torstai 23. tammikuuta 2020

Uusia ja vanhoja ihmeitä

Alan vihdoin nukkua kunnolla, mutta siihen tarvitaan päivittäin jonkinmoinen määrä kilometrejä. Eilen kävelin 11, tänään 9 ja toissapäivänä 10. En varsinaisesti nauti kävelystä niin kuin ennen yhden höpsön koiran kanssa, mutta hyvää se silti tekee. Ja varsinkin meren rannalla kävellessäni tunnen meren valtavuuden ja ikuisuuden. Mitä kaikkea sen aalloilla on tapahtunut, mitä rannoilla. Yhden pienen ihmisen murheet kirjaimellisesti hukkuvat valtamereen. Se on hyvä tunne.


Rannalla saattaa kaiken lisäksi kohdata valon, jollaista en ole ennen nähnyt. Toissailtana se oli tämmöinen.

Täällä Portimaon alueella toimii suomalaisten kirjakerho, jonne olen huomenna menossa vierailemaan. Epäilemättä etupäässä eläkeläisiä, sillä meitähän täällä on. En tosin laske itseäni puhtaasti eläkeläisjoukkoon, sillä työskentelen ihan joka päivä. Ahmakirja etenee. Välipaloiksi tutkin jo seuraavan taustoja.

Ahmakirjaan liittyi toissa-aamuna aikainen herääminen. Edellisenä iltana olin lähettänyt sähköpostia Lieksaan Erä-Eerolle, joka järjestää ahmakatseluja. Melkoisella varmuudella niitä siellä myös näkee. Vaikka ne tulevat nauttimaan ihmisen järjestämästä ruokatarjoilusta, ne ovat vapaita villieläimiä ja tulevat paikalle omasta tahdostaan. Sellaisen tai sellaisia haluan nähdä.

Kerroin sähköpostissa tekeväni kirjaa. Eero soitti sitten aamulla heti yhdeksältä Suomen aikaa. Täällä se oli kuitenkin seitsemän, joten heräsin puhelimen lauluun. Saatoin kuulostaa vähän pöröpäiseltä, mutta hauska keskustelu meillä oli. Nyt täytyy sitten vain löytää oikea hetki.

Nykyisin saan aika harvoin suoraa palautetta lukijoilta, muutamia on sentään tullut viime aikoinakin. Eilen istuin miettimässä ikävääni, kun sähköpostiin tupsahti Pipsan viesti. Hän oli lukenut äidinkielen tuntia varten Elli/Minna-kirjani ja sanoi siitä niin kauniisti, että synkeyteni häipyi sen tien. Kiitos, Pipsa, vielä tätäkin kautta!

Toinenkin hyvä asia tässä on ehtinyt tapahtua. Minulla on jo liput ostettuina 23.4. alkavaa yli kuukauden pituista Zimbabwen matkaa varten.  Seppo Ainamon ja Oili Wuolteen  aloitteesta perustettu Zimbabwen Aids-orvot -yhdistys toimii aktiivisesti siellä ja täällä. Noin 400 orpolasta saa koulutusta kummien tuella. Menen tapaamaan koululaisia ja puhumaan kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Zimbabwen virallinen kieli on englanti, vaikka monelle lapselle se tulee tosissaan eteen vasta koulussa. Oletan osaavani sitä ainakin saman verran kuin lapset, joten keskustelut onnistuvat. Jossain muodossa yritämme ottaa mukaan Lastenkirjainstituutin loistavan idean kirjatreeneistä. Suunnittelu on vielä meneillään, mutta innostunut olen siitäkin. Saapa nähdä, mitä saamme aikaan.

Vähän on pakko vielä ihmetellä ruokalaskuja täällä. Tänään hain kolme banaania, neljä raakaa ja tosi hyvää burgeripihviä, kaksi sämpylää ja puolen litran olutpurkin. Summa 5,27. Eilen söin ostoskeskuksen baarissa, jossa valinnan mahdollisuuksia on paljon ja hyviä. Ne mätetään lautaselle ja lautanen punnitaan. Vatsani täyttänyt ja mieleni hyväksi tehnyt ruoka-annos ja pullollinen kivennäisvettä teki yhteensä 5,50. Vanha sääntö on, että rahasta ei pidä puhua, mutta tämän verran kai sentään on sallittua.

Tämmöisestäkin ihmeestä sain nauttia Silvesin vierailulla ystävien kyydissä. Silvesissä on hienosti ja havainnollisesti  entisöity vanha linnoitus, jonka muurien  sisälle mahtuu myös ravintola. Listassa oli mukana kotitekoinen savulikööri. Pitihän sitä kokeilla. Tuolla se nyt savustuu kuvun sisällä ja ihan metkan makuista oli. Saatanpa maistaa joskus toistekin, jos eteen sattuu.

Ja vielä on kerrottava sekin, että kotona Heinolassa se täällä jo aiemmin pariin kertaan ihmettelemäni parvekukkani kukkii edelleen. Tekee uusia kukkiakin, kertoi poikani. Että semmoisia hurjapäitä siinäkin suunnassa.

Älköön varjonne kaventuko!





sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Ikävän kuristusotteessa

Ei siitä niin vain pääse, ikävästä. Vaikka kuinka pilkkaisin itseäni itsesäälistä ja suurentelusta, se vain hyökkää kimppuun milloin missäkin. En ole koskaan ollut erityinen itkijänainen, mutta ehkä itkua nyt tarvitaan kaikkien tapahtuneiden jälkeen. Stressihormoneja ja siihen tyyliin. Tosin niitä pitäisi jo alkaa olla riittävästi. Silmäpussit roikkuvat jo poskilla.



Olen nyt viettänyt kaksi päivää turistina autollisten ystävien kyydissä. Portimaon ympäristö on kaunista ja täällä on paljon nähtävää. Tänään oli vuorossa Silves, Algarven alueen vanha pääkaupunki, eilen Lagoksen maalaismarkkinat. On hauskaa töllistellä maalaisten tarjoamia hedelmiä ja juureksia, joista monista ei tiedä yhtään, miten niitä pitäisi valmistaa ja nauttia. Ja ollaan sentään vielä Euroopassa.


Sain ystävältäni Ian McEwanin Pähkinänkuoren. McEwan on yksi lempikirjailijoistani, ja aivan huimahan tämäkin on. Elämä ympärillä sikiön kuuntelemana. Tämä sikiö vain on aivan posketon. Sillä on esimerkiksi viineissä suosikkirypäleensä, joita se on tietysti maistellut äitinsä nauttimina. Maailman menostakin sillä on varsin monenlaisia melkoisen radikaaleja mielipiteitä. Suosittelen!
Kun kirjan mukana tuli vielä kirjanmerkki, jossa kiiteltiin Pyhää Rochusta, oli tietysti googlailtava, miltä se suojelee. Rutolta. Hyvä! Eipähän tarvitse olla siitäkään jatkuvasti huolissaan.

Kun olin päässyt kirjan loppuun, heräsin seuraavana yönä miettimään, onko tosiaan tehty elokuva Pekka ja Pätkä suolistoloisina. Meni hetki, ennen kuin tajusin heränneeni kesken Pähkinänkuoren siivittämän unen. Ei sellaista tietääkseni ole tehty, mutta voisi hyvinkin olla tekemisen arvoinen. Pekka ja Pätkä suolistoloisina! Katsoisitko?

Tällä hetkellä huolenani on pedon määritelmä. Kerro, jos tiedät, mikä se on. Miksi ahma on peto, mutta orava ei? Ahman peto-ominaisuuden myönnän ilman muuta, mutta eikö vain oravakin syö surutta linnunpoikasia ja muitakin sopivasti eteen osuvia pieniä eläimiä. Silti se on vain suloinen pieni pörröturkki. Ei minulla oravaa vastaan ole mitään, mutta määritelmää kaipaan. Näin suuret pohdinnat häiritsevät yöunia, jotka muutenkin ovat aika hakusessa.








keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Vuosi loppui - vihdoin!

Näin vuoden ja vuosikymmenenkin vaihteessa ajattelen mielelläni jotain muutosta todella tapahtuvan. Tällä kertaa toive on erityisen vahva, sillä takana on elämäni kurjin vuosi. Jouduin vuoden alkupuolella kohtaamaan sellaista ilkeyttä, että en olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan niitä tapahtumia. En vieläkään ymmärrä sitä, mutta toipunut sentään olen.

Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.


Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. 

Uuden vuoden kunniaksi kirjoitin
tänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.



Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.

Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.

Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.