtävien vedenalaisten kenttätöiden valmistelussa sekä kenttä- ja jälkitöissä. Sukeltaminen ja pinta-avustajan tehtävät. Dokumentointi, kartoitus, löytöjen käsittely ja näytteiden ottaminen.

Yleisöä oli hyvin, suurin osa koululaisia ja heidän opettajiaan. Ei tarvinnut keksiä jippoja pitääkseen heitä tarkkaavaisina. Niinpä vielä tässä haluan esittää Päiville kiitokseni sekä kirjan tekovaiheessa saamastani avusta että tosi kiinnostavasta esiintymisestä.

Ja tietysti messuilla oli myös monia kivoja tapaamisia. Illan päätteeksi olin vielä Ruotsin suurlähetystön pippaloissa aika monen muun kanssa. Tunnelma oli rento ja iloinen. Nyt kaiken tämän jälkeen on hyvä aloittaa taas työnteko. Uuden valittuni taustojen tutkiminen, Elli/Minnan selkoistaminen ja ahma-kirjan toteuttaminen. Tuntuu hyvältä!

Joskus kaikki vain tapahtuu yhtä aikaa

Turun kirjamessut ovat taas tältä syksyltä ohi ja tulevan viikon lopussa vuorossa on Helsingin. Onneksi Helsingin saavutan paljon lyhyemmässä ajassa kuin Turun. En tosiaan ollut tajunnut aikaisemmin, miten kauan vie matka Turkuun täältä Heinolasta, joka mielestäni ei nyt niin kauhean kaukana ole kaikesta tärkeästä. Ei olisikaan, jos sattuisin olemaan lintu. Julkisilla kulkuneuvoilla otti kuitenkin viisi tuntia päästä messukeskukseen asti. Viidellä kulkuneuvollakin (bussi-juna-juna-juna-bussi) sinne piti mennä. Huh-huh!

Messut antoivat hyvän mielen, niin kuin aina ovat tehneet. Siitäkin huolimatta, että en nähnyt uutta kirjaani siellä millään pöydällä myynnissä. Nuorisokirjailijoiden osastolla se oli kansikilpailijoiden joukossa ja tuli äänestyksessä seitsemänneksi, mikä oli kiva yllätys. Pidän itse Laura Lyytisen suunnittelemasta kannesta kovasti, mutta  poikkeaahan se totutusta, minkä vuoksi en osannut odottaa sitä enkä tätä. Tiedon siitä, että se miellytti äänestäjiä, otin iloisena vastaan.

Tyytyväinen olin myös kumpaankin haastattelijaani, Sirpa Kähköseen Kirjailijaliiton ohjelmassa ja Tiina Lehtinevaan Nuorisokirjailjoiden osastolla. Lämmin kiitos molemmille mukavasta ja heidän puoleltaan hyvin valmistellusta haastattelusta.

Helsingin messuilla kerron Laura Haapamäen kuvittamasta kirjastani Suomen lasten aarrelaivat yhdessä Muesoviraston sukeltavan meriarkeologin Päivi Pihlanjärven kanssa perjantaina klo 10.30 Toukola-lavalla. Odotan tätä kovasti, sillä Päivi näyttää videoita ja kertoo oikein konkreettisesti hylkyjen löytämisestä ja tutkimisesta.

Ja sitten niihin muihin yhtä aikaa -tapahtumiin. Paitsi kirjamessut, jotka tuovat tähän lokakuuuhun aina omat kiireensä ja ilonsa, muitakin iloja on ollut ja vielä tulossa. Kuukausi on puolivälissä, ja nyt on jo ehtinyt ilmestyä toinen syksyn kirjoistani ja toinen ilmestyy ensi viikolla. Olen niiden välillä allekirjoittanut kaksi ensi vuoden kustannussopimusta. Sen lisäksi olen saanut idean seuraavaksi nuorille suunnatun historiallisen romaanin päähenkilökseni, ja se on alkanut tykyttää vallan vahvasti mielessäni. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjani muuntamisen selkomuotoonkin olen aloittanut.

Joten eikö vain: ei nukkuvaa eikä puolikuollutta.

Kaikesta tästä huolimatta pimeys on alkanut painaa päälle vahvasti. Siinä ei yhtään auta, että korvamatona on ollut jo pari viikkoa Syyslaulu ja erityisesti sen sanat: sillä pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten en muistaisi kai lainkaan...

Onneksi on tämä rakas, itselle niin paljon antava työ. Missähän mahtaisin olla ilman tätä!

Ehkä on hyvä lopettaa ensimmäisen kymmenvuotiaana aloittamani romaanin alkusanoihin: "Oli kaunis kevätaamu, linnut livertivät ja aurinko paistoi täydeltä terältä kauniiseen, pieneen alppikylään Norjassa." Ja kertoa vielä senkin, että äitini oli maantiedon opettaja. Saatoin saada huomautuksen esitellessäni ylpeänä käsikirjoitustani, mutta semmoistahan se niiden kanssa usein tahtoo olla.

Kirjahedelmä ei putoa puusta

Syksy on sadonkorjuun aikaa. Kaikessa viljelemisessä saa tehdä aika paljon työtä kunnon tuloksen saadakseen, ja niin se tosiaan on kirjamaailmassakin. Kirja ei putoa tuosta vain kypsänä kasvattajansa suuhun, sen kypsyminen vaatii monta vaihetta. Yleensä aloittaminen on ihanaa ja jonkin aikaa sujuu kuin leikiten. Sen jälkeen tulee usein aika pohtia ankarasti, ja jos on sattunut saamaan sellaisen onnen kuin hyvän ja luotettavan kustannustoimittajan, keskustella hänen kanssaan.

Luulen melkein, ettei monikaan kirjailija pääse kirjoittamisen aikana ilman yhtä tai useampia tuskavaiheita: epäilyjä omista kyvyistä, siitä kiinnostaako tällainen nyt ketään ja jopa fyysisestä väsymisestä. Historiallisten kirjojen kanssa on vielä oltava tarkkana siitä, että lähteet ovat oikeita ja tutkimustulokset niitä viimeisimpiä, joilla ehkä kumotaan aikaisemmat vahvat uskomukset. Lähteiden on siis oltava luotettavia, mutta mistä sen aina tietää. Tämä on ainakin minulla suuri huoli.

Mutta kun kirja sitten vihdoin on omassa kädessä painettuna, oikeana ihanana kirjan tuntuisena painona kädessä, on se vain kaiken vaivan ja tuskan arvoinen.

Ei tämäkään vaihe silti ole yksiselitteinen. Päällimmäisenä on riemu, mutta jo heti aika lähellä sivulla kärkkyy säikähdys. Pärjääkö tämä kirjamaailman ankarassa kilpailussa? Löytävätkö lukijat sen? Kannattaahan se varmasti lukea?

Juuri tässä sitä nyt ollaan. Sampanjaa on maisteltu niiden muutamien naapureiden ja ystävien kanssa, joita minulla täällä Heinolassa jo on. Hesarin syksyn lasten- ja nuortenkirjojen koosteeseenkin Elli ja Minna pääsivät, mikä tietysti ilahdutti. Mutta huomenna alkavat Turun kirjamessut, ja siellä se sitten on yhtenä, kuinkahan monista, lukijoiden edessä, työnnettynä yksin kylmään maailmaan. Voi pientäni!

Niin, olen tosiaan huomenna perjantaina Turussa nuorisokirjailijoiden osastolla Tiina Lehtinevan haastateltavana klo 16.30. Lauantaina olen kello 15 Sirpa Kähkösen jututtamana Fiore-lavalla. Jos olette jossain hollilla, tulkaa tapaamaan.

Ja hei! Vaikka ollaan jo lokakuussa, kukat kukkivat. Tämän kuvan otin parvekkeellani eilen. Tuon kimpun kesän alussa tuonut totesi: rakkaudella annettu, rakkaudella vaalittu. Kyllä!

Värien iloa ja syksyn tuoksuja itse kullekin säädylle kuten myös säädyttömille!