Nettiä, hiekkaa ja joulua

 Vihdoinkin! Monien harmittelujen ja mutkien jälkeen sain toimivan nettiyhteyden. Edellisessä asunnossa ei toiminut kuin pieni tabletti silloin tällöin sekä kännykkä. Vaihdoin muustakin syystä seinänaapuriasuntoon, ja lopulta ihme on tapahtunut. Ei suinkaan niin, että yhteyteni toimisi tämän asunnon hyvän yhteyden kautta, vaan nyt toimii edellisen asunnon yhteys, aika heikko. Pääasia kuitenkin, että toimii, sillä työssäni tällä hetkellä tärkeintå on tietojen hakeminen. Niitä ei löydä kuin netin kautta. Niin ja tablettiin en tietenkään enää saa yhteyttä.

Olen tosin tilannut tänne antikvariaateista kaksi kirjaa, mutta saa nähdä, tulevatko perille. Vähän harmittaa olla täällä juuri työn tässä vaiheessa, mutta toisaalta selälleni ei voi enää muuta tehdä kuin varoa kylmää ja liukasta. Asiantuntijan vahva varotus oli, että kipua ei saa päästää kroonistumaan. Täällä sitä ei tapahdu, kun ei tarvitse edes miettiä koko asiaa. Kävelemme Tesse-pennun kanssa vähintään 8 km päivässä, mutta tänäänkin tulee 11. Kun ison osan siitä tekee vielä pehmeässä Saharan hiekassa, kyllä se liikunnasta käy.

Saharan hiekka on toisaalta ihanaa, mutta aina asunnolle palattuani mietin, miten paljon sitä täytyy täällä astikin olla. Kenkien mukana tulee sellaiset annokset, että kun niin epäilemättä tapahtuu myös muille, rannalta kulkeutuu pois päivittäin melkoinen määrä. Olen tosin pari kertaa katsellut Saharaa lentokoneesta, ja kyllähän siellä hiekkaa riittää. Kerran on oltu jollain reissulla Saharan kulmallakin ja vakuututtu samasta. - Autsch, miten ikävä noista muistoista tuli päästä taas joskus kunnon reissuun. Saa nähdä, milloin sekin viimein tapahtuu.

Tällä hetkellä voin sanoa, että kirjoitustöitä on vähän limittäin ja lomittain kolme. Saarikirja on tulossa ja vaatii tietysti vielä omat vaiheensa. Suurisuurisuuritöiseen Sibeliuksen perheen tytöistä toiseksi vanhimman, Ruthin, kautta kertovaan kirjaan haen tietoja, ja uusi tietokirjakin on pohjustettavana. Pää on aika kierroksilla, eniten Ruthin vuoksi. En vielä ole saanut selvyyttä, miten kerron, ja siinä onkin tekemistä. 

Mahtava isä tahtoo tunkea koko ajan etualalle, vaikka sitä en aio hänelle suoda. Paljon pitää silti hänestäkin tietää. Kaiken lisäksi hän on yllättänyt minut täysin. Onkin ollut lapsia ymmärtävä hellä ja kekseliäs isä. Tietenkin osin enkin vuoksi, ettei noihin aikoihin isien tarvinnut pahemmin ottaa perheen käytännön arjesta huolta. Mutta se seitsemän otsarypyn tuikean näköinen mies hän ei ole kotonaan ollut, vaikka hänen työskennellessään on talossa täytynyt olla ehdoton hiljaisuus. Lapset ovat kuitenkin mukautuvaisia, sen näkee taas Sibeliuksen perheen elämässäkin. En odottanut aloittaessani aivan näin mielenkiintoisia tuloksia.

Ja ihanaahan tämä kaikki on. Olen onnellinen niin kauan kuin saan tehdä tätä rakastamaani työtä: kirjoittaa. 

Tämän kuvan myötä haluan toivottaa täälläkin oikein hyvää ja lohdullista joulua näinä erikoisina aikoina.

Melkein lentoon lähdössä

 Tätä tämä nyt alkaa olla. Hämärä antaa kättä   toiselle, ja kynttilän lempeä tuike pehmentää oloa. 

 Meillä on menossa koiruuden opettaminen   lentokonelaukkuun. Se on aina matkustanut   kopassa automatkoilla eikä kärsi siitä. Uusi pehmeä  ja matala kabiiniin menevä laukku on kuitenkin yllättävän vaikea juttu. Tesse on hiljaa, kun onnistun sen laukkuun tunkemaan, mutta tuleva matka huolettaa minua silti. Ensi viikon lopulla on lähtö ja monenlaista täytyy ehtiä sitä ennen.

 Onneksi ainakin juuri nyt mieli on hyvä. Sain   keväällä ilmestyvän Suomen lasten saariseikkailut   loppuun ja nyt jännitän Minervan kustannuspäällikkö Maria Säntin kommentteja. Toivon tietysti kovasti niiden jälkeenkin mieleni pysyvän hyvänä.

  Nyt selailen uudelleen jo luettuja ja viime aikoina   löytyneitä uusia seuraavan kirjan taustamateriaaleja.   Niitä on! Mitä niistä otan matkalle lupaan, mistä otan valokopioita, mitkä ehdin lukea uudelleen palattuani. Ja nautin taas täysillä! En tiedä, mikä vaihe näiden tietoromaanien tekemisessä on hauskinta. Tiedon hakeminen ja löytäminen ainakin on aina yhtä  jännittävää. Se pieni tutkija minussa nauttii koko ajan.

Viime aikoina on tehty paljon lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi. On myös löydetty uusia ja ainakin tehokkaalta vaikuttavia keinoja. Esimerkiksi Kirjastolehdessä 4/2020 on monta lukemisen arvoista juttua vaikkapa kirjastoissa luettavaksi  juuri nyt. Suosittelen!

Ja toinenkin suosittelun aihe nousi tänään mieleen. Jo ilmestyneen Into-tontun ilmalento -joulukirjan kuvittajan Harri Tarkan mielikuvitus ont kerta kaikkiaan mainio ja tuottelias. Myös hänen taulunsa sekä college- ja t-paitansa ovat täysin omanlaisiaan. Käy katsomassa www.etsy.com/shop/ArtHarri ja muista samalla, ettei jouluun niin kovin pitkä aika ole. Tuo kuva on yksi esimerkki, mutta sieltä löytyy monenlaista muutakin valloittavaa. 

Seuraavan kerran kirjoitankin sitten Portugalista. Pidä peukkuja, että matka sujuu hyvin. Tesse on niin vilkas ja itsepäinen, että saatan olla mekomoisen väsy tyttö perille päästyämme.

Älköön varjosi kaventuko!

Kirjoista ja kristallikruunuista

 Yritin kovasti katsoa jotain, mutta ei onnistunut. Hämärä verkosto sotki näkymän. Aikani yritettyäni huomasin syyn. En ollut muistanut avata silmiäni.

Niinpä niin. Tuo tapahtui viime yönä unessa, mutta pätee myös hereillä. Monessakin eri yhteydessä on terveellistä avata silmänsä kunnolla ja katsoa, eikä vain hajamielisesti vilkaista. Tässä ajassa tuntuu olevan erityisen paljon sellaista, jota pitää katsoa hyvin tarkkaan ennen mielipiteen muodostamista. Eikä senkään jälkeen voi olla varma.

Siitä miten kirjamessut tänä vuonna sujuivat, on ollut helppo muodostaa mielipiteensä. Olen katsonut muutamia haastatteluja, ja onhan siellä ollut katsottavaa. Esimerkiksi Karo Hämäläisen Linna-kirja täytyy hankkia haastattelun katsottuani, niin hyvä ja rennon informatiivinen keskustelu hänellä oli Antti Majanderin kanssa. 

Sen sijaan lastenkirjojen osalta en ole tyytyväinen messujen antiin. Tuntuu, että aina vain saa hokea samaa: lukevista lapsista tulee lukevia aikuisia. Jos lastenkirjat unohdetaan, ei se ainakaan lukemista palvele. Eikö tässäkin olisi syytä päättäjien avata silmänsä. Tänä vuonna on tullut monia lastenkirjoja, jotka olisivat ansainneet paikkansa kirjamessuilla. Luulisi lisäksi koulujen ympäri Suomea voivan käyttää paremmin kirjamessujen antia hyväkseen nimenomaan tässä virtuaalimuodossa. MIKSI lastenkirjojen osuus oli niin vähäinen? Tästä kirjoitti lastenkulttuurivinkkari Vaidekin omassa blogissaan.

Samaan moiteluokkaan kuuluu nykyisin myös kirjastojen lastenkulttuuria käsittelevien lehtien osuus. Esimerkiksi Lastensuojelun keskusliiton julkaisemaa Lapsen maailmaa näyttäisi tulevan vain muutamaan pääkaupunkiseudun kirjastoon. Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden tilanne on jokseenkin sama. Määrät ovat vähentyneet vuosi vuodelta. 

Syksy sentään on hellinyt lämmöllään. Silti ne monet uimarit, joita näen koiruuslenkillämme lähes joka päivä, saavat ihoni usein kananlihalle. He tosin vakuuttavat olevansa uinnin jälkeen aina kuumissaan ja tallustelevat tyytyväisinä märät jalat paljaina kohti kotejaan. Huh!

Koiruuslenkeistä Tesseen, niiden varsinaiseen tärkeään syyhyn, jota kiitän päivittäin ulosraahaamisestani. Eilen tuli jo täyteen 2/3 vuodesta, eli Tesse on nyt kahdeksankuinen. Aamulla juon hätäisesti vähän kylmää kahvia piparin kanssa, ja pian sen jälkeen ollaankin jo lenkillä. Säällä kuin säällä on ainakin toistaiseksi tehty noin kolmen kilometrin lenkki (ja pari saman pituista lisää päivän kuluessa). Siellä aina herään ja vasta lenkin jälkeen on vuorossa kummankin aamupala. 

Kuvassa Tesse on kaverinsa Millin kanssa. Tesseä vähän vanhempi Milli, 11 v,  kastui vähän tulomatkalla meille ja on sen vuoksi huolellisesti kääriytynyt pyyhkeeseen.

Tähän vielä Ruth Snellmanin ohjeita kirjasesta Nainen ja hänen kauneutensa, julkaisuvuosi 1934:

Oikea suurmaailman nainen onkin hyvin varovainen käyttäessään korujaan. Koskaan hän ei käytä niitä päivisin; aistikas sormus, ohut rannerengas tai helmikaulanauha tai kaulaketju riittävät. Sitä vastoin iltaisin ottaessaan osaa juhlatilaisuuteen tai muuhun sellaiseen - t.s. iltapuvun kanssa - Koristeet ovat suorastaan välttämättömiä. Tämähän onkin selvää, sillä kirkkaiden kristallikruunujen valossa säihkyvät jalokivikorut häikäisten ja helmet luovat kuutamoista hohtoaan lumoavasti. - Hyvä maku korujen käytössä antakoon kuitenkin jokaiselle naiselle vissit ohjeensa.

Ettäs tiedämme, kun taas kirkkaiden kristallikruunujen valossa pääsemme juhlimaan.

Pienen juhlan aihe on tämäkin

 Ostin mansikoita, jotka eivät maistu erityisen makeilta eivätkä kovin vahvasti mansikoiltakaan. Sitä mieltä tuo viereinen tuntuu itsekin olevan. 

Tai sitten se vaan on hurjan ujo mansikkainen, kuten alemmasta kuvasta voisi päätellä. Riippuu tarkastelukulmasta, niin kuin vähän kaikki tässä maailmassa. Ja tarkastelukulmiahan riittää. Niin kuin riittää makujakin,

Onneksi niitä erilaisia makuja riittää. Mitä tästä elämisestä tulisi, jos kaikki haluaisivat aina samaa. 

Juhlan aiheesthan otsikko lupaa minun puhuvan eikä mansikoista. Kyllä vain. Olen saanut suuren huolen pois harteiltani, sillä pitkän etsiskelyn jälkeen löysin miehen kaatamaan kesämökkitontin vaaralliset puut. Yksi niistä oli valtavan korkea ja jo laho. Sen kaatosuunta hänen oli valittava tarkkaan. Jos se kaatuisi yhteen suuntaan, vanha mökki olisi vaarassa, jos toiseen, uusi mökki. Jos kolmanteen, se kaatuisi sähköjohtojen päälle ja neljännessa rysähtäisi laiturille.

Niin vain pieni kolo sentään löytyi ja minulle kohosi hiki pintaan, kun odotin puun kaatumista. Tietysti se meni tarkalleen ssuunniteltuun paikkaan. Eihän kaataja muuten olisi moninkertainen Suomen ja maailmanmestari työssään. Huh-huh! Vilpitön ihailuni sellaiselle taidolle.

Toinen juhlan aihe on se, että huomasin tämänvuotisen selkokirjani osuneen 25 vuoden päähän ensimmäisestäni Onni on Omenatiellä. Ja siinä yhteydessä mietin taas, miten hienoa on, että meillä on nykyisin kustantajia kuten Avain, joka on ottanut ohjelmaansa enemmänkin selkoa. Sen tarve on kasvanut monesta syystä. Lasten kohdalla  huomataan tarve jo ajoissa, ja sitä osataan nykyisin käyttää myös ikääntyvän väestön lukemisongelmiin. Pelkästään näön heikkeneminen voi viedä lukuilon, mutta selkokirjojen iso kirjainkoko ja selkeät rivivälit auttavat. Lisäksi niiden määrä, joiden kotikieli on muu kuin suomi on myös koko ajan lisääntynyt.

Onni on Omenatiellä -kirjan julkaisi Kirjastopalvelu ja se oli ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen selkokirja, josta oli kritiikki Hesarissa. Kritiikkejä ei ole viime aikoinakaan paljon näkynyt, mutta jonkin verran on sentään käyty keskustelu selkokirjojen merkityksestä. Sillä totta se on: Jokaisella täytyy olla oikeus lukemisen onneen. Omenatiellä tai aivan missä vain.

Tänä vuonna minulta on siis tullut neljä kirjaa, ja olen uskonut, ettei sellaista ole aiemmin tapahtunut. Onpa sittenkin. Vuoteen 2008 osui sama määrä. Silloin tuli Kummisisko, Pähkinäpuinen lipas, Suomalaisia suurnaisia, selkokirja sekin ja Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928.

Eikö tässä nyt ollutkin pienen juhlan aihetta, varsinkin kun periaatteeni on: Aina on juhlittava, jos siihen suinkin on aihetta! Murheen aiheita riittää aina ainakin jossain määrin.

Valmiina jouluun?

 Mepä ollaan. Jouluinen Into-tontun ilmalento, neljäs kirjani tänä vuonna, on ilmestynyt. Jihuu!

Aina nuo kirjapaketit pystyvät yllttämään. Puhelin kilahti eilen ja siellä oli ilmoitus noudettavasta paketista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en varmasti ole tilannut mitään viime aikoina. Seuraavaksi heräsikin jo utelias odotus. Entä jos se onkin Into. Ja sehän se oli. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin lähteä hakemaan sekä pakettia että sampanjapulloa. Ystävätkin ehtivät illaksi iloitsemaan kanssani. 

Kirjan kuvittaja on Harri Tarkka, ja minä sitten pidän hänen aivan omanlaisesta tyylistään. Siinä on mukana vauhtia ja hauskaa rentoutta. En ole nähnyt Harria työnsä ääressä, mutta tuskin hänellä kovin syvää ryppyä otsassa on voinut olla kirjan kuvia tehdessään. 

Harrin kanssa meillä on muutakin yhteistä. Hän on tyttärenpoikani kummi, ja sitä kautta häneen tutustuinkin. Aikani toivoin mielessäni, että tekisimme kirjan yhdessä ja lopulta ehdotin sitä hänelle. Kaksi Intoa on siitä jo tuloksena. Meidän pitäisi oikeastaan yhdessä ojentaa kirja Artulle, vaikka hän ei enää lastenkirjaiässä olekaan. 

Alla olevan kuvan otin koiruuslenkillä. Siitä on hauskaa tarkastella, mikä kaisloista on kuvajaista ja mikä itse kaislaa. Tänä syksynä on ollut niin paljon ihania ilmoja, että lenkkimme alkavat olla jo melkein huolestuttavan pitkiä. Ne vievät melkoisesti aikaa, vallankin kun toisen meistä on nuuskittava kaikkea kaiken aikaa. On se onneksi jo oppinut vähän tottelemaan ja saatamme joskus päästä muutamia satoja metrejä aivan reipasta vauhtia, kunnes tulee melkein käden irti repäisevä pysähdys.

Yksi lenkkisuunta on minulle erityisen mieleinen. Jonkin matkaa tiestä on omakotitalo  ja niiden välissä pieni metsikkö. Puiden kätköön on rakennettu reilun kokoinen maja puuhun. Maja on hyvin tehty, siinä on jopa sievät verhot ikkunoissa. Majan alle on kiinnitetty hevonen. Hevosen runko on korkeahko puupukki, jonka päällä on tumma vaate ja sillä satula. Hevonen riemastuttaa aina sen nähdessäni. Joku on nähnyt vaivaa, sillä melkoisella varmuudella avuksi on tarvittu aikuinen tai ainakin melkein aikuinen, ennen kuin niin hienoon tulokseen on päästy. Valitettavasti en voi hiipparoida ottamaan kuvaa, sillä tunkeutuisin silloin toisten tontille.

Pian tuon näkymän jälkeen toisen omakotitalon pihalla on Muumien torni, jonka toisesta kerroksesta pääsee alas laskettelemalla liukumäkeä. Hieno on sekin.

Poikani kertoi mukavan jutun, jonka haluan jakaa. Hänen ystävänsä ottaa hoivatakseen löytökissoja. Ei kovin monia kerralla, mutta useampia kuitenkin. Nyt hänelle oli tullut kantava narttu, joka  synnytti pian seitsemän pentua. Viimeisenä syntynyt oli hyvin pieni ja pieneksi se on jäänytkin, kehittyykin vähän muita hitaammin.

Nyt pennut ovat jo sen kokoisia, että tuovat ylpeinä saalista näytettäväksi, hiiriä tietenkin. Pikkuinen ei ollut tuonut vielä mitään, kunnes vähän aikaa sitten kantoi ylpeänä kotiin ensimmäisen saaliinsa, kastemadon. Tietenkin se sai aivan yhtä suuret kehut kuin muutkin ja tuntee varmaan olevansa jo melko iso kissa. 

Nyt takaisin työn kimppuun. Olen lukenut taas niin upeita saaritapahtumia ja tarinoita, että iloitsen tästä työstäni joka päivä.  Meneillään on Jurmo, missä olen Histamiini-purjeveneellämme käynyt lukuisia kertoja. Sen historiasta en ole tiennyt juuri mitään, vaikka sitä löytyy paljon ja hyvin mielenkiintoista. Alan tietää. Ainakin jotain.

Nautitaan tästä lämpimästä syksystä!

Kirjailijan onnenhetkiä

 Olin  kirjailijavieraana Orimattilassa. Ja voi, miten iloiseksi ja onnelliseksi käynti minut teki. Eivät lapsilukijat ole minnekään hävinneet. Oikeanlaisella kannustuksella he löytävät kirjat juuri kuin ennenkin. Tämmöisiä hetkiä elin:

Eilen 18.9. oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivä. Suomen tietokirjailijat tarjosi kahdenkymmenen kirjailijan  vierailuja kirjastoille, ja minä pääsin vierailulle Orimattilaan, josta äitini suku on kotoisin. Sitä ei tietenkään kukaan muu kuin minä tiennyt etukäteen, joten jo se antoi pienen kivan lisämausteen käyntiin.

Minun piti olla perillä 8.30, sillä olin lähdössä mukaan kirjastoauton perjantaikeikalle kolmelle ala-asteelle. Kirjaston löytämisessä oli tosin pieniä ongelmia, sillä se on Kulttuuritalossa, mutta tielle ei  kirjaston kyltti näkynyt. On se siellä, kun osaa katsoa. Minä en auton ratissa osannut. Sain kuitenkin ohjeet kahdelta varmaan lukiolaistytöltä, joille auton ikkunasta huusin oikein: Aapuaa!

 Ja kun starttasimme, miten taas sattuikaan! Ensimmäinen koulu oli Pennalan ala-aste. Juuri Pennalassa sukujuureni ovat. Kirjastoauton kuljettaja, Tapio Laine oli rento ja iloinen kaveri, joten matkanteko hänen kanssaan oli hauskaa. Olgaksi nimetty auto kiidättää kyljessään orimattilalaisen kirjailijan, Mila Teräksen luomaa ja Karoliina Pertamon kuvittamaa Olga-oravaa.  

Heti Pennalassa yllätyin iloisesti. Opettajat palauttivat kirjoja korien täydeltä. Niitä oli luettu yhdessä. Lisäksi lapsilla oli itse lainattuja kirjoja isot pinot. Uusien kirjojen lainaaminen oli myös vilkasta ja joukossa oli niin tyttöjä kuin poikia. Tapio sai tehdä töitä vauhdikkaasti, että seuraavatkin ehtisivät autoon.

Sama toistui muillakin pysähtymispaikoilla. Lisäksi minä sain kertoa tietokirjapäivästä ja siitä, miten tietokirjoja tehdään. Vilkasta keskusteluakin syntyi, vaikka millään ryhmällä ei ollut aikaa liiaksi. Ryhmiä kun ei mahtunut autoon kerralla paljon kymmentä enempää.

Kouluvierailut ovat aina mukavia ja kyllä niissäkin näkee, miten innostuneita lapset ovat lukemisesta. Me kirjailijat tosin saatamme saada jopa hieman liian positiivisen kuvan asiasta, sillä koulut, joissa lukemista ei kunnolla kannusteta, eivät "tuhlaa" rahojaan kirjailijavierailuihin. Mutta onneksi on tällaisiakin kokemuksia kuin nyt Orimattilassa. Lainatut kirjapinot olivat varmasti aitoja. Nostan kaaressa lippistäni sekä Orimattilan kirjaston väelle että lasten vanhemmille ja opettajille. Hurraa Orimattila!

Myös Kulttuuritalon taidemuseopuolella yllätyin. Siellä on hieno kokoelma eturivin taitelijoittemme töitä aina 1800-luvun alusta 1950-luvulle. Ilmari ja Toini Wall-Hakalan kokoelmaa kannattaa muuallakin asuvien käydä katsomassa. Vakuudeksi kuvia voi kurkata etukäteen kokoelman virtuaalinäyttelystä, mutta se ei missään nimessä pärjää sille, että työt näkee aitoina edessään. Maalauksia ja piirustuksia on yli 170 ja veistoksia noin 60. Suosittelen lämpimästi.

Lämpimästi kiitän myös kirjasto- ja kulttuuritoimen johtaja Minna Sirnöä, joka museon puolella haastatteli minua virtuaaliseen jakeluun ja oli kaikin puolin muutenkin mukava. Niin kuin olivat myös  kirjastonhoitaja Elina Kelovesi ja museopuolen ihanat naiset. Muistelen käyntiäni iloisena vielä monet kerrat!

Kiire kannustaa

Jahas. Onnistuin poistamaan jollain väärällä sohaisulla edellisen postaukseni Vaikeat valinnat tehty. Eipä tuolla nyt mitään kuolematonta ollut, näitä tavallisia turinoita vaan, mutta en näköjään löydä sitä mistään roskakoristakaan. Kyllä katumusnappi pitäisi olla olemassa kaikenlaiselle tekemiselle, ei vain blogin kirjoittamiselle.

Enää olisi tehtävä yksi saariretki Kotkan edustalle. En ehdi lähipäivinä, ja sen jälkeen uhkaavat kehnohkoilla ilmoilla saarivierailua ajatellen, mutta eiköhän syyskuussakin välillä aurinko paista. Tällä hetkellä pähkäilen, mitkä pari saarta minun on kirjoitettava jokseenkin valmiiksi ensimmäisinä, että kuvittaja saisi niistä ideaa kansikuvaa varten. Meillä oli väärä aikataulu kannelle, joten sen kanssa tulikin kiire. Toisaalta kiire on paras kannustaja, joten ei tämä minusta pahalta tunnu.

Kiireeseen suhtautumisessa kirjailijat eroavatkin äärilaitoihin toisistaan. Tunnen pari, jotka eivät taitaisi saada koskaan kirjoitettua kirjaa valmiiksi asti, jollei aikataulu painaisi raskaasti päälle. Toisille sellainen tilanne taas on melkoinen ahdistus. Minua ei haittaa, mutta en sitä vakituiseksi kumppaniksi sentään haluaisi.

Onneksi tästä kirjoitustuoliltani on suurenmoinen näkymä ulos. Voin nytkin tuijotella upeita, aina uudeksi muuntautuvia pilvimuodostelmia ja sinistä taivasta tai rauhoittavan hiljaa huojuvia koivun latvoja. Virtaavan vedenkin sanotaan tekevän mielelle hyvää. Koiranpentuni täyttää tänään puoli vuotta, ja siitä on tullut jo oiva lenkkikaveri. Kolmella lenkillämme kertyy päivittäin yhteensä lähes kymmenen kilometriä, eikä niitä tarvitse kävellä kadun tai vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa pitkin. Kävelemistähän suositellaan vahvasti nimenomaan ajattelun virkistämiseksi. Joten jos en saa kunnollista aikaan, syy ei ole ainakaan olosuhteissa! - Toivooko joku minulta ilmoitusta, jos taloyhtiössäni tulee asunto myyntiin?

Tesse, 6 kk 💖                                   Raili ja kaveri

Julia-ahman lukuinto

Suuri ja pieni ahma -kirjan julkistustilaisuus Ähtärin eläinpuistossa oli rento ja iloinen tilaisuus. Toimittajat ja muut mukana olleet kyselivät aktiivisesti. Syntyi hyvää keskustelua ja paljon naurua. Tuntui, että koko joukko oli vilpittömiä ahman ystäviä.

Kiitos Ähtärin eläinpuistolle ja kaikille osallistujille! Jäi hyvä mieli.

Ahmojen hoitaja Tiina Sarkkinen oli  myöhemmin kokeillut, kiinnostavatko kirjat myös Juliaa. Kyllä vain. Ahmahan on utelias, joten Julia halusi napata Meren ja ikävän kiertolaiset -kirjani itselleen lukeakseen sen omassa rauhassaan. Ehkä vasta illalla olkivuoteella selällään. Julia livisti kirjan kanssa vauhdikkaasti, mutta kuljetti sitä niin hellästi, että Tiina sai lopulta kirjan takaisin vain muutamilla hampaanjäljillä koristeltuna. Oikeastaan haluaisin pyytää kirjan muistoksi itselleni, mutta koska siinä on omistuskirjoitus Tiinalle, en sentään tee sitä. Muistattehan vanhan kansan sanonnan: "Joka ottaa ja antaa, se kanan paskan kantaa." En halua moista. Ylimmän kuvan Tiina on jo julkaissut eläinpuiston Facebook-sivuilla. 

Ähtärin eläinpuistossa sattui juuri sinä päivänä olemaan kaikkien aikojen yleisöennätys. Jonot olivat pitkiä ja parkkipaikat tupaten täynnä. Eläinpuiston poluilla oli silti rauhallinen tunnelma. Edes lasten itkua ei kuulunut, mikä yleensä tapahtumissa lasten kanssa on normaalia.

Saksassa asuva tyttäreni antoi tunnustusta myös vanhemmille. Lapsille ei kertaakaan huudettu eikä heitä komenneltu.


Olin yrittänyt löytää yöpymispaikan meille neljälle ja kahdelle pikku koiralle välille Ähtäristä Raippaluotoon, mutta en onnistunut. Jos vapaata olisi ollut, ei huolittu koiria. Ähtäristä olin löytänyt yhden pienen huoneen vailla mukavuuksia, joten siihen oli tyydyttävä. Seuraavalle päivälle tulikin sitten ajoa liian kanssa.

Olen nyt tekemässä Suomen lasten aarresaaaret -kirjaa ensi keväälle. Suomen ainoa Unescon luonnon maailmanperintölistalle päässyt Merenkurkun saaristo kuuluu kirjaan ilman muuta. Käynti siellä kannattaa jo Raippaluodon sillan vuoksi. Se on Suomen pisin ja aivan omannäköisensä. Kunpa sen näkisi joskus vielä valaistuna. Raippaluodon suuntaan ei onneksi ollut sellaisia autojonoja kuin Turun saaristossa, jopa Saltkaretin näköalatorniin saattoi kavuta vaikka turvavälit muistaen. Kapuaminen kannattaaa sekin, sillä merimaisema sieltä katsottuna on aivan omanlaisensa. Täällä jääkauden vaikutukset näkyvät parhaiten koko maapallolla.

Jos ette enää tänä kesänä ehdi, suosittelen Raippaluodon vierailua ensi vuonna. Saimme kaiken lisäksi ravintola Arkenissa Svedjehamnissa aivan hurjan hyvän lounaan. Vähään aikaan en ole niin maukasta syönyt. Jokainen meistä valitsi erilaisen ja kehui omaa annostaan vuolaasti.

Matkareittimme ei mennyt pitkin tylsiä moottoriteitä, joten saimme ihailla vaihtelevia kulttuurimaisemia lähes 700 kilometrin verran. Maisemat olivat tosiaan monenlaisia ja alueelliset kulttuurierot näkyivät selvästi. Onneksi meitä oli kaksi ajamassa, mutta jo pelkkä istuminen riitti. Olin aika väsy perillä, mutta hyvä mieli korvasi vaivat. Onpahan taas mitä muistella.

Suuri ja pieni

Minulla on ilo esitellä: Hän on täällä tänään!

Tätä kirjaa olen tehnyt hyvin uteliaana ja suurella ilolla. Satunnaisen kymmenen vuotta sitten tapahtuneen lyhyen tapaamisen jälkeen vasta nyt todella löysin ahman. Se otti minut lempeästi pikku tassuihinsa ja kynsiinsä - jotka kansikuvassa näkyvät hyvin - aivan kokonaan.

Ahma on hauska, leikkisä, aika salaperäinen ja erittäin uhanalainen metsiemme ihme. Se on suurpedoistamme pienin ja näätäeläimistämme suurin. Euroopassa sitä esiintyy Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, mutta niin huonon maineen me olemme sille antaneet, että jopa saksan kielessä sen on nimi ahmatti.

Tämän kirjan tekeminenkin on poikennut kaikista aiemmista. Vakiokustantajani epäilivät, ettei se maineensa vuoksi kiinnosta ketään. Olin jo varma, että joudun tekemään ensimmäisen omakustanteen, mihin tosin olin saanut VaLas-yhteisön Sari Peltoniemeltä ja Antti Tammelalta sekä Anne Leinoselta paljon tärkeitä vinkkejä. Luonnonystävä ja kustantaja Heikki Savola Robustos Kustannuksesta tuli viime tingassa mukaan. Olin jo silloin saanut Ähtärin eläinpuistosta upeita kuvia ja löytänyt graafikko ja luonnonkuvaaja Sami Säilyn taittajaksi. Samin mukana kirjaan tuli lisää ymmärrystä ahmojen asuinalueista.

Voin täydellä syyllä sanoa, että tätä kirjaa on tehty rakkaudesta monipuoliseen luontoomme ja sen tärkeänä osana ahmaan, joka oli jo vaarassa kuolla meillä sukupuuttoon. Kirja on tehty ala-asteelaisille, mutta veikkaan, että suurin osa vanhemmistakin saa siitä paljon tietoa ahmasta.

Kuten näette olisin valmis vaikka kirjoittamaan oodin ahmalle, jos se jotenkin auttaisi siihen, että kirja löytäisi tiensä lukijoiden pienempiin tai isompiin käsiin. Ahman vuoksi.

Hirsimökki on ihme ja Pellinki myös

Toissapäivänä ajeltiin Tessen kanssa lähes 400 km. Auton viilennys toimii hyvin ja retki oli kaikkinensa kaunis ja hyvä. Mutta kyllä vain, poikki olin kotiin päästyämme. Tessekin pieneni puolella Emäsalossa kasvattajan trimmaustaidoilla. Tesse tapasi myös isompia sukulaisiaan ja nautti. Kiitos, Anneli ja perhe! Kiittäkää onneanne, etten asu lähempänä enkä pääse ohimennen puikkailemaan paikalle.

Trimmin ajan sain istua suoraan merelle katselevan niemen kalliolla ja ihailla täysin rinnoin. Suomalainen rannikko ja saaristo ovat niin kauniita. Nyt voin silloin tällöin nauttia niistä maalla,  Ennen neljänkymmenen purjehdusvuoteni aikana tutustuin niihin toiselta suunnallta. Viimeisimmän Suomen lasten -sarjaan kuuluneen hylyistä kertovan Suomen lasten aarrelaivat -kirjan Kultakaleerin uppoamispaikkakin oli aivan näköetäisyydellä. Kieltämättä pieni haikeus valtasi mielen. Histamiini-purjeveneemme ei ole enää meillä, nyyh!

Ensimmäinen saari kirjaa varten on löytynyt. Pellinki yllätti täysin. Veneellä on joskus poikettu yhdessä sen satamista, mutta veneilijä harvemmin lähtee syvemmin tutustumaan niin suureen saaristoon kuin Pellingillä on. Saaria ja luotoja on kaikkiaan pari sataa ja asuttuja saariakin useampia. Emäsalosta kuvittelin vain piipahtavani Pellinkiin, niin kuin sen veneellä olisin tehnytkin. Autolla kierrosta kyläkaupalle tuli lähes 60 km, mutta voi miten tyytyväinen olin, että sen kierroksen tein.

Etsin tulevaa kirjaani varten saaria, joissa on jotain kivaa lapsille siinä kuin aikuisillekin. Netin tiedot tarjolla olevasta Muumihenkisestä Kuinkas sitten kävikään -teemapolusta eivät kovin paljon kerro, mutta kun tapasin polun ideoijan, kyläkaupan Erikan, kuuntelin melkein suu auki. Niin oivaltava ja mahtava juttu, että suosittelen ihan jokaiselle joko lasten kanssa tai ilman. Yhteystiedot löytyvät täältä https://islandriddles.com/ Ennen käyntiä on otettava yhteys ja sovittava ajasta, sillä luonnon rauhaa varjellaan sillä, etteivät ryhmät saa olla suuria, eikä niitä voi olla kovin monta samana päivänä. Polku on juuri sama, jota Tove Jansson kulki lapsena kaverinsa kanssa maidonhakumatkalla.

Hui, ihan varpaita kipristää, kun ajattelen, mitä kaikkea saaristamme saattaa löytyä, kun heti ensimmäinen oli näin kertakaikkisen upea. Kirjahan tulee ensi vuoden keväällä, mutta polku on siellä jo nyt.

Pienen pettymyksenkin olen joutunut nielemään, sillä tälle kuulle luvattu Suuri ja pieni ahma valmistuukin vasta 10.7. Sen sijaan elokuussa ilmestyvä selkokirja Minnan perheen vaiheista on tulossa jo etuajassa. Virallisesti kuitenkin elokuussa. Minä saatan kuitenkin päästä kuplailemaan jo aiemmin.

Ja sitten hirren ylistys. Esi-isämme ovat asuneet paremmin kuin elementti- tai lautatalon asuja ymmärtääkään. Olen tainnut jo aiemmin kertoa, että tätä mökkiä suunnitellessani satuin kuulemaan radiossa keskustelun siitä, mikä rakennusmateriaali on terveellisin. Käsittelemätön hirsi, oli vastaus, ja niin se kyllä on. Ensimmäisilläkään kevätkäynneillä tämä ei ole kostean nihkeä ja nyt näillä helteillä sisällä on hyvä olla. Eilen ulkona 31, täällä sisällä 26. Ja paras kaikesta, aina on hyvä hengittää.

Viimeksi jo kuulutin uutta tietoa saarista, joille pääsee sekä omalla veneellä, että omalla tautolla tai jollain yleisellä kuljetuksella. Kertokaa, oi tietäjät. Kertokaa!

Taas ilon aiheet kasassa

Riiviö on työllistänyt sen verran, ettei kirjoitustöiden lisäksi energia ole riittänyt tänne asti. Tai no, paremminkin syy on se, ettei ole ollut kovin paljon entisistä poikkeavaa kirjoittamista. En tosin ole varma, pitääkö aina ollakaan.

Kirjoittaessani keskityn täysin kirjaan, mutta välillä ikävä tulee kimppuun niin vahvana, ettei siitä halua puhua. Totuus nyt vain on, että en koskaan ennen elämässäni ole asunut yksin. Opiskeluvaiheessakin ne pari huonetta, joissa asuin, oli jaettava toisen kanssa. Tesse, siis tämä pieni Riiviöni on suloinen, hellyydenkaipuinen ja aktiivinen. Mutta ihminen se ei ole. Silmillään ja hännällään tietysti vastaa aina juttuihini, mutta sen vastaukset jäävät oman tulkintani varaan. Keskustelua ei synny.

Tässä viikonvaihteessa tapahtumiset kasaantuivat taas kaikki yhtä aikaa, kuten pari kertaa ennenkin. Tässä viikonvaihteessa olen lauantaina lähettänyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää  -kirjan selkomuodon taiton tarkistettuna Avaimelle (ilmestyy elokuussa), Suuri ja pieni ahma -kirjan taiton tänään  tarkistettuna Robustokselle (ilmestyy tässä kuussa) ja tänään myös allekirjoittanut ensi keväänä tulevan Suomen lasten saariseikkailut -kirjan sopparin Minervalle. Ja kyllä, sampanjapullo on auki. Pitäisi vaan vielä olla joku iloitsemassa kanssani.

Sillä ilon aihetta näissä jokaisessa on, mutta Suuri ja pieni ahma -kirja onnistui taitettuna yllättämään minut. Se on upea. Sami Säily on yksinkertaisesti HYVÄ. Hän on sekä graafikko että luontokuvaaja. Tässä viikonvaihteessa hänen onnistui vielä ottaa kuva alfanaarassudesta, jonka tapasi Kuhmon erämaassa.

Voin kerrankin täydellä sydämellä suositella itse kirjoittamaani kirjaa kaiken ikäisille, vaikka tämä on ala-asteikäisille suunnattu. Ähtärin eläinpuistosta saadut hienot kuvat ovat rikastuneet Samin kuvilla. Tämmöisen kirjan haluaisin tehdä vielä joskus toistekin.

Ja muuten, saarikirja tulee Suomen lasten -sarjaan, jossa minulta on jo linnat, majakat ja hylyt. Nyt on etsintävaihe menossa. Kymmenen saarta rannikoltamme, ja niihin täytyy päästä sekä veneellä että joko omalla autolla tai julkisella kuljetuksella. Jotain lapsen mielikuvitusta kiehtovaa tai tapahtumatäyteistä täytyy löytyä. Otan auliisti vastaan ehdotuksia.

Nyt heräsi omatunto. Riiviö on oikeasti aivan ihana. Pois en antaisi, mitä nyt joinain päivinä huutokauppaisin vähiten vaativalle.

Riiviöstä Tuusulanjärvelle

Sujuu tämä elämä näinkin. Vapun tienoilla olen nähnyt ystäviä niin livenä kuin virtuaalisestikin. Kaikki sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Puuttuu vain yhdessä istuminen ja nauraminen sekä maailman järjestäminen vähän parempaan malliin.

Pikku Tessenikin, viralliselta nimeltään Treasure, on tavannut uusia kavereita. Tesse on noin pieneksi sopivan rohkea, mutta isot koirat suhtautuvat siihen monin tavoin.

Tyttäreni irlannin setteri Reiska käväisi pihallamme. Tytär ja vävy tietysti kiinnittivät Reiskan mielestä turhan paljon huomiota pikku otukseen, joten Reiska ei sitten sitä edes nähnyt. Tesse yritti uteliaana tuttavuutta alkusäikähdyksen jälkeen, mutta Reiska käänsi aina itsensä ja katseensa juuri vastapäiseen suuntaan. Kun ei näe, niin ei näe, kai nuo ihmiset sen lopulta tajuavat ja lopettavat turhan höpinänsä.

Oheiseen divarista ostamaani kirjaan olen enemmän kuin ihastunut. Se taustoittaa monipuolisesti, lämpimästi ja ihanan sivistyneesti Tuusulanjärven taitelijakotien elämää. Jokainen taiteenlaji asettuu omaan aikaansa. En tiennyt tästä kirjasta, mutta hankin sen luottaen Juhani Salokanteleen tekstiin, enkä totisesti turhaan.

Kirjaa lukiessa on nöyrästi myönnettävä oma tietätättömyytensä niin paljosta. Ja samalla oltava syvästi huolissaan siitä, miten historiaa ja taideaineita aiotaan entisestään vähentää koulutuksessa. Ei, ei ja EI!

Lukekaa tämä kirja! Toivottavasti teistä mahsollisimman monelle tässä on vähemmän uutta tietoa kuin minulle.

Ahma-kirjasta olen nähnyt jo kansisuunnitelman. Sen perusteella odotan aina vain kiihkeämmin, mitä läydän kansien sisältä. Ahmalive on loppunut Ylen verkkosivuilta, mutta kunhan maailma tästä taas aukeaa, piipahdan varmasti Julian ja Matin luona Ähtärissä. Kyllä maailmassa vaan on niin paljon kaikkea ihanaa!

Niin kuin nyt kevätkin. Se alkaa olla jo aika vahvoilla. Olen syntynyt alkukesästä enkä tiedä parempaa vuodenaikaa kuin kevään vaihtuminen kesään. Sitäkin tässä odottelen.

Älköön varjonne kaventuko!

Kaivattu viimeinen loksahdus

Pienen ajan sisällä on taas ehtinyt tapahtua. Ja kohta tapahtuu lisää. Ylihuomenna saapuu neiti Riiviö, sillä niin vilkas kuuluu Treasure-kääpiösnautserin pentuni olevan. Edellisen tekstini hellyttävässä kuvassa hän siis ilmeisesti miettikin, mitä koiruutta seuraavaksi keksisi.

Selkokirjan sain valmiiksi jopa etuajassa. Viimeiseksi luin sen läpi ääneen, mikä on erityisen herättelevää selkokielen kanssa. Tekstiin tuli vielä monta pientä korjausta. Tiedän monen kirjailijan lukevan paksutkin käsikirjoitukset lopuksi ääneen. Täytyypä minunkin kokeilla. Iso vesilasi ainakin täytyy varata viereen, kyllä siinä sen verran suu kuivuu.

Ähtärin eläinpuiston Matti-ahma melkein pentuna vielä. Kuva: Tiina Sarkkinen

Ahmakirjan kohdallakin tuli se viimeinen loksahdus, minkä jälkeen huomasin, että kaikki on lopulta mennyt paremmin kuin kohdalleen. Sami Säily olisi muuten jäänyt löytymättä, ja hänen avullaan kirjasta vasta tulee ahman arvoinen. Oululainen Sami on graafikko ja niin luontomme kuin erittäin uhanalaisten ahmojemmekin suuri ystävä ja lisäksi valokuvaaja. Mukaan tulee nyt myös hänen upeita kuviaan. Niitä voit ihailla sivustolla woodland.fi

Kustantajakin kirjalla nyt on, siis muu kuin minä. Olin yksinkertaisesti unohtanut, että Robustos Kustannus tekee myös lastenkirjoja, sillä itse olen heidän kanssaan toistaiseksi tehnyt vain aikuisille. Otin yhteyttä Heikki Savolaan, ja kun olin jo luopunut toivosta siltäkin suunnalta, hän ilmoittikin pitävänsä suunnitelmastamme: "Tehdään vaan."

Olin jo hypännyt kylmään veteen päättäessäni ryhtyä itse kustantajaksi. Vastaan oli ehtinyt tulla monta kysymystä, joiden edessä olisin vain raapinut päätäni, mutta VaLas-kollektiivin Sari Peltoniemi ja Antti Tammela tulivat avuksi. Silti olo oli surkean osaamaton. Pysyttelen ehdottomasti mieluummin kirjailijan roolissa kuin kustantajan. Hyvä silti oli joutua katselemaan kirjan valmistusprosessia toisessakin ominaisuudessa. Kyllä vain, samassa veneessä me olemme koko kirjallisuusmaailma. Ja rahapuoli on siinä ikävän tärkeä jokaiselle osapuolelle.

Seuraavaksi odotan jännittyneenä Samin taittoa, jota hän tekee ainakin yhtä innostuneena kuin itse olen tästä kirjasta koko ajan ollut.

Työruuhkaa ja kiihkeää odotusta

En voi kuin huokaista: Luojan kiitos töitä riittää ja juuri tällä hetkellä jopa kiirettä. Selkokirjani on oltava valmis ensi kuussa. Siihen mennessä siitä pitää karsia vielä 20 sivua. Kun olen jo karsinut ja karsinut, säikähdin ensin. Mutta töihin tartuttuani huomasin  tilanteen varsin hyväksi. Käsikirjoitus on levännyt niin pitkään, että näen, mitä korjauksia se vielä vaatii. Ja eivätköhän nuo karsittavat sivutkin löydy rivi riviltä.

Mitä tästä taas opimme? No ainakin sen, että käsikirjoitus vaatii välillä riittävän pitkän levähdyksen ja niin ilmeisesti kirjoittajakin. Nyt sitä on taas hauska muokata. Ja eiköhän sitten taas työ tekijäänsä kiitä. Vai kiittävätkö ne muka joskus? Haluaako jokainen työ vääntyillä tekijänsä muotin mukaiseksi? Välillä niillä tuntuu olevan hyvin selvä oma tahto, jolle on annettava ainakin jossain määrin periksi. Ei silloin kyllä tekijäkään paljon kiittele, ennen kuin ehkä ajan kuluttua myöntyy toteamaan tuloksen olevan sittenkin parempi näin.

Ikkunanäkymässäni on Kymijoki ja sen Jyrängönvirta. Siltojen alla virta on vuolas. Leveämmällä puolella se on kiivas mutta kulkukelpoinen, kapeammalla ja minua lähemmällä laidalla koskimainen. Lähes päivittäin sama mies pitää kuntoaan yllä soutamalla virrassa edestakaisin. Ponnistaen ja työläästi tänne ylävirtaan ja virran mukana oletettavasti nautiskellen alavirtaan.
Samanlaisia soutajia meissä ihmisissä on paljon, kuka missäkin ammatissa. Tälle kirjailijan työlle tuollainen näyttää erityisen tutulta. Alavirtaan lekottelu mennä hurahtaa kevyesti ja liiankin nopeasti, paluu ylävirtaan nostaa hien pintaan, joskus vallan tuskan hien.

Tältä kahden viikon päästä saapuva pikku kaverini näyttää. Kiitos Anneli Alfthanille tästä ihanuudesta ja kuvasta myös. Voi, miten pitkältä voi kaksi viikkoa näin etukäteen tuntua, vaikka tiedän sen sittenkin kuluvan nopeasti.

Ahmakin voi hyvin, vaikka mesenaattia ei ole ilmoittaunut. Tänään pääsin jo niin pitkälle, että kysyin yhdeltä graafikolta kiinnostusta tämän tyyppiseen työhön. En tunne häntä, mutta nettisivut vaikuttivat siltä, että kaveri voisi olla juuri oikea.  Ja siltä tosiaan vaikuttaa. Luonnosta monipuolisesti kiinnostunut taitaja, joka innostui heti. Tuntuu hyvältä. Voiko asia tosiaan loksahtaa paikalleen näin helposti? Toisaalta niinhän se on loksahdellut tähänkin asti kaiken muun paitsi kustantajan osalta. Uskoni siihen, että ahmakirja tosiaan ilmestyy oikealla hetkellä, vain vahvistuu. Saa sitten nähdä, miten edetään.

Mutta nyt: Hyvää pääsiäistä itse kullekin sielulle!

Me järjestämme yhteisen zoom-tilaisuuden lasteni perheiden kanssa. Lounastamme mitä kukin pöytäänsä on loihtinut, mutta yksi on yhteinen: pasha. En ole sellaista koskaan tehnyt, joten odotan uteliaana, mitä syntyy. Jos epäonnistun, syöjiä on onneksi vain yksi. Aion hymyillä ihastuneesti, maistuupa  tulos miltä vain.

Mesenaatin kaipuussa

Kävin eilen ensimmäisen kerran talven jälkeen mökkimaisemiani vilkaisemassa. En pysähtynyt matkalla kertaakaan, mökillä en tavannut ketään, siellä kun ei ihmisiä juuri näe, ja ajoin myös suoraan takaisin. En siis vaarantanut ketään. Näin aion tehdä vastakin, koska en onneksi enää asu Uudenmaan alueella.

Kuvasta ei näe, että Tainavesi on vapaa tuolta vastarannalta, Muurahaisniemen nenästä eteenkinpäin. Oikealle laskee pieni Kihliänjoki, joka on yleensä taannut  lintujen aikaisen saapumisen. Nyt en kuullut yhdenkään linnun ääntä, en liioin nähnyt edes talvilintuja. Olin aika pettynyt. Täällä Heinolassa ovat virrassa jo joutsenet, sorsalinnut ja hanhet. Joutsenet ja sorsat pesivät säännöllisesti  Tainavedellämme, hanhia sinne ei onneksi ole ilmestynyt.

Talven kutsumattomat alivuokralaiseni olivat ahkeroineet. Huopatohvelini oli osoittautunut hyväksi majaksi, jonne oli kuljetettu monta pientä koiran puruluuta ja mattojen hapsuja. Vaikutti siltä, että paikalla oli ollut oikein hapsutyönjohtaja, sillä niitä oli napsittu niin matoista kuin sohvan päällä olevasta peitosta. Hapsuja oli myös kasoissa pitkin lattiaa, joten ehkä suunnitelmissa oli ollut muitakin pesäkkeitä. Onneksi metsähiiret eivät pesi sisälle ja kunnioittavat lisäksi yläparvea. Siellä ei käydä.

Hyvä siellä silti oli käväistä. Myös senkin vuoksi, että en seurannut uutisia mistään tuutista. Koko päivä vailla Viimeisten Aikojen Ennustajien (VIE) vakuutteluja.

Kyllä, kyllä, ajat ovat vaikeita. Mutta onhan tässä silti selvittävä ainakin niin kauan kuin selviää.

Tämän aamun aloitinkin sitten reipastuneena. Ensin aamujumppani ja sen jälkeen Bill Haley komeettoineen soimaan. Luulen, että jos joku sitten joskus soittaa arkkuni ääressä Rock around The Clockin, arkku alkaa kummasti hytkiä. Pakko sen kuullessaan on rokata. Pakko!

Juuri yt kuuntelen paljon rauhallisempaa, Matti Heliniä hiilikuituhuiluineen,  Carboneraa. (Oih, aina välillä huvitun näistä kielemme ominaisuuksista. Hiilikuituhuiluineen, eihän tuo edes näytä suomelta.)

Tältä näyttää alkusyksystä Avaimelta ilmestyvä selkokirjani Ellistä ja Minnan perheestä. Ulkonäkö on niin erilainen kuin jo ilmestyneessä, että ei niitä ainakaan sekoita toisiinsa. Hyvä niin. Tekijä ja nimi ovat sentään samat. Tämäkin oli kiva tehdä, tosin paljon työläämpi kuin olin ajatellut. Tavallaan kääntäjän työtä, vaikka kieli on sama.

Ahma-kirja on jo vähää vaille valmis. Sain juuri kommentit yhdeltä  meistä VaLaista, Leinosen Annelta. Olen iloinen ja kiitollinen Annen huomautuksista.

Ahmpojen kanssa täytyy vielä malttaa odottaa kesänkuun alkuun, että tiedän, saanko apurahaa avukseni painatuslaskuihin. Haluaisin niin tehdä sen valmiiksi heti, kun kerran näin pitkällä olen. Mutta odottamistahan se on aina muidenkin kustantajien kanssa, miksi ei sitten omakustantajan. On tämä vaan taas toisella tavalla jännittävää tämäkin. Eikö kukaan voisi nyt ystävällisesti ilmoittautua sponsoriksi, tai kuten ennen somasti sanottiin mesenaatiksi. Sellainen minulta nyt vallan puuttuu.

Seuraavaksi on päivässäni vuorossa ensin taustakirjan lukemista ja sen jälkeen piiiitkä lenkki tuolla ihanassa ilmassa ja luonnossa. Täällä lenkkipolkuja riittää ja aina vaan löytyy uusia.

Eilinen oli hyvän oppimisen päivä: En aio tänäänkään katsoa uutisia kuin pääuutiset illansuussa. Kuulemisiin! Vilkutellaan kun nähdään

Yksin kotona

Alun tyhjäkäynti meneillään. Muutos Portugalista tänne on jo itsessään suuri, mutta nyt siihen liittyy vielä se, että tässä asunnossa en ole asunut ilman kultaista Frit-käppänääni. Sen lelut ja nukkumapaikat olivat palatessani siinä, minne ne lähtiessämme olivat jääneet. Vain lelut olen saanut kerätyksi laatikkoon, mutta olohuoneen pikku patja ja makuuhuoneen unipesä ovat edelleen paikoillaan. Pian on kulunut viikko tätä hiljaiseloa, uuden viikon alkaessa huomenna on ryhdistäydyttävä. Työ on ollut pelastukseni ja lohtuni, sitä siis jatkan. Väistämättömän ja lopullisen edessä on vain pakko taipua.

Oli sentään hyvä palata kotiin. Luin matkalla Ian McEwanin Pähkinänkuori -romaanin, jota suosittelen melkoisena lukukokemuksena. Vai oletko lukenut aiemmin kirjaa, jossa kertojana on sikiö? Kaiken lisäksi sitä voi luonnehtia jopa jännäriksi. Sen luettuani jäin kaipaamaan muita, omaan kirjastooni kuuluvia McEwanin kirjoja. Pakko kerrata ainakin jokin niistä. McEwanin huumori on aivan omaa luokkaansa. Ja kieltämättä kirjastoani hyllyttäessäni oli käteeni osunut monia muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Lukeminen ei siis lopu ainakaan niin kauan kun itse siihen kykenen.

Portimaossa asuin kaksiossa, jonka muutamat huonekalut olivat tietysti Ikeaa. Nyt olen itseni näköisessä kodissa. Ja vaikka siellä kuudennestatoista kerroksesta oli mahtava näköala niin maalle kuin merelle, tämä Kymenvirran Jyrängönvirta-osuus tuli jo vähän reilussa puolessa vuodessa rakkaaksi. Nyt se tarjosi ensi töikseen virrassa lipuvia  kimaltavia jäälauttoja. Kiitos siitä! Olen suomalainen!


Juuri nyt huomaan, miten ihanaa tässä on kirjoittaakin. Tämä on minun maisemaani: lehdettömät koivut, vuolas virta ja kirkas kalpea aurinko, joka ehti jo livahtaa piiloon. Valoa kuitenkin vielä on.

Taidan lopettaa tähän, sydänlämpöisiin terveisiin Heinolasta!

Säät tosiaan yllättävät

Portugalin aikani lähenee loppuaan. Säät ovat viime aikoina pysytelleet päivisin yli 20 asteessa ja aurinko on säteillyt. Ulkona on riittänyt kevyt vaatetus. Tulin tänne kolmeksi kuukaudeksi oletettuja liukkaita kelejä pakoon, sillä yritän välttää niitä selkäni vuoksi. Vahvoja kipulääkkeitä ja kortisonipiikkejä en ole täällä tarvinnut, kun ei tarvitse jännittää liikkumista. Liikaa ei ole kuitenkaan voinut ruuan kanssa mässäillä. Tällaisistakin kohdista täytyy sujahdella läpi rannalla harhaillessaan.

Vaan entäpä säät tänä vuonna!

Ne ovat toistaiseksi pysytelleet lauhkeina myös Suomessa, mutta nyt luvataan termistä talvea tervetuliaisekseni. Varaa täällä jatkamiseen ei ole, joten sielläpä sitten liukastelen. Naurattaa. Mr. Murphy on onnistunut jälleen! Tiedäthän hänen todistuksensa: Jos jokin asia voi mennä pieleen, se myös menee.

Julian ja Matin perheonnesta ei ole vielä kuulunut mitään, vaikka lupaavia merkkejä on ollut ilmassa. Julia pöyhii innokkaasti pesäänsä aina sinne mennessään. Tosin nyt sen puuhat näkyvät heikosti, sillä suuressa siivousinnossaan Julia nuolaisi kameran linssin sameaksi. Mr. Murphykö jälleen, vai oliko Julian viesti: Vähän yksityisyyttä, pyydän. Tutkijoille tämä oli harmittava takaisku, niin kuin tietysti meille livekameran katselijoillekin.

Kaiken kaikkiaan ahmaa on viime aikoina nostettu esille myönteisessä mielessä huomattavasti aiempaa enemmän, mistä kaikkien luonnon ystävien on syytä iloita. Erittäin uhanalainen suurpetomme taitaa säästyä aika viime hetkellä.

Kirjoittamispuolella olen siirtänyt ahmat kameratarkkailuun ja jatkanut Sibeliuksen perheeseen tutustumista. Kuva ryppyotsaisesta tuimasta herrasta on alkanut saada uusia piirteitä. Vaikka hän ei kirjan päähenkilö olekaan, jokaiselle perheenjäsenelle on tietysti löydettävä oma persoonansa. Minussa on niin paljon pientä tutkijaa, että nämä alkuajat historiallisten kirjojen tekemisessä ovat aina jatkuvaa löytämisen iloa. Voin vakuuttaa, että tässä perheessä lukemista ja samalla myös iloitsemista riittää.

On tässä sentään ollut paikallisiinkin ihmeisiin tutustumista. Kultaiset naapurini ovat ottaneet mukaansa sinne ja tänne ympäristön näkymiin. Viinitila voi olla myös hauska patsaspuisto. Tässä on mielestäni ilmiselviä muumeja, norsut olivat kiivenneet viinin voimalla puihin, ja pulleat naiset harrastivat taipuisaa jumppaa.

Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt suklaamarkkinoilla ja appelsiinimarkkinoilla. Toissapäivänä olin Portugalin suurimmilla karnevaaleilla, jotka tosin eivät ole ihan minun juttuni. Kuumassa auringonpaisteessa kurkkimassa ihmismuurien läpi hirmuisessa metelissä. Olihan siellä näkemistä ja - naapurin puhelimen kielenkäännösohjelman mukaan portugalista käännettynä - sopimattoman vähän pukeutuneita naisia. Oli miehiäkin muutama, mistä käännös ei maininnut. Ja ainakin se oli hyvin täkäläisten suosima tapahtuma, Loulén keskusta oli tupaten täynnä.

Vajaa kaksi viikkoa ja sitten olen termisessä talvessamme. Näkemisiin!

Näinkin hauskasti voi käydä

Olen kertonut aika moneen kertaan ahmakirjan tekemisestä. Luusto alkaa olla kasassa, mutta nyt olen hakemassa lihaa ympärille. Eilen sain tiedon, että Yle Luonto on avannut ahmalivesivuston, jonka ahmat ovat - tadaa!!! - Julia ja Matti.

Vieressä Matti loppukesän käynnilläni uteliaana. Kuva: Tiina Sarkkinen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/04/ahmalive-seuraa-uhanalaisen-ahmaparin-elamaa-pesakamerasta-saako-julia

Olen jo kurkkinut sinne. Ensin näin vain nukkuvan ahman, mutta äsken ulkona jo juoksenneltiin. Ähtärin eläinpuisto odottaa ja toivoo niiden saavan pentuja tässä tai ensi kuussa. Kyllä vain, hartaasti toivon minäkin. Ajatelkaa nyt mikä tuuri! Minulla on suora yhteys Juliaan ja Mattiin, ja jos sinne tosiaan vielä tulisi pari pikku ahmaa Julian seuraksi, olisin enemmän kuin onnellinen.

Jaa, vaarana tosin on, että en ehdi enää kunnolla tehdä töitäni, kun tuijottelen niitä päivät pitkät. Mutta toisaalta, jos on tekemässä kirjaa ahmoista ja tuijottaa ahmaliveä, eikö se voida laskea työnteoksi? Voidaan, voidaan. Tietenkin voidaan! Olen taas niin intoa täynnä, että hirvittää. Pieni muutos kirjan käsittelytapaankin tuli jo itselleni selväksi.

Tuo tällä kertaa Juliasta ja Matista, sitten toiseen hurjan kivaan asiaan. Se on kirjalainausten lisääntyminen. Katsoin Helmetistä vasta ilmestyneen Vihreäsimäisen lohikäärmeeni lainauslukuja ja oikein yllätyin. Lapsille luetaan taas. Kiitos kaikille asian eteen ideoineille ja työtä tehneille loistaville ammattilaisimme. Heille pitäisi olla jaettavissa enemmän palkintoja, sillä monia sellaisen tunnustuksen ansaitsisi. Kiitos myös hyviä kirjoja kirjoittaneille kollegoille.

Tässä viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, etteivät lasten- ja nuortenkirjat näy missään. Ammattilehdissä ja -kirjoissa ne ovat koko ajan näkyneet monin tavoin, nyt ne alkavat taas näkyä julkisessa sanassakin. Lehtien kirjapalstat hiipivät ylöspäin ja uusia kriitikoita nousee esiin. Eikö vaan tämä vuosi olekin uuden toivon vuosi. Lopetetaan valittaminen ja annetaan tunnustusta sinne, minne tunnustus kuuluu. Kirjojen ystäviä on Suomessa paljon.

Uusia ja vanhoja ihmeitä

Alan vihdoin nukkua kunnolla, mutta siihen tarvitaan päivittäin jonkinmoinen määrä kilometrejä. Eilen kävelin 11, tänään 9 ja toissapäivänä 10. En varsinaisesti nauti kävelystä niin kuin ennen yhden höpsön koiran kanssa, mutta hyvää se silti tekee. Ja varsinkin meren rannalla kävellessäni tunnen meren valtavuuden ja ikuisuuden. Mitä kaikkea sen aalloilla on tapahtunut, mitä rannoilla. Yhden pienen ihmisen murheet kirjaimellisesti hukkuvat valtamereen. Se on hyvä tunne.

Rannalla saattaa kaiken lisäksi kohdata valon, jollaista en ole ennen nähnyt. Toissailtana se oli tämmöinen.

Täällä Portimaon alueella toimii suomalaisten kirjakerho, jonne olen huomenna menossa vierailemaan. Epäilemättä etupäässä eläkeläisiä, sillä meitähän täällä on. En tosin laske itseäni puhtaasti eläkeläisjoukkoon, sillä työskentelen ihan joka päivä. Ahmakirja etenee. Välipaloiksi tutkin jo seuraavan taustoja.

Ahmakirjaan liittyi toissa-aamuna aikainen herääminen. Edellisenä iltana olin lähettänyt sähköpostia Lieksaan Erä-Eerolle, joka järjestää ahmakatseluja. Melkoisella varmuudella niitä siellä myös näkee. Vaikka ne tulevat nauttimaan ihmisen järjestämästä ruokatarjoilusta, ne ovat vapaita villieläimiä ja tulevat paikalle omasta tahdostaan. Sellaisen tai sellaisia haluan nähdä.

Kerroin sähköpostissa tekeväni kirjaa. Eero soitti sitten aamulla heti yhdeksältä Suomen aikaa. Täällä se oli kuitenkin seitsemän, joten heräsin puhelimen lauluun. Saatoin kuulostaa vähän pöröpäiseltä, mutta hauska keskustelu meillä oli. Nyt täytyy sitten vain löytää oikea hetki.

Nykyisin saan aika harvoin suoraa palautetta lukijoilta, muutamia on sentään tullut viime aikoinakin. Eilen istuin miettimässä ikävääni, kun sähköpostiin tupsahti Pipsan viesti. Hän oli lukenut äidinkielen tuntia varten Elli/Minna-kirjani ja sanoi siitä niin kauniisti, että synkeyteni häipyi sen tien. Kiitos, Pipsa, vielä tätäkin kautta!

Toinenkin hyvä asia tässä on ehtinyt tapahtua. Minulla on jo liput ostettuina 23.4. alkavaa yli kuukauden pituista Zimbabwen matkaa varten.  Seppo Ainamon ja Oili Wuolteen  aloitteesta perustettu Zimbabwen Aids-orvot -yhdistys toimii aktiivisesti siellä ja täällä. Noin 400 orpolasta saa koulutusta kummien tuella. Menen tapaamaan koululaisia ja puhumaan kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Zimbabwen virallinen kieli on englanti, vaikka monelle lapselle se tulee tosissaan eteen vasta koulussa. Oletan osaavani sitä ainakin saman verran kuin lapset, joten keskustelut onnistuvat. Jossain muodossa yritämme ottaa mukaan Lastenkirjainstituutin loistavan idean kirjatreeneistä. Suunnittelu on vielä meneillään, mutta innostunut olen siitäkin. Saapa nähdä, mitä saamme aikaan.

Vähän on pakko vielä ihmetellä ruokalaskuja täällä. Tänään hain kolme banaania, neljä raakaa ja tosi hyvää burgeripihviä, kaksi sämpylää ja puolen litran olutpurkin. Summa 5,27. Eilen söin ostoskeskuksen baarissa, jossa valinnan mahdollisuuksia on paljon ja hyviä. Ne mätetään lautaselle ja lautanen punnitaan. Vatsani täyttänyt ja mieleni hyväksi tehnyt ruoka-annos ja pullollinen kivennäisvettä teki yhteensä 5,50. Vanha sääntö on, että rahasta ei pidä puhua, mutta tämän verran kai sentään on sallittua.

Tämmöisestäkin ihmeestä sain nauttia Silvesin vierailulla ystävien kyydissä. Silvesissä on hienosti ja havainnollisesti  entisöity vanha linnoitus, jonka muurien  sisälle mahtuu myös ravintola. Listassa oli mukana kotitekoinen savulikööri. Pitihän sitä kokeilla. Tuolla se nyt savustuu kuvun sisällä ja ihan metkan makuista oli. Saatanpa maistaa joskus toistekin, jos eteen sattuu.

Ja vielä on kerrottava sekin, että kotona Heinolassa se täällä jo aiemmin pariin kertaan ihmettelemäni parvekukkani kukkii edelleen. Tekee uusia kukkiakin, kertoi poikani. Että semmoisia hurjapäitä siinäkin suunnassa.

Älköön varjonne kaventuko!

Ikävän kuristusotteessa

Ei siitä niin vain pääse, ikävästä. Vaikka kuinka pilkkaisin itseäni itsesäälistä ja suurentelusta, se vain hyökkää kimppuun milloin missäkin. En ole koskaan ollut erityinen itkijänainen, mutta ehkä itkua nyt tarvitaan kaikkien tapahtuneiden jälkeen. Stressihormoneja ja siihen tyyliin. Tosin niitä pitäisi jo alkaa olla riittävästi. Silmäpussit roikkuvat jo poskilla.

Olen nyt viettänyt kaksi päivää turistina autollisten ystävien kyydissä. Portimaon ympäristö on kaunista ja täällä on paljon nähtävää. Tänään oli vuorossa Silves, Algarven alueen vanha pääkaupunki, eilen Lagoksen maalaismarkkinat. On hauskaa töllistellä maalaisten tarjoamia hedelmiä ja juureksia, joista monista ei tiedä yhtään, miten niitä pitäisi valmistaa ja nauttia. Ja ollaan sentään vielä Euroopassa.

Sain ystävältäni Ian McEwanin Pähkinänkuoren. McEwan on yksi lempikirjailijoistani, ja aivan huimahan tämäkin on. Elämä ympärillä sikiön kuuntelemana. Tämä sikiö vain on aivan posketon. Sillä on esimerkiksi viineissä suosikkirypäleensä, joita se on tietysti maistellut äitinsä nauttimina. Maailman menostakin sillä on varsin monenlaisia melkoisen radikaaleja mielipiteitä. Suosittelen!
Kun kirjan mukana tuli vielä kirjanmerkki, jossa kiiteltiin Pyhää Rochusta, oli tietysti googlailtava, miltä se suojelee. Rutolta. Hyvä! Eipähän tarvitse olla siitäkään jatkuvasti huolissaan.

Kun olin päässyt kirjan loppuun, heräsin seuraavana yönä miettimään, onko tosiaan tehty elokuva Pekka ja Pätkä suolistoloisina. Meni hetki, ennen kuin tajusin heränneeni kesken Pähkinänkuoren siivittämän unen. Ei sellaista tietääkseni ole tehty, mutta voisi hyvinkin olla tekemisen arvoinen. Pekka ja Pätkä suolistoloisina! Katsoisitko?

Tällä hetkellä huolenani on pedon määritelmä. Kerro, jos tiedät, mikä se on. Miksi ahma on peto, mutta orava ei? Ahman peto-ominaisuuden myönnän ilman muuta, mutta eikö vain oravakin syö surutta linnunpoikasia ja muitakin sopivasti eteen osuvia pieniä eläimiä. Silti se on vain suloinen pieni pörröturkki. Ei minulla oravaa vastaan ole mitään, mutta määritelmää kaipaan. Näin suuret pohdinnat häiritsevät yöunia, jotka muutenkin ovat aika hakusessa.

Vuosi loppui - vihdoin!

Näin vuoden ja vuosikymmenenkin vaihteessa ajattelen mielelläni jotain muutosta todella tapahtuvan. Tällä kertaa toive on erityisen vahva, sillä takana on elämäni kurjin vuosi. Jouduin vuoden alkupuolella kohtaamaan sellaista ilkeyttä, että en olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan niitä tapahtumia. En vieläkään ymmärrä sitä, mutta toipunut sentään olen.

Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.


Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. 

Uuden vuoden kunniaksi kirjoitin
tänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.



Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.

Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.

Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.