perjantai 1. helmikuuta 2019

Ai että oikein uskoin työhöni


"Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani."

Hah-hah-haa! Kukahan tuon kävi koneellani kirjoittamassa, vai ihanko itse tuollaista kuvittelin? Tehokkaasti usko kuitenkin odotellessa katosi. Tännekään en ole pystynyt kirjoittamaan, sillä mitä kannattaa hokea kymmeniä kertoja sanaa: Jännitän, jännitän. Tämä viimeinen viikko meni työn kannalta kokonaan hukkaan, kun se usko nyt vain puuttui. Olin siis epävarmimmillani.

Aina välillä heräsin ihmettelemään, miten typerää ja turhaa se on. Minun jännittämiseni ei muuta kustantamon päätöstä mihinkään suuntaan. Olisi tosi kiva tietää, onko olemassa sellaisia tavallisia kirjailijoita, jotka jatkavat tyynesti työtään tilanteesta häiriintymättä. Tässä en odota vastausta niiltä muutamilta, joiden käsikirjoituksia odotetaan kustantamoissa kiihkeästi. Heitäkin on.

Ja sitten taas tuskailin, miksi tämmmöiset kidutusvaiheet kuuluvat kirjailijan elämään. Tuleeko muissa luovan työn lajeissa nopeammin varmuus siitä, että kyllä minä osaan tämän homman? Vai onko  niissäkin sama tilanne? Ikuinen epävarmuus.

No, niin tai näin, eilen sain vastauksen. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää ilmestyy syksyllä Tammelta. Mikä ilo ja helpotus! Pääsen halaamaan Sannan ja Saaran henkilökohtaisesti vasta palattuani. Enkä ota vastaan heidän hätääntyneitä selityksiään nuhasta tai leprasta tai ties mistä, mikä ehdottomasti estää lähikontaktin. Halaan silti.

Myös uskoni graafikkoon palkittiin. Taitavasti hän sai noin pitkästä nimestä taiteiltua mainion tuloksen. Siitä kuitenkin näyte vasta Tammen ohjelman ilmestyttyä.

Loppuun vielä kuva rannalta, missä teemme koiruuden kanssa lenkkejä ylhäällä reunoja kierrellen. Varmaan korkeanpaikan kammoisen painajainen on oma nautintoni. Nyt tosin tuulee niin, että sinne on viisainta olla lähtemättä, ettei pikkukoira liihottele jyrkänteeltä alas.

Iloista ja tyytyväistä alkanutta uutta kuukautta sinullekin!





torstai 17. tammikuuta 2019

Toimii, toimin

Pääsin muuttamaan, nyt toimii netti ja lämmitys. Pikkuruinen itse ostamani lämmitin ei oikein yksin pärjännyt isossa asunnossa. Toimiston naiset jatkoivat käsien levittämistä ja olkapäiden kohauttelemista, siivooja kävi toteamassa, että toimiihan se. Jep ilmanvaihto toimi, mutta antoi vain kylmää, joten oli pidettävä kiinni. Lopulta sain ne kutsumaan korjaajan, joten neljä viimeistä päivää oli lämmintä.

Nyt minulla on peruspohjaratkaisultaan samanlainen asunto kuin edellinen, mutta tässä  edellisen yksi isohko makuuhuone ja pimeä olohuone ovat yhtä suurta olohuonetta. Kerros on 11. joten upeaa maisemaa rantaa pitkin riittää, hevoset toisen puolen näkymässäni ovat edelleen ilonani ja olohuone ei voisi olla valoisampi. Edellisessä isot ikkunat jäivät kulmassa olevaan käyttämättömään makuuhuoneeseen, jonka ovi oli kylmän vuoksi pidettävä visusti kiinni.

Työasiatkin näyttävät valoisilta. Minna-käsikirjoitus on vielä kertaalleen tavailtuna kustantajalla luettavana, ja tämän jälkeen on odotettavissa lopullinen tuomio. Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani. Muistan silti kouluajoilta, että joskus kuvittelin kokeen menneen hyvin, mutta kysymys olikin siitä, että en edes tiennyt, miten vähän tiesin. Joten katsotaan. Jälkisanat ovat joka tapauksessa vielä tekeillä, niitä pohdiskelen.

Seuraavaa kirjaa varten olen aloittanut taustatyön. Sekin on hurjan mielenkiintoinen aihe ja suunnattu alakoululaisille. Tulee samaan sarjaan kuin Suomen lasten linnakirja ja majakkakirja. Saan kirjoittaa monenlaisia jänniä juttuja. Hui! Luulen, että välillä ovat taas yöunet hukassa. Tämä tulee tänä syksynä.

Näiden jälkeen on vielä alustavasti keskusteltu viidestä muusta, joista neljän sarja selkokirjoja kahdelle seuraavalle vuodelle. Töitä on siis tiedossa tämän lisäksi vuosille 2020 ja -21, ja jos itseäni tunnen, jotain saattaa putkahtaa väliinkin. Tilanne on oikein hyvä. Henki kulkee, sillä kirjoittaminenhan on hengittämistä.

Pimeydestä valoon





lauantai 5. tammikuuta 2019

Pätkii, pätkii

No joo, pätkii minullakin välillä, mutta netti täällä pätkii aina vain oikein töikseen. Minun pitäisi selailla sitä aika paljon etsiäkseni uusia ja tarkistaakseni vanhoja tietoja, mutta ei oikein hermo tahdo riittää. Jos yhteydet eivät ole vallan poikki, ne ovat ainakin niin hitaita, että eteneminen on tervassa tarpomista. Tosin en ole koskaan tarponut tervassa, se voisi hyvinkin olla sujuvampaa kuin tämä. Ainakin kuuma terva.

Tänään on ollut jokseenkin hyvä päivä, joten katsoin vihdoin Areenasta Turun kirjamessujen ohjelmaan kuuluneen keskustelun: Mitä Minna tekisi? Se oli hyvä ja herätti monia ajatuksia. Keskustelua käytiin Minna Canthin esiin nostamista epäkohdista, joista puhuminen oli tuohon aikaan niin mahdotonta ja jumalatonta, että hänen vuokseen rukoiltiin kirkoissa ja hänen kirjojaan poltettiin ainakin yhden jos ei usemmankin lyseon pihalla. Julkesihan Minna nousta vaatimaan tasa-arvoa miesten ja naisten välille, vaikka jokainen tiesi, kummalla sukupuolella, ja vain sillä, oli riittävästi järkeä tätä maailmaa hallitsemaan.

Tuossa yhteydessä keskustelun juontaja Jenni Haukio käytti sanaa suurnaiset. Minulle nousi mieleen vuosia sitten kirjoittamani selkokirja Suomalaisia suurnaisia, jossa tietenkin oli Minna mukana. Kirja ilmestyi sarjassa, jossa oli jo ennestään Suomalaisia suurmiehiä. Kun ilmoitin kirjan nimen kustantajalle, minulle sanottiin, ettei sellaista nimeä voi olla. Suur oli siihen mennessä varattu vain miehille. Pidin pääni ja suurnaisia siitä tuli. Ilmeisesti nyt on jo edistytty myöntämään, että meillä on ollut myös suurnaisia siinä kuin miehiäkin. Ilahduin sanan käytöstä, vaikka maskuliininen suurhenkilöperinne elää edelleen vahvana. Niin keskustelijat sanoivat.

Minnasta sanottiin myös, että hän oli oman aikansa anarkisti. Kyllä vain, vaikka en itse ole tullut sanaa ajatelleeksi. Sitä hän tosiaan oli. Ja hyvä kun oli.

Oma äitini oli saanut meidät lapset aikaansa nähden vanhana. Hänestä oli kokemustensa myötä kehittynyt sinnikäs feministi. Ei kuitenkaan miehiä vihaava, jollaisiksi feministejä usein ajatellaan, ueimmiten syyttä. Minnakaan ei sellainen ollut, vaikka kipakka feministi olikin. Äitini oli opiskellut agronomiksi aikana, jolloin naisia ei ollut montakaan siinä ammatissa. Niinpä hän joutui näkemään, ettei naispuolista agronomia otettu oikein tosissaan, saati että hän olisi saanut kunnon työpaikan. Hänen oli jatkettava lukujaan, ennen kuin löysi oman paikkansa.

Pikku koiruuden kanssa on ollut vähän hankalaa. Tytöllä on juoksuaika, mikä Helsingissä ei ole koskaan tuottanut ongelmaa. Nytpä on. Täällä on niin paljon vapaina juoksevia uroksia, että lenkkimme ovat typistyneet pieniksi käväisyiksi asuintalomme nurkilla. Pitää olla niin lähellä, että jaksaa kantaa koiraa ja hätistellä samalla vallankin yhtä yliaktiivista kaveria tiehensä. Se pomppii ympärillä niin, että koko ajan on vaarana kompastua. Ulko-ovesta sisään livahtamiseen tarvitaan välillä alakerran vahtimestarin apua. Tämän tietää sentään loppuvan joskus, vaikka en edes tiedä pituutta tämän kohdalla. En ole tarvinnut moista tietoa, sillä Frit pitää itsensä niin puhtaana, ettei jälkiä näe.

Aurinkoa on kuitenkin riittänyt ja kuivaa keliä. Paljolti siis kaikki hyvin.



torstai 27. joulukuuta 2018

Olipahan joulu!

Olen matkustellut paljon, mutta aina vain tulee uusia kokemuksia eteen. Nyt oli netti ja suurimman osan aikaa myös mobiilidata pois päältä koko joulun ajan. Siis ajan, jolloin niillä olisi ollut käyttöä aika paljon. Puoli tuntia sitten huomasin nettiyhteyden viimein palanneen.

Kai tässä alkaa itse kukin olla aika tavalla  sähköisten yhteyksien varassa. Omalla kohdallani se tarkoitti paitsi sitä, että en voinut lähettää moniakaan joulutervehdyksiä, myös sitä, että en liioin voinut tarkistaa netistä muutamia työlleni tärkeitä tietoja. Kun netti on päältä pois reilun viikon, sitä ehtii harmitella aika monta kertaa.

Toinen, tai tosiasiassa isoin ero kaikkiin elämäni jouluihin oli, että ensimmäistä kertaa vietin sitä yksin. Ja huh! miten ikävä oli kaiken aikaa. Olin varannut jouluaaton illlallisen täkäläisestä neljän tähden hotellista, jossa sitä mainostettiin aattoillallisena. Olihan se. Buffetti, jota voisin  verrata korkeintaan vähän paremman tasoiseen työmaaruokalaan valinnanvaran suhteen. Sen sijaan maut ja vaikkapa helmikanan mehevyys olisivat ruokalassa saattaneet olla huomattavasti nautittavampia.

Isossa ravintolassa ei näkynyt minkäänlaista vihjettä jouluun. Ihmiset olivat pukeutuneet sekalaisesti. Oli pling plingiä ja toppatakkia sisätiloissa. Söin vähän, enkä pitänyt niistäkään vähistä. Joulupäivänä en enää uskaltanut riskeerata, vaan valmistin itse asunnossani jotain mitälie. En siis ole syönyt ensimmäistäkään tuttua ja tärkeää jouluruokaa tänä jouluna.

Tapanina tein tunteja töitä, samoin tänään. Uudenvuoden aattoon mennessä luulen voivani pitää tauon, sillä käsikirjoituksen tämä vaihe alkaa olla hyvässä jamassa. Katsotaan, miten monta seuraavaa tulee vielä tämän jälkeen. Kohta, varmaan ylihuomenna on kumminkin syvään hengityksen aika.

Säät sen sijaan ovat olleet aivan loistavat, eikä liukkautta ole tarvinnut pelätä. Koiruus rakastaa rannalla juoksemista ja tulee rohkeammaksi päivä päivältä. Isokaan koira ei pelota niin kuin ennen. Onneksi täällä juoksee vapaana vain ystävällisiä koiria. Kuvaa varten Frit on valinnut jouluaikaan sopivan taustan.



Maisemat ovat upeita. Noille portaille en tosin näköalapaikaltamme erehtyisi, sillä yhdestä kohdasta polku on sortunut ja polun leveys vain lokin verran. Sielläkin näin jokin aika sitten yhden nuoren miehen tallustelemassa.

Tällä paikallakäymme joka aamu tervehtimässä aamuaurinkoa ja lausumassa sen jälleen tervetulleeksi päiväämme valaisemaan.


Taustalla on juuri tuo näköalapaikka ja yksi pienoinen ihmishahmo. Sen sijaan merestä nouseva aika vaarallisen näköinen hirviö ei ole osoittautunut millään tavalla hyökkääväksi. Saattaa olla pikemminkin yksinäinen ja hakemassa ystävää.

Niinpä ollaankin pian uudessa vuodessa. Olkoon se niin muutamille ystävilleni kuin itsellenikin parempi kuin tämä loppumaisillaan oleva. Ja tuokoon se kaikille kukijoillenikin uusia myönteisiä asioita elämään!


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Hupsista!

Miten tämä tuntuu niin pahuksen tutulta. Taas pääsin kässärin loppuun, mikä tosin  ei edelleenkään tarkoita valmista tekstiä. Nyt vain on isohko ongelma. Minun täytyy nähdä teksti tulostettuna, että pystyn kunnolla miettimään sitä tästä eteenpäin. En vain ollenkaan tiedä, miten se voisi onnistua ainakaan vähään aikaan.

Olin ajatellut kysyä apua tämän 18-kerroksisen talon toimistosta, mutta ehtivät ryökäleet livahtaa joulutauolle. Eikä sitä ole oikeastaan lupa edes harmitella, sillä kaikki työllä ansaitut tauot ovat tietenkin paikallaan. He vain ovat poissa ainakin uuteenvuoteen asti, mikä omalta kannaltani on melkoinen  tovi.

Täällä Portugalissa ei toistaiseksi ole joulusta pahemmin hötkyilty. Vasta tässä viikonvaihteessa kauppoihin ja ravintoloihin on ilmestynyt joulukoristelua. Jossain kuulin jopa joululaulun soivan taustalla, ekan kerran senkin. Ainoa harmi tästä hötkyilemättömyydestä (tällaisten sanojen kohdalla on aina pakko huokailla kielemme ihanuutta) on, etten ole mistään löytänyt joulukortteja. En yleensäkään lähetä niitä paljon, mutta muutamia sentään. Tänä jouluna en siis ensimmäistäkään.

Oman joulunviettopulmani ratkaisin mielestäni hyvin. Menen läheiseen neljän tähden hotelliin sekä aatto- että joulupäivän illalliselle. Sinne pitää ilmoittautua etukäteen ja varata saamastani menu-listasta ruuat. Valinnan varaa on ja hyviltä näyttävät. Huima 20 euron illallismaksukaan ei tunnu pelottavalta. Ei siis leipomista ja paistamista yhdelle minulle, ei liioin särkypillereitä kaiken sen touhun jälkeen.

Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten eipäs jouluhötkyillä tässäkään kämpässä. Iloista oloa itse kullekin säädylle ja saman tien myös meille säädyttömille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Uskaltaakohan jo

Putosin niin syvään unettomuuden ja monen muunkin murheen kuoppaan, että sieltä ylös kapuaminen on vienyt oman aikansa. Jotain olen sentään pystynyt kirjoittamaan, mutta energia on täytynyt säästää töitä varten. Nyt alkaa jo valostua, joten yritänpä taas.

Oikeastaan jännä juttu on se, että ennen syksy oli minulle hyvää aikaa. Luonto ei häirinnyt keskittymistä millään lailla ja saatoin keskittyä juuri siihen, mihin milloinkin halusin. Nykyisin pimeys ahdistaa ja liukkaus tuntuu pahasti selässä. Tätä tää vain on.

Tuossa siis seli-selitystä, josta olen vuosikymmeniä saanut varoituksia: Älä selitä, tee! - Hyvä on!

Tänään tosin lensin lenkillä komeasti suoraan turvalleni. Ihmisiä oli aika paljon ja minä keskityin koiruuteen, joka haluaisi rynnätä tervehtimään jokaista vastaantulijaa tai myötämenijää. Olin aiemmin huomannut tasaisella kivilaatastolla olevat oudot tapit, mutta nyt en ehtinyt kiinnittää niihin huomiota. Tuloksena mahalaskusta oli tosin vain pari naarmua ja yksi mustelma, mutta se oli varsin tehokas tapa saada ihmisten huomiota. Yritän silti olla toistamatta näytöstä. 

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt tulla pimeimmiksi ja liukkaimmiksi kuukausiksi Portugaliin peräti kolmeksi kuukaudeksi. Joka aamu käyn pienen koirani kanssa sanomassa hyvät huomenet auringolle siinä toivossa, että se oikein odottaisi toivotuksiani ja nousisi edelleen. Lämmintäkin on riittänyt. Nämä ovat antaneet taas ajatuksille siivet ja sormille vauhtia.

Ennen tänne tuloani sain valmiiksi aikajanan, jonka tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa on oltava pohjalla oikeanlaisena. Nyt yritän tehdä siitä elävää elämää, oikeaa romaania.

Ainakin toistaiseksi kirjoittaminen on sujunut hyvin. Usein iltaisin hämmästyn päivän tekstin käänteitä. Tämä on sitä parasta kirjoittamista, kun teksti yllättää kirjoittajansa. Elli ei ole enää pelkkä tarinan kertoja, vaan päähenkilö, rakkaan mutta yhteiskunnallisessa ehdottomuudessaan välillä lapsilleen aika hankalan Minna-äidin tytär. Pidän Ellistä kovasti, niin kuin kyllä Minnastakin. Ja koko tuosta suomalaisuuteen ja yhteiskunnan eriarvoisuuteen heräävästä yhteiskunnasta. Jostain syystä vahvasti tulee mieleen, että Minnoja tarvitaan jatkuvasti. Tässäkin ajassamme hänellä olisi paljon tekemistä.

Siispä tervehdys Portugalin Praia da Rochalta ja tutusta napu-napu-tunnelmasta!


Liittäisin tähän kuvan, mutta ainakaan nyt nettini ei sellaista salli. Varmaan liian monta sen kimpussa juuri nyt.

Ei meinannut tulla teksti nettiin. Kun sen lopulta sain, siitä puuttui osa ja korjatut virheet olivat mukana. Toivottavasti nyt jo onnistuu.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kajjaani sekä Papin perhe Avoimissa ovissa

Kajaanin kaupunginkirjastossa vierailuni oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivään liittyvä tapahtuma. Tietokirjallisuuden edistämiskeskus lähettää meitä vierailua toivoneisiin kirjastoihin arpomalla kirjastot, sillä toivojia on paljon, vierailijoita kaksikymmentä. Saman verran kirjailijoita on menossa pian lukioihin Suomen tietokirjailijat ry:n lähettäminä. Kummassakin tapauksessa olemme siis tietokirjalähettiläitä. Hieno juttu, eikö vaan!

Aina välillä törmään ajatukseen, ettei omista kirjoistani kuin muutama kuulu tietokirjoihin. Raja on kuitenkin aika tavalla veteen piirretty viiva. Mietin usein ankarasti kirjan muotoa ja ainakin lapsille ja nuorille kirjoittaessa tarinat ovat tärkeä osa vaikkapa historian elävöittämistä. Nuorelle lukijalle on yritettävä tehdä todeksi se, että historia ei ole vain vuosilukuja ja nimiä, vaan niiden takana on ollut oikeita eläviä ihmisiä toiveineen, iloineen, huolineen ja murheineen. Meitä ja heitä kuten tänäkin päivänä.

Kajaanin kirjastossa oli aika herkullinen tilanne meneillään. Suuri koulurakennus oli remontissa ja monta luokkaa kirjaston sitä varten muunnelluissa tiloissa. Esimerkiksi luokka, jossa olimme, oli osa entistä auditoriota. Lattia oli pitänyt muttaa tasaiseksi ja tehdä väliseinä, joten se toimi nyt kahtena luokkatilana.

Herkulliseksi tilanteen teki se, että koululaiset viettävät nyt paljon aikaa kirjaston puolella. Olen aivan varma, että monesta heistä tulee sen seurauksena jatkossakin kirjaston aktiivinen käyttäjä. Kajaanin kirjasto on suuri, kaunis ja hyvin varustettu. On syytä olla iloinen molempien puolesta, niin koululaisten kuin kirjaston. Kiitos, Paula Alaraasakka, lasten ja nuorten puolen osastonjohtaja, opastuksesta ja talon esittelystä. Toivon teille paljon nuoria lukijoita!

Viime lauantaina oli Avoimissa ovissa Papin perheen vieraana. Olen tietysti Minna Canthin tuotantoon tutustuessani lukenut näytelmän painettuna tekstinä, Avoimissa ovissa perhe muuttui eläväksi. Muutama rooli oli täytynyt karsia alkuperäisestä, mutta näytelmän tuominen nykyaikaan Heini Tolan ohjaamana oli onnistunut oivallisesti. Nautin.

Ylimääräinen ilo osui kohdalleni siinä, että olin osunut näytökseen, jossa oli paikalla Avoimien ovien ystävät ry. Näytöksen päätteeksi ohjaaja kertoi näytelmästä, ja talo jopa tarjosi kuohuviinit teatterin kahdenkymmenen toimintavuoden juhlistamiseksi. Lisäksi sattumalta vieressäni istui työvuosien tuttuni, joka kuuluu teatterin ystäviin. Saapa nähdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä.

Mikä tässä teatterikäynnissä oli kuitenkin tärkeintä, oli todeta jälleen Minna Canthin työn kuolemattomuus. Hän käsitteli näytelmissään ikuisia aiheita. Perimmäiset ongelmamme ovat yhä samoja kuin lähes 130 vuotta sitten, jolloin hän tätä näytelmäänsä kirjoitti. Ei edes naisen asema ole vieläkään täysin samanarvoinen miehen kanssa, vaikka paljon on sentään parantunut. Tämän päivän Minnoilla on vielä tekemistä.

Nyt olen sulkemassa kesämökkiä. Niemen herkkutatit kuivuvat jo suhisten, vaikka harmillisen paljon oli jo mennyt yli. Huomenna on vuorossa tuoksuvalmuskojen eli Japanin keisarillisten matsutake-sienten syöminen, sillä niissäkin oli enää vain pari parhaassa syömisvaiheessa. Kantarelleja sentään on edelleen paljon ja hyviä, joten tämänsyksyinen jäähyväisretki on sittenkin antoisa.