maanantai 3. kesäkuuta 2019

Palaan eloon

Korkea aika, eikö totta. Mutta joskus elämä heittää niin ison rätin päin naamaa, että vie hetken aikaa selvitä siitä. Tämä ei liity mitenkään kirjoittamiseen, vaan henkilökohtaiseen elämääni.

Toisten yllättävä ilkeys vei voimani pariksi kuuakaudeksi. En pystynyt riittävästi keskittymään kirjoittaakseni. Kun vihdoin taas pystyin, olikin melkoinen kiire. Syksyllä ilmestyy kaksi kirjaani, joista toinen kaipasi käsikirjoituksen huolellista tarkistamista ja uusien ideoiden sovittamista tekstiin. Toinen taas piti saada kuvittajalle mahdollisimman pian. Kun mukaan tuli vielä muutto toiselle paikkakunnalle, näille sivuille en vain ehtinyt.

Nyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on jo hyvässä vaiheessa. Elli, toiseksi vanhin Minna Canthin tyttäristä kertoo perheen elämästä nuoren näkökulmasta. Uskon sen antavan niin Minnasta kuin kuopiolaisnuorten maailmasta lisätietoa monen jo kirjoitetun Minna-kirjan lisäksi.

Tätä kirjaa tehdessä nousivat tärkeiksi taas, niin kuin monesti aiemminkin, kirjeet. Niiden avulla ihmiset saavat persoonan, ne kertovat paljon pieniä, kiinnostavia asioita. Miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään historiallisia kirjoja meidän aikamme ihmisistä digiavaruuteen kadonneiden viestien, meidän kirjeittemme puuttuessa kokonaan. Onneksi minä kirjoitan nyt.

Toinen kirja Suomen lasten aarrelaivat vei minut hylkyjen maailmaan, enkä tässä tarkoita kirjallisia hylkyjä, vaan ihan niitä merenpohjassa makaavia. Olen purjehtinut juuri niillä vesillä ja nähnyt merikartoissa merkintöjä hylyistä. Oli helppoa kaivaa tapahtumapaikat elävinä muistilokeroistani. Kuitenkin vasta nyt olen ymmärtänyt, minkälainen aarreaitta hylkyjen ja niissä säilyneiden esineiden muodossa lepää vesissämme. Varsinkin Amsterdamin ja Pietarin välillä kulki tosiaan aarteita, joista kaikki eivät päässeet koskaan perille.

Olen käynyt sukelluskurssin kauan sitten, mutta sukeltaminen loppui aika pian. Snorklaaminen on sen sijaan mieluista puuhaa. Sukeltamalla pääsee jo monessa paikassa hylkypuistoon, joissa on oikein kyltit kertomassa, mitä on näkyvillä. Voi, että se olisi mielenkiintoista, mutta mutta... Laitteilla täytyy pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, enkä voinut luottaa itseeni tässä suhteessa. Snorklaamallakin esimerkiksi Hangon Hauensuolen hylkypuistossa voi nähdä aika paljon. Sinne siis joskus!   

On tämä maailma vaan niin ihmeellinen paikka, että aina voi löytää jotain uutta, mistä kiinnostua. Täällä Heinolassa on yllättävän paljon kaikenlaista. Tänään sain selville, mikä Heinolan Rantapuiston puista on Suomen suurin puu, Tsaarin poppeli. Juuri sitä olin jo vähän osannut epäillä. Se on mahtava!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti