Säät tosiaan yllättävät

Portugalin aikani lähenee loppuaan. Säät ovat viime aikoina pysytelleet päivisin yli 20 asteessa ja aurinko on säteillyt. Ulkona on riittänyt kevyt vaatetus. Tulin tänne kolmeksi kuukaudeksi oletettuja liukkaita kelejä pakoon, sillä yritän välttää niitä selkäni vuoksi. Vahvoja kipulääkkeitä ja kortisonipiikkejä en ole täällä tarvinnut, kun ei tarvitse jännittää liikkumista. Liikaa ei ole kuitenkaan voinut ruuan kanssa mässäillä. Tällaisistakin kohdista täytyy sujahdella läpi rannalla harhaillessaan.

Vaan entäpä säät tänä vuonna!

Ne ovat toistaiseksi pysytelleet lauhkeina myös Suomessa, mutta nyt luvataan termistä talvea tervetuliaisekseni. Varaa täällä jatkamiseen ei ole, joten sielläpä sitten liukastelen. Naurattaa. Mr. Murphy on onnistunut jälleen! Tiedäthän hänen todistuksensa: Jos jokin asia voi mennä pieleen, se myös menee.

Julian ja Matin perheonnesta ei ole vielä kuulunut mitään, vaikka lupaavia merkkejä on ollut ilmassa. Julia pöyhii innokkaasti pesäänsä aina sinne mennessään. Tosin nyt sen puuhat näkyvät heikosti, sillä suuressa siivousinnossaan Julia nuolaisi kameran linssin sameaksi. Mr. Murphykö jälleen, vai oliko Julian viesti: Vähän yksityisyyttä, pyydän. Tutkijoille tämä oli harmittava takaisku, niin kuin tietysti meille livekameran katselijoillekin.

Kaiken kaikkiaan ahmaa on viime aikoina nostettu esille myönteisessä mielessä huomattavasti aiempaa enemmän, mistä kaikkien luonnon ystävien on syytä iloita. Erittäin uhanalainen suurpetomme taitaa säästyä aika viime hetkellä.

Kirjoittamispuolella olen siirtänyt ahmat kameratarkkailuun ja jatkanut Sibeliuksen perheeseen tutustumista. Kuva ryppyotsaisesta tuimasta herrasta on alkanut saada uusia piirteitä. Vaikka hän ei kirjan päähenkilö olekaan, jokaiselle perheenjäsenelle on tietysti löydettävä oma persoonansa. Minussa on niin paljon pientä tutkijaa, että nämä alkuajat historiallisten kirjojen tekemisessä ovat aina jatkuvaa löytämisen iloa. Voin vakuuttaa, että tässä perheessä lukemista ja samalla myös iloitsemista riittää.

On tässä sentään ollut paikallisiinkin ihmeisiin tutustumista. Kultaiset naapurini ovat ottaneet mukaansa sinne ja tänne ympäristön näkymiin. Viinitila voi olla myös hauska patsaspuisto. Tässä on mielestäni ilmiselviä muumeja, norsut olivat kiivenneet viinin voimalla puihin, ja pulleat naiset harrastivat taipuisaa jumppaa.

Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt suklaamarkkinoilla ja appelsiinimarkkinoilla. Toissapäivänä olin Portugalin suurimmilla karnevaaleilla, jotka tosin eivät ole ihan minun juttuni. Kuumassa auringonpaisteessa kurkkimassa ihmismuurien läpi hirmuisessa metelissä. Olihan siellä näkemistä ja - naapurin puhelimen kielenkäännösohjelman mukaan portugalista käännettynä - sopimattoman vähän pukeutuneita naisia. Oli miehiäkin muutama, mistä käännös ei maininnut. Ja ainakin se oli hyvin täkäläisten suosima tapahtuma, Loulén keskusta oli tupaten täynnä.

Vajaa kaksi viikkoa ja sitten olen termisessä talvessamme. Näkemisiin!

Näinkin hauskasti voi käydä

Olen kertonut aika moneen kertaan ahmakirjan tekemisestä. Luusto alkaa olla kasassa, mutta nyt olen hakemassa lihaa ympärille. Eilen sain tiedon, että Yle Luonto on avannut ahmalivesivuston, jonka ahmat ovat - tadaa!!! - Julia ja Matti.

Vieressä Matti loppukesän käynnilläni uteliaana. Kuva: Tiina Sarkkinen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/04/ahmalive-seuraa-uhanalaisen-ahmaparin-elamaa-pesakamerasta-saako-julia

Olen jo kurkkinut sinne. Ensin näin vain nukkuvan ahman, mutta äsken ulkona jo juoksenneltiin. Ähtärin eläinpuisto odottaa ja toivoo niiden saavan pentuja tässä tai ensi kuussa. Kyllä vain, hartaasti toivon minäkin. Ajatelkaa nyt mikä tuuri! Minulla on suora yhteys Juliaan ja Mattiin, ja jos sinne tosiaan vielä tulisi pari pikku ahmaa Julian seuraksi, olisin enemmän kuin onnellinen.

Jaa, vaarana tosin on, että en ehdi enää kunnolla tehdä töitäni, kun tuijottelen niitä päivät pitkät. Mutta toisaalta, jos on tekemässä kirjaa ahmoista ja tuijottaa ahmaliveä, eikö se voida laskea työnteoksi? Voidaan, voidaan. Tietenkin voidaan! Olen taas niin intoa täynnä, että hirvittää. Pieni muutos kirjan käsittelytapaankin tuli jo itselleni selväksi.

Tuo tällä kertaa Juliasta ja Matista, sitten toiseen hurjan kivaan asiaan. Se on kirjalainausten lisääntyminen. Katsoin Helmetistä vasta ilmestyneen Vihreäsimäisen lohikäärmeeni lainauslukuja ja oikein yllätyin. Lapsille luetaan taas. Kiitos kaikille asian eteen ideoineille ja työtä tehneille loistaville ammattilaisimme. Heille pitäisi olla jaettavissa enemmän palkintoja, sillä monia sellaisen tunnustuksen ansaitsisi. Kiitos myös hyviä kirjoja kirjoittaneille kollegoille.

Tässä viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, etteivät lasten- ja nuortenkirjat näy missään. Ammattilehdissä ja -kirjoissa ne ovat koko ajan näkyneet monin tavoin, nyt ne alkavat taas näkyä julkisessa sanassakin. Lehtien kirjapalstat hiipivät ylöspäin ja uusia kriitikoita nousee esiin. Eikö vaan tämä vuosi olekin uuden toivon vuosi. Lopetetaan valittaminen ja annetaan tunnustusta sinne, minne tunnustus kuuluu. Kirjojen ystäviä on Suomessa paljon.

Uusia ja vanhoja ihmeitä

Alan vihdoin nukkua kunnolla, mutta siihen tarvitaan päivittäin jonkinmoinen määrä kilometrejä. Eilen kävelin 11, tänään 9 ja toissapäivänä 10. En varsinaisesti nauti kävelystä niin kuin ennen yhden höpsön koiran kanssa, mutta hyvää se silti tekee. Ja varsinkin meren rannalla kävellessäni tunnen meren valtavuuden ja ikuisuuden. Mitä kaikkea sen aalloilla on tapahtunut, mitä rannoilla. Yhden pienen ihmisen murheet kirjaimellisesti hukkuvat valtamereen. Se on hyvä tunne.

Rannalla saattaa kaiken lisäksi kohdata valon, jollaista en ole ennen nähnyt. Toissailtana se oli tämmöinen.

Täällä Portimaon alueella toimii suomalaisten kirjakerho, jonne olen huomenna menossa vierailemaan. Epäilemättä etupäässä eläkeläisiä, sillä meitähän täällä on. En tosin laske itseäni puhtaasti eläkeläisjoukkoon, sillä työskentelen ihan joka päivä. Ahmakirja etenee. Välipaloiksi tutkin jo seuraavan taustoja.

Ahmakirjaan liittyi toissa-aamuna aikainen herääminen. Edellisenä iltana olin lähettänyt sähköpostia Lieksaan Erä-Eerolle, joka järjestää ahmakatseluja. Melkoisella varmuudella niitä siellä myös näkee. Vaikka ne tulevat nauttimaan ihmisen järjestämästä ruokatarjoilusta, ne ovat vapaita villieläimiä ja tulevat paikalle omasta tahdostaan. Sellaisen tai sellaisia haluan nähdä.

Kerroin sähköpostissa tekeväni kirjaa. Eero soitti sitten aamulla heti yhdeksältä Suomen aikaa. Täällä se oli kuitenkin seitsemän, joten heräsin puhelimen lauluun. Saatoin kuulostaa vähän pöröpäiseltä, mutta hauska keskustelu meillä oli. Nyt täytyy sitten vain löytää oikea hetki.

Nykyisin saan aika harvoin suoraa palautetta lukijoilta, muutamia on sentään tullut viime aikoinakin. Eilen istuin miettimässä ikävääni, kun sähköpostiin tupsahti Pipsan viesti. Hän oli lukenut äidinkielen tuntia varten Elli/Minna-kirjani ja sanoi siitä niin kauniisti, että synkeyteni häipyi sen tien. Kiitos, Pipsa, vielä tätäkin kautta!

Toinenkin hyvä asia tässä on ehtinyt tapahtua. Minulla on jo liput ostettuina 23.4. alkavaa yli kuukauden pituista Zimbabwen matkaa varten.  Seppo Ainamon ja Oili Wuolteen  aloitteesta perustettu Zimbabwen Aids-orvot -yhdistys toimii aktiivisesti siellä ja täällä. Noin 400 orpolasta saa koulutusta kummien tuella. Menen tapaamaan koululaisia ja puhumaan kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Zimbabwen virallinen kieli on englanti, vaikka monelle lapselle se tulee tosissaan eteen vasta koulussa. Oletan osaavani sitä ainakin saman verran kuin lapset, joten keskustelut onnistuvat. Jossain muodossa yritämme ottaa mukaan Lastenkirjainstituutin loistavan idean kirjatreeneistä. Suunnittelu on vielä meneillään, mutta innostunut olen siitäkin. Saapa nähdä, mitä saamme aikaan.

Vähän on pakko vielä ihmetellä ruokalaskuja täällä. Tänään hain kolme banaania, neljä raakaa ja tosi hyvää burgeripihviä, kaksi sämpylää ja puolen litran olutpurkin. Summa 5,27. Eilen söin ostoskeskuksen baarissa, jossa valinnan mahdollisuuksia on paljon ja hyviä. Ne mätetään lautaselle ja lautanen punnitaan. Vatsani täyttänyt ja mieleni hyväksi tehnyt ruoka-annos ja pullollinen kivennäisvettä teki yhteensä 5,50. Vanha sääntö on, että rahasta ei pidä puhua, mutta tämän verran kai sentään on sallittua.

Tämmöisestäkin ihmeestä sain nauttia Silvesin vierailulla ystävien kyydissä. Silvesissä on hienosti ja havainnollisesti  entisöity vanha linnoitus, jonka muurien  sisälle mahtuu myös ravintola. Listassa oli mukana kotitekoinen savulikööri. Pitihän sitä kokeilla. Tuolla se nyt savustuu kuvun sisällä ja ihan metkan makuista oli. Saatanpa maistaa joskus toistekin, jos eteen sattuu.

Ja vielä on kerrottava sekin, että kotona Heinolassa se täällä jo aiemmin pariin kertaan ihmettelemäni parvekukkani kukkii edelleen. Tekee uusia kukkiakin, kertoi poikani. Että semmoisia hurjapäitä siinäkin suunnassa.

Älköön varjonne kaventuko!

Ikävän kuristusotteessa

Ei siitä niin vain pääse, ikävästä. Vaikka kuinka pilkkaisin itseäni itsesäälistä ja suurentelusta, se vain hyökkää kimppuun milloin missäkin. En ole koskaan ollut erityinen itkijänainen, mutta ehkä itkua nyt tarvitaan kaikkien tapahtuneiden jälkeen. Stressihormoneja ja siihen tyyliin. Tosin niitä pitäisi jo alkaa olla riittävästi. Silmäpussit roikkuvat jo poskilla.

Olen nyt viettänyt kaksi päivää turistina autollisten ystävien kyydissä. Portimaon ympäristö on kaunista ja täällä on paljon nähtävää. Tänään oli vuorossa Silves, Algarven alueen vanha pääkaupunki, eilen Lagoksen maalaismarkkinat. On hauskaa töllistellä maalaisten tarjoamia hedelmiä ja juureksia, joista monista ei tiedä yhtään, miten niitä pitäisi valmistaa ja nauttia. Ja ollaan sentään vielä Euroopassa.

Sain ystävältäni Ian McEwanin Pähkinänkuoren. McEwan on yksi lempikirjailijoistani, ja aivan huimahan tämäkin on. Elämä ympärillä sikiön kuuntelemana. Tämä sikiö vain on aivan posketon. Sillä on esimerkiksi viineissä suosikkirypäleensä, joita se on tietysti maistellut äitinsä nauttimina. Maailman menostakin sillä on varsin monenlaisia melkoisen radikaaleja mielipiteitä. Suosittelen!
Kun kirjan mukana tuli vielä kirjanmerkki, jossa kiiteltiin Pyhää Rochusta, oli tietysti googlailtava, miltä se suojelee. Rutolta. Hyvä! Eipähän tarvitse olla siitäkään jatkuvasti huolissaan.

Kun olin päässyt kirjan loppuun, heräsin seuraavana yönä miettimään, onko tosiaan tehty elokuva Pekka ja Pätkä suolistoloisina. Meni hetki, ennen kuin tajusin heränneeni kesken Pähkinänkuoren siivittämän unen. Ei sellaista tietääkseni ole tehty, mutta voisi hyvinkin olla tekemisen arvoinen. Pekka ja Pätkä suolistoloisina! Katsoisitko?

Tällä hetkellä huolenani on pedon määritelmä. Kerro, jos tiedät, mikä se on. Miksi ahma on peto, mutta orava ei? Ahman peto-ominaisuuden myönnän ilman muuta, mutta eikö vain oravakin syö surutta linnunpoikasia ja muitakin sopivasti eteen osuvia pieniä eläimiä. Silti se on vain suloinen pieni pörröturkki. Ei minulla oravaa vastaan ole mitään, mutta määritelmää kaipaan. Näin suuret pohdinnat häiritsevät yöunia, jotka muutenkin ovat aika hakusessa.

Vuosi loppui - vihdoin!

Näin vuoden ja vuosikymmenenkin vaihteessa ajattelen mielelläni jotain muutosta todella tapahtuvan. Tällä kertaa toive on erityisen vahva, sillä takana on elämäni kurjin vuosi. Jouduin vuoden alkupuolella kohtaamaan sellaista ilkeyttä, että en olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan niitä tapahtumia. En vieläkään ymmärrä sitä, mutta toipunut sentään olen.

Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.


Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. 

Uuden vuoden kunniaksi kirjoitin
tänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.



Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.

Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.

Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.

Aurinko ei paista

Juu, ei paista. Sataa vettä, ei sada lunta, ei liioin pieniä rakeita, niin kuin vanha laulu väittää. Mutta sumuista sadetta on maiseman täydeltä. Lämpöä kumminkin 17. Mielialaani tuo sää vastaa aika hyvin.

Lenkittäjäni ja iloni, minisnautseri Frit on sairaalassa jo yhdeksättä päivää. Alkuajan sitkeä kuume on laksenut, mutta nivel- tai luustokivut pysyvät, lisääntyvätkin. Pakkosyötöllä syö ja nesteytystä saa. Eilen kysyivät luvan magneettikuvaamiseen, joka täällä on koiralle kalliimpi toimenpide kuin Suomessa oli itselleni. Tänä aamuna Frit kuvataan ja iltapäivällä kuulen, löytyikö syy lopultakin. Täytyyhän sen löytyä. Täällä kaikki kehuvat sairaalaa. Asialliselta ja osaavalta se minustakin vaikuttaa. Ennenkuin julkaisen tämän, kerron miten kävi.

Ainoa apu päässä koko ajan pyörivään huoleen on työ. Selkokirjan pitää valmistua tämän kuun loppuun mennessä, ja se on nyt vähää vaille valmis. 260 normaalitekstisivun muuntaminen noin 160 selkokielisivuksi vaatii keskittymistä ja miettimistä. Se jopa muistuttaa minua entisestä toimittajan työstäni, jossa sain välillä haroa hartaasti hiuksiani. Haastateltavan Erittäin Asiantuntevan Asiantuntijan tekstiä ei ollut aina helppoa vääntää yleistajuiseen muotoon. Ei varsinkaan silloin, kun saatesanoiksi annettiin: Tästä ei sitten muuteta sanaakaan. Nyt sentään vallitsee sopu selkoistajan ja kirjailijan, itseni, välillä.

Eilen hurja tuuli ravisteli jopa valtavaa kraanaa ikkunan takana melkein yläpuolellani. Ensin kraana oli lukittu ja runko alkoi huojua ja hälyttää jatkuvasti. Laskeskelin, minne päin se kaatuu, saanko parvekkeelleni, vai osuuko viereen. Lopulta hälytys meni perille jonnekin, tai kraana irtosi itsestään, sillä se pääsi liikkumaan vapaasti. Niin kuin tekee vieläkin. Runko ei enää huoju. Ravintolassa tuuli päästeli ikkunoiden raoista niin mahtavia ääniä, että oikein nautin. Samalla tavalla kova tuuli sai mastot ulvomaan satamissa, silloinkin aina nautin. Lämpöisiä terkkuja Utöhön (Onko se tosiaan noin?).

Ei Fritiä sitten kuvattukaan. Kivut ovat lisääntyneet ja kunto laskenut, joten kuvaaminen olisi ollut riski. Nyt otetaan verokokeita viljeltäväksi ja vastaukset tulevat sitten parin päivän päästä. Alan olla aika epätoivoinen. Enkä minä tietysti pysty auttamaan kultaista kaveriani millään tavalla.

Ei auta kuin alkaa taas työnteko.

Aurinko paistaa

En tiedä, miten juuri sinun olinpaikassasi, mutta täällä paistaa. Totesin äsken, että melkein viikko on mennyt asioiden järjestelyyn ja matkapäiviin, mutta nyt pikkukoiruus ja minä ollaan jälleen Praia da Rochassa Portugalin Albufeirassa. Täällä on ollut kylmää ja sateista muutamia viikkoja, mutta ekan puolipilvisen päivän jälkeen aurinko lämmittää täydeltä terältä ja lämpö nousi eilen jo yhdeksääntoista. Niin se aikoo tehdä useita päiviä tästä eteenkinpäin.

Frit riemastui heti ensimmäisellä rantakävelyllä ravaamaan edestakaisin niin, että eilen vaikutti suorastaan vähän väsyneeltä. Kyllä me Heinolassakin kävelemme keskimäärin kahdeksan kilometriä päivässä, mutta Frit on hihnan päässä, minä sen toisessa. Nyt ollaan suunnilleen maaliskuun puoliväliin täällä juoksemassa ja välttämässä liukkaita kelejä.

Tässä maisemassa uteliaisuuttani herättää tuo taustalla näkyvä kivettynyt matkustajalaiva. Mitä sen matkustajille on mahtanut tapahtua? Ikkunoista ei näy, istuvatko he siellä kivettyneinä edelleen.

Viikko on mennyt lähes kokonaan poissa koneelta. Melkein tunnen huonoa omaatuntoa moisesta lorvimisesta, sillä selkokirjalla on nyt seuraavaksi kiire. Kahden päivän matka kahden matkalaukun ja koiran matkaboksin kanssa myöhäisine lentoineen ja bussimatkoinen oli aika väsyttävä.

Eilen vielä vähän pörröpäisenä näytin vihreää valoa tammikuussa ilmestyvälle kuvakirjallemme. Tänään tarkastin vedoksen uudestaan nyt jo virkeillä silmillä. Olihan siellä virhe. Ja Suomessa vapaapäivä. Huoli tekee pesän nopeasti. Ehtiikö sen korjata vielä?

Muuten pieni kuvakirjamme teki iloiseksi. Päähenk...otus on niin söpönsöpö, kiitos Sirkku Linnean kuvien, että kanteen olisi oikeastaan pitänyt liittää söpöysvaroitus. Värit tässä kuvassa eivät toistu läheskään oikeina, mutta Uutusta, pienestä vihreäsilmäisestä lohikäärmeestä saa oikean mielikuvan. Hän saapuu siis tammikuussa.

Ja hei, just tuli viesti, että korjaus ehtii. Huooh! Nyt siis töihin toimintaan. Ja muistakaa, puhelut tänne ovat aivan saman hintaisia kuin Suomen sisäiset. Jos siis tulee mieleen jotain kivaa, täällä olen.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää!