Jossain on pakko olla kätkettyjen lakien ja määräysten kokoelma, josta löytyy esimerkiksi tämä väistämätön totuus: Kirjailijan on tekeminen kiireellisiä töitä kaikkina juhlapyhinä.
Ei nimittäin voi olla pelkkää sattumaa, että näin tapahtuu juhannuksena, jouluna, pääsiäisenä ja mitä muita pyhiä niitä onkaan, jolloin tavalliset ihmiset viettävät iloista yhteistä elämää vapaana työhuolista. Itse työskentelin kiivaasti tosin vasta toisena juhannuspäivänä, sillä juhannusaaton ja päivän omistin sentään ystäville ja juhannukselle. Muiden kirjailijoiden Facebook-sivut paljastavat niin tapahtuneen muidenkin kohdalla.
Julistan nyt kilpailun siitä, kuka ensimmäisenä löytää tämän kätkön. Sen jälkeen voisimme vaikkapa kirjailijaliiton kokouksessa yksissä tuumin vähän muuttaa sääntöä muotoon: Myös kirjailijalle olkoon sallittu yhteisten juhlapäivien huoleton vietto.
Nyt on pahin kiire nitistetty ja voin taas ihailla työhuoneeni ikkunan takana ponnistelevaa Petteriä. Petteri on pieni, toista kesäänsä ikkunamaisemassani viettävä omenapuu. En olisi koskaan voinut uskoa, että noin pieneen puuhun voi olla tulossa tuollainen määrä omenia. Se teki niitä jo muutaman viime kesänä, joten tiedän niiden olevan hyviä. Miten vain pystyn tukemaan vielä aika hennot oksat kesän lopulla. Silmieni edessä pullistuu siis tämänkesäinen satohaasteeni. Mahtavaa!
Nuorena minulla oli kolme haavetta: lapsi, hevonen ja omenapuu. Kaikkia on ollut: kolme ihanaa lasta, yksi lysti hevonen ja pari omenapuuta. Ensimmäisen omenapuun vei kaksi pakkastalvea. Toisen nostivat putkenkorjaajat paikoiltaan juurineen ja lupasivat palauttaa kesän lopussa. Eivät tehneet sitä ennen ensimmäisiä pakkasia. Nyt takapihalla on yritellyt jo neljä-viisi kesää pieni omenapuu, joka ei vain kasva eikä tuota hedelmää.
Petteri löysi heti paikkansa, vaikka jäniskin järsi sen varren melkein ympäri. Mehiläisvaha auttoi, ja tuolla on tulos. Viimeinenkin nuoruudenunelmani taitaa täyttyä. Onneksi unelmien varasto on ehtymätön, sillä muutama ihmisellä pitää aina olla. Yksi uusi on vaikkapa tuo kätkön löytyminen. Kuka ehtii ensimmäisenä?
tiistai 26. kesäkuuta 2012
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Kevyttä kesälukemista?
Olin mökillä ja pesin niin monta ikkunaruutua, että en voi edes panna määrää näkyville. Siitä nimittäin voisi luulla, että omistan kartanon. Ei, se on aivan tavallinen kesämökki, mutta lintujen turvaksi talon jokaisella seinällä olevien ikkunoiden ruudut ovat pieniä ja kaiken lisäksi kolminkertaisia. Ja sehän vasta on kivaa pestävää. Kertaakaan kuitenkaan lintu ei ole lentänyt ikkunaan, joten pesen mieluummin ruudun toisensa perään kuin aiheutan linnuille vammoja tai kuoleman.
Linnut ovat minulle tärkeitä ja siksi ilahduin valtavasti, kun sain selville, kuka pesii ikivanhan hirsimökin ikkunalaudan takaisessa kolossa. Pesin ikkunaa sisältä ja kolisin sen verran, että pesijä pakeni pari kertaa lähipuun rungolle. Se oli puukiipijä, joita olen usein nähnytkin niemellämme. Ne tekevät ensimmäisen pesänsä jo varhain ja toisen pesyeen kesäkuussa, jos hyvin käy. Nyt olemme olleet niemellä sen verran vähän, että puukiipijä on pesinyt uudelleen. Se on suloinen hyppelijä, olen siitä hyvin iloinen.
Puukiipijän kannalta tilanne niemellä on oivallinen. Itikoita on niin valtavasti, että en moista muista. Viihdyn siis sisällä tavallista paremmin, mutta ei se haittaa. Juuri pestyistä ikkunoista näkee mainiosti ulos. En ehdi mökillä edes koskaan lukea riittävästi, kuten aina suunnittelen. Optimistisesti raahaan kasan kirjoja sinne, ja sitten raahaan ne taas takaisin. Tyhmä leikki. Nytkin on monta lukematonta ja hurjan kiinnostavaa kirjaa pinossa, mutta mutta... Pitäisi edes joskus vain kylmästi päättää, että luonto saa rehottaa juuri niin villinä kuin haluaa, minä luen nyt. Ja tehdä niin kokonainen viikko.
Miksi muuten aina suositellaan "kevyttä kesälukemista"? Eikö juuri kesällä pitäisi olla aikaa miettiä kunnolla lukemaansa ja nauttia siitä, että kirja panee ajattelemaan. Mitä "kevyestä" lukemisesta muutenkaan saa? Telkkarin ääressähän ei tarvitse usein ajatella senkään vertaa, joten jos keveyttä kaipaa, sitä kyllä löytyy ilman kirjojakin. Vai onko minulla eri käsitys kevyestä lukemisesta kuin muilla? Vastatkaa joku, pliis, ja valaiskaa tässä asiassa. Riittääkö kirjalle sisällöksi se, että siinä on sanoja hauskasti peräjälkeen? - Enkä nyt siis ole vinoilemassa, sillä mikä minä olen sanomaan, mitä kenenkin pitää tai saa lukea. Haluan vain tietää.
Linnut ovat minulle tärkeitä ja siksi ilahduin valtavasti, kun sain selville, kuka pesii ikivanhan hirsimökin ikkunalaudan takaisessa kolossa. Pesin ikkunaa sisältä ja kolisin sen verran, että pesijä pakeni pari kertaa lähipuun rungolle. Se oli puukiipijä, joita olen usein nähnytkin niemellämme. Ne tekevät ensimmäisen pesänsä jo varhain ja toisen pesyeen kesäkuussa, jos hyvin käy. Nyt olemme olleet niemellä sen verran vähän, että puukiipijä on pesinyt uudelleen. Se on suloinen hyppelijä, olen siitä hyvin iloinen.
Puukiipijän kannalta tilanne niemellä on oivallinen. Itikoita on niin valtavasti, että en moista muista. Viihdyn siis sisällä tavallista paremmin, mutta ei se haittaa. Juuri pestyistä ikkunoista näkee mainiosti ulos. En ehdi mökillä edes koskaan lukea riittävästi, kuten aina suunnittelen. Optimistisesti raahaan kasan kirjoja sinne, ja sitten raahaan ne taas takaisin. Tyhmä leikki. Nytkin on monta lukematonta ja hurjan kiinnostavaa kirjaa pinossa, mutta mutta... Pitäisi edes joskus vain kylmästi päättää, että luonto saa rehottaa juuri niin villinä kuin haluaa, minä luen nyt. Ja tehdä niin kokonainen viikko.
Miksi muuten aina suositellaan "kevyttä kesälukemista"? Eikö juuri kesällä pitäisi olla aikaa miettiä kunnolla lukemaansa ja nauttia siitä, että kirja panee ajattelemaan. Mitä "kevyestä" lukemisesta muutenkaan saa? Telkkarin ääressähän ei tarvitse usein ajatella senkään vertaa, joten jos keveyttä kaipaa, sitä kyllä löytyy ilman kirjojakin. Vai onko minulla eri käsitys kevyestä lukemisesta kuin muilla? Vastatkaa joku, pliis, ja valaiskaa tässä asiassa. Riittääkö kirjalle sisällöksi se, että siinä on sanoja hauskasti peräjälkeen? - Enkä nyt siis ole vinoilemassa, sillä mikä minä olen sanomaan, mitä kenenkin pitää tai saa lukea. Haluan vain tietää.
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Arigato domo arigato!
Paljon kiitoksia!
Paljon minulla juuri nyt onkin kiittämisen aihetta. Lupasin jatkaa vielä tämän kerran Japanin matkastamme ja jatkankin, mutta ensin lähinnä sydäntä juuri nyt lämpiminä sykkivät kiitokset.
Ibby Finlandin ihanat, innostuneet, tärkeää työtä lasten ja nuorten kirjallisuuden ja lukemisen ilon korostamiseksi tekevät aktiivit, tässä tapauksessa tietysti vielä erikseen palkintolautakunta Teresia Volotisen johdolla, soi minulle kolmen vuoden välein jaettavan Anni Swan -mitalin. Itse esine on kaunis hopeinen Wäinö Aaltosen suunnittelema mitali, mutta Anni Swan -palkittujen listaan mukaan pääseminen on jo sellainen kunnia, että tiedon saaminen veti vähäksi aikaa hiljaiseksi. Suurkiitos ja syvä niiaus!
Ja kiitos myös jokaiselle, joka on minua palkinnosta onnitellut. Sen saaminen tuntuu vielä paremmalta, kun niin moni haluaa jakaa iloa kanssani. Kiitos siitä, ystävät, että olette niin ihania ja mukavia! Kiitos siitä, että olette!
Olen leijunut jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella nyt jo niin monta päivää, että alkaa olla aika iskeä jalat takaisin maahan, nostaa sormet koskettimille ja alkaa työskennellä. Tämän kirjoitettuani käyn tosin ensimmäiseksi työhuoneen kimppuun. Kaaosteoria taitaa olla teorioista tosin. Ei tarvita kuin pieni hetki huolettomuutta, kun riemastunut kaaos ottaa vallan. Ei tämmöistä viitsi enää katsella, vaikka tiedän miten toivotonta ja loputonta tämä taistelu on.
Ja nyt vielä hetkeksi Japaniin, sillä kaksi mieleen jääneistä temppeleistä on vielä kertomatta. Ensimmäinen on Kioton keskusasemalta vartin kävelymatkan päässä oleva Sanjusangen-do. Temppeli perustettiin jo 1100-luvun puolivälissä, mutta paloi sata vuotta myöhemmin, joten nykyinen temppeli on vain 746 vuotta vanha. Sen erikoisuus on 120 metriä pitkä sali, jossa asustaa 1001 patsasta. San ju san eli 33 on tärkeä luku, sillä armon jumala tai jumalatar Kannon bosatsu muutti 33 kertaa muotoaan pelastaakseen ihmiskunnan.
Patsaat ovat hahmoltaan samankaltaisia ja saman kokoisia, mutta koska ne ovat vanhaa käsityötä, 80 eri taiteilijan veistämiä, jokaisella niistä on omat kasvot. Vanha kultaus hohtaa himmeästi patsaiden pinnassa. Pitkän salin keskellä on suuri monikätinen jumalatar ja lisäksi etualalla monta pienempää hurjan näköistä jumalaa. Aikamoisen vaikuttava jumalalauma se tosiaan on sellaisellekin, joka ei tunne buddhalaisuutta kovin hyvin. Viimeistä aikuistenkirjaani, Laulua punaisesta huoneesta varten onneksi luin aiheesta ainakin jonkin verran.
En tiedä, onko Japanin temppeleissä yleensä aina laumoittain koululaisia, mutta toukokuussa heitä ainakin oli. Pienistä kioskeista lapset ja nuoret näyttivät ostavan omia vihreitä kuuliamme vähän isompia marmalaadikarkin tapaisia makeisia. Ne on tehty vihreästä teestä, eivät pahoja meidänkään suussamme, mutta tuskin nuoret niitä kovin kiivaasti täällä ostaisivat.
Koululaisten iloinen pulina esti tehokkaasti myös Kioton Kivipuutarhan tarkoituksen toteutumisen. Kivipuutarha, Ryo-an-ji temppelissä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin ja on perustettu 1400-luvun lopulla. Puutarhaa reunustaa vanha saviaita kolmelta reunalta ja yhdellä reunalla on porrastus, jolla kävijät voivat istua mietiskelemässä. Itse puutarhan muodostaa 15 eri kokoista ja muotoista luonnonkiveä, joita ympäröi hiekka. Katsoja voi kuitenkin nähdä aina vain 14 samaan aikaan, katsoipa miltä suunnalta hyvänsä.
Puutarhan tarkoitus on rauhoittaa katsoja mietiskelemään täyden hiljaisuuden vallitessa suuria Zen-ajatuksia. Mutta kuten jo sanoin, monien kymmenien koululaisten keskellä ei hiljaisuudesta voinut puhua. Meiltä jäi siis Zen-oivallus kokematta, mutta ehkä joskus vielä palaamme sinne ja valaistumme. Lopultakin.
Temppelin alueeseen kuului lisäksi suuri kaunis puutarha lampineen, joten oli siellä sentään muutakin puutarhakatsomista kuin vain kiviä.
Mukavista junamatkoistamme jäi vähän hurjana kokemuksena mieleen yli 16 kilometriä pitkä tunneli, jota junamme syöksyi melkoista vauhtia. Sillä vauhdilla olisi lyhyempikin hyvin riittänyt. Alkoi jo tulla tunne, ettei tunneli pääty ikinä, olemme syöksymässä suoraan ties mihin tuntemattomaan. - Mutta täällä koti-Suomessa tässä sentään ollaan.
Me saimme nähdä pienen raapaisun Japania, ja välitin sitä täällä eteenpäin vielä pienemmän siivun. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen menevän löytämään oman Japaninsa. Se voi olla aika erilainen kuin meidän, mutta uskallan vakuuttaa, että käymisen arvoinen Japani varmasti jokaiselle on.
Paljon minulla juuri nyt onkin kiittämisen aihetta. Lupasin jatkaa vielä tämän kerran Japanin matkastamme ja jatkankin, mutta ensin lähinnä sydäntä juuri nyt lämpiminä sykkivät kiitokset.
Ibby Finlandin ihanat, innostuneet, tärkeää työtä lasten ja nuorten kirjallisuuden ja lukemisen ilon korostamiseksi tekevät aktiivit, tässä tapauksessa tietysti vielä erikseen palkintolautakunta Teresia Volotisen johdolla, soi minulle kolmen vuoden välein jaettavan Anni Swan -mitalin. Itse esine on kaunis hopeinen Wäinö Aaltosen suunnittelema mitali, mutta Anni Swan -palkittujen listaan mukaan pääseminen on jo sellainen kunnia, että tiedon saaminen veti vähäksi aikaa hiljaiseksi. Suurkiitos ja syvä niiaus!
Ja kiitos myös jokaiselle, joka on minua palkinnosta onnitellut. Sen saaminen tuntuu vielä paremmalta, kun niin moni haluaa jakaa iloa kanssani. Kiitos siitä, ystävät, että olette niin ihania ja mukavia! Kiitos siitä, että olette!
Olen leijunut jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella nyt jo niin monta päivää, että alkaa olla aika iskeä jalat takaisin maahan, nostaa sormet koskettimille ja alkaa työskennellä. Tämän kirjoitettuani käyn tosin ensimmäiseksi työhuoneen kimppuun. Kaaosteoria taitaa olla teorioista tosin. Ei tarvita kuin pieni hetki huolettomuutta, kun riemastunut kaaos ottaa vallan. Ei tämmöistä viitsi enää katsella, vaikka tiedän miten toivotonta ja loputonta tämä taistelu on.
Ja nyt vielä hetkeksi Japaniin, sillä kaksi mieleen jääneistä temppeleistä on vielä kertomatta. Ensimmäinen on Kioton keskusasemalta vartin kävelymatkan päässä oleva Sanjusangen-do. Temppeli perustettiin jo 1100-luvun puolivälissä, mutta paloi sata vuotta myöhemmin, joten nykyinen temppeli on vain 746 vuotta vanha. Sen erikoisuus on 120 metriä pitkä sali, jossa asustaa 1001 patsasta. San ju san eli 33 on tärkeä luku, sillä armon jumala tai jumalatar Kannon bosatsu muutti 33 kertaa muotoaan pelastaakseen ihmiskunnan.
Patsaat ovat hahmoltaan samankaltaisia ja saman kokoisia, mutta koska ne ovat vanhaa käsityötä, 80 eri taiteilijan veistämiä, jokaisella niistä on omat kasvot. Vanha kultaus hohtaa himmeästi patsaiden pinnassa. Pitkän salin keskellä on suuri monikätinen jumalatar ja lisäksi etualalla monta pienempää hurjan näköistä jumalaa. Aikamoisen vaikuttava jumalalauma se tosiaan on sellaisellekin, joka ei tunne buddhalaisuutta kovin hyvin. Viimeistä aikuistenkirjaani, Laulua punaisesta huoneesta varten onneksi luin aiheesta ainakin jonkin verran.
En tiedä, onko Japanin temppeleissä yleensä aina laumoittain koululaisia, mutta toukokuussa heitä ainakin oli. Pienistä kioskeista lapset ja nuoret näyttivät ostavan omia vihreitä kuuliamme vähän isompia marmalaadikarkin tapaisia makeisia. Ne on tehty vihreästä teestä, eivät pahoja meidänkään suussamme, mutta tuskin nuoret niitä kovin kiivaasti täällä ostaisivat.
Koululaisten iloinen pulina esti tehokkaasti myös Kioton Kivipuutarhan tarkoituksen toteutumisen. Kivipuutarha, Ryo-an-ji temppelissä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin ja on perustettu 1400-luvun lopulla. Puutarhaa reunustaa vanha saviaita kolmelta reunalta ja yhdellä reunalla on porrastus, jolla kävijät voivat istua mietiskelemässä. Itse puutarhan muodostaa 15 eri kokoista ja muotoista luonnonkiveä, joita ympäröi hiekka. Katsoja voi kuitenkin nähdä aina vain 14 samaan aikaan, katsoipa miltä suunnalta hyvänsä.
Puutarhan tarkoitus on rauhoittaa katsoja mietiskelemään täyden hiljaisuuden vallitessa suuria Zen-ajatuksia. Mutta kuten jo sanoin, monien kymmenien koululaisten keskellä ei hiljaisuudesta voinut puhua. Meiltä jäi siis Zen-oivallus kokematta, mutta ehkä joskus vielä palaamme sinne ja valaistumme. Lopultakin.
Temppelin alueeseen kuului lisäksi suuri kaunis puutarha lampineen, joten oli siellä sentään muutakin puutarhakatsomista kuin vain kiviä.
Mukavista junamatkoistamme jäi vähän hurjana kokemuksena mieleen yli 16 kilometriä pitkä tunneli, jota junamme syöksyi melkoista vauhtia. Sillä vauhdilla olisi lyhyempikin hyvin riittänyt. Alkoi jo tulla tunne, ettei tunneli pääty ikinä, olemme syöksymässä suoraan ties mihin tuntemattomaan. - Mutta täällä koti-Suomessa tässä sentään ollaan.
Me saimme nähdä pienen raapaisun Japania, ja välitin sitä täällä eteenpäin vielä pienemmän siivun. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen menevän löytämään oman Japaninsa. Se voi olla aika erilainen kuin meidän, mutta uskallan vakuuttaa, että käymisen arvoinen Japani varmasti jokaiselle on.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Takayama juki no kippu o kudasai
Eli lippu Takayamaan, kiitos.
Meillä oli valmiiksi ostettuna lippu rautateille viikon ajaksi. Sen saa vain maan rajojen ulkopuolelta ja sillä saa matkustaa määrättömästi. Tietenkään ei silti kannattanut istua junissa koko paria viikkoamme, joten meillä oli neljä kohdetta: Nagoya, Takayama, Kanazawa ja Kioto.
Takayama oli Japanin "Alpeilla" 500 metrissä, lumipeitteisten vuorten juurella. Ainoa luksusasumisemme osui sinne kai äitienpäivän kunniaksi. Kuohumalja olikin sitten tänä vuonna Sparkling Japanese Sake. Ei jäänyt mitenkään himoa saada sitä lisää.
Japanissahan on ymmärrettävästi tätä nykyä varsin vähän turisteja, joten hotellien hintojen uskon olevan halvempia kuin koskaan. Halvin mukava pikku Chisun Inn Nagoyassa maksoi 54 € yö ja keisariparinkin vierailullaan kunnioittama Takayama Green Hotel meidän vähän tasokkaamman hotellihuoneen verran. Ei silti viiden tähden hotellia lähellekään. Katsoin muuten juuri Green hotellin hintoja netistä. Olivat huomattavasti korkeammat kuin meidän laskussamme. Saimmekohan me maksamaamme paremman huoneen harvoina turisteina?
Hotelli oli täynnä, sillä muiden vieraiden lisäksi siellä oli varmaan parisataa naista opettelemassa perinteisiä tansseja. Kaikilla oli samanlaiset valkomustat kimonot, joissa oli punaiset vyöt tyynyineen. Mikä niiden tyynyjen merkitys muuten on? Onko parempi istua, kun on tyyny valmiiksi selän takana? Vaikka eiväthän japanilaiset yleensä nojaa mihinkään istuessaan lattialla. - Ravintoloissakin oli erikseen paikkoja tuolia haluaville ja erikseen lattialla istuville. Aamusta iltaan ihmiset kävivät ravintolan puolella aamu/kylpytakeissa, joissa oli alla vihreä pitkällä vyöllä vyötetty takki ja sen päällä leveähihainen jakku. Niitä oli valmiiksi huoneessa monta eri kokoa.
Kylpylä oli tyypillinen: monta erilaista ja eri lämpöasteista allasta ulkona ja sisällä. En oikein viihtynyt, sillä vaikka paikalla ei sattunut olemaan montakaan naista, olin ehdoton silmätikku. Ulkoaltaassa lilluin sentään tyytyväisenä katselemassa lähipuissa kukertavia kanan kokoisia kyyhkysiä. Ymmärsin äkkiä, että kyyhkysessäkin voi olla paljon syötävää.
Kylpylästä tulikin mieleen, että meidän molempien tukat olivat hyvin vaaleita ja kiiltäviä, kun palasimme kotiin. Mistä säteily mahtoi olla lähtöisin?
Meillä oli valmiiksi ostettuna lippu rautateille viikon ajaksi. Sen saa vain maan rajojen ulkopuolelta ja sillä saa matkustaa määrättömästi. Tietenkään ei silti kannattanut istua junissa koko paria viikkoamme, joten meillä oli neljä kohdetta: Nagoya, Takayama, Kanazawa ja Kioto.
Takayama oli Japanin "Alpeilla" 500 metrissä, lumipeitteisten vuorten juurella. Ainoa luksusasumisemme osui sinne kai äitienpäivän kunniaksi. Kuohumalja olikin sitten tänä vuonna Sparkling Japanese Sake. Ei jäänyt mitenkään himoa saada sitä lisää.
Japanissahan on ymmärrettävästi tätä nykyä varsin vähän turisteja, joten hotellien hintojen uskon olevan halvempia kuin koskaan. Halvin mukava pikku Chisun Inn Nagoyassa maksoi 54 € yö ja keisariparinkin vierailullaan kunnioittama Takayama Green Hotel meidän vähän tasokkaamman hotellihuoneen verran. Ei silti viiden tähden hotellia lähellekään. Katsoin muuten juuri Green hotellin hintoja netistä. Olivat huomattavasti korkeammat kuin meidän laskussamme. Saimmekohan me maksamaamme paremman huoneen harvoina turisteina?
Hotelli oli täynnä, sillä muiden vieraiden lisäksi siellä oli varmaan parisataa naista opettelemassa perinteisiä tansseja. Kaikilla oli samanlaiset valkomustat kimonot, joissa oli punaiset vyöt tyynyineen. Mikä niiden tyynyjen merkitys muuten on? Onko parempi istua, kun on tyyny valmiiksi selän takana? Vaikka eiväthän japanilaiset yleensä nojaa mihinkään istuessaan lattialla. - Ravintoloissakin oli erikseen paikkoja tuolia haluaville ja erikseen lattialla istuville. Aamusta iltaan ihmiset kävivät ravintolan puolella aamu/kylpytakeissa, joissa oli alla vihreä pitkällä vyöllä vyötetty takki ja sen päällä leveähihainen jakku. Niitä oli valmiiksi huoneessa monta eri kokoa.
Kylpylä oli tyypillinen: monta erilaista ja eri lämpöasteista allasta ulkona ja sisällä. En oikein viihtynyt, sillä vaikka paikalla ei sattunut olemaan montakaan naista, olin ehdoton silmätikku. Ulkoaltaassa lilluin sentään tyytyväisenä katselemassa lähipuissa kukertavia kanan kokoisia kyyhkysiä. Ymmärsin äkkiä, että kyyhkysessäkin voi olla paljon syötävää.
Kylpylästä tulikin mieleen, että meidän molempien tukat olivat hyvin vaaleita ja kiiltäviä, kun palasimme kotiin. Mistä säteily mahtoi olla lähtöisin?
tiistai 29. toukokuuta 2012
Doko desuka Atsuta jingu?
Japanin matkallamme kävimme tietysti monissa suurissa temppeleissä, joista parhaiten minulle jäivät mieleen jo aiemmin mainitsemani Atsuta jingu Nagoyassa (vastaus otsikon kysymykseen missä se on), Ryoan-ji ja Sanjusangen-do Kiotossa. Kuulu Kultainen temppeli Kiotossa erosi muista vain kultaisella loistollaan, joten se ei ollut niin vaikuttava kuin odotin.
Atsuta Jingua ei erityisemmin mainosteta Nagoyan turistioppaissa, voi jopa olla, ettei sinne erityisemmin haluta turisteja. Sen valtavaan puistoon ei ollut pääsymaksua eikä englanninkielisiä tekstejä näkynyt missään. Oppaita ei liioin ollut. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme oppaaksemme englantia yllättävän hyvin taitavan vasta eläkkeelle siirtyneen insinöörin. Hän ehkä halusi verestää kielitaitoaan, sillä hän oli matkustellut työnsä vuoksi paljon Euroopassa ja Suomen ystäväkin hän oli. Hyräilimme yhdessä Finlandiaa, "teidän itsenäisyyslauluanne", kuten hän sanoi. Häneltä saimme oivallista tietoa.
Atsuta jingu on shintolaistemppeli, yksi maan tärkeimmistä. Japanilaisia käy siellä 7-9 miljoonaa vuodessa. Yhtään länsimaista emme siellä nähneet. Puistossa on monta 800-1000-vuotista valtavaa puuta. Oppaamme kehotti meitä painamaan kätemme yhden vanhuksen juurelle, jotta saisimme siltä ikiaikaista voimaa ja viisautta. Sitä on nyt saatu, joten älkää hämmästykö tavatessamme, jos se sattuisi heti loistamaan olemuksestani.
Hän esitteli meille päätemppelin lisäksi neljä pyhättöä, niitä noin leikkimökin kokoisia hirsirakennuksia, joita kuvissa usein näkee. Yksi oli Korppi-jumalan, jonka vastuulla ovat säät. Korppeja näkyikin sen ympärillä monta. Toinen oli sadon jumalan ja kolmas veden. Neljäs pyhättö oli vaatimattomasti metsän keskellä, kapean polun päässä oleva vihkimispaikka.
Vesijumala oli pieni sammaleen peittämä kivi keskellä ehkä 8-metristä matalavetistä kiviallasta. Vesi oli pohjavettä ja hyvin kylmää. Sitä otettiin pieneen päreestä kietaistuun kauhaan kolme kertaa ja heitettiin jumalan päälle, jotta se heräisi. Vasta sen jälkeen oli pyynnön ja rukouksen vuoro. Yleensä jumalien herättämiseksi myös taputettiin käsiä terävästi yhteen tai kilisytettiin tai kumisutettiin isoja kelloja. Yksi nainen villiintyi heittämään vettä varmaan kymmenen kertaa ja sain oppaaltamme moitteet. "Eihän sitä nyt noin häiritä", hän selitti meillekin.
Suuressa puistossa oli pari lampea, joista toisen reunalle istuimme. Lammissa on aina valtavia karppeja, joissakin, niin kuin tässä, myös kilpikonnia. Iloisen yllätyksen soi pitkä piiskanohut käärme, joka ui melkein jalkojemme alla olevaan koloon. Kysyin sen nähneiltä, onko se myrkyllinen, mutta he eivät tienneet. Kolo oli lammen kivireunuksessa, joten sitä piti kurkkia vaivihkaa reunan yli, ettei se säiky. Lopulta se tuli niin uteliaaksi, että alkoi kieltään lipoen lähestyä minua. Käärmehän ei näe hyvin, mutta hajuaisti toimii. Harmitti, kun joku lapsi tömisteli juuri silloin lammen reunalle ja kaverini livahti äkkiä näkymättömiin. Olisin halunnut nähdä, miten pitkälle meidän molempien rohkeus olisi riittänyt.
Atsuta jingun modernissa päärakennuksessa on pieni museo, jossa oli vanhoja piirroksia ja hyvin vanhoja, mutta edelleen loistavan teräviä ja kauniita miekkoja sekä naamioita ja asuja. Jos siis satutte joskus Nagoyaan, junalla pääsee näppärästi temppelin lähistölle. Vierailu kannattaa ehdottomasti. Nagoyaa ei pidetä mitenkään kummoisena turistikaupunkina, mutta kyllä sieltäkin katsomista löytyy muutamiksi päiviksi.
Tämä tällä kertaa. Pian lisää noista toisista.
Atsuta Jingua ei erityisemmin mainosteta Nagoyan turistioppaissa, voi jopa olla, ettei sinne erityisemmin haluta turisteja. Sen valtavaan puistoon ei ollut pääsymaksua eikä englanninkielisiä tekstejä näkynyt missään. Oppaita ei liioin ollut. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme oppaaksemme englantia yllättävän hyvin taitavan vasta eläkkeelle siirtyneen insinöörin. Hän ehkä halusi verestää kielitaitoaan, sillä hän oli matkustellut työnsä vuoksi paljon Euroopassa ja Suomen ystäväkin hän oli. Hyräilimme yhdessä Finlandiaa, "teidän itsenäisyyslauluanne", kuten hän sanoi. Häneltä saimme oivallista tietoa.
Atsuta jingu on shintolaistemppeli, yksi maan tärkeimmistä. Japanilaisia käy siellä 7-9 miljoonaa vuodessa. Yhtään länsimaista emme siellä nähneet. Puistossa on monta 800-1000-vuotista valtavaa puuta. Oppaamme kehotti meitä painamaan kätemme yhden vanhuksen juurelle, jotta saisimme siltä ikiaikaista voimaa ja viisautta. Sitä on nyt saatu, joten älkää hämmästykö tavatessamme, jos se sattuisi heti loistamaan olemuksestani.
Hän esitteli meille päätemppelin lisäksi neljä pyhättöä, niitä noin leikkimökin kokoisia hirsirakennuksia, joita kuvissa usein näkee. Yksi oli Korppi-jumalan, jonka vastuulla ovat säät. Korppeja näkyikin sen ympärillä monta. Toinen oli sadon jumalan ja kolmas veden. Neljäs pyhättö oli vaatimattomasti metsän keskellä, kapean polun päässä oleva vihkimispaikka.
Vesijumala oli pieni sammaleen peittämä kivi keskellä ehkä 8-metristä matalavetistä kiviallasta. Vesi oli pohjavettä ja hyvin kylmää. Sitä otettiin pieneen päreestä kietaistuun kauhaan kolme kertaa ja heitettiin jumalan päälle, jotta se heräisi. Vasta sen jälkeen oli pyynnön ja rukouksen vuoro. Yleensä jumalien herättämiseksi myös taputettiin käsiä terävästi yhteen tai kilisytettiin tai kumisutettiin isoja kelloja. Yksi nainen villiintyi heittämään vettä varmaan kymmenen kertaa ja sain oppaaltamme moitteet. "Eihän sitä nyt noin häiritä", hän selitti meillekin.
Suuressa puistossa oli pari lampea, joista toisen reunalle istuimme. Lammissa on aina valtavia karppeja, joissakin, niin kuin tässä, myös kilpikonnia. Iloisen yllätyksen soi pitkä piiskanohut käärme, joka ui melkein jalkojemme alla olevaan koloon. Kysyin sen nähneiltä, onko se myrkyllinen, mutta he eivät tienneet. Kolo oli lammen kivireunuksessa, joten sitä piti kurkkia vaivihkaa reunan yli, ettei se säiky. Lopulta se tuli niin uteliaaksi, että alkoi kieltään lipoen lähestyä minua. Käärmehän ei näe hyvin, mutta hajuaisti toimii. Harmitti, kun joku lapsi tömisteli juuri silloin lammen reunalle ja kaverini livahti äkkiä näkymättömiin. Olisin halunnut nähdä, miten pitkälle meidän molempien rohkeus olisi riittänyt.
Atsuta jingun modernissa päärakennuksessa on pieni museo, jossa oli vanhoja piirroksia ja hyvin vanhoja, mutta edelleen loistavan teräviä ja kauniita miekkoja sekä naamioita ja asuja. Jos siis satutte joskus Nagoyaan, junalla pääsee näppärästi temppelin lähistölle. Vierailu kannattaa ehdottomasti. Nagoyaa ei pidetä mitenkään kummoisena turistikaupunkina, mutta kyllä sieltäkin katsomista löytyy muutamiksi päiviksi.
Tämä tällä kertaa. Pian lisää noista toisista.
torstai 24. toukokuuta 2012
Donokurai kakarimasuka? - Yhdeksän tuntia
Täällä taas. Senkin uhalla, että turhan moni tunnusti FB:n puolella tykkäävänsä, kun kerroin vaikenevani pariksi viikoksi. Otsikossa kysyn kauanko kestää (lento) ja vastaus onkin jo selvempi.
En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.
Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.
Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.
Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.
Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.
Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.
Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.
Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.
Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.
En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.
Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.
Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.
Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.
Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.
Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.
Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.
Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.
Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Odotettavissa hiljaisuutta
Pariin viikkoon en nyt rupattele tällä palstalla. Kirjoitus- ja muita kiireitä, matka, kevään ihmettelyä. Ja ihana tämä kevät kyllä onkin. Tänään ajelimme täältä Helsingistä Vesilahdelle ja takaisin, ja vaikka olin ison osan matkaa ratissa, aina sentään voi kurkkia myös maisemia. Kevät on toiveikasta, rakastettavaa, herkkää, kaunista, kaikkea sitä, mitä elämältä toivoo. Ihanaa, että meillä on neljä vuodenaikaa, joista nauttia. (Pitäisiköhän tämä tulostaa synkintä syksyä varten seinälle?)
Sellainenkin ilo tässä on ollut, että olen saanut lukea taitavan kollegan käsikirjoitusta sen kirjoitusvaiheessa. En voi muuta kuin nauttia ja olla suunnattoman iloinen, että meillä on hänenlaisiaan nuoria kirjailijoita. Ja toinen ilo, valtava ja ihana sekin: Tuula Kallioniemi sai 20 vuoden jälkeen lasten ja nuortenkirjallisuudelle annetun kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tuula, jos kuka, sen ansaitsi: ahkera, osaava, ideoita pulppuava, aina heikompien puolella oleva ja niin vaatimaton rakas ystäväni.
En usko maailman kovin suuresti järkkyvän siitä, että hetkeksi hiljenen. Onnellista hiljaisuutta tämä silti on. Nauti sinäkin, rakas lukijani, nauti ja elä täysillä! Mennyt on takana, tulevasta emme tiedä, mutta tämä päivä meillä on, juuri tämä päivä. Ja kevät!
Sellainenkin ilo tässä on ollut, että olen saanut lukea taitavan kollegan käsikirjoitusta sen kirjoitusvaiheessa. En voi muuta kuin nauttia ja olla suunnattoman iloinen, että meillä on hänenlaisiaan nuoria kirjailijoita. Ja toinen ilo, valtava ja ihana sekin: Tuula Kallioniemi sai 20 vuoden jälkeen lasten ja nuortenkirjallisuudelle annetun kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tuula, jos kuka, sen ansaitsi: ahkera, osaava, ideoita pulppuava, aina heikompien puolella oleva ja niin vaatimaton rakas ystäväni.
En usko maailman kovin suuresti järkkyvän siitä, että hetkeksi hiljenen. Onnellista hiljaisuutta tämä silti on. Nauti sinäkin, rakas lukijani, nauti ja elä täysillä! Mennyt on takana, tulevasta emme tiedä, mutta tämä päivä meillä on, juuri tämä päivä. Ja kevät!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)