maanantai 4. toukokuuta 2020

Riiviöstä Tuusulanjärvelle

Sujuu tämä elämä näinkin. Vapun tienoilla olen nähnyt ystäviä niin livenä kuin virtuaalisestikin. Kaikki sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Puuttuu vain yhdessä istuminen ja nauraminen sekä maailman järjestäminen vähän parempaan malliin.

Pikku Tessenikin, viralliselta nimeltään Treasure, on tavannut uusia kavereita. Tesse on noin pieneksi sopivan rohkea, mutta isot koirat suhtautuvat siihen monin tavoin.

Tyttäreni irlannin setteri Reiska käväisi pihallamme. Tytär ja vävy tietysti kiinnittivät Reiskan mielestä turhan paljon huomiota pikku otukseen, joten Reiska ei sitten sitä edes nähnyt. Tesse yritti uteliaana tuttavuutta alkusäikähdyksen jälkeen, mutta Reiska käänsi aina itsensä ja katseensa juuri vastapäiseen suuntaan. Kun ei näe, niin ei näe, kai nuo ihmiset sen lopulta tajuavat ja lopettavat turhan höpinänsä.

Oheiseen divarista ostamaani kirjaan olen enemmän kuin ihastunut. Se taustoittaa monipuolisesti, lämpimästi ja ihanan sivistyneesti Tuusulanjärven taitelijakotien elämää. Jokainen taiteenlaji asettuu omaan aikaansa. En tiennyt tästä kirjasta, mutta hankin sen luottaen Juhani Salokanteleen tekstiin, enkä totisesti turhaan.

Kirjaa lukiessa on nöyrästi myönnettävä oma tietätättömyytensä niin paljosta. Ja samalla oltava syvästi huolissaan siitä, miten historiaa ja taideaineita aiotaan entisestään vähentää koulutuksessa. Ei, ei ja EI!

Lukekaa tämä kirja! Toivottavasti teistä mahsollisimman monelle tässä on vähemmän uutta tietoa kuin minulle.

Ahma-kirjasta olen nähnyt jo kansisuunnitelman. Sen perusteella odotan aina vain kiihkeämmin, mitä läydän kansien sisältä. Ahmalive on loppunut Ylen verkkosivuilta, mutta kunhan maailma tästä taas aukeaa, piipahdan varmasti Julian ja Matin luona Ähtärissä. Kyllä maailmassa vaan on niin paljon kaikkea ihanaa!

Niin kuin nyt kevätkin. Se alkaa olla jo aika vahvoilla. Olen syntynyt alkukesästä enkä tiedä parempaa vuodenaikaa kuin kevään vaihtuminen kesään. Sitäkin tässä odottelen.

Älköön varjonne kaventuko!






tiistai 21. huhtikuuta 2020

Kaivattu viimeinen loksahdus

Pienen ajan sisällä on taas ehtinyt tapahtua. Ja kohta tapahtuu lisää. Ylihuomenna saapuu neiti Riiviö, sillä niin vilkas kuuluu Treasure-kääpiösnautserin pentuni olevan. Edellisen tekstini hellyttävässä kuvassa hän siis ilmeisesti miettikin, mitä koiruutta seuraavaksi keksisi.

Selkokirjan sain valmiiksi jopa etuajassa. Viimeiseksi luin sen läpi ääneen, mikä on erityisen herättelevää selkokielen kanssa. Tekstiin tuli vielä monta pientä korjausta. Tiedän monen kirjailijan lukevan paksutkin käsikirjoitukset lopuksi ääneen. Täytyypä minunkin kokeilla. Iso vesilasi ainakin täytyy varata viereen, kyllä siinä sen verran suu kuivuu.

Ähtärin eläinpuiston Matti-ahma melkein pentuna vielä. Kuva: Tiina Sarkkinen

Ahmakirjan kohdallakin tuli se viimeinen loksahdus, minkä jälkeen huomasin, että kaikki on lopulta mennyt paremmin kuin kohdalleen. Sami Säily olisi muuten jäänyt löytymättä, ja hänen avullaan kirjasta vasta tulee ahman arvoinen. Oululainen Sami on graafikko ja niin luontomme kuin erittäin uhanalaisten ahmojemmekin suuri ystävä ja lisäksi valokuvaaja. Mukaan tulee nyt myös hänen upeita kuviaan. Niitä voit ihailla sivustolla woodland.fi

Kustantajakin kirjalla nyt on, siis muu kuin minä. Olin yksinkertaisesti unohtanut, että Robustos Kustannus tekee myös lastenkirjoja, sillä itse olen heidän kanssaan toistaiseksi tehnyt vain aikuisille. Otin yhteyttä Heikki Savolaan, ja kun olin jo luopunut toivosta siltäkin suunnalta, hän ilmoittikin pitävänsä suunnitelmastamme: "Tehdään vaan."

Olin jo hypännyt kylmään veteen päättäessäni ryhtyä itse kustantajaksi. Vastaan oli ehtinyt tulla monta kysymystä, joiden edessä olisin vain raapinut päätäni, mutta VaLas-kollektiivin Sari Peltoniemi ja Antti Tammela tulivat avuksi. Silti olo oli surkean osaamaton. Pysyttelen ehdottomasti mieluummin kirjailijan roolissa kuin kustantajan. Hyvä silti oli joutua katselemaan kirjan valmistusprosessia toisessakin ominaisuudessa. Kyllä vain, samassa veneessä me olemme koko kirjallisuusmaailma. Ja rahapuoli on siinä ikävän tärkeä jokaiselle osapuolelle.

Seuraavaksi odotan jännittyneenä Samin taittoa, jota hän tekee ainakin yhtä innostuneena kuin itse olen tästä kirjasta koko ajan ollut.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Työruuhkaa ja kiihkeää odotusta

En voi kuin huokaista: Luojan kiitos töitä riittää ja juuri tällä hetkellä jopa kiirettä. Selkokirjani on oltava valmis ensi kuussa. Siihen mennessä siitä pitää karsia vielä 20 sivua. Kun olen jo karsinut ja karsinut, säikähdin ensin. Mutta töihin tartuttuani huomasin  tilanteen varsin hyväksi. Käsikirjoitus on levännyt niin pitkään, että näen, mitä korjauksia se vielä vaatii. Ja eivätköhän nuo karsittavat sivutkin löydy rivi riviltä.

Mitä tästä taas opimme? No ainakin sen, että käsikirjoitus vaatii välillä riittävän pitkän levähdyksen ja niin ilmeisesti kirjoittajakin. Nyt sitä on taas hauska muokata. Ja eiköhän sitten taas työ tekijäänsä kiitä. Vai kiittävätkö ne muka joskus? Haluaako jokainen työ vääntyillä tekijänsä muotin mukaiseksi? Välillä niillä tuntuu olevan hyvin selvä oma tahto, jolle on annettava ainakin jossain määrin periksi. Ei silloin kyllä tekijäkään paljon kiittele, ennen kuin ehkä ajan kuluttua myöntyy toteamaan tuloksen olevan sittenkin parempi näin.

Ikkunanäkymässäni on Kymijoki ja sen Jyrängönvirta. Siltojen alla virta on vuolas. Leveämmällä puolella se on kiivas mutta kulkukelpoinen, kapeammalla ja minua lähemmällä laidalla koskimainen. Lähes päivittäin sama mies pitää kuntoaan yllä soutamalla virrassa edestakaisin. Ponnistaen ja työläästi tänne ylävirtaan ja virran mukana oletettavasti nautiskellen alavirtaan.
Samanlaisia soutajia meissä ihmisissä on paljon, kuka missäkin ammatissa. Tälle kirjailijan työlle tuollainen näyttää erityisen tutulta. Alavirtaan lekottelu mennä hurahtaa kevyesti ja liiankin nopeasti, paluu ylävirtaan nostaa hien pintaan, joskus vallan tuskan hien.




Tältä kahden viikon päästä saapuva pikku kaverini näyttää. Kiitos Anneli Alfthanille tästä ihanuudesta ja kuvasta myös. Voi, miten pitkältä voi kaksi viikkoa näin etukäteen tuntua, vaikka tiedän sen sittenkin kuluvan nopeasti.

Ahmakin voi hyvin, vaikka mesenaattia ei ole ilmoittaunut. Tänään pääsin jo niin pitkälle, että kysyin yhdeltä graafikolta kiinnostusta tämän tyyppiseen työhön. En tunne häntä, mutta nettisivut vaikuttivat siltä, että kaveri voisi olla juuri oikea.  Ja siltä tosiaan vaikuttaa. Luonnosta monipuolisesti kiinnostunut taitaja, joka innostui heti. Tuntuu hyvältä. Voiko asia tosiaan loksahtaa paikalleen näin helposti? Toisaalta niinhän se on loksahdellut tähänkin asti kaiken muun paitsi kustantajan osalta. Uskoni siihen, että ahmakirja tosiaan ilmestyy oikealla hetkellä, vain vahvistuu. Saa sitten nähdä, miten edetään.

Mutta nyt: Hyvää pääsiäistä itse kullekin sielulle!

Me järjestämme yhteisen zoom-tilaisuuden lasteni perheiden kanssa. Lounastamme mitä kukin pöytäänsä on loihtinut, mutta yksi on yhteinen: pasha. En ole sellaista koskaan tehnyt, joten odotan uteliaana, mitä syntyy. Jos epäonnistun, syöjiä on onneksi vain yksi. Aion hymyillä ihastuneesti, maistuupa  tulos miltä vain.


perjantai 27. maaliskuuta 2020

Mesenaatin kaipuussa

Kävin eilen ensimmäisen kerran talven jälkeen mökkimaisemiani vilkaisemassa. En pysähtynyt matkalla kertaakaan, mökillä en tavannut ketään, siellä kun ei ihmisiä juuri näe, ja ajoin myös suoraan takaisin. En siis vaarantanut ketään. Näin aion tehdä vastakin, koska en onneksi enää asu Uudenmaan alueella.

Kuvasta ei näe, että Tainavesi on vapaa tuolta vastarannalta, Muurahaisniemen nenästä eteenkinpäin. Oikealle laskee pieni Kihliänjoki, joka on yleensä taannut  lintujen aikaisen saapumisen. Nyt en kuullut yhdenkään linnun ääntä, en liioin nähnyt edes talvilintuja. Olin aika pettynyt. Täällä Heinolassa ovat virrassa jo joutsenet, sorsalinnut ja hanhet. Joutsenet ja sorsat pesivät säännöllisesti  Tainavedellämme, hanhia sinne ei onneksi ole ilmestynyt.

Talven kutsumattomat alivuokralaiseni olivat ahkeroineet. Huopatohvelini oli osoittautunut hyväksi majaksi, jonne oli kuljetettu monta pientä koiran puruluuta ja mattojen hapsuja. Vaikutti siltä, että paikalla oli ollut oikein hapsutyönjohtaja, sillä niitä oli napsittu niin matoista kuin sohvan päällä olevasta peitosta. Hapsuja oli myös kasoissa pitkin lattiaa, joten ehkä suunnitelmissa oli ollut muitakin pesäkkeitä. Onneksi metsähiiret eivät pesi sisälle ja kunnioittavat lisäksi yläparvea. Siellä ei käydä.

Hyvä siellä silti oli käväistä. Myös senkin vuoksi, että en seurannut uutisia mistään tuutista. Koko päivä vailla Viimeisten Aikojen Ennustajien (VIE) vakuutteluja.

Kyllä, kyllä, ajat ovat vaikeita. Mutta onhan tässä silti selvittävä ainakin niin kauan kuin selviää.

Tämän aamun aloitinkin sitten reipastuneena. Ensin aamujumppani ja sen jälkeen Bill Haley komeettoineen soimaan. Luulen, että jos joku sitten joskus soittaa arkkuni ääressä Rock around The Clockin, arkku alkaa kummasti hytkiä. Pakko sen kuullessaan on rokata. Pakko!

Juuri yt kuuntelen paljon rauhallisempaa, Matti Heliniä hiilikuituhuiluineen,  Carboneraa. (Oih, aina välillä huvitun näistä kielemme ominaisuuksista. Hiilikuituhuiluineen, eihän tuo edes näytä suomelta.)

Tältä näyttää alkusyksystä Avaimelta ilmestyvä selkokirjani Ellistä ja Minnan perheestä. Ulkonäkö on niin erilainen kuin jo ilmestyneessä, että ei niitä ainakaan sekoita toisiinsa. Hyvä niin. Tekijä ja nimi ovat sentään samat. Tämäkin oli kiva tehdä, tosin paljon työläämpi kuin olin ajatellut. Tavallaan kääntäjän työtä, vaikka kieli on sama.

Ahma-kirja on jo vähää vaille valmis. Sain juuri kommentit yhdeltä  meistä VaLaista, Leinosen Annelta. Olen iloinen ja kiitollinen Annen huomautuksista.

Ahmpojen kanssa täytyy vielä malttaa odottaa kesänkuun alkuun, että tiedän, saanko apurahaa avukseni painatuslaskuihin. Haluaisin niin tehdä sen valmiiksi heti, kun kerran näin pitkällä olen. Mutta odottamistahan se on aina muidenkin kustantajien kanssa, miksi ei sitten omakustantajan. On tämä vaan taas toisella tavalla jännittävää tämäkin. Eikö kukaan voisi nyt ystävällisesti ilmoittautua sponsoriksi, tai kuten ennen somasti sanottiin mesenaatiksi. Sellainen minulta nyt vallan puuttuu.

Seuraavaksi on päivässäni vuorossa ensin taustakirjan lukemista ja sen jälkeen piiiitkä lenkki tuolla ihanassa ilmassa ja luonnossa. Täällä lenkkipolkuja riittää ja aina vaan löytyy uusia.

Eilinen oli hyvän oppimisen päivä: En aio tänäänkään katsoa uutisia kuin pääuutiset illansuussa. Kuulemisiin! Vilkutellaan kun nähdään





sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Yksin kotona

Alun tyhjäkäynti meneillään. Muutos Portugalista tänne on jo itsessään suuri, mutta nyt siihen liittyy vielä se, että tässä asunnossa en ole asunut ilman kultaista Frit-käppänääni. Sen lelut ja nukkumapaikat olivat palatessani siinä, minne ne lähtiessämme olivat jääneet. Vain lelut olen saanut kerätyksi laatikkoon, mutta olohuoneen pikku patja ja makuuhuoneen unipesä ovat edelleen paikoillaan. Pian on kulunut viikko tätä hiljaiseloa, uuden viikon alkaessa huomenna on ryhdistäydyttävä. Työ on ollut pelastukseni ja lohtuni, sitä siis jatkan. Väistämättömän ja lopullisen edessä on vain pakko taipua.



Oli sentään hyvä palata kotiin. Luin matkalla Ian McEwanin Pähkinänkuori -romaanin, jota suosittelen melkoisena lukukokemuksena. Vai oletko lukenut aiemmin kirjaa, jossa kertojana on sikiö? Kaiken lisäksi sitä voi luonnehtia jopa jännäriksi. Sen luettuani jäin kaipaamaan muita, omaan kirjastooni kuuluvia McEwanin kirjoja. Pakko kerrata ainakin jokin niistä. McEwanin huumori on aivan omaa luokkaansa. Ja kieltämättä kirjastoani hyllyttäessäni oli käteeni osunut monia muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Lukeminen ei siis lopu ainakaan niin kauan kun itse siihen kykenen.

Portimaossa asuin kaksiossa, jonka muutamat huonekalut olivat tietysti Ikeaa. Nyt olen itseni näköisessä kodissa. Ja vaikka siellä kuudennestatoista kerroksesta oli mahtava näköala niin maalle kuin merelle, tämä Kymenvirran Jyrängönvirta-osuus tuli jo vähän reilussa puolessa vuodessa rakkaaksi. Nyt se tarjosi ensi töikseen virrassa lipuvia  kimaltavia jäälauttoja. Kiitos siitä! Olen suomalainen!


Juuri nyt huomaan, miten ihanaa tässä on kirjoittaakin. Tämä on minun maisemaani: lehdettömät koivut, vuolas virta ja kirkas kalpea aurinko, joka ehti jo livahtaa piiloon. Valoa kuitenkin vielä on.

Taidan lopettaa tähän, sydänlämpöisiin terveisiin Heinolasta!

tiistai 25. helmikuuta 2020

Säät tosiaan yllättävät

Portugalin aikani lähenee loppuaan. Säät ovat viime aikoina pysytelleet päivisin yli 20 asteessa ja aurinko on säteillyt. Ulkona on riittänyt kevyt vaatetus. Tulin tänne kolmeksi kuukaudeksi oletettuja liukkaita kelejä pakoon, sillä yritän välttää niitä selkäni vuoksi. Vahvoja kipulääkkeitä ja kortisonipiikkejä en ole täällä tarvinnut, kun ei tarvitse jännittää liikkumista. Liikaa ei ole kuitenkaan voinut ruuan kanssa mässäillä. Tällaisistakin kohdista täytyy sujahdella läpi rannalla harhaillessaan.

Vaan entäpä säät tänä vuonna!

Ne ovat toistaiseksi pysytelleet lauhkeina myös Suomessa, mutta nyt luvataan termistä talvea tervetuliaisekseni. Varaa täällä jatkamiseen ei ole, joten sielläpä sitten liukastelen. Naurattaa. Mr. Murphy on onnistunut jälleen! Tiedäthän hänen todistuksensa: Jos jokin asia voi mennä pieleen, se myös menee.

Julian ja Matin perheonnesta ei ole vielä kuulunut mitään, vaikka lupaavia merkkejä on ollut ilmassa. Julia pöyhii innokkaasti pesäänsä aina sinne mennessään. Tosin nyt sen puuhat näkyvät heikosti, sillä suuressa siivousinnossaan Julia nuolaisi kameran linssin sameaksi. Mr. Murphykö jälleen, vai oliko Julian viesti: Vähän yksityisyyttä, pyydän. Tutkijoille tämä oli harmittava takaisku, niin kuin tietysti meille livekameran katselijoillekin.

Kaiken kaikkiaan ahmaa on viime aikoina nostettu esille myönteisessä mielessä huomattavasti aiempaa enemmän, mistä kaikkien luonnon ystävien on syytä iloita. Erittäin uhanalainen suurpetomme taitaa säästyä aika viime hetkellä.

Kirjoittamispuolella olen siirtänyt ahmat kameratarkkailuun ja jatkanut Sibeliuksen perheeseen tutustumista. Kuva ryppyotsaisesta tuimasta herrasta on alkanut saada uusia piirteitä. Vaikka hän ei kirjan päähenkilö olekaan, jokaiselle perheenjäsenelle on tietysti löydettävä oma persoonansa. Minussa on niin paljon pientä tutkijaa, että nämä alkuajat historiallisten kirjojen tekemisessä ovat aina jatkuvaa löytämisen iloa. Voin vakuuttaa, että tässä perheessä lukemista ja samalla myös iloitsemista riittää.


On tässä sentään ollut paikallisiinkin ihmeisiin tutustumista. Kultaiset naapurini ovat ottaneet mukaansa sinne ja tänne ympäristön näkymiin. Viinitila voi olla myös hauska patsaspuisto. Tässä on mielestäni ilmiselviä muumeja, norsut olivat kiivenneet viinin voimalla puihin, ja pulleat naiset harrastivat taipuisaa jumppaa.

Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt suklaamarkkinoilla ja appelsiinimarkkinoilla. Toissapäivänä olin Portugalin suurimmilla karnevaaleilla, jotka tosin eivät ole ihan minun juttuni. Kuumassa auringonpaisteessa kurkkimassa ihmismuurien läpi hirmuisessa metelissä. Olihan siellä näkemistä ja - naapurin puhelimen kielenkäännösohjelman mukaan portugalista käännettynä - sopimattoman vähän pukeutuneita naisia. Oli miehiäkin muutama, mistä käännös ei maininnut. Ja ainakin se oli hyvin täkäläisten suosima tapahtuma, Loulén keskusta oli tupaten täynnä.

Vajaa kaksi viikkoa ja sitten olen termisessä talvessamme. Näkemisiin!



keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Näinkin hauskasti voi käydä

Olen kertonut aika moneen kertaan ahmakirjan tekemisestä. Luusto alkaa olla kasassa, mutta nyt olen hakemassa lihaa ympärille. Eilen sain tiedon, että Yle Luonto on avannut ahmalivesivuston, jonka ahmat ovat - tadaa!!! - Julia ja Matti.

Vieressä Matti loppukesän käynnilläni uteliaana. Kuva: Tiina Sarkkinen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/04/ahmalive-seuraa-uhanalaisen-ahmaparin-elamaa-pesakamerasta-saako-julia

Olen jo kurkkinut sinne. Ensin näin vain nukkuvan ahman, mutta äsken ulkona jo juoksenneltiin. Ähtärin eläinpuisto odottaa ja toivoo niiden saavan pentuja tässä tai ensi kuussa. Kyllä vain, hartaasti toivon minäkin. Ajatelkaa nyt mikä tuuri! Minulla on suora yhteys Juliaan ja Mattiin, ja jos sinne tosiaan vielä tulisi pari pikku ahmaa Julian seuraksi, olisin enemmän kuin onnellinen.

Jaa, vaarana tosin on, että en ehdi enää kunnolla tehdä töitäni, kun tuijottelen niitä päivät pitkät. Mutta toisaalta, jos on tekemässä kirjaa ahmoista ja tuijottaa ahmaliveä, eikö se voida laskea työnteoksi? Voidaan, voidaan. Tietenkin voidaan! Olen taas niin intoa täynnä, että hirvittää. Pieni muutos kirjan käsittelytapaankin tuli jo itselleni selväksi.

Tuo tällä kertaa Juliasta ja Matista, sitten toiseen hurjan kivaan asiaan. Se on kirjalainausten lisääntyminen. Katsoin Helmetistä vasta ilmestyneen Vihreäsimäisen lohikäärmeeni lainauslukuja ja oikein yllätyin. Lapsille luetaan taas. Kiitos kaikille asian eteen ideoineille ja työtä tehneille loistaville ammattilaisimme. Heille pitäisi olla jaettavissa enemmän palkintoja, sillä monia sellaisen tunnustuksen ansaitsisi. Kiitos myös hyviä kirjoja kirjoittaneille kollegoille.

Tässä viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, etteivät lasten- ja nuortenkirjat näy missään. Ammattilehdissä ja -kirjoissa ne ovat koko ajan näkyneet monin tavoin, nyt ne alkavat taas näkyä julkisessa sanassakin. Lehtien kirjapalstat hiipivät ylöspäin ja uusia kriitikoita nousee esiin. Eikö vaan tämä vuosi olekin uuden toivon vuosi. Lopetetaan valittaminen ja annetaan tunnustusta sinne, minne tunnustus kuuluu. Kirjojen ystäviä on Suomessa paljon.