Kotona taas. Lumikin oli poissa ollessani löytänyt tienoomme, joten kaunista on. Ja valoisaa. Taas jaksaa olla ja kirjoittaa. Aurinko tosiaan auttoi aivan ratkaisevasti. Pilleripurkin sijasta siis aurinkoon, jos hengittäminen alkaa käydä liian vaikeaksi. Enkä nyt tarkoita astmaa tai muita keuhkovaivoja vaan henkistä tilaani, joka alkoi jo vaivata kaikin tavoin.
Muiden ajatuksia lukiessani huomaan usein monien kirjailijakollegoiden tekevän ahkerasti muistiinpanoja. Toiset kantavat pientä muistikirjaa aina mukanaan ja hukkaavatkin niitä aina silloin tällöin.
Itse luotan vain omaan muistiini ja idean vahvuuteen. Varmasti olen unohtanut vaikka kuinka paljon hyviä tai hauskoja juttuja, jotka ne keksiessäni tai kuullessani olen ajatellut ottaa mukaan johonkin sopivaan yhteyteen, mutta mitä siitä! En kirjoita edes suuria ideoita muistiin, vaan annan niiden rauhassa muhia. Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että vahva ja toteutuskelpoinen idea pitää kyllä huolen itsestään. Jos se ei vain jätä rauhaan, vaan panee lopulta kirjoittamaan vaikka vuosien kuluttua, vasta silloin se on sen arvoinen. Eikä tähän tietenkään ole muuta kuin tunnesyy. Varmaan juuri paras ideani onkin onnellisesti unohtunut tai siirtynyt vaivihkaa jonkun toisen kirjoitettavaksi. -Niin tosiaan, jos tekisin muistiinpanoja, minulla ei olisi tätä lohdutusta.
Aiheita on silti riittänyt jonoksi asti. Jos niitä vielä olisi jonnekin kirjoitettuna lisää, olisi varmaan koko ajan tunne, että tuokin täytyisi ja tuo ja tuo. Nyt jono on sentään pysynyt jonkinlaisessa ojennuksessa.
Toinen juttu on sitten se, että kustannusmaailman muuttuminen on tehnyt kirjoittamisen tietyssä mielessä vaativammaksi kuin se ennen oli. Kun kirjasta on sovittu, ennakkomainonta alkaa jo niin varhaisessa vaiheessa, että kirja on tehtävä suht kireän aikataulun mukaisesti sujuipa kirjoittaminen hyvin tai huonosti. Tämä koskee nykyisin kaikkia kirjailijoita, joten siihen nyt on vain ollut pakko tottua. Eihän se meidän murinoillamme enää takaisinkaan muutu.
Tässä olikin uteluni teille kaikille: Minne talletat ideasi ja miksi?
tiistai 24. tammikuuta 2012
tiistai 17. tammikuuta 2012
Missä on kirjailijan reviiri?
"..kulutamme aikamme lähinnä siihen, että yritämme säilyttää reviirimme ja pitää sen kunnossa, jotta se soisi suojaa ja mielihyvää, yritämme yletä heimomme arvoasteikossa tai ainakin olla luisumatta alemmas.." Muriel Barberry: Siilin eleganssi.
Tätäkö tässä siis olen tekemässä, heimo hyvä, kaikki me kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet? Kieltämättä varmasti ainakin osittain tätä. Toisaalta, jos kirjoittaminen itsessään on aina tuottanut mielihyvää, missä määrin julkisuus mahtaa lisätä sen mielihyvän määrää? Olen lukenut ja kirjoittanutkin niin pienestä kuin muistan, ja varmasti suurin osa kirjoittamisesta on ollut hyvin yksityistä, ehkä parhaan kaverin kanssa jaettua, jos sitäkään. Silti se on aina ollut hurjan tärkeää.
Mutta tärkeää on tietysti myös saada tekstinsä julkisuuteen, varsinkin kun siitä on muodostunut ammatti monella tavalla. Olen elänyt kirjoittamalla. Kiireiset toimittajan työt eivät aina tyydyttäneet itseäni, mutta tuskin lukija useinkaan huomasi olla tyytymätön. Hänelle asia oli luultavasti tärkeämpi kuin tyyli. Nykyisin julkisuuteen tuleva tekstini on enimmäkseen kirjoissa, joskus harvoin pyydetyssä kolumnissa tai muussa tekstissä.
Kirjoissa pääsen hiomaan tekstiä jokseenkin siihen pisteeseen, mihin kyvyt riittävät, vaikka aina siinä tietysti jää lievästi tyytymätön olo. Ainakin jos erehdyn pian ilmestymisen jälkeen lukemaan tekstin uudelleen. AINA löytyy kohtia, jotka haluaisin vielä päästä korjaamaan. Ja aina se tieto harmittaa jo etukäteen viimeisellä lukukerralla. Mutta onneksi joskus tapahtuu myös niin, että vuosia myöhemmin omaa tekstiä lukiessani olen ilahtunut: Olenko minä tosiaan osannut sanoa tuon noin kivasti? Tai joskus jopa: noin kauniisti. Ne ovat kirjoittajan tähtihetkiä. Sillä luulen ja uskonkin, että oman tekstin ankarin kriitikko on useimmiten kirjoittaja itse.
Hah, tämä retriitti näyttää hankalasti panevan miettimään omia tekemisiä, mikä luultavasti on täysin turhaa. En kuitenkaan jätä kirjoittamista, vaikka tiedän hyvin, ettei kirjallisuushistoria itkisi, vaikka niin tekisinkin. Tässä siis nousee taas esiin ikuinen kysymys: Kenelle me oikein kirjoitamme, jos emme vakavissamme usko, että joku ehdottomasti tarvitsee kirjojamme? Heimolleko siis tosiaan, säilyttääksemme asemamme? Vai tuottaaksemme itsellemme mielihyvää?
On tuossa varmasti jotain perää, mutta taas herää kysymys: Minkä ihmeen aseman? Missä ihmeessä minun reviirini on?
Ei, nyt on pakko lähteä ulos aurinkoon. Tämä alkaa jo mennä liian hankalaksi :)
Tätäkö tässä siis olen tekemässä, heimo hyvä, kaikki me kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet? Kieltämättä varmasti ainakin osittain tätä. Toisaalta, jos kirjoittaminen itsessään on aina tuottanut mielihyvää, missä määrin julkisuus mahtaa lisätä sen mielihyvän määrää? Olen lukenut ja kirjoittanutkin niin pienestä kuin muistan, ja varmasti suurin osa kirjoittamisesta on ollut hyvin yksityistä, ehkä parhaan kaverin kanssa jaettua, jos sitäkään. Silti se on aina ollut hurjan tärkeää.
Mutta tärkeää on tietysti myös saada tekstinsä julkisuuteen, varsinkin kun siitä on muodostunut ammatti monella tavalla. Olen elänyt kirjoittamalla. Kiireiset toimittajan työt eivät aina tyydyttäneet itseäni, mutta tuskin lukija useinkaan huomasi olla tyytymätön. Hänelle asia oli luultavasti tärkeämpi kuin tyyli. Nykyisin julkisuuteen tuleva tekstini on enimmäkseen kirjoissa, joskus harvoin pyydetyssä kolumnissa tai muussa tekstissä.
Kirjoissa pääsen hiomaan tekstiä jokseenkin siihen pisteeseen, mihin kyvyt riittävät, vaikka aina siinä tietysti jää lievästi tyytymätön olo. Ainakin jos erehdyn pian ilmestymisen jälkeen lukemaan tekstin uudelleen. AINA löytyy kohtia, jotka haluaisin vielä päästä korjaamaan. Ja aina se tieto harmittaa jo etukäteen viimeisellä lukukerralla. Mutta onneksi joskus tapahtuu myös niin, että vuosia myöhemmin omaa tekstiä lukiessani olen ilahtunut: Olenko minä tosiaan osannut sanoa tuon noin kivasti? Tai joskus jopa: noin kauniisti. Ne ovat kirjoittajan tähtihetkiä. Sillä luulen ja uskonkin, että oman tekstin ankarin kriitikko on useimmiten kirjoittaja itse.
Hah, tämä retriitti näyttää hankalasti panevan miettimään omia tekemisiä, mikä luultavasti on täysin turhaa. En kuitenkaan jätä kirjoittamista, vaikka tiedän hyvin, ettei kirjallisuushistoria itkisi, vaikka niin tekisinkin. Tässä siis nousee taas esiin ikuinen kysymys: Kenelle me oikein kirjoitamme, jos emme vakavissamme usko, että joku ehdottomasti tarvitsee kirjojamme? Heimolleko siis tosiaan, säilyttääksemme asemamme? Vai tuottaaksemme itsellemme mielihyvää?
On tuossa varmasti jotain perää, mutta taas herää kysymys: Minkä ihmeen aseman? Missä ihmeessä minun reviirini on?
Ei, nyt on pakko lähteä ulos aurinkoon. Tämä alkaa jo mennä liian hankalaksi :)
lauantai 14. tammikuuta 2012
Löysin auringon!
Etteivät vain lukijat olisi ympäri maailmaa, kirjoittajankin täytyy joskus vaihtaa maisemaa. Sisäinen synkeyteni alkoi olla jo niin tiivistä, että oli otettava äkkilähtö minne vain valoon. Mitään varsinaista syytä ahdistukseeni ei ole, syyksi riittää näköjään vain pimeys. Toivon hartaasti, että valo auttaa, sillä haluan taas löytää olemisen ilon. Ja tekemisen. Nytkin on niin kiva kirjoittamisaihe meneillään, että minun pitäisi oikeastaan hymyillä kaiken aikaa. Siihen yritän päästä.
Istun nyt siis pienen bungalovin edessä, kahvikuppi tuoksuu nenän alla ja aurinko, AURINKO kurkistelee viereisen talon harjan takaa. Kirjava kissa tuo eloa maisemaan. Niitä täällä on.
Ja synkistelyn jälkeen ilon aiheet. Histamiinin luolaseikkailu klopsutteli ovesta juuri ennen lähtöäni, lähes kuukauden etuajassa. Semmoistakin siis tapahtuu. Kirjoitan tätä ihkauudella miniläppärillä, jota olen ehtinyt jo kokeilla sen verran, että se pitää mitä lupasi. Akku kestää lähes kymmenen tuntia, kun edellisessä aika jäi puoleentoista tuntiin. Näppäimet ovat aivan yllättävän hyvät ja näyttö kirkas. Toivon tästä suhteesta pitkäaikaista ja antoisaa. Kirjoittaminen ei nyt varsinaisesti ole mitään välineurheilua, mutta oma osansa silläkin on tässä leikissä. Ainakin minulle. Jokuhan pureskelee yhä kynänpäätään, ja jos se antaa kirjoittamiselle jonkinlaisen jatkuvuuden tuoman turvan, se on hyvä vaihtoehto siinä kuin tämäkin. Itse olen lievä konefriikki.
Taas uusi kissa, kullankeltavalkoinen, aika iso. Nyt ohikulkeva ylilihava mopsi tukehtuu sen nähtyään. Draamaa siis ympärillä kaiken aikaa!
Laukkuni ei ole ikinä painanut niin paljon kuin tänne tullessani. Mukanani on kymmenen kirjaa, joista puolet työtä varten ja lisäksi monenlaista paperikopiota. Aloin eilen kaivata sähkökirjoja. Amerikansiskoni kävi juuri Suomessa. Hänellä oli mukanaan lähes puolensadan kirjan kirjasto, joka painoi ehkä puolisen kiloa. Siis, kyllä, perinteistä kirjaahan minä tietysti rakastan, mutta saa sen rinnalle rauhassa tulla muitakin muotoja. Kunhan luetaan.
Aion siis tosiaan tehdä työtä, käydä välillä kävelemässä meren rannalla ja taas työskennellä. Ja AION piristyä. Se nyt on vaan pakko!
Istun nyt siis pienen bungalovin edessä, kahvikuppi tuoksuu nenän alla ja aurinko, AURINKO kurkistelee viereisen talon harjan takaa. Kirjava kissa tuo eloa maisemaan. Niitä täällä on.
Ja synkistelyn jälkeen ilon aiheet. Histamiinin luolaseikkailu klopsutteli ovesta juuri ennen lähtöäni, lähes kuukauden etuajassa. Semmoistakin siis tapahtuu. Kirjoitan tätä ihkauudella miniläppärillä, jota olen ehtinyt jo kokeilla sen verran, että se pitää mitä lupasi. Akku kestää lähes kymmenen tuntia, kun edellisessä aika jäi puoleentoista tuntiin. Näppäimet ovat aivan yllättävän hyvät ja näyttö kirkas. Toivon tästä suhteesta pitkäaikaista ja antoisaa. Kirjoittaminen ei nyt varsinaisesti ole mitään välineurheilua, mutta oma osansa silläkin on tässä leikissä. Ainakin minulle. Jokuhan pureskelee yhä kynänpäätään, ja jos se antaa kirjoittamiselle jonkinlaisen jatkuvuuden tuoman turvan, se on hyvä vaihtoehto siinä kuin tämäkin. Itse olen lievä konefriikki.
Taas uusi kissa, kullankeltavalkoinen, aika iso. Nyt ohikulkeva ylilihava mopsi tukehtuu sen nähtyään. Draamaa siis ympärillä kaiken aikaa!
Laukkuni ei ole ikinä painanut niin paljon kuin tänne tullessani. Mukanani on kymmenen kirjaa, joista puolet työtä varten ja lisäksi monenlaista paperikopiota. Aloin eilen kaivata sähkökirjoja. Amerikansiskoni kävi juuri Suomessa. Hänellä oli mukanaan lähes puolensadan kirjan kirjasto, joka painoi ehkä puolisen kiloa. Siis, kyllä, perinteistä kirjaahan minä tietysti rakastan, mutta saa sen rinnalle rauhassa tulla muitakin muotoja. Kunhan luetaan.
Aion siis tosiaan tehdä työtä, käydä välillä kävelemässä meren rannalla ja taas työskennellä. Ja AION piristyä. Se nyt on vaan pakko!
tiistai 3. tammikuuta 2012
Työstä kirjoittaminenkin käy
Hyvää loppuvuotta, ystävät kautta maailman!
Yllättävän monihan tätä lukee myös toisilla mantereilla. Kolumbiasta näkyy olleen viime aikoina paljon kävijöitä, vaikka epäilen, etteivät he täältä saa kovin paljon irti. Ilmeisesti sekä Gabriel Garcia Marquezin että Boteron mainitseminen ohjaavat hakuna tänne. - No niin, tein sen siis taas. Kolumbialaislukijat senkun lisääntyvät. Onko jonkun suomalaisen kirjoja muuten julkaistu koskaan Kolumbiassa?
Sain juuri äsken Laulu punaisesta huoneesta -kirjani taiton luettua. Enää kuukausi ja kirja on jokaisen käsissä. No jaa, ehkä jokaisen on aivan pikkuisen liioiteltua, mutta ainakin jokaisen halukkaan käsissä. Vaikka olo on tietysti hurjan helpottunut, on se aika huolestunutkin. Tämän jälkeen en voi tosiaankaan tehdä sille enää mitään, en ainakaan ensimmäiselle painokselle. Aika monesta aiemmasta on sentään päästy toiseen painokseen, jossa hiukset nostattavat painovirheet on saatu peratuksi. Sillä niin se vain on, että vaikka kuinka tarkkaan lukisi, aina valmiista kirjasta jotain löytyy. Ja aina se on yhtä masentava hetki. Miten tuo saattoi jäädä huomaamatta?!!!
Luin nyt ensimmäisen kerran taiton vain tästä koneelta. Olen aina ennen tulostanut sivut, mutta nyt en tehnyt sitä. Jos lopputulos ei ole toiveiden mukainen, lupaan tämän olevan myös viimeinen kerta. Mielestäni kyllä havaitsin virheet aivan yhtä hyvin kuin tulosteestakin, joten toistaiseksi odotan vain niitä muutamaa pakollista.
Ja hei! sormet jo syyhyävät seuraavan kimppuun. Tekeillä on täyttä päätä nuorten tietokirja, hurjan kiva aihe, mutta myös aikuisille tuleva Suomen historiaan liittyvä jo kihelmöittää. Aihe on lupaava ja merkitsee taas Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistojen penkomista. Viihdyn siellä, pidän arkiston ihmisistä, olen jo suorastaan ikävöinyt takaisin pääsyä, sillä muutamaan vuoteen en ole käynyt talossa. Toivottavasti kukaan ei ole jo aloittanut työtä tämän aiheen parissa. Se pelko on aina ensimmäisenä, kun saan uuden idean.
Yksi harras toivekin tässä vielä on: Kunpa tuo lumi pysyisi. Saa olla vaikka miten ohut kerros, kunhan valaisee. Syksy on ottanut ensimmäisen kerran minulla tosi koville pimeyden vuoksi. Nyt on vuosi vaihtunut, tulkoon sen mukana valkeus!
Yllättävän monihan tätä lukee myös toisilla mantereilla. Kolumbiasta näkyy olleen viime aikoina paljon kävijöitä, vaikka epäilen, etteivät he täältä saa kovin paljon irti. Ilmeisesti sekä Gabriel Garcia Marquezin että Boteron mainitseminen ohjaavat hakuna tänne. - No niin, tein sen siis taas. Kolumbialaislukijat senkun lisääntyvät. Onko jonkun suomalaisen kirjoja muuten julkaistu koskaan Kolumbiassa?
Sain juuri äsken Laulu punaisesta huoneesta -kirjani taiton luettua. Enää kuukausi ja kirja on jokaisen käsissä. No jaa, ehkä jokaisen on aivan pikkuisen liioiteltua, mutta ainakin jokaisen halukkaan käsissä. Vaikka olo on tietysti hurjan helpottunut, on se aika huolestunutkin. Tämän jälkeen en voi tosiaankaan tehdä sille enää mitään, en ainakaan ensimmäiselle painokselle. Aika monesta aiemmasta on sentään päästy toiseen painokseen, jossa hiukset nostattavat painovirheet on saatu peratuksi. Sillä niin se vain on, että vaikka kuinka tarkkaan lukisi, aina valmiista kirjasta jotain löytyy. Ja aina se on yhtä masentava hetki. Miten tuo saattoi jäädä huomaamatta?!!!
Luin nyt ensimmäisen kerran taiton vain tästä koneelta. Olen aina ennen tulostanut sivut, mutta nyt en tehnyt sitä. Jos lopputulos ei ole toiveiden mukainen, lupaan tämän olevan myös viimeinen kerta. Mielestäni kyllä havaitsin virheet aivan yhtä hyvin kuin tulosteestakin, joten toistaiseksi odotan vain niitä muutamaa pakollista.
Ja hei! sormet jo syyhyävät seuraavan kimppuun. Tekeillä on täyttä päätä nuorten tietokirja, hurjan kiva aihe, mutta myös aikuisille tuleva Suomen historiaan liittyvä jo kihelmöittää. Aihe on lupaava ja merkitsee taas Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistojen penkomista. Viihdyn siellä, pidän arkiston ihmisistä, olen jo suorastaan ikävöinyt takaisin pääsyä, sillä muutamaan vuoteen en ole käynyt talossa. Toivottavasti kukaan ei ole jo aloittanut työtä tämän aiheen parissa. Se pelko on aina ensimmäisenä, kun saan uuden idean.
Yksi harras toivekin tässä vielä on: Kunpa tuo lumi pysyisi. Saa olla vaikka miten ohut kerros, kunhan valaisee. Syksy on ottanut ensimmäisen kerran minulla tosi koville pimeyden vuoksi. Nyt on vuosi vaihtunut, tulkoon sen mukana valkeus!
perjantai 23. joulukuuta 2011
Nyt se on täällä
Aika ihana asia sittenkin tämä joulu. Hössötystä, tietenkin, kaupallisuutta, paljon, hurjaa onnistumisen vaadetta, kyllä vain sitäkin, mutta pohjalla aina kuitenkin ne tärkeimmät: rakkaimpien, ystävien ja jopa tuntemattomien ajatteleminen ja halu tuottaa hyvää mieltä.
Pidän joulusta. Siihen liittyy meille suomalaisille aika harvinaista kollektiivisuutta, jota tietysti saisi olla enemmän muulloinkin, mutta hyvä että edes jouluna. En halua murista edes siitä, ettei maa tänä vuonna ole valkoinen. Eihän lumi ole sisällä kuitenkaan kuten me joulunviettäjät olemme. Ulkona on sentään jouluvalot, myös naapureiden monenlaiset viritelmät, joita on hauska katsella. Makuja on onneksi niin monenlaisia.
Olen nyt jopa tehnyt vuosien jälkeen itse lanttu- ja porkkanalaatikot ja tänään teen vielä omat piparitkin sekä torttuviritelmät, joissa on enemmän sisällystä kuin voitaikinaa. Tai oikeastaan piparit ovat Sallan reseptillä, johon kuitenkin lisäsin mustapippuria. Minusta piparissa pitää olla ripaus pippuria ennen kuin ne ovat todella hyviä. Sellaisia en enää löytänyt kaupasta.
Tapaninpäivänä Kati-koiramme täyttää 9 v, mikä alkaa olla koiralle hyvähkö ikä, mutta Kati ei anna sen painaa tassujaan. Vien sen päivittäin aukiolle juoksemaan. Päivän onnellisiin hetkiin kuuluu vauhdikkaasti pinkova, peppuaan heittävä ja naurava koira. Meidän joulu-kerrymme.
Maassa ja maailmassa ei ole kaikki hyvin, mutta sitäkään en aio pohtia jouluna kuin kohtuullisessa määrin. Väkisinhän ajatukset välillä pujahtavat omankin maamme lisääntyvään epätasa-arvoon ja omaan voimattomuuteen. Olen löytänyt useita tapoja auttaa ihmisiä kotimaassa ja eri puolilla maailmaa, vaikka ne kaikki ovat vain pienen pieniä raapaisuja. Jossain vaiheessa ajattelin, että teen sen kaiken vain omaatuntoani tyynnyttääkseni, eikä sillä ole juurikaan merkitystä. Nykyisin olen päätynyt olemaan armollinen itselleni. Parempi tehdä edes jotain kuin vain voivotella.
Tällaisia ajatuksia tänään. Ja sen lisäksi tietysti vilpittömästi toivon jokaisen teistä lukijoista voivan nauttia joulusta. Ollaan hetki hiljaa ja ajatellaan sitä, miten paljon hyvää meillä on. Eikä ole yhtään naiivia kertoa sitä niille, jotka lähellämme ovat.
Hyvää Joulua!
Pidän joulusta. Siihen liittyy meille suomalaisille aika harvinaista kollektiivisuutta, jota tietysti saisi olla enemmän muulloinkin, mutta hyvä että edes jouluna. En halua murista edes siitä, ettei maa tänä vuonna ole valkoinen. Eihän lumi ole sisällä kuitenkaan kuten me joulunviettäjät olemme. Ulkona on sentään jouluvalot, myös naapureiden monenlaiset viritelmät, joita on hauska katsella. Makuja on onneksi niin monenlaisia.
Olen nyt jopa tehnyt vuosien jälkeen itse lanttu- ja porkkanalaatikot ja tänään teen vielä omat piparitkin sekä torttuviritelmät, joissa on enemmän sisällystä kuin voitaikinaa. Tai oikeastaan piparit ovat Sallan reseptillä, johon kuitenkin lisäsin mustapippuria. Minusta piparissa pitää olla ripaus pippuria ennen kuin ne ovat todella hyviä. Sellaisia en enää löytänyt kaupasta.
Tapaninpäivänä Kati-koiramme täyttää 9 v, mikä alkaa olla koiralle hyvähkö ikä, mutta Kati ei anna sen painaa tassujaan. Vien sen päivittäin aukiolle juoksemaan. Päivän onnellisiin hetkiin kuuluu vauhdikkaasti pinkova, peppuaan heittävä ja naurava koira. Meidän joulu-kerrymme.
Maassa ja maailmassa ei ole kaikki hyvin, mutta sitäkään en aio pohtia jouluna kuin kohtuullisessa määrin. Väkisinhän ajatukset välillä pujahtavat omankin maamme lisääntyvään epätasa-arvoon ja omaan voimattomuuteen. Olen löytänyt useita tapoja auttaa ihmisiä kotimaassa ja eri puolilla maailmaa, vaikka ne kaikki ovat vain pienen pieniä raapaisuja. Jossain vaiheessa ajattelin, että teen sen kaiken vain omaatuntoani tyynnyttääkseni, eikä sillä ole juurikaan merkitystä. Nykyisin olen päätynyt olemaan armollinen itselleni. Parempi tehdä edes jotain kuin vain voivotella.
Tällaisia ajatuksia tänään. Ja sen lisäksi tietysti vilpittömästi toivon jokaisen teistä lukijoista voivan nauttia joulusta. Ollaan hetki hiljaa ja ajatellaan sitä, miten paljon hyvää meillä on. Eikä ole yhtään naiivia kertoa sitä niille, jotka lähellämme ovat.
Hyvää Joulua!
perjantai 16. joulukuuta 2011
Jos et jatka tätä
Yhdessä asiassa en ole viisastunut, vaikka olen kyllä yrittänyt. Mikä on kiertoviestien salaisuus? Enkä nyt tarkoita kauniita mietelmiä tai hauskoja juttuja, vaan niitä joissa luvataan kahdeksan kaunista ja yhdeksän hyvää sille, joka jatkaa viestiä, mutta kauheuksia sille, joka uskaltaa olla niin tekemättä.
Viimeksi saamassani kerrottiin, miten se on pantu alulle jo 50-luvun lopulla ja tuonut aivan ihmeellisiä onnenpotkuja viestin jatkajille. Se on kaiken lisäksi kiertänyt maailman jo ties miten monta kertaa. Hirveät tapahtumat ovat tietenkin osuneet niille, jotka eivät ole sitä jatkaneet. Esimerkkinä oli lapsen syntyminen vakavasti sairaana.
Miten se siis kiersi 50-luvulla? Kirjeitse ilmeisesti. Miten myöhemmin kerrottiin, mitä kaikkea hyvää tai pahaa kierrättäjille tai luopioille oli tapahtunut? Lähetettiinkö perään kirjeitä, jotka sitten seurasivat niitä aikaisemmin lähetettyjä samassa ketjussa? Kuka ne käänsi kaikille maailman kielille vuorollaan?
Sama koskee tietysti myös sähköpostia. Kuka niistä tapahtumista oikein raportoi ja kenelle?
Se, että aivan täysjärkisen oloiset ystäväni niitä jatkavat, on minulle aina yhtä suuri ihme. Jos viestissä on hyviä ajatuksia, nehän toki voi kopioida, mutta ne lupaukset ja uhkaukset. Miksi? Onko taustalla suurimpana pelko, että uhkat käyvät tosiaan toteen? Vai onko siellä sittenkin toive, että se Kaikkein Suurin Onni osuu omalle kohdalle?
Minusta ne ovat puhdasta ihmisten kiusaamista. Voin suorastaan nähdä silmissäni ilkiön, joka sellaista laatii ja hykerrellen lähettää eteenpäin. Sukupuolta sillä tosin ei ole, sillä, kuten jo sanoin, en pysty ymmärtämään edes näiden jatkajaa saati sitten laatijaa.
Pystyykö joku valistamaan?
Viimeksi saamassani kerrottiin, miten se on pantu alulle jo 50-luvun lopulla ja tuonut aivan ihmeellisiä onnenpotkuja viestin jatkajille. Se on kaiken lisäksi kiertänyt maailman jo ties miten monta kertaa. Hirveät tapahtumat ovat tietenkin osuneet niille, jotka eivät ole sitä jatkaneet. Esimerkkinä oli lapsen syntyminen vakavasti sairaana.
Miten se siis kiersi 50-luvulla? Kirjeitse ilmeisesti. Miten myöhemmin kerrottiin, mitä kaikkea hyvää tai pahaa kierrättäjille tai luopioille oli tapahtunut? Lähetettiinkö perään kirjeitä, jotka sitten seurasivat niitä aikaisemmin lähetettyjä samassa ketjussa? Kuka ne käänsi kaikille maailman kielille vuorollaan?
Sama koskee tietysti myös sähköpostia. Kuka niistä tapahtumista oikein raportoi ja kenelle?
Se, että aivan täysjärkisen oloiset ystäväni niitä jatkavat, on minulle aina yhtä suuri ihme. Jos viestissä on hyviä ajatuksia, nehän toki voi kopioida, mutta ne lupaukset ja uhkaukset. Miksi? Onko taustalla suurimpana pelko, että uhkat käyvät tosiaan toteen? Vai onko siellä sittenkin toive, että se Kaikkein Suurin Onni osuu omalle kohdalle?
Minusta ne ovat puhdasta ihmisten kiusaamista. Voin suorastaan nähdä silmissäni ilkiön, joka sellaista laatii ja hykerrellen lähettää eteenpäin. Sukupuolta sillä tosin ei ole, sillä, kuten jo sanoin, en pysty ymmärtämään edes näiden jatkajaa saati sitten laatijaa.
Pystyykö joku valistamaan?
lauantai 10. joulukuuta 2011
Kaamosta ja kahvia
Ymmärrykseni on lisääntynyt. Olen tajunnut, miksi suomalaiset juovat niin paljon kahvia. Miten tässä pimeydessä muka muuten selviää. Monet teelajit ovat hyvän makuisia, mutta avaavatko ne silmät pimeyden keskellä? Vastatkoon, kenellä on vastaus valmiina.
Olen aina väittänyt, että en kärsi kaamosmasennuksesta, mutta en väitä enää. Työt eivät luista ja on vähän sellainen olo, että mikkään ei oo mittää. Se jiillä alkavakin lähestyy, mutta en vielä suostu edes sanaan. Ehtii siitä vouhottaa aivan kylliksi vaikkapa parin viikon päästä. Pidän siitä kyllä, mutta vain sopivina annoksina.
Tämä oli siis narinaa. Säätä en silti moiti, sillä oikealla pukeutumisella koiralenkit ovat olleet hauskoja. Minulle. Koira sen sijaan yrittää jokaisessa tienhaarassa muuttaa suunnan kohti kotia. Se puistelee itseään ja katsoo minua hetken syyttävästi, ennen kuin suostuu jatkamaan matkaa. Käymme sanattomia neuvotteluja tuon tuostakin lenkin aikana. Ohimenneestä lievästä lumikerroksesta se sen sijaan nautti täysillä. Kirmaili peppua heittäen ja sukelsi aina välillä kierimään. Sen jälkeen se tuli hetkeksi nauramaan luokseni. Nauroin tietysti minäkin, mutta en sukellellut.
Himpun verran työ on sentään edennyt. Haastattelin loistavaa oman alansa taitajaa seuraavaa lasten tietokirjaani varten. Mutkattomasti ja diivailematta työstään kertovat ihmiset ovat olleet toimittaja-aikani suola ja aina välillä pääsen nauttimaan heistä kirjailijan työssänikin. Omasta työstään innostunut ihminen saa minutkin aina innostumaan. Tulee tunne, että heistä täytyy päästä kertomaan myös muille.
Haastattelin kerran aika monimutkaisen työn taitajaa lähes kahden tunnin ajan. Vaikka olin tehnyt äänityskokeen juuri ennen haastattelua, magnetofoni onnistui tekemään teknisen tempun, jonka ansiosta nauhalla ei ollut mitään. Tuli aikamoinen kiire kirjoittaa juttu muistin varassa. Haastateltava ei korjannut mitään tarkastetuksi lähettämästäni tekstistä. Jos olisin haastatellut työhönsä tympiintynyttä ihmistä, tuskin olisin muistanut paljoakaan oudosta asiasta, jonka oletin tallentuvan nauhalle. Innostunut haastateltava oli tartuttanut intonsa minuun, vaikka tekniikka ei siitä ymmärtänytkään innostua. Tämä pitäisi minunkin muistaa, olipa pimeys ulkona miten syvä hyvänsä.
Kun innostut, niin onnistut on oiva sanonta. Hus, pimeys! Täällä sisällähän on valoa vaikka miten paljon. Ja kaiken lisäksi vanha totuus on sekin, että kun vain alkaa tehdä vaikka sitten rutiinilla, innostus loikkaa mukaan jossain vaiheessa. Sitten sujuu taas. Tiedänkin, mihin ryhdyn ensimmäiseksi. Tästä se taas lähtee!
Olen aina väittänyt, että en kärsi kaamosmasennuksesta, mutta en väitä enää. Työt eivät luista ja on vähän sellainen olo, että mikkään ei oo mittää. Se jiillä alkavakin lähestyy, mutta en vielä suostu edes sanaan. Ehtii siitä vouhottaa aivan kylliksi vaikkapa parin viikon päästä. Pidän siitä kyllä, mutta vain sopivina annoksina.
Tämä oli siis narinaa. Säätä en silti moiti, sillä oikealla pukeutumisella koiralenkit ovat olleet hauskoja. Minulle. Koira sen sijaan yrittää jokaisessa tienhaarassa muuttaa suunnan kohti kotia. Se puistelee itseään ja katsoo minua hetken syyttävästi, ennen kuin suostuu jatkamaan matkaa. Käymme sanattomia neuvotteluja tuon tuostakin lenkin aikana. Ohimenneestä lievästä lumikerroksesta se sen sijaan nautti täysillä. Kirmaili peppua heittäen ja sukelsi aina välillä kierimään. Sen jälkeen se tuli hetkeksi nauramaan luokseni. Nauroin tietysti minäkin, mutta en sukellellut.
Himpun verran työ on sentään edennyt. Haastattelin loistavaa oman alansa taitajaa seuraavaa lasten tietokirjaani varten. Mutkattomasti ja diivailematta työstään kertovat ihmiset ovat olleet toimittaja-aikani suola ja aina välillä pääsen nauttimaan heistä kirjailijan työssänikin. Omasta työstään innostunut ihminen saa minutkin aina innostumaan. Tulee tunne, että heistä täytyy päästä kertomaan myös muille.
Haastattelin kerran aika monimutkaisen työn taitajaa lähes kahden tunnin ajan. Vaikka olin tehnyt äänityskokeen juuri ennen haastattelua, magnetofoni onnistui tekemään teknisen tempun, jonka ansiosta nauhalla ei ollut mitään. Tuli aikamoinen kiire kirjoittaa juttu muistin varassa. Haastateltava ei korjannut mitään tarkastetuksi lähettämästäni tekstistä. Jos olisin haastatellut työhönsä tympiintynyttä ihmistä, tuskin olisin muistanut paljoakaan oudosta asiasta, jonka oletin tallentuvan nauhalle. Innostunut haastateltava oli tartuttanut intonsa minuun, vaikka tekniikka ei siitä ymmärtänytkään innostua. Tämä pitäisi minunkin muistaa, olipa pimeys ulkona miten syvä hyvänsä.
Kun innostut, niin onnistut on oiva sanonta. Hus, pimeys! Täällä sisällähän on valoa vaikka miten paljon. Ja kaiken lisäksi vanha totuus on sekin, että kun vain alkaa tehdä vaikka sitten rutiinilla, innostus loikkaa mukaan jossain vaiheessa. Sitten sujuu taas. Tiedänkin, mihin ryhdyn ensimmäiseksi. Tästä se taas lähtee!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)