Pakottakaa minut töihin!

Yöllä satoi. Sitä kuunnellessani päätin, että on aika ryhdistäytyä. En muista milloinkaan pitäneeni näin pitkää ja huoletonta kesälomaa. Nyt se on tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kuumalla minussa ei kerta kaikkiaan ole vetoa sen paremmin henkisiin kuin ruumiillisiinkaan ponnistuksiin.

Kohta 30 vuotta sitten teimme tosin kolmen kuukauden maailmanympärimatkan ilman sen kummempia majoitus- ym suunnitelmia, joten kokemusta huolettomuudesta sentään on. Silloin ainoa sääntömme oli pysytellä päiväntasaajan eteläpuolella. Tänä kesänä sää täällä on muistuttanut sitä syksyä.

Kesän ihanuuksiin kuuluivat taas rakkaat, ihanat kuikkani. Edellisestä lähitapaamisesta on jo ainakin seitsemän vuotta, nyt se tapahtui taas. Silloin olin järvessä seitsenpäisen parven keskellä, nyt niitä oli kaksi. Ne sukelsivat aivan viereeni ja jatkoivat matkaa ohitseni muutaman metrin etäisyydellä täysin rauhallisina, silmät välillä vedessä. Olen kai jo niiden geenimuistissa, sillä olen majaillut kesäisin samalla niemellä koulutytöstä asti ja ihaillut niitä aina.

Ja kun rakkaat-sana nousi esiin, annan saman tien yhden suosituksen. Avaimelta on juuri ilmestynyt kirja Rakkaani, romaanihenkilö, jossa kaksikymmentä kirjoittajaa kertoo mieleensä lähtemättömästi painuneesta kirjan henkilöstä. Olen mukana, joten luin kirjan jo käsikirjoituksena. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Minunkin piti vain tarkastaa oma tekstini, mutta kun aloin lukea muiden kirjoituksia, en lopettanut, ennen kuin kirjan takakannen teksti oli luettu.

Vaikka tämä kesä on mennyt niin kuin on mennyt, olen välillä sentään kartuttanut nyt tekeillä olevan kirjani   taustatietoja. Aika on taas 1800- ja 1900-lukujen vaihde ja päähenkilö ensimmäisiä naiskansanedustajiamme. Vaikka olen jo aiemmin tutustunut aika paljon juuri noihin aikoihin, esimerkiksi naisten herääminen aktiiviseen poliittiseen toimintaan on taas hurjan kiinnostavaa. Sieltä löytyy uutta tietoa koko ajan.

Carol Joyce Oats haastatteli itse itseään, ja sieltä nappasin lainauksen: What is the very nicest thing about being a writer — assuming you have acknowledged that you are a writer?

Research. As John Updike said, “Research is the innocent part.” Kai tämä minunkin intoni on juuri tuota samaa, kirjoittamisen kaikkein viattominta osuutta. Saan etsiä, löytää, kartuttaa tietoani, eikä minulta itseltäni vaadita vielä muuta kuin intoa ja uteliaisuutta. Ja kaiken kiinnostavan tiedon kerättyäni haluan tietysti jakaa löytöni muiden kanssa.

Ei kenenkään tarvitsekaan pakottaa minua jatkamaan. Tiedän taas, miksi tätä teen. Ja nautin!

Oi oi.

On oikeastaan hienoa, miten paljon aikaa ottaa koiran kuolema. Vaikka miksi ei ottaisi. Se on osa perhettä, erittäin osallistuvainen kaiken lisäksi ja jättää jälkeensä suuren ikävän ja väsymyksen. Vaikka minulla on aina ollut koira tai koiria perheessä, vaikka tiedän tämän jossain vaiheessa olevan edessä, niin se vain käy. Ja hyvä niin. Mitään tärkeää elämässä ei saa ohittaa huolimattomasti. Kati-kerrymme sai nopeasti etenevän keuhkosyövän, jolle ei ollut mitään tehtävissä.

Täällä mökillä luonnon keskellä tämäkin asia on helpompi käsitellä. Me jokainen olemme sittenkin vain osa luontoa, sen kiertokulkuun jossain muodossa aina palaavia. Täällä sen muistaa paljon selvemmin kuin kaupungin ihmiskeskeissä hulinassa.

Työ on aina hyvä tapa olla hetken ajattelematta omia henkilökohtaisuuksiaan. Siihen liittyen olen miettinyt aika tavalla kirjamaailman uutta, täysin muuttunutta kulttuuria. Paljon ja monenlaista tapahtuu kaiken aikaa, mutta miten kirjojen suosio lopulta määräytyy? Lähteekö se lukijasta, vai onko paljon aikaisempaa hallitsevampi tekijä markkinointi?

Kysyn, koska en tiedä vastausta. Sen tiedän, että jos jonkun kirja menestyy hyvin, kustantamo tarttuu kirjailijaan ja takaa markkinoinnilla, että menestys jatkuu. Tai no, takaa ja takaa. Ei se nyt aivan noinkaan mene. Paljon kirjoittavilla on tietysti myös heikompia kirjoja, joskus jopa floppeja. Mutta silloin se on yksinomaan kirjailijasta itsestään kiinni.

Nuorena ihmettelin joskus hartaasti Eino Leinoa. Miehellä oli aivan loistavaa, sydämeen käyvää lyriikkaa ja sitten outoja mitättömyyksiä. Vasta aikuisena minulle selvisi, että osa Leinon tuotantoa olikin tehty syyntakeettomassa tilassa. Syyntae olisi silloin pitänyt olla julkaisijalla.

Entistä vaikeammaksi markkinoinnin tekee kirjailijan kannalta se, että jopa näytevarastot on nyt, ei täysin lopetettu, mutta huomattavasti vähennetty. Näytevarastoon lähettivät kustantamot ainakin suurimman osan julkaisemistaan kirjoista. Myymättä jääneet kirjakauppa saattoi palauttaa sovitun ajan kuluttua. Kirjoja oli siis helposti saatavilla, mutta ei ole enää. Nyt tilalle on tullut näytevalikoima, johon kirjoista valitaan puolet tai neljäsosa. Näin sanoo tietokirjailijoiden tiedote: "Kustantaja päättää, mitkä kirjat hyötyvät näytevalikoimassa mukana olosta eniten." 

Kun myynti pienenee, on tietysti helppoa osoitella vähentyneitä myyntilukuja todisteeksi siitä, ettei kirjailijan tuotanto nyt oikein mene. Tarjonta kapenee. Oma lukunsa ovat sitten vielä sähkökirjat. Näyttää siltä, että sopimusviidakko sillä alueella on vallan villi. Yhteinen hyvä silläkin alueella pitäisi löytyä mahdollisimman pian.

Tiedän toki, ettei kustannusmaailmassa tällä hetkellä ole helppoa. Edellisen laman aikana kirjamyynti putosi hurjasti, mutta elpyi sentään laman loputtua. Nyt kilpailevat niin monet vempaimet kaiken ikäisten ihmisten ajankäytöstä, että kirjojen myynti on pudonnut  pysyvästi ja paljon. En minä kirjan kuolemaa pelkää, monen kirjailijan kuolema näyttää todennäköisemmältä. Jos kirjottamisesta ei saa leipäänsä, on valittava muu ammatti. Kirjoittaminen on keskittymistä vaativaa pitkäjännitteistä työtä. Kokemuksesta tiedän, ettei se ole helppoa muun työn ohella.

Paljon on siis mietittävää ja aika paljon murehdittavaakin kirjailijan tulevaisuuden näkymissä. Kirjoittamista en silti vaihtaisi, ei se monellekaan taida olla valinnan asia. Ilman sitä minusta puuttuisi jotain ainakin itselleni hyvin tärkeää.

Työtä ja nautintoja

Olen keskittynyt käskirjoitukseen varsin kiinteästi pari viikkoa. Silloin ei tietenkään pysty kirjoittamaan muuta, ei ainakaan blogitekstiä. Kaksi kuukautta levänneen tekstin lukemisen alkuajan olin mökillä yksin. Sain siinä ohimennen nauttia vähän luonnostakin ja kirjoittaa terassilla linnunlaulussa. Miten käki ei ikinä tule käheäksi, saa vain vihneen kurkkuun joskus parin kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta?

Ensimmäisenä aamuna istuimme Kati-kerryn kanssa portailla aamukahvilla. Kirjosiepporouva tuli aivan lähelle selittämään, ja kohta siinä oli herrakin. Molemmilla oli valtavasti asiaa. Luulin jo, että ne ovat tehneet pesän terassille jätettyyn pönttöön, mutta myöhemmin näin, että eivät olleet. Joko ne olivat vanhoja tuttuja, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi, tai sitten ne muuten vain hämmästelivät, mitä me teemme heidän alueellaan. Lintujen hätä näkyy yleensä selvästi, mutta nämä eivät näyttäneet varsinaisesti hätääntyneiltä. Eivätkä ne muina aamuina enää kiinnittäneet meihin pahemmin huomiota.

Viimeisenä iltana kuulin ihmeellisen äänen, jollaista en ole kuullut koskaan niinä lähes kuutenakymmenenä vuotena, jotka olen mökkimaisemissa oleillut. Onneksi netistä löytyvät myös äänet, kun se viisaan Facebook-kamun ansiosta selvisi kaulushaikaraksi. Tämä "omani" tosin ei päässyt aivan pitkään sumutorviääneen asti, vaan lopetti suht lyhyeen. Mahtava ääni joka tapauksessa.

Lauantaina sen sijaan juhlin jo tämän keskittymiskauden loppumista osallistumalla Majakkaseuran retkelle. Sää ylitti kaikki odotukset, edes ulkomerellä nopea vene ei hakannut aaltoihin. Pertti Rahkosen osaavalla opastuksella kävimme Rönnskärin ja Jussarön majakkasaarissa ja näimme mereltä Kallbådanin, Sundharunin ja Längdenin majakat sekä Segeslkärin ja Storgaddenin pookit. Kaikkia tietysti pysähdyttiin ihailemaan.

Rönnskärin majakkasaarella lauloivat satakielet, ja pikku orvokit täplittivät kallioita.

Merellä haahkaherroista osa oli vielä rouvien seurassa, osa suurissa herraseurueissa. Sepelhanhien muutto oli parhaimmillaan menossa, tummat helmiketjut vain viistivät vettä ohi lentäessään.

Alimmassa kuvassa on Storgaddenin pooki. Lämmintä vaatetta laukun täyteen pakkaillessani unohdin kameran, joten nämä ovat hätänapsauksia kännykällä. Merellä on nopeassa veneessä aika kylmää, vaikka saarissa lähenteli kolmeakymmentä. Onneksi oli sentään kaikki ne vaatteet.

Nyt on ensin edessä työhuoneen siivous  (puuh!), sen jälkeen pääsen taas penkomaan tietoja seuraavaa kirjaa varten. Tietojen löytäminen on ihanaa, kirjoittaminen välttämätöntä, joten näitä historiallisia kirjoja tehdessäni saan nautiskella aika paljon. Kai se sentään on luvallista?

Metsän tyttö tahdon olla

vaikka metsässä en tunne itseäni sankariksi, päinvastoin, yhdeksi luonnon pieneksi osaseksi. Huoletkin sellaiselta aina vähän lievenevät.

Niin ihanan sateinen päivä, että maltan jopa keskittyä hetken tänne kirjoittamiseen. Samalla onnittelen itseäni siitä, että juuri eilen samoilin koirani kanssa pitkin Vuosaaren metsäpolkuja. Nyt en niille erityisemmin kaipaa. Tosin Kati-koiramme takaa minulle kunnon lenkin säällä kuin säällä, ja useimmitenhan sää on lopulta ulkona oikein pukeutuneena huomattavasti parempi kuin sisältä katsoessa näyttää.

Vallan tutkittu asiahan on, että metsässä liikkuminen antaa kävijälle paljon. Antaa se. Vuosaaressa metsiä löytyy monelta suunnalta, mutta yleensä kuljen Uutelassa. Kun siellä poikkeaa pääpoluilta niille pienemmille, pitkin kallioita ja kunnon metsää risteileville, voi hetken kuvitella olevansa kaukana koko pääkaupunkiseudulta melkein erämaassa. Maisema on upeaa, ilma puhdasta ja tuoksuvaa, myös eläinten jälkiä näkyy.

Olen maalaisen ja kaupunkilaisen välimuoto ja yleissuomalainen. Olen asunut eri puolilla Suomea, Kemijärveltä Helsingin seudulle, mutta maaseudullakin keskustoissa. Metsä ja puut ovat aina olleet tärkeitä, vesi tietysti myös, sillä isän ainoa ehto asuinpaikalle oli, että sen on oltava veden lähellä.

Koteja on ollut niin monta, että varmaan sen vuoksi kiinnitän aika paljon huomiota taloihin. Joskus kauan sitten kustannustoimittaja sanoi: "Olen alkanut ihmetellä, miksi kirjoitat niin paljon taloista? Mitä ihmettä sinulla siihen liittyy?" Selitin muuttaneeni lapsena ja nuorena lähes joka vuosi uuteen taloon , jolloin hänen kommenttinsa oli: "Ilmankos!"

Nyt olen asunut 30 vuotta tässä samassa asunnossa ja alkanut vähitellen rauhoittua. Ainakin, jos pääsen säännöllisesti jollekin matkalle, lähelle tai kauas, mieluiten outoon ympäristöön. Sen tarvitsen. Internet on helpottanut yllättävänkin edullisten matkojen löytämistä. Alan olla siinä lajissa jo aika taitava.

Vielä reilu viikko, minkä jälkeen saan jälleen käsitellä lähes valmista käsikirjoitusta. Panin itselleni kahden kuukauden määräajan, jona aikana en saa vilkaistakaan siihen. Varsinkin alkuun otti koville, mutta olen onnistunut pysymään päätöksessä. Sitä on tietysti helpottanut taustamateriaalin kerääminen ja monen huiman jutun löytäminen seuraavaa käsikirjoitusta varten. Nyt alkaa jo jännittää, miltä pitemmällä oleva vaikuttaa, kun sitä lukee melkein kuin outoa juttua. Entä jos se tuntuu täysin surkealta. Mitä sitten tehdään?! Ihan totta, pelottaa.

Mutta nyt, sadeasu päälle ja ulos! Katillakin on sadetakki, sillä kun ei ole aluskarvaa, joka pitäisi veden poissa iholta. Se ei ollenkaan pidä siitä, että joutuu ottamaan takin päälleen. Joten ensin pieni erimielisyys, ja ehkä hieman tavallista tunnin lenkkiä lyhyempi lenkkikin. Katsotaan.

Henkisen omaisuuden päivä

Oikeastaan Maailman henkisen omaisuuden päivä on vasta huomenna, mutta Suomessa sitä juhlistettiin jo tänään. Olin mukana päätapahtumassa kuuntelemassa alustuksia ja kahta paneelia. Nyt olen hämmentynyt, tietysti. Ehkä tuollaisen tilaisuuden pitääkin aiheuttaa hämmennystä tällaisessa suunnattoman pienessä osasessa henkistä omaisuutta. Sillä sitähän me kaikki luovan työn tekijät olemme, toiset vähän isompia ja toiset pikkuruisia. Ja luovaa työtä tekevät varsin monet tässäkin maassa, paljon useammat kuin äkkiä ajatellen tulee edes mieleen. Eikös se ole peräti valtiovallan erityisessä suojeluksessa nykyisin, mitä se sitten tarkoittaakin.

Minä hämmennyin lähinnä 3D-tulostamisen mahdollisuuksista ja edistyneisyydestä jo tälläkin hetkellä. Olen siitä tietysti kuullut, mutta en silti tiennyt juuri mitään. Muutosjohtaja Risto Linturilla oli mukanaan jostain itäisistä maista tilattu 3D-tulostin, jonka hinta oli 180 euroa. En tosin tiedä, mihin kaikkeen se pystyy, mutta ainakin kalliimmat mallit tuntuvat pystyvän vaikka mihin. Ja tietysti niiden mukana tekijänoikeudet saavat taas uusia haasteita. Jos kännykällä voi kuvata esineen tai vaikka ihmisen, hakea netistä ilmaisohjelman sen mallintamiselle ja tulostaa sen omalla tulostimellaan - joka monissa sovellutuksissa näyttää tosin pikemminkin pursottimelta - mihin unohtuvat tekijänoikeudet. Emme me kirjailijat siis ole suinkaan yksin tekijänoikeusmurheinemme. Ja totta, pelkän kännykkäkuvan perusteella sinunkin profiilisi voi jo nyt helposti olla kohokuvana vaikka jonkun mukissa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

Tuli muuten sellainen tunne, että kiva kun olen kirjailija. Vielä toistaiseksi tämä homma hoituu aivan entiseen malliin. Epäilemättä siihenkin on muutoksia tulossa, mutta eivät ne ainakaan vielä huomenna ole nurkan takana kurkistelemassa. Tykkään tästä naputtamisesta. Muinainen kaiken aikaa kutova työtoveri sanoi kutomisen olevan hengittämistään. Niin on tämä naputtaminenkin, hengittämistäni.

Siispä hengitellään!

Oletko valmis

Olen kyl-läs-ty-nyt! Ennen meilä olivat papit ja piispat saarnaamassa tuomiopäivää penkeissä vapisevalle rahvaalle, nyt sen homman on ottanut julkinen sana. Tuomiopäivä tulee, eikä se ole kaukana. Siitä kertovat lehdet ja sitä toitottaa televisio. Älkääkä sanoko, että television voi helposti sammuttaa. Ei voi, jos perheessä asustaa myös uutisnarkomaani.

Tuomiopäivään olemme taas tietysti syyllisiä me rahvaan edustaja-raukat. Emme kuluta tarpeeksi. Sitä vaan ostetaan mahdollisimman edullista ja moraalittomasti tuotettua ruokaa, kierrätystavaroita ja nautitaan ilmaisia huveja.

Tuomiopäiväuutisten ohella kaiken aikaa toistuvia ovat talousuutiset ja nimenomaan pörssikurssien seuranta. Omistavatko kaikki tosiaan osakkeita, kun niistä puhutaan jatkuvasti? Entä onko osakkeilla tienaaminen kaikkien mielestä moraalista ja mitä suurimmassa määrin ihailtavaa?

Olen myös kyllästynyt eduskunnan jatkuvaan riitelyyn. Lapsille yritetään opettaa koulussa, että pitää käyttäytyä kohteliaasti toisia ihmisiä  kohtaan, mutta kansanedustajien elämä näyttää olevan pelkkää muiden syyttelyä. Silti en tiedä parempaa järjestelmää päättää kansalaisten asioista kuin demokratia. Voisi se silti olla vähän sivistyneempää puuhaa mielestäni. Ja voisi siellä edes yrittää kunnioittaa toisten työtä.

Se, mitä kaipaan tähän aikaamme ovat ihanteet. Kertokaapa, mitä ne ovat tänä päivänä. Mistä nuori ihminen löytää asiat, joiden vuoksi kannattaa ponnistella? Kun taas luen 1900-luvun alun ajoista ja näen, miten silloin hehkuttiin monille aatteille, suorastaan kadehdin heitä. Eivät kaikki niistä aatteista suinkaan toteutuneet sellaisina kuin ihmiset unelmoivat, mutta paljon myös tapahtui. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat edelleen asioita, joiden puolesta pitäisi hehkua. Kuinka moni hehkuu?

Jos julkista sanaa on uskominen, tuomiopäivä tulee, oletko valmis!

Päätä raapimassa

Tämä pitää nyt kuiskata: Vaikuttaa vähän siltä, että roskapostitulva tänne on laantunut. Toivon, ettei se pääse sulkujen läpi enää toista kertaa.

On mennyt taas tuokio pelkässä pään raavinnassa. Tosiaan aivan konkreettisestikin, sillä kevätallergia alkaa olla innokkaimmillaan. Samallahan siinä tulee hieroneeksi myös aivonystyröitään. Lapsille tosin kerron, että lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, joten sillä perusteella aivojeni pitäisi olla aika hyvin jumpatut. Siltä vaan ei aina tunnu. Miksi niin usein tietää aivan hyvin, mihin pyrkii, mutta ei tunnu millään saavan oikeaa tulosta aikaan? Ei edes päänraavinnalla. Siltä tuntuu esimerkiksi juuri nyt.

Senpä vuoksi takaraivossa nakuttaa tätä nykyä yhä perkaamista kaipaava käsikirjoitus, joka tosin on aika pitkälle valmis. Ja eturaivossa myllää uusi tutkinnassa oleva aihe, josta löydän koko ajan lisää ilahduttavia havaintoja. Vai olisivatko ne sittenkin eri aivolohkoissa: toinen teknistä taitoa vaativassa ja toinen luovalla puolella? Mutta kumpi sitten olisi kummassa?

Nyt tutkinnassa olevassa on muuten jo ensimmäinen lause valmiina ja vähän jatkoakin, ja yöunet ovat lievästi uhattuina. Silti vielä paljon taustatyötä on jäljellä. Meillä on historiassamme aivan liian monia upeita naisia, jotka on jokseenkin täysin unohdettu. Olisiko historian kirjoituksessamme yhä paljon korjaamisen varaa! Kaiken lisäksi inhimilliseltä ja siis historiallista romaania kirjoittavan kannalta kiinnostavista asioista on ikävän vaikeaa saada tietoa. Kaikki vähänkin skandaaliin viittaava on huolellisesti kätketty. Usein ne saattavat olla turhaa tietoa, mutta ainakin tässä tapauksessa antaisivat tärkeää taustaa sille, miksi elämä meni niin kuin meni.

Mutta kevät! Se sen kun  etenee ja on täynnä lintujen laulua ja vauhtia. Västäräkkikin jo saapui, eli voiton puolella olemme. Iloista oloa!