Ei siitä niin vain pääse, ikävästä. Vaikka kuinka pilkkaisin itseäni itsesäälistä ja suurentelusta, se vain hyökkää kimppuun milloin missäkin. En ole koskaan ollut erityinen itkijänainen, mutta ehkä itkua nyt tarvitaan kaikkien tapahtuneiden jälkeen. Stressihormoneja ja siihen tyyliin. Tosin niitä pitäisi jo alkaa olla riittävästi. Silmäpussit roikkuvat jo poskilla.
Olen nyt viettänyt kaksi päivää turistina autollisten ystävien kyydissä. Portimaon ympäristö on kaunista ja täällä on paljon nähtävää. Tänään oli vuorossa Silves, Algarven alueen vanha pääkaupunki, eilen Lagoksen maalaismarkkinat. On hauskaa töllistellä maalaisten tarjoamia hedelmiä ja juureksia, joista monista ei tiedä yhtään, miten niitä pitäisi valmistaa ja nauttia. Ja ollaan sentään vielä Euroopassa.
Sain ystävältäni Ian McEwanin Pähkinänkuoren. McEwan on yksi lempikirjailijoistani, ja aivan huimahan tämäkin on. Elämä ympärillä sikiön kuuntelemana. Tämä sikiö vain on aivan posketon. Sillä on esimerkiksi viineissä suosikkirypäleensä, joita se on tietysti maistellut äitinsä nauttimina. Maailman menostakin sillä on varsin monenlaisia melkoisen radikaaleja mielipiteitä. Suosittelen!
Kun kirjan mukana tuli vielä kirjanmerkki, jossa kiiteltiin Pyhää Rochusta, oli tietysti googlailtava, miltä se suojelee. Rutolta. Hyvä! Eipähän tarvitse olla siitäkään jatkuvasti huolissaan.
Kun olin päässyt kirjan loppuun, heräsin seuraavana yönä miettimään, onko tosiaan tehty elokuva Pekka ja Pätkä suolistoloisina. Meni hetki, ennen kuin tajusin heränneeni kesken Pähkinänkuoren siivittämän unen. Ei sellaista tietääkseni ole tehty, mutta voisi hyvinkin olla tekemisen arvoinen. Pekka ja Pätkä suolistoloisina! Katsoisitko?
Tällä hetkellä huolenani on pedon määritelmä. Kerro, jos tiedät, mikä se on. Miksi ahma on peto, mutta orava ei? Ahman peto-ominaisuuden myönnän ilman muuta, mutta eikö vain oravakin syö surutta linnunpoikasia ja muitakin sopivasti eteen osuvia pieniä eläimiä. Silti se on vain suloinen pieni pörröturkki. Ei minulla oravaa vastaan ole mitään, mutta määritelmää kaipaan. Näin suuret pohdinnat häiritsevät yöunia, jotka muutenkin ovat aika hakusessa.
sunnuntai 12. tammikuuta 2020
keskiviikko 1. tammikuuta 2020
Vuosi loppui - vihdoin!
Näin vuoden ja vuosikymmenenkin vaihteessa ajattelen mielelläni jotain muutosta todella tapahtuvan. Tällä kertaa toive on erityisen vahva, sillä takana on elämäni kurjin vuosi. Jouduin vuoden alkupuolella kohtaamaan sellaista ilkeyttä, että en olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan niitä tapahtumia. En vieläkään ymmärrä sitä, mutta toipunut sentään olen.
Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.

Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi.
Uuden vuoden kunniaksi kirjoitin
tänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.

Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.
Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.
Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.
Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.

Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi.
Uuden vuoden kunniaksi kirjoitintänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.

Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.
Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.
Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.
perjantai 20. joulukuuta 2019
Aurinko ei paista
Juu, ei paista. Sataa vettä, ei sada lunta, ei liioin pieniä rakeita, niin kuin vanha laulu väittää. Mutta sumuista sadetta on maiseman täydeltä. Lämpöä kumminkin 17. Mielialaani tuo sää vastaa aika hyvin.
Lenkittäjäni ja iloni, minisnautseri Frit on sairaalassa jo yhdeksättä päivää. Alkuajan sitkeä kuume on laksenut, mutta nivel- tai luustokivut pysyvät, lisääntyvätkin. Pakkosyötöllä syö ja nesteytystä saa. Eilen kysyivät luvan magneettikuvaamiseen, joka täällä on koiralle kalliimpi toimenpide kuin Suomessa oli itselleni. Tänä aamuna Frit kuvataan ja iltapäivällä kuulen, löytyikö syy lopultakin. Täytyyhän sen löytyä. Täällä kaikki kehuvat sairaalaa. Asialliselta ja osaavalta se minustakin vaikuttaa. Ennenkuin julkaisen tämän, kerron miten kävi.
Ainoa apu päässä koko ajan pyörivään huoleen on työ. Selkokirjan pitää valmistua tämän kuun loppuun mennessä, ja se on nyt vähää vaille valmis. 260 normaalitekstisivun muuntaminen noin 160 selkokielisivuksi vaatii keskittymistä ja miettimistä. Se jopa muistuttaa minua entisestä toimittajan työstäni, jossa sain välillä haroa hartaasti hiuksiani. Haastateltavan Erittäin Asiantuntevan Asiantuntijan tekstiä ei ollut aina helppoa vääntää yleistajuiseen muotoon. Ei varsinkaan silloin, kun saatesanoiksi annettiin: Tästä ei sitten muuteta sanaakaan. Nyt sentään vallitsee sopu selkoistajan ja kirjailijan, itseni, välillä.
Eilen hurja tuuli ravisteli jopa valtavaa kraanaa ikkunan takana melkein yläpuolellani. Ensin kraana oli lukittu ja runko alkoi huojua ja hälyttää jatkuvasti. Laskeskelin, minne päin se kaatuu, saanko parvekkeelleni, vai osuuko viereen. Lopulta hälytys meni perille jonnekin, tai kraana irtosi itsestään, sillä se pääsi liikkumaan vapaasti. Niin kuin tekee vieläkin. Runko ei enää huoju. Ravintolassa tuuli päästeli ikkunoiden raoista niin mahtavia ääniä, että oikein nautin. Samalla tavalla kova tuuli sai mastot ulvomaan satamissa, silloinkin aina nautin. Lämpöisiä terkkuja Utöhön (Onko se tosiaan noin?).
Ei Fritiä sitten kuvattukaan. Kivut ovat lisääntyneet ja kunto laskenut, joten kuvaaminen olisi ollut riski. Nyt otetaan verokokeita viljeltäväksi ja vastaukset tulevat sitten parin päivän päästä. Alan olla aika epätoivoinen. Enkä minä tietysti pysty auttamaan kultaista kaveriani millään tavalla.
Ei auta kuin alkaa taas työnteko.

perjantai 6. joulukuuta 2019
Aurinko paistaa
En tiedä, miten juuri sinun olinpaikassasi, mutta täällä paistaa. Totesin äsken, että melkein viikko on mennyt asioiden järjestelyyn ja matkapäiviin, mutta nyt pikkukoiruus ja minä ollaan jälleen Praia da Rochassa Portugalin Albufeirassa. Täällä on ollut kylmää ja sateista muutamia viikkoja, mutta ekan puolipilvisen päivän jälkeen aurinko lämmittää täydeltä terältä ja lämpö nousi eilen jo yhdeksääntoista. Niin se aikoo tehdä useita päiviä tästä eteenkinpäin.
Frit riemastui heti ensimmäisellä rantakävelyllä ravaamaan edestakaisin niin, että eilen vaikutti suorastaan vähän väsyneeltä. Kyllä me Heinolassakin kävelemme keskimäärin kahdeksan kilometriä päivässä, mutta Frit on hihnan päässä, minä sen toisessa. Nyt ollaan suunnilleen maaliskuun puoliväliin täällä juoksemassa ja välttämässä liukkaita kelejä.
Tässä maisemassa uteliaisuuttani herättää tuo taustalla näkyvä kivettynyt matkustajalaiva. Mitä sen matkustajille on mahtanut tapahtua? Ikkunoista ei näy, istuvatko he siellä kivettyneinä edelleen.
Viikko on mennyt lähes kokonaan poissa koneelta. Melkein tunnen huonoa omaatuntoa moisesta lorvimisesta, sillä selkokirjalla on nyt seuraavaksi kiire. Kahden päivän matka kahden matkalaukun ja koiran matkaboksin kanssa myöhäisine lentoineen ja bussimatkoinen oli aika väsyttävä.
Eilen vielä vähän pörröpäisenä näytin vihreää valoa tammikuussa ilmestyvälle kuvakirjallemme. Tänään tarkastin vedoksen uudestaan nyt jo virkeillä silmillä. Olihan siellä virhe. Ja Suomessa vapaapäivä. Huoli tekee pesän nopeasti. Ehtiikö sen korjata vielä?
Muuten pieni kuvakirjamme teki iloiseksi. Päähenk...otus on niin söpönsöpö, kiitos Sirkku Linnean kuvien, että kanteen olisi oikeastaan pitänyt liittää söpöysvaroitus. Värit tässä kuvassa eivät toistu läheskään oikeina, mutta Uutusta, pienestä vihreäsilmäisestä lohikäärmeestä saa oikean mielikuvan. Hän saapuu siis tammikuussa.
Ja hei, just tuli viesti, että korjaus ehtii. Huooh! Nyt siis töihin toimintaan. Ja muistakaa, puhelut tänne ovat aivan saman hintaisia kuin Suomen sisäiset. Jos siis tulee mieleen jotain kivaa, täällä olen.
Oikein hyvää itsenäisyyspäivää!
![]() |

maanantai 18. marraskuuta 2019
Iloa harmaudessa
Nyt on ajatuksissa päällimmäisenä iloinen asia, joten aloitan tietysti sillä. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on valittu kuuden Savonia-palkintoehdokkaan joukkoon. Niissä merkeissä olin taas perjantaista lauantaihin Kuopiossa. Sain näin
kauniit kukkaset ja marjaset valaisemaan päivieni harmautta. Kiitos, Kuopio!
Muut palkintoehdokkaat ovat
Tomas Gads (Kaisa Nummela ja Satu Roos), Pirulainen, Bazar
Antti Hurskainen, 22, kertomus syömisestä, Siltala
Jukka Itkonen, Koira nimeltä Mutsi, Lasten Keskus
Tatu Kokko, Kävelevien patsaiden kaupunki, Icasos
JP Koskinen, Tulisiipi, Like
Tämä on sikäli varmasti vaikea muoto valintalautakunnalle, että samalla viivalla ovat kaikki kirjalajit.
Oman tekemiseeni innoittajana on tietysti ollut Minna Canth, vaikka hänellä ei kirjassa päärooli olekaan. Minulla oli aivan henkilökohtainen syykin tutustua nuorten elämään Kuopiossa Minnan aikaan, joten päähenkilöksi valikoitui hänen toiseksi vanhin tyttärensä Elli. Myös Ellistä kasvoi monessa mukana ollut tekevä nainen, vaikka hänen vaikutuksensa jäi Kuopion alueelle.
Ukkini, Sortavalan seminaarista valmistunut kansankynttilä, oli aivan oikea kansankynttilä. Silloinhan opettajien tehtävä oli valistaa kansaa hyvin monin tavoin perusjutuista lähtien. Tärkeitä olivat esimerkiksi puhtaus ja raittius. Niistä puhuttiin paljon.
Hänen sisarensa Hilma Räsänen valmistui myös Sortavalan seminaarista. Hän syntyi ja kävi koulunsa Kuopiossa Minnan lasten kanssa samoihin aikoihin. Hänen voi sanoa olleen Minnan ja hänen naisystäviensä työn näkyvä hedelmä. Hän kuului kultamitalisteihimme, MM-naisjoukkueeseen, oli yksi yhdeksästätoista meidän mutta myös koko maailman ensimmäisistä naiskansaedustajista.
Mantan patsas oli silloin aivan uusi, enkä ole ainakaan mistään löytänyt sellaista tietoa, että sille olisi kapuiltu ja sen ympärillä riehuttu MM-voiton kunniaksi.
Eipä siis muuta kuin jatkamaan työtäni Minnan perheen parissa. Melkoinen urakka on vielä edessä, sillä minun on joulukuun aikana saatava valmiiksi selkomuoto kirjasta. Se ei ole vain suoraa tekstin selkoistamista, sillä koko ajan on mietittävä, mitä ottaa ja mitä jättää. Henkilöitä ei saa olla liikaa ja kielen selkeyden lisäksi myös tarinan on oltava selkeä. Olen pohtinut ja kirjoittanut lähes puolet, joten työtä riittää vielä.
Työn iloa itse kullekin!

torstai 7. marraskuuta 2019
Hyppy
Olen taas käyttäytynyt kuin lapsena ennen kylmään veteen hyppäämistä. Aikomus, aikomus, aikomus, vatkaamista ees taas ja lopulta nenästä kiinni ja veteen. Olen aikonut aikonut ja aikonut aloittaa ahmaa, mutta ei muka ole löytynyt oikeaa tapaa. Niin kuin sillä oikeasti olisi väliä. Alun voi muuttaa niin monta kertaa kuin siltä tuntuu, aina on tärkeintä vain aloittaa.
Eilen sain sen vihdoin tehtyä. Tosin niin, että kirjoitin alun ensin käsin kauppakuitin taakse. Vasta sen jälkeen uskalsin toistaa se koneelle. Mutta nyt se on tehty. Ja hel-pot-taa! Eikä iloani vähennä yhtään se, että sain Ähtärin eläinpuistosta ihania kuvia ahmoista.
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on alkanut näkyä siellä ja täällä kritiikeissä, ja se tietysti ilahduttaa. Suurin pelko aina uuden kirjan valmistuttua on, ettei sitä näy missään. Mistä lukijat silloin tietävät sellaista olevankaan. Suomen lasten aarrelaivoja sen sijaan ei ole näkynyt, mutta ei se ole ehtinyt vielä kirjastoissakaan luettavaksi asti. Tilattu sitä sentään on kiitettävästi.
Hauska uusi juttu, josta nyt jo voin kertoa, on VaLas, Vapaat Lasten- ja nuortenkirjailijat -kollektiivi, jonka tuloksena on ilmestynyt jo yksi vekkulisti keksitty pieni kirja. Sari Peltoniemi on julkaissut kirjekuoreen mahtuvan Joulupukki ja riekko -tarinan, jossa on Virpi Talvitien kuvitus. Sen ensimmäisellä sivulla on annettu mahdollisuus toivottaa monenlaista kivaa, vaikkapa taianomaista juhannusta, päheää pääsiäistä tai ihan kaikkea hyvää. Voi tilata kustantajalta tilaus@ranran.fi
VaLaan tarkoitus on antaa sateenvarjo meille sen jäsenille, jos joku jostain syystä haluaa julkaista kirjansa vaikka omakustanteena. Niin kuin itse olen päättänyt tehdä ahmakirjan kanssa. Jos ei kustantajaa löydy, julkaisen sen itse. Ahmat ansaitsevat sen. En tosin ole vielä tarjonnut sitä kenellekään, eihän minulla ole ollut mitään näytettävääkään. Mutta siis jos.
VaLas-kollektiivin kaikki jäsenet ovat kokeneita ja nimekkäitä kirjailijoita. En ole huonossa seurassa. Eikä tällä suinkaan ole tarkoitus hyvästellä hyviä omia kustantajia, vaan etsiä lisää mahdollisuuksia tässä paljon muuttuneessa kustannusmaailmassa. Joskus pieni voi olla kaunista ja hyvää, vaikka ei täyttäisikään kustantajien vaatimuksia myyntiluvuista. Sekin tosin on ymmärrettävää. Kiristyvä kilpailu on kaventanut heidänkin mahdollisuuksiaan. Kollektiivin kautta saamme esilukijoita, taittajia ja pari kuvittajaakin on jo ilmoittautunut.
Yllä Valas-logo, joka tulee näkymään kollektiivin hyväksymissä kirjoissa.
Tapasin eilen tutun, joka huokaili onnesta, kun syksy on vihdoin kunnolla täällä. Hän aivan vilpittömästi kertoi kauhistuvansa, kun kevään valo alkaa häikäistä, ja kesällä kuumuus on sietämätöntä. Mutta syksy ja talvi, silloin hän herää eloon. Kertoi vielä, että hänellä on pari samanlaista ystävääkin. En kuulu tuohon lajiin, mutta oli hauska kuulla, että meitä on jokaiseen säähän ja valoon. Nauttikaa nyt siis vuorostanne te syksyn lapset!

maanantai 28. lokakuuta 2019
Reuhattu on, nyt töihin!
Mitä muuta se muka on kuin reuhaamista tuommoinen Helsingin kirjamessukin? Olen ollut huomaavinani, että oikein kunnon reuhaamisen jälkeen lapset ovat väsyneitä mutta varsin onnellisia. Jos eivät sitten niin väsyneitä, että alkavat tapella. En alkanut, en. Onnellinen olin ja olen.
Jännittäväksi elämä tosin meni Suomen lasten aarrelaivojen kanssa. Sain kirjan suoraan painosta keskiviikkona, kun lähtö messuille oli jo seuraavana päivänä. Menin jalan sitä hakemaan, sillä painon piti olla vain kaksi kiloa. Nyt tosin ihmettelen, miten moiseen uskoin, mutta kuvittelin varmaan saavani pari kirjaa näytteeksi. Niin paketin päällä myös luki. Tosiasiassa se olikin kuusi kiloa ja neliskanttinen laatikko vailla muuta kantomahdollisuutta kuin syli. Helpotus ja uuden saamisen ilo auttoi kuitenkin kantamaan sen kotiin asti. Eikä ilo suinkaan vähentynyt kirjaa katsoessa. Kuvitus on hieno.
On aika harvinaista, että omaa ohjelmanumeroaan messuilla odottaa oikein innokkaasti. Itseni olen kuullut aiemminkin puhuvan, mutta kanssaesiintyjäni, sukeltavan meriarkeologi Päivi Pihlanjärven osuus oli se, mitä odotin. Enkä pettynyt, päinvastoin. Päivi kertoi sanoin ja kuvin työstään, siitä miten hylkyjä tutkitaan. Hän oli juuri edellisenä iltana tullut vasta löydettyä hylkyä tutkimasta ja sahaamasta siitä näytettä ajoittamista varten.
Päivi ei ole mikään iso ja muskelikkaalta vaikuttava nainen, mutta siellä syvällä veden alla hän oli sahannut useina päivinä. Kävi työstä, hän myönsi. Tehtäväkuvaus Museoviraston sivulla on: Intendentti, Osallistuminen virkatyönä tehtävien vedenalaisten kenttätöiden valmistelussa sekä kenttä- ja jälkitöissä. Sukeltaminen ja pinta-avustajan tehtävät. Dokumentointi, kartoitus, löytöjen käsittely ja näytteiden ottaminen.
Yleisöä oli hyvin, suurin osa koululaisia ja heidän opettajiaan. Ei tarvinnut keksiä jippoja pitääkseen heitä tarkkaavaisina. Niinpä vielä tässä haluan esittää Päiville kiitokseni sekä kirjan tekovaiheessa saamastani avusta että tosi kiinnostavasta esiintymisestä.
Ja tietysti messuilla oli myös monia kivoja tapaamisia. Illan päätteeksi olin vielä Ruotsin suurlähetystön pippaloissa aika monen muun kanssa. Tunnelma oli rento ja iloinen. Nyt kaiken tämän jälkeen on hyvä aloittaa taas työnteko. Uuden valittuni taustojen tutkiminen, Elli/Minnan selkoistaminen ja ahma-kirjan toteuttaminen. Tuntuu hyvältä!

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)