sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Tämä, tuo, se

Kyllä. Sen verran on ollut tekemistä kirjoittamiseni seurauksena, että en vain ole ehtinyt kertomaan, miten meni Ähtärissä. Siellä meni. Juuri niin mahtavasti kuin olin uneksinut, mutta en sentään ihan uskonut.

Sain eläinpuistoon oppaakseni Tiinan, eikä parempaa olisi voinut olla. Hän tunsi ahmat, oli hauska, ja käytti jopa osan vapaapäivästään opastamiseeni. Nöyrä ja iloinen kiitos, Tiinalle!

Pandat, joista jokainen tuttu muisti huomauttaa, olivat vastassa heti reitin alussa. Olivathan ne tietysti söpöjä, vaikka makasivatkin vain selällään ja mutustelivat bambua. Hyvä, että ne vetävät vierailijoita eläinpuistoon, jolloin kävijät näkevät näitä ihan omia eläimiämmekin, kuten vaikkapa ahmat, Julian ja Matin.


Pääsin niille tutun Tiinan kanssa aitaukseen sisälle. Hoitajan ei yleensä tarvitse pelätä ahmaa, vaikka  toisaalta aina on muistettava, etteivät ne mitään kesyeläimiä ole. Mutta leikkisiä ne ovat ja diplomaattisia hoitajaansa kohtaan sekä hyvin uteliaita. Matti, vaikka isompi onkin, oli varovaisempi minun suhteeni. Se tuli sentään muutaman kerran aika lähelle.

Julia sen sijaan uskaltautui lähemmäs. Kyllä niiden tapaaminen vain tuntui mahtavalta. Kaksitoista vuotta olen miettinyt ahmojen uudelleen tapaamista, ja nyt se tapahtui. Vieläpä paljon läheisemmin kuin olin edes uskaltanut toivoa.                                                                                                                          
                                                                                                                          

Pyyhin käteni rinteen sammaliin, ja sekös kiinnosti Juliaa. Hajujälkeni oli nuuskittava muutamaan kertaan ja huolellisesti. Tiinalla oli mukanaan jotain kivaa hajua, jota hän tiputti maahan pari pisaraa. Mutta voi, mitä pisaroita ne ahmojen mielestä olivat. Niissä piti kieriä, hangata mahaansa, melkein heittää kuperkeikkaa. Yllättävää kyllä, myös hajuvedet ovat niiden mielestä tenhoavia.         

Nyt on päässäni käynnissä jatkuva raksutus. Minkälaisen kirjan niistä teen, minkä ikäisille? Aivan varmasti kuitenkin teen. Ahmat eivät luonnossa ole mitään karvaleluja, petoja ne ovat. Mutta niiden maine on huonompi, kuin mitä ne ansaitsevat. Ne tappavat syödäkseen, aivan kuin ne meistä ihmisistä, jotka syövät lihaa. Meidän tappamisemme on vain etäännytetty sen verran, ettei omia käsiä tarvitse liata. Ne ovat kaiken lisäksi olleet täällä ennen meitä. Ja leikkisiä ja hauskoja ne ovat luonnossakin, sen verran olen niiden elämästä jo nuuskinut tietoa.

Nämä kuvat ovat tietenkin Tiinan, eli Tiina Sarkkisen ottamia. 

Kiitos myös Ähtärin eläinpuistolle, että sain toteuttaa tämän vierailun. Seuraavana päivänä kävin vielä kiertämässä koko puiston ja juttelemassa kolmeen kertaan Julian ja Matin kanssa. Niillä kerroilla aitauksen reunalta.

Se toinen ihana juttu, uuden kirjani ilmestyminen jää tässä nyt vielä kertomatta, Palaan siihen pian. Julia ja Matti olivat ensin ja niiden tapaaminen kuuluu nyt niihin harvinaisiin eläinmuistoihini, joita ajattelen yllättävänkin usein. Kun on kasvanut kodissa, jossa molemmat vanhemmat rakastivat eläimiä ja kirjoja, tällainen on tulos.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Huomenna ahma!

Voi, ihanuuden ihanuutta!
Kymmenisen vuotta sitten olimme kuuden kirjailijan voimin Ähtärissä vierailulla. Esiinnyimme yhdessä Ähtärin kirjastossa ja erikseen ympäri seutua. Matkan jälkimaininkeina jokin M.E. Kuusi -kirjailijanimi julkaisi kaksi nuortenkirjaa. Niitä oli hurjan hauskaa tehdä yhdessä.

Oli retkestä toinenkin seuraus. Kuljin yksin Ähtärin eläinpuistossa ja tulin ahma-aitauksen reunaan. Ylhäällä lojui ahma. Huusin sille: "Tule nyt tänne juttelemaan, äläkä ole niin kaukana," Se tuli ja seurasi minua omalla puolellaan aitaa sekä mennen että tullen. Meillä oli hyvät keskustelut. Siitä jäi päätös tehdä vielä joskus täysin väärämaineisesta ahmasta kirja.

Huomenna olen lähdössä uudelle retkelle Ähtäriin vain ja yksinomaan ahmaa tai ahmoja tapaamaan. Vielä en tiedä minkätyyppisen tai minkäikäisille suunnatun kirjan teen, mutta se selviää varmasti tämän reissun jälkeen. Kaikki aiheesta kiinnostuneet kustantajat voivat ilmottautua viimeistään ylihuomenna tai ainakin tällä viikolla. (Tähän pitäisi kai saada nauruhymiö).

Mitä muuta kivaa on tapahtunut? Ainakin kirjasto/vierashuone on jär-jes-tyk-ses-sä. Siis noin suunnilleen. Itse en oikein jaksa sitä vielä uskoa, vaan kurkkaan ovesta aina ohi mennessäni. On se söpö.

Kirja Minna C:n perheen elämästä Ellin kertomana on tukevasti painossa, valmis sen pitäisi olla viikon päästä. Se ehtii siis Turun kirjamessuille. Hylkykirja, tai siis Suomen lasten aarrelaivat odottaa vielä viimeisiä kuvia, joten sitä en pysty vielä messuilla valmiina näyttämään. Kertoa siitä voin. Siksikin, että yksi hylyistä on Turun laivaväylän vieressä, mutta erityisesti siksi, että olen siitä itse aina vaan yhtä innostunut. On meillä niin valtava historiallinen aarre rannikoillamme, että sulsittelen sitä ihan itse jokaisen luettavaksi.

Fritin kuva ja kiitos sille on vielä liitettävä tähän postaukseen. Se on oikea ja jokapäiväinen kuntohoitajani. Tänäänkin on käveltyjä kilometrejä tullut jo yhdeksän, eikä iltalenkkiä ole vielä tehty. Jokaisella lenkillä on satanut useammin kuin kerran. Lähtisinkö muka ulos näin monelle pitkähkölle lenkille tässä säässä  ilman Fritiä? En varmasti. Frit antaa minulle vahvasti voimia ja kuntoa tähän työhön. Kuutisen kiloa kuntouttajaa ja naurattajaa.
Kiitos pikkuinen!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Viheltelyä




Totta. Aina kun olen tyytyväinen, löydän itseni laulamasta tai viheltelemästä. Pitkästä aikaa olen nyt löytänyt. Olen löytänyt itseni jopa Kuopion kirjastosta hoilaamasta asianmukaisella reteydellä Isontalon Anttia ja Rannanjärveä. Ihan vain siksi, että painoon ehtineessä  Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjassa tarinan kertoja, Elli, hoilaa sitä kavareittensa kanssa lukiolaispojille. Ja saa tietysti riemastuneen vastaanoton. Ei nuo pahastuneet kuopiolaiset koululaisetkaan. Tai jos niin tekivät, eivät sitä ainakaan näyttäneet.

Olen siis sanonut itselleni: Häntä pystyyn! Kyllä se tästä.

Kävin pari kertaa Kuopiossa jo kirjaa tehdessäni. Silloin ja nyt huomasin selvän eron  käyntiini joskus kauan sitten. Murretta puhutaan vahvasti kaikissa liikkeissäkin, torista puhumattakaan, ei enää vain tylsää yleiskieltä. Murteet on muuallakin nostettu kunniaan, ja se on tosi kiva juttu. Olen asunut ympäri Suomea ja oppinut lapsena montakin murretta, mutta tietysti ne ovat paljolti unohtuneet. Nautin nyt niitä taas kuullessani.

Seuraavaksi täytyy käydä vihellellen kirjasto/vierashuoneeni kimppuun. Olen asunut täällä Heinolassa jo neljä kuukautta, eikä huone ole vielä läheskään järjestyksessä. Jos kirjoittamaan ryhtyminen vaatii joskus vaikka minkälaisia muita puuhia, ennen kuin siihen pääsee kiinni, kyllä sen tekee huoneen siivoaminenkin. Parissa laatikossa on vielä kaikenlaista sälää, joiden tuleva sijoituspaikka vaatii monta mökki-, koiruus-, sieni- ja ties mitävielä retkeä, ennen kuin paikat löytyvät. Onneksi kukaan muu kuin minä itse ei odotakaan niiden löytyvän mahdollisimman pian.

Niin sienet. Sunnuntaista maaanantaihin mökillä ei vielä tuottanut kuin yhden herkkutatin, mutta aamun lenkki Fritin kanssa tänään soi niitä seitsemän. Tammen alla oli yksi niin valtava herkkutatti, että en ole sellaista ikinä nähnyt enkä kuvitellut. En yrittänytkään poimia sitä, eiköhän sillä ole herkuteltu jo melkoisesti, mutta oli se komea katsella.

Hylkykirja odottaa vielä muutamaa kuvaa, taittomalli onvalmis, joten seuraavaksi siitä tulee eteen taittoluku. Sitä odotellessa aion ensin lukea Olli Jalosen uusimman, sen jälkeen valmis taitto saattaa jo tullakin. Tämä vaihe on aina yhtä ihana. Kohta, kohta, kohta alkaa olla valmista ja lopputulos näkyvillä. Kuvakirjojen kanssa se tietysti on aina erityisen jännittävää. Mutta, hei! tässä jo ollaan.
Viheltelyä!

Asuntoni hyviin puoliin kuuluu myös tämä ikkunanäkymä. Jos sattuisi tuntumaan epävarmalta, missä oikein mahdan olla, riittää kun kurkistan ulos päätyikkunasta. Siellä se kerrotaan.