torstai 29. lokakuuta 2020

Kirjoista ja kristallikruunuista

 Yritin kovasti katsoa jotain, mutta ei onnistunut. Hämärä verkosto sotki näkymän. Aikani yritettyäni huomasin syyn. En ollut muistanut avata silmiäni.

Niinpä niin. Tuo tapahtui viime yönä unessa, mutta pätee myös hereillä. Monessakin eri yhteydessä on terveellistä avata silmänsä kunnolla ja katsoa, eikä vain hajamielisesti vilkaista. Tässä ajassa tuntuu olevan erityisen paljon sellaista, jota pitää katsoa hyvin tarkkaan ennen mielipiteen muodostamista. Eikä senkään jälkeen voi olla varma.

Siitä miten kirjamessut tänä vuonna sujuivat, on ollut helppo muodostaa mielipiteensä. Olen katsonut muutamia haastatteluja, ja onhan siellä ollut katsottavaa. Esimerkiksi Karo Hämäläisen Linna-kirja täytyy hankkia haastattelun katsottuani, niin hyvä ja rennon informatiivinen keskustelu hänellä oli Antti Majanderin kanssa. 

Sen sijaan lastenkirjojen osalta en ole tyytyväinen messujen antiin. Tuntuu, että aina vain saa hokea samaa: lukevista lapsista tulee lukevia aikuisia. Jos lastenkirjat unohdetaan, ei se ainakaan lukemista palvele. Eikö tässäkin olisi syytä päättäjien avata silmänsä. Tänä vuonna on tullut monia lastenkirjoja, jotka olisivat ansainneet paikkansa kirjamessuilla. Luulisi lisäksi koulujen ympäri Suomea voivan käyttää paremmin kirjamessujen antia hyväkseen nimenomaan tässä virtuaalimuodossa. MIKSI lastenkirjojen osuus oli niin vähäinen? Tästä kirjoitti lastenkulttuurivinkkari Vaidekin omassa blogissaan.

Samaan moiteluokkaan kuuluu nykyisin myös kirjastojen lastenkulttuuria käsittelevien lehtien osuus. Esimerkiksi Lastensuojelun keskusliiton julkaisemaa Lapsen maailmaa näyttäisi tulevan vain muutamaan pääkaupunkiseudun kirjastoon. Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden tilanne on jokseenkin sama. Määrät ovat vähentyneet vuosi vuodelta. 

Syksy sentään on hellinyt lämmöllään. Silti ne monet uimarit, joita näen koiruuslenkillämme lähes joka päivä, saavat ihoni usein kananlihalle. He tosin vakuuttavat olevansa uinnin jälkeen aina kuumissaan ja tallustelevat tyytyväisinä märät jalat paljaina kohti kotejaan. Huh!

Koiruuslenkeistä Tesseen, niiden varsinaiseen tärkeään syyhyn, jota kiitän päivittäin ulosraahaamisestani. Eilen tuli jo täyteen 2/3 vuodesta, eli Tesse on nyt kahdeksankuinen. Aamulla juon hätäisesti vähän kylmää kahvia piparin kanssa, ja pian sen jälkeen ollaankin jo lenkillä. Säällä kuin säällä on ainakin toistaiseksi tehty noin kolmen kilometrin lenkki (ja pari saman pituista lisää päivän kuluessa). Siellä aina herään ja vasta lenkin jälkeen on vuorossa kummankin aamupala. 

Kuvassa Tesse on kaverinsa Millin kanssa. Tesseä vähän vanhempi Milli, 11 v,  kastui vähän tulomatkalla meille ja on sen vuoksi huolellisesti kääriytynyt pyyhkeeseen.

Tähän vielä Ruth Snellmanin ohjeita kirjasesta Nainen ja hänen kauneutensa, julkaisuvuosi 1934:

Oikea suurmaailman nainen onkin hyvin varovainen käyttäessään korujaan. Koskaan hän ei käytä niitä päivisin; aistikas sormus, ohut rannerengas tai helmikaulanauha tai kaulaketju riittävät. Sitä vastoin iltaisin ottaessaan osaa juhlatilaisuuteen tai muuhun sellaiseen - t.s. iltapuvun kanssa - Koristeet ovat suorastaan välttämättömiä. Tämähän onkin selvää, sillä kirkkaiden kristallikruunujen valossa säihkyvät jalokivikorut häikäisten ja helmet luovat kuutamoista hohtoaan lumoavasti. - Hyvä maku korujen käytössä antakoon kuitenkin jokaiselle naiselle vissit ohjeensa.

Ettäs tiedämme, kun taas kirkkaiden kristallikruunujen valossa pääsemme juhlimaan.

torstai 15. lokakuuta 2020

Pienen juhlan aihe on tämäkin


 Ostin mansikoita, jotka eivät maistu erityisen makeilta eivätkä kovin vahvasti mansikoiltakaan. Sitä mieltä tuo viereinen tuntuu itsekin olevan. 

Tai sitten se vaan on hurjan ujo mansikkainen, kuten alemmasta kuvasta voisi päätellä. Riippuu tarkastelukulmasta, niin kuin vähän kaikki tässä maailmassa. Ja tarkastelukulmiahan riittää. Niin kuin riittää makujakin,

Onneksi niitä erilaisia makuja riittää. Mitä tästä elämisestä tulisi, jos kaikki haluaisivat aina samaa. 



Juhlan aiheesthan otsikko lupaa minun puhuvan eikä mansikoista. Kyllä vain. Olen saanut suuren huolen pois harteiltani, sillä pitkän etsiskelyn jälkeen löysin miehen kaatamaan kesämökkitontin vaaralliset puut. Yksi niistä oli valtavan korkea ja jo laho. Sen kaatosuunta hänen oli valittava tarkkaan. Jos se kaatuisi yhteen suuntaan, vanha mökki olisi vaarassa, jos toiseen, uusi mökki. Jos kolmanteen, se kaatuisi sähköjohtojen päälle ja neljännessa rysähtäisi laiturille.

Niin vain pieni kolo sentään löytyi ja minulle kohosi hiki pintaan, kun odotin puun kaatumista. Tietysti se meni tarkalleen ssuunniteltuun paikkaan. Eihän kaataja muuten olisi moninkertainen Suomen ja maailmanmestari työssään. Huh-huh! Vilpitön ihailuni sellaiselle taidolle.

Toinen juhlan aihe on se, että huomasin tämänvuotisen selkokirjani osuneen 25 vuoden päähän ensimmäisestäni Onni on Omenatiellä. Ja siinä yhteydessä mietin taas, miten hienoa on, että meillä on nykyisin kustantajia kuten Avain, joka on ottanut ohjelmaansa enemmänkin selkoa. Sen tarve on kasvanut monesta syystä. Lasten kohdalla  huomataan tarve jo ajoissa, ja sitä osataan nykyisin käyttää myös ikääntyvän väestön lukemisongelmiin. Pelkästään näön heikkeneminen voi viedä lukuilon, mutta selkokirjojen iso kirjainkoko ja selkeät rivivälit auttavat. Lisäksi niiden määrä, joiden kotikieli on muu kuin suomi on myös koko ajan lisääntynyt.

Onni on Omenatiellä -kirjan julkaisi Kirjastopalvelu ja se oli ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen selkokirja, josta oli kritiikki Hesarissa. Kritiikkejä ei ole viime aikoinakaan paljon näkynyt, mutta jonkin verran on sentään käyty keskustelu selkokirjojen merkityksestä. Sillä totta se on: Jokaisella täytyy olla oikeus lukemisen onneen. Omenatiellä tai aivan missä vain.

Tänä vuonna minulta on siis tullut neljä kirjaa, ja olen uskonut, ettei sellaista ole aiemmin tapahtunut. Onpa sittenkin. Vuoteen 2008 osui sama määrä. Silloin tuli Kummisisko, Pähkinäpuinen lipas, Suomalaisia suurnaisia, selkokirja sekin ja Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928.

Eikö tässä nyt ollutkin pienen juhlan aihetta, varsinkin kun periaatteeni on: Aina on juhlittava, jos siihen suinkin on aihetta! Murheen aiheita riittää aina ainakin jossain määrin.

lauantai 10. lokakuuta 2020

Valmiina jouluun?

 Mepä ollaan. Jouluinen Into-tontun ilmalento, neljäs kirjani tänä vuonna, on ilmestynyt. Jihuu!


Aina nuo kirjapaketit pystyvät yllttämään. Puhelin kilahti eilen ja siellä oli ilmoitus noudettavasta paketista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en varmasti ole tilannut mitään viime aikoina. Seuraavaksi heräsikin jo utelias odotus. Entä jos se onkin Into. Ja sehän se oli. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin lähteä hakemaan sekä pakettia että sampanjapulloa. Ystävätkin ehtivät illaksi iloitsemaan kanssani. 

Kirjan kuvittaja on Harri Tarkka, ja minä sitten pidän hänen aivan omanlaisesta tyylistään. Siinä on mukana vauhtia ja hauskaa rentoutta. En ole nähnyt Harria työnsä ääressä, mutta tuskin hänellä kovin syvää ryppyä otsassa on voinut olla kirjan kuvia tehdessään. 

Harrin kanssa meillä on muutakin yhteistä. Hän on tyttärenpoikani kummi, ja sitä kautta häneen tutustuinkin. Aikani toivoin mielessäni, että tekisimme kirjan yhdessä ja lopulta ehdotin sitä hänelle. Kaksi Intoa on siitä jo tuloksena. Meidän pitäisi oikeastaan yhdessä ojentaa kirja Artulle, vaikka hän ei enää lastenkirjaiässä olekaan. 

Alla olevan kuvan otin koiruuslenkillä. Siitä on hauskaa tarkastella, mikä kaisloista on kuvajaista ja mikä itse kaislaa. Tänä syksynä on ollut niin paljon ihania ilmoja, että lenkkimme alkavat olla jo melkein huolestuttavan pitkiä. Ne vievät melkoisesti aikaa, vallankin kun toisen meistä on nuuskittava kaikkea kaiken aikaa. On se onneksi jo oppinut vähän tottelemaan ja saatamme joskus päästä muutamia satoja metrejä aivan reipasta vauhtia, kunnes tulee melkein käden irti repäisevä pysähdys.


Yksi lenkkisuunta on minulle erityisen mieleinen. Jonkin matkaa tiestä on omakotitalo  ja niiden välissä pieni metsikkö. Puiden kätköön on rakennettu reilun kokoinen maja puuhun. Maja on hyvin tehty, siinä on jopa sievät verhot ikkunoissa. Majan alle on kiinnitetty hevonen. Hevosen runko on korkeahko puupukki, jonka päällä on tumma vaate ja sillä satula. Hevonen riemastuttaa aina sen nähdessäni. Joku on nähnyt vaivaa, sillä melkoisella varmuudella avuksi on tarvittu aikuinen tai ainakin melkein aikuinen, ennen kuin niin hienoon tulokseen on päästy. Valitettavasti en voi hiipparoida ottamaan kuvaa, sillä tunkeutuisin silloin toisten tontille.

Pian tuon näkymän jälkeen toisen omakotitalon pihalla on Muumien torni, jonka toisesta kerroksesta pääsee alas laskettelemalla liukumäkeä. Hieno on sekin.

Poikani kertoi mukavan jutun, jonka haluan jakaa. Hänen ystävänsä ottaa hoivatakseen löytökissoja. Ei kovin monia kerralla, mutta useampia kuitenkin. Nyt hänelle oli tullut kantava narttu, joka  synnytti pian seitsemän pentua. Viimeisenä syntynyt oli hyvin pieni ja pieneksi se on jäänytkin, kehittyykin vähän muita hitaammin.

Nyt pennut ovat jo sen kokoisia, että tuovat ylpeinä saalista näytettäväksi, hiiriä tietenkin. Pikkuinen ei ollut tuonut vielä mitään, kunnes vähän aikaa sitten kantoi ylpeänä kotiin ensimmäisen saaliinsa, kastemadon. Tietenkin se sai aivan yhtä suuret kehut kuin muutkin ja tuntee varmaan olevansa jo melko iso kissa. 

Nyt takaisin työn kimppuun. Olen lukenut taas niin upeita saaritapahtumia ja tarinoita, että iloitsen tästä työstäni joka päivä.  Meneillään on Jurmo, missä olen Histamiini-purjeveneellämme käynyt lukuisia kertoja. Sen historiasta en ole tiennyt juuri mitään, vaikka sitä löytyy paljon ja hyvin mielenkiintoista. Alan tietää. Ainakin jotain.

Nautitaan tästä lämpimästä syksystä!