On se, harmaasieppo. Olin pois täältä mökiltä neljä päivää, ja sillä välillä se oli iskenyt. Palatessani oli pääoven viereen mattorullan päälle ilmestynyt pikkuinen tyhjä pesä. Ei ollut tyhjä enää seuraavana aamuna ja sitä seuraavana munia oli jo kaksi. Kulku sen oven kautta oli lopetettava. Lintu-parka syöksähti karkuun aina toisestakin ovesta kuljettaessa, vaikka etäisyyttä pesään tulee jo viitisen metriä.
Silloin oltiin vain kaksi yötä, nyt kahden kaupunkiyön jälkeen lintu jo hautoo. Huomasin sen jättävän pesän, jos sitä katsoo, mutta jäävän rohkeasti paikalleen, jos en ole tietävinänikään koko pesästä. En siis tiedä. Frit-koiruuskin on oppinut yllättävän nopeasti, ettei pesää nuuskimaan ole mitään asiaa.
Siispä tässä ylpeänä ilmoitan, että täällä on tiedossa moninkertainen iloinen perhetapahtuma noin kahden viikon kuluttua. Hassua muuten, että jos ihminen munii, se on huono juttu. En kerro tätä siepolle, voisi vielä loukaantua.
Emon muuten pitäisi saada nimi. Ehdotuksia?
En onneksi ole ehtinyt munimaan, sillä Canthin perheen vaiheisiin tuli vielä yksi lisäpyyntö kustannustoimittajaltani, ja hylyt olivat vasta ensimmäisellä kierroksellaan toisella kustantajallani. Minkälainen oli kirjastolaitos Kuopiossa tuohon aikaan? Sain jo apua Kuopion kirjastosta Jaanalta, mistä kiitos tätäkin kautta. Oikeastaan on aika yllättävää miten aikaisin kirjastolaitoksemme alkoi kehittyä, vaikka suomenkielistä kirjallisuutta oli vielä rajoitetusti. Sitä pyrittiin kuitenkin hankkimaan sitä mukaa kun ilmestyi. - Mitä olisi minunkaan elämäni ollut ilman julkista kirjastoamme!
Kirjoitustyöt eivät kuitenkaan vie kaikkea aikaa, joten aina välillä yritän järjestää omaa kirjastoani. On siellä jo jotain tehtykin, mutta huh miten paljon on vielä järjestettävää. Olen kuitenkin tehnyt vaikka kuinka paljon iloisia löytöjä. Kirjoja, joista tiedän pitäneeni kovasti ja haluan siksi lukea uudestaan. Kirjoja, joista en tiedä mitään, en kirjailijaa enkä sisältöä, mutta koska olen säilyttänyt ne, täytyyhän ne joskus vielä lukea. Ja hurjan iloisena yllätyksenä ihania kirjoja, joita en muista itselläni olevan, mutta onkin. Omakin kirjasto on aarre, vähän turhan isotöinen vain tässä vaiheessa. Mutta huom! tämä ei ollut valitus, vaan tilannekatsaus.
Edellisen viikonvaihteen vieraita täällä olivat serkkuni, stahanovilaiset iskurinaiset. Hillitsemisyritykseni eivät auttaneet, kaikkea pantiin kuntoon hurjaa vauhtia. Niinpä on hyvä alkaa vähitellen valmistautua juhannuksen viettoon. Sain koottua pienen kokon, jonka varmaan eilisen hurjan sateen jälkeen saa polttaakin. Toinen juttu sitten on, syttyykö se. Tulin tänne eilen sellaisessa kaatosateessa, että vaikka auton pyyhkimet suihkivat kiivainta vauhtiaan, tietä piti tihrustaa superkeskittyneesti vesimassojen lomasta. Mökin pihaan päästyämme tuli tauko, mutta kun kannoin tavaroita sisälle, alkoi uusi kaato. Kaikki ruokakassitkin olivat täynnä vettä.
Juttelin poikani kanssa puhelimessa sateen loppupuolella. Valitin, että ukkonen pyörii päällä edestakaisin. Eipä pyörinyt. Hän katsoi netistä ajantasaista salamakartastoa. Kun sanoin, että nyt välähti salama, vastaus oli:"Niitä oli kolme noin viiden kilometrin päässä sinusta. Eikä ukkonen pyöri siellä, vaan tulee aina uusina rintamina samalta suunnalta." No, nytpä osaan minäkin etsiä ukkosrintamat ja katsoa, minne päin viilettelevät.
Juhannuksena ei kuitenkaan ukkostella, vaan nautitaan kesästä, ystävistä, hyvästä ruuasta ja tietenkin kokosta. Kyllä se syttyy. On sytyttävä! Sitä samaa toivon sinullekin, nauti!
torstai 20. kesäkuuta 2019
lauantai 8. kesäkuuta 2019
Iloa, opittua ja hellettä
Jos edellisestä kirjoituksestani jäi vaikutelma, että elämä on ollut pelkkää murhetta, ei ole EI! Olin aika syvän kuopan pohjalla, kun sain puhelun omasta rakkaasta Suomen kirjailijaliitostani. Johtokunta oli päättänyt antaa minulle tämän vuoden Tirlittan-palkinnon. Jos en onnekseni olisi saanut perustelutekstiä kustantajani saaman tiedotteen mukana luettavakseni jo aiemmin, olisin varmasti itse tilaisuudessa itkenyt silmäni punaisiksi ja nenäni ja poskeni räkäisiksi. Olivat ne niin kauniita sanoja.
Tirlittan-kirja liittyy laspuuteeni heti ilmestymisensä jälkeen. Isä oli Oiva Paloheimon ystävä ja varsin ylpeä siitä. Molemmilla oli taipumus vähän rankempaankin juopotteluun, mutta jos isä oli ryypännyt Oiva Paloheimon kanssa, hän tunsi olevansa oikeutettu siihen. Koska "kirjailijat ja muutkin taiteilijat ovat erilaisia, herkempiä ihmisiä, ja heille täytyy sallia enemmän kuin tavallisille ihmisille". Äitini kommentti: "Milloin ensimmäinen kirjasi ilmestyykään?"
Isä luki paljon. Oikeastaan aina, kun oli kotosalla. Niin tosin luki äitikin. Äiti ohjasi minut esimerkiksi Karen Blixeniä lukemaan. Isän parhaita puolia omalta kannaltani näin jälkeenpäin ajatellen oli se, että hän suositteli minulle hyviä suomalaisia kirjoja jo varhain. Luin ainakin kymmenen ikäisestä aikuisten kirjallisuutta. Isä kysyi usein jälkeenpäin, mitä olin kirjasta ajatellut, eikä koskaan vähätellyt mielipiteitäni, jotka tuskin olivat erityisen syvällisiä. Tosin ainahan on kiinnostavaa kuulla mielipide vaikkapa rakkaasta kirjasta joltain hyvin erilaiselta tai eri-ikäiseltä ihmiseltä.
Omista kokemuksistani itselleni tärkeä on ollut yhden henkilökuntalehden toimittajana saamani. Lukijat, siis työtoverini eri puolilla Suomea, tarjosivat aina välillä runojaan julkaistavaksi. En useinkaan ymmärtänyt arvostaa niitä riittävän paljon. Moni jäi julkaisematta. Kerran oli taas omasta mielestäni turhan imelä ja moneen kertaan luetuista ajatuksista ammentava runo. Julkaisin sen pitkin hampain, minä "Suuri Kriitikko". Mistään kirjoituksesta koskaan ei tullut niin paljon kiittävää palautetta. Ymmärsin hävetä. Meillä jokaisella on makumme. Jos joku saa lohtua tai iloa tekstistä, joka ei minuun kolahda, se on hänelle tärkeä. Niin kuin monelle muullekin tässäkin tapauksessa.
Olen viime päivät ollut Mäntyharjun mökilläni hikoilemassa. Tai oikeastaan tuskastumassa, sillä kuulun siihen joukkoon, joka ei hikoile. Nuorempana en lainkaan, nyt sentään otsasta. Kun hikoilu ei viilennä sisäistä kuumuutta, kuuma on tosiaan tuskaa. En ole koskaan ollut saunaihminen, lapsena saatoin pyörtyä saunassa. Kostea viileä sauna käy, mutta näillä keleillä ei ole tarvittu. Sen sijaan eilen heitin talviturkin 17-asteisessa vedessä. Se helpotti, mutta en voi väittää kokemuksen olleen järin miellyttävä. Kyllä veden täytyy olla yli kahdenkymmenen, että sinne voi mennä. Uin silloin mielelläni joka päivä moneen kertaan. Enkä ollenkaan ymmärrä avantouimariystäviäni, muta eihän kaikkea tarvitse ymmärtääkään.
Alla tyttärenpoikani Linus Lepschiesin ottama kuva niemestämme. Vesi näyttää rannassa ruskealta, mutta ei se ole. Lasimaljassa se on aivan kirkasta, pohjan väri vain näkyy tämmöisessä kuvassa. Oma Kakarniemeni (kakar = kaakkuri) on tämä alempi, yläpuolella olevan juurella olevassa paljaassa paikassa tutkittiin ja löydettiin kivikautisen asumisen jäännöksiä.
Huomenna paluu Heinolaan. On helppoa vaihtaa mökiltä kotiin, kun välimatka on vajaa 70 kilometriä. Tarkoitukseni oli mennä jo tänään, mutta romuautojen aiheuttama myrkkysavu ei houkutellut. Ei se tosin ollut ihan lähellä, eikä tuulikaan olisi tuonut sitä asuntoni suuntaan, mutta parempi vara kuin vahinko. Varsinkin myrkkyjen kohdalla.
Ja hei! käykäähän allekirjoittamassa Kaivoslaki nyt! -kansalaisaloite. Yksi tärkeä teko kohti puhtaampaa ympäristöä.
Tirlittan-kirja liittyy laspuuteeni heti ilmestymisensä jälkeen. Isä oli Oiva Paloheimon ystävä ja varsin ylpeä siitä. Molemmilla oli taipumus vähän rankempaankin juopotteluun, mutta jos isä oli ryypännyt Oiva Paloheimon kanssa, hän tunsi olevansa oikeutettu siihen. Koska "kirjailijat ja muutkin taiteilijat ovat erilaisia, herkempiä ihmisiä, ja heille täytyy sallia enemmän kuin tavallisille ihmisille". Äitini kommentti: "Milloin ensimmäinen kirjasi ilmestyykään?"
Isä luki paljon. Oikeastaan aina, kun oli kotosalla. Niin tosin luki äitikin. Äiti ohjasi minut esimerkiksi Karen Blixeniä lukemaan. Isän parhaita puolia omalta kannaltani näin jälkeenpäin ajatellen oli se, että hän suositteli minulle hyviä suomalaisia kirjoja jo varhain. Luin ainakin kymmenen ikäisestä aikuisten kirjallisuutta. Isä kysyi usein jälkeenpäin, mitä olin kirjasta ajatellut, eikä koskaan vähätellyt mielipiteitäni, jotka tuskin olivat erityisen syvällisiä. Tosin ainahan on kiinnostavaa kuulla mielipide vaikkapa rakkaasta kirjasta joltain hyvin erilaiselta tai eri-ikäiseltä ihmiseltä.
Omista kokemuksistani itselleni tärkeä on ollut yhden henkilökuntalehden toimittajana saamani. Lukijat, siis työtoverini eri puolilla Suomea, tarjosivat aina välillä runojaan julkaistavaksi. En useinkaan ymmärtänyt arvostaa niitä riittävän paljon. Moni jäi julkaisematta. Kerran oli taas omasta mielestäni turhan imelä ja moneen kertaan luetuista ajatuksista ammentava runo. Julkaisin sen pitkin hampain, minä "Suuri Kriitikko". Mistään kirjoituksesta koskaan ei tullut niin paljon kiittävää palautetta. Ymmärsin hävetä. Meillä jokaisella on makumme. Jos joku saa lohtua tai iloa tekstistä, joka ei minuun kolahda, se on hänelle tärkeä. Niin kuin monelle muullekin tässäkin tapauksessa.
Olen viime päivät ollut Mäntyharjun mökilläni hikoilemassa. Tai oikeastaan tuskastumassa, sillä kuulun siihen joukkoon, joka ei hikoile. Nuorempana en lainkaan, nyt sentään otsasta. Kun hikoilu ei viilennä sisäistä kuumuutta, kuuma on tosiaan tuskaa. En ole koskaan ollut saunaihminen, lapsena saatoin pyörtyä saunassa. Kostea viileä sauna käy, mutta näillä keleillä ei ole tarvittu. Sen sijaan eilen heitin talviturkin 17-asteisessa vedessä. Se helpotti, mutta en voi väittää kokemuksen olleen järin miellyttävä. Kyllä veden täytyy olla yli kahdenkymmenen, että sinne voi mennä. Uin silloin mielelläni joka päivä moneen kertaan. Enkä ollenkaan ymmärrä avantouimariystäviäni, muta eihän kaikkea tarvitse ymmärtääkään.
Alla tyttärenpoikani Linus Lepschiesin ottama kuva niemestämme. Vesi näyttää rannassa ruskealta, mutta ei se ole. Lasimaljassa se on aivan kirkasta, pohjan väri vain näkyy tämmöisessä kuvassa. Oma Kakarniemeni (kakar = kaakkuri) on tämä alempi, yläpuolella olevan juurella olevassa paljaassa paikassa tutkittiin ja löydettiin kivikautisen asumisen jäännöksiä.
Huomenna paluu Heinolaan. On helppoa vaihtaa mökiltä kotiin, kun välimatka on vajaa 70 kilometriä. Tarkoitukseni oli mennä jo tänään, mutta romuautojen aiheuttama myrkkysavu ei houkutellut. Ei se tosin ollut ihan lähellä, eikä tuulikaan olisi tuonut sitä asuntoni suuntaan, mutta parempi vara kuin vahinko. Varsinkin myrkkyjen kohdalla.
Ja hei! käykäähän allekirjoittamassa Kaivoslaki nyt! -kansalaisaloite. Yksi tärkeä teko kohti puhtaampaa ympäristöä.
maanantai 3. kesäkuuta 2019
Palaan eloon
Korkea aika, eikö totta. Mutta joskus elämä heittää niin ison rätin päin naamaa, että vie hetken aikaa selvitä siitä. Tämä ei liity mitenkään kirjoittamiseen, vaan henkilökohtaiseen elämääni.
Toisten yllättävä ilkeys vei voimani pariksi kuuakaudeksi. En pystynyt riittävästi keskittymään kirjoittaakseni. Kun vihdoin taas pystyin, olikin melkoinen kiire. Syksyllä ilmestyy kaksi kirjaani, joista toinen kaipasi käsikirjoituksen huolellista tarkistamista ja uusien ideoiden sovittamista tekstiin. Toinen taas piti saada kuvittajalle mahdollisimman pian. Kun mukaan tuli vielä muutto toiselle paikkakunnalle, näille sivuille en vain ehtinyt.
Nyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on jo hyvässä vaiheessa. Elli, toiseksi vanhin Minna Canthin tyttäristä kertoo perheen elämästä nuoren näkökulmasta. Uskon sen antavan niin Minnasta kuin kuopiolaisnuorten maailmasta lisätietoa monen jo kirjoitetun Minna-kirjan lisäksi.
Tätä kirjaa tehdessä nousivat tärkeiksi taas, niin kuin monesti aiemminkin, kirjeet. Niiden avulla ihmiset saavat persoonan, ne kertovat paljon pieniä, kiinnostavia asioita. Miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään historiallisia kirjoja meidän aikamme ihmisistä digiavaruuteen kadonneiden viestien, meidän kirjeittemme puuttuessa kokonaan. Onneksi minä kirjoitan nyt.
Toinen kirja Suomen lasten aarrelaivat vei minut hylkyjen maailmaan, enkä tässä tarkoita kirjallisia hylkyjä, vaan ihan niitä merenpohjassa makaavia. Olen purjehtinut juuri niillä vesillä ja nähnyt merikartoissa merkintöjä hylyistä. Oli helppoa kaivaa tapahtumapaikat elävinä muistilokeroistani. Kuitenkin vasta nyt olen ymmärtänyt, minkälainen aarreaitta hylkyjen ja niissä säilyneiden esineiden muodossa lepää vesissämme. Varsinkin Amsterdamin ja Pietarin välillä kulki tosiaan aarteita, joista kaikki eivät päässeet koskaan perille.
Olen käynyt sukelluskurssin kauan sitten, mutta sukeltaminen loppui aika pian. Snorklaaminen on sen sijaan mieluista puuhaa. Sukeltamalla pääsee jo monessa paikassa hylkypuistoon, joissa on oikein kyltit kertomassa, mitä on näkyvillä. Voi, että se olisi mielenkiintoista, mutta mutta... Laitteilla täytyy pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, enkä voinut luottaa itseeni tässä suhteessa. Snorklaamallakin esimerkiksi Hangon Hauensuolen hylkypuistossa voi nähdä aika paljon. Sinne siis joskus!
On tämä maailma vaan niin ihmeellinen paikka, että aina voi löytää jotain uutta, mistä kiinnostua. Täällä Heinolassa on yllättävän paljon kaikenlaista. Tänään sain selville, mikä Heinolan Rantapuiston puista on Suomen suurin puu, Tsaarin poppeli. Juuri sitä olin jo vähän osannut epäillä. Se on mahtava!
Toisten yllättävä ilkeys vei voimani pariksi kuuakaudeksi. En pystynyt riittävästi keskittymään kirjoittaakseni. Kun vihdoin taas pystyin, olikin melkoinen kiire. Syksyllä ilmestyy kaksi kirjaani, joista toinen kaipasi käsikirjoituksen huolellista tarkistamista ja uusien ideoiden sovittamista tekstiin. Toinen taas piti saada kuvittajalle mahdollisimman pian. Kun mukaan tuli vielä muutto toiselle paikkakunnalle, näille sivuille en vain ehtinyt.
Nyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on jo hyvässä vaiheessa. Elli, toiseksi vanhin Minna Canthin tyttäristä kertoo perheen elämästä nuoren näkökulmasta. Uskon sen antavan niin Minnasta kuin kuopiolaisnuorten maailmasta lisätietoa monen jo kirjoitetun Minna-kirjan lisäksi.
Tätä kirjaa tehdessä nousivat tärkeiksi taas, niin kuin monesti aiemminkin, kirjeet. Niiden avulla ihmiset saavat persoonan, ne kertovat paljon pieniä, kiinnostavia asioita. Miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään historiallisia kirjoja meidän aikamme ihmisistä digiavaruuteen kadonneiden viestien, meidän kirjeittemme puuttuessa kokonaan. Onneksi minä kirjoitan nyt.
Toinen kirja Suomen lasten aarrelaivat vei minut hylkyjen maailmaan, enkä tässä tarkoita kirjallisia hylkyjä, vaan ihan niitä merenpohjassa makaavia. Olen purjehtinut juuri niillä vesillä ja nähnyt merikartoissa merkintöjä hylyistä. Oli helppoa kaivaa tapahtumapaikat elävinä muistilokeroistani. Kuitenkin vasta nyt olen ymmärtänyt, minkälainen aarreaitta hylkyjen ja niissä säilyneiden esineiden muodossa lepää vesissämme. Varsinkin Amsterdamin ja Pietarin välillä kulki tosiaan aarteita, joista kaikki eivät päässeet koskaan perille.
Olen käynyt sukelluskurssin kauan sitten, mutta sukeltaminen loppui aika pian. Snorklaaminen on sen sijaan mieluista puuhaa. Sukeltamalla pääsee jo monessa paikassa hylkypuistoon, joissa on oikein kyltit kertomassa, mitä on näkyvillä. Voi, että se olisi mielenkiintoista, mutta mutta... Laitteilla täytyy pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, enkä voinut luottaa itseeni tässä suhteessa. Snorklaamallakin esimerkiksi Hangon Hauensuolen hylkypuistossa voi nähdä aika paljon. Sinne siis joskus!
On tämä maailma vaan niin ihmeellinen paikka, että aina voi löytää jotain uutta, mistä kiinnostua. Täällä Heinolassa on yllättävän paljon kaikenlaista. Tänään sain selville, mikä Heinolan Rantapuiston puista on Suomen suurin puu, Tsaarin poppeli. Juuri sitä olin jo vähän osannut epäillä. Se on mahtava!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)