maanantai 18. marraskuuta 2019

Iloa harmaudessa

Nyt on ajatuksissa päällimmäisenä iloinen asia, joten aloitan tietysti sillä. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on valittu kuuden Savonia-palkintoehdokkaan joukkoon. Niissä merkeissä olin taas perjantaista lauantaihin Kuopiossa. Sain näin
kauniit kukkaset ja marjaset valaisemaan päivieni harmautta. Kiitos, Kuopio!

Muut palkintoehdokkaat ovat
Tomas Gads (Kaisa Nummela ja Satu Roos), Pirulainen, Bazar
Antti Hurskainen, 22, kertomus syömisestä, Siltala
Jukka Itkonen, Koira nimeltä Mutsi, Lasten Keskus
Tatu Kokko, Kävelevien patsaiden kaupunki, Icasos
JP Koskinen, Tulisiipi, Like

Tämä on sikäli varmasti vaikea muoto valintalautakunnalle, että samalla viivalla ovat kaikki kirjalajit.

Oman tekemiseeni innoittajana on tietysti ollut Minna Canth, vaikka hänellä ei kirjassa päärooli olekaan. Minulla oli aivan henkilökohtainen syykin tutustua nuorten elämään Kuopiossa Minnan aikaan, joten päähenkilöksi valikoitui hänen toiseksi vanhin tyttärensä Elli. Myös Ellistä kasvoi monessa mukana ollut tekevä nainen, vaikka hänen vaikutuksensa jäi Kuopion alueelle.

Ukkini, Sortavalan seminaarista valmistunut kansankynttilä, oli aivan oikea kansankynttilä. Silloinhan opettajien tehtävä oli valistaa kansaa hyvin monin tavoin perusjutuista lähtien. Tärkeitä olivat esimerkiksi puhtaus ja raittius. Niistä puhuttiin paljon.

Hänen sisarensa Hilma Räsänen valmistui myös Sortavalan seminaarista. Hän syntyi ja kävi koulunsa Kuopiossa Minnan lasten kanssa samoihin aikoihin. Hänen voi sanoa olleen Minnan ja hänen naisystäviensä työn näkyvä hedelmä. Hän kuului kultamitalisteihimme, MM-naisjoukkueeseen, oli yksi yhdeksästätoista meidän mutta myös koko maailman ensimmäisistä naiskansaedustajista.

Mantan patsas oli silloin aivan uusi, enkä ole ainakaan mistään löytänyt sellaista tietoa, että sille olisi kapuiltu ja sen ympärillä riehuttu MM-voiton kunniaksi.

Eipä siis muuta kuin jatkamaan työtäni Minnan perheen parissa. Melkoinen urakka on vielä edessä, sillä minun on joulukuun aikana saatava valmiiksi selkomuoto kirjasta. Se ei ole vain suoraa tekstin selkoistamista, sillä koko ajan on mietittävä, mitä ottaa ja mitä jättää. Henkilöitä ei saa olla liikaa ja kielen selkeyden lisäksi myös tarinan on oltava selkeä. Olen pohtinut ja kirjoittanut lähes puolet, joten työtä riittää vielä.

Työn iloa itse kullekin!






torstai 7. marraskuuta 2019

Hyppy

Olen taas käyttäytynyt kuin lapsena ennen kylmään veteen hyppäämistä. Aikomus, aikomus, aikomus, vatkaamista ees taas ja lopulta nenästä kiinni ja veteen. Olen aikonut aikonut ja aikonut aloittaa ahmaa, mutta ei muka ole löytynyt oikeaa tapaa. Niin kuin sillä oikeasti olisi väliä. Alun voi muuttaa niin monta kertaa kuin siltä tuntuu, aina on tärkeintä vain aloittaa.

Eilen sain sen vihdoin tehtyä. Tosin niin, että kirjoitin alun ensin käsin kauppakuitin taakse. Vasta sen jälkeen uskalsin toistaa se koneelle. Mutta nyt se on tehty. Ja hel-pot-taa! Eikä iloani vähennä yhtään se, että sain Ähtärin eläinpuistosta ihania kuvia ahmoista.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on alkanut näkyä siellä ja täällä kritiikeissä, ja se tietysti ilahduttaa. Suurin pelko aina uuden kirjan valmistuttua on, ettei sitä näy missään. Mistä lukijat silloin tietävät sellaista olevankaan. Suomen lasten aarrelaivoja sen sijaan ei ole näkynyt, mutta ei se ole ehtinyt vielä kirjastoissakaan luettavaksi asti. Tilattu sitä sentään on kiitettävästi.

Hauska uusi juttu, josta nyt jo voin kertoa, on VaLas, Vapaat Lasten- ja nuortenkirjailijat -kollektiivi, jonka tuloksena on ilmestynyt jo yksi vekkulisti keksitty pieni kirja. Sari Peltoniemi on julkaissut kirjekuoreen mahtuvan Joulupukki ja riekko -tarinan, jossa on Virpi Talvitien kuvitus. Sen ensimmäisellä sivulla on annettu mahdollisuus toivottaa monenlaista kivaa, vaikkapa taianomaista juhannusta, päheää pääsiäistä tai ihan kaikkea hyvää. Voi tilata kustantajalta tilaus@ranran.fi

VaLaan tarkoitus on antaa sateenvarjo meille sen jäsenille, jos joku jostain syystä haluaa julkaista kirjansa vaikka omakustanteena. Niin kuin itse olen päättänyt tehdä ahmakirjan kanssa. Jos ei kustantajaa löydy, julkaisen sen itse. Ahmat ansaitsevat sen. En tosin ole vielä tarjonnut sitä kenellekään, eihän minulla ole ollut mitään näytettävääkään. Mutta siis jos.

VaLas-kollektiivin kaikki jäsenet ovat kokeneita ja nimekkäitä kirjailijoita. En ole huonossa seurassa. Eikä tällä suinkaan ole tarkoitus hyvästellä hyviä omia kustantajia, vaan etsiä lisää mahdollisuuksia tässä paljon muuttuneessa kustannusmaailmassa. Joskus pieni voi olla kaunista ja hyvää, vaikka ei täyttäisikään kustantajien vaatimuksia myyntiluvuista. Sekin tosin on ymmärrettävää. Kiristyvä kilpailu on kaventanut heidänkin mahdollisuuksiaan. Kollektiivin kautta saamme esilukijoita, taittajia ja pari kuvittajaakin on jo ilmoittautunut.



Yllä Valas-logo, joka tulee näkymään kollektiivin hyväksymissä kirjoissa.

Tapasin eilen tutun, joka huokaili onnesta, kun syksy on vihdoin kunnolla täällä. Hän aivan vilpittömästi kertoi kauhistuvansa, kun kevään valo alkaa häikäistä, ja kesällä kuumuus on sietämätöntä. Mutta syksy ja talvi, silloin hän herää eloon. Kertoi vielä, että hänellä on pari samanlaista ystävääkin. En kuulu tuohon lajiin, mutta oli hauska kuulla, että meitä on  jokaiseen säähän ja valoon. Nauttikaa nyt siis vuorostanne te syksyn lapset!