Sain haasteen kertoa seitsemän elämäni kirjaa Facebookissa. Ensin innostuin, mutta sitten ymmärsin, ettei tuollaisesta voi selvitä millään. Vain seitsemän kaikista niistä sadoista ihmeellisistä kirjoista, jotka aivan varmasti ovat vaikuttaneet elämääni. Ei kai tällaista pitäisi liian tosissaan ottaa, mutta mutta... Mutta kun ei voi olla epäkohtelias niille muille ja nostaa esiin vain seitsemän.
Mitkä sieltä muka nostaisin? Olen lukenut varmasti joka päivä alle kouluikäisestä lähtien. En uskalla yrittääkään laskea, miten monta kirjaa se merkitsee hyvin varovaisestikin arvioiden. Olen nauranut ja itkenyt, ihmetellyt, ihastellut ja kauhistellut. Oppinut hurjasti lukemastani ja halunnut olla oppimatta osan siitä. Vaikuttunut aina uudestaan ja huokaissut, miten joku VOI kirjoittaa näin upeasti. Ja niin tapahtuu yhä edelleen varsin usein.
Hyvään tekstiin ei voi koskaan turtua, sen voi lukea uudestaan ja uudestaan. Olen suunnattoman onnellinen siitä, että kirjojen maailma avautui minulle jo aika pienenä. Ja toivoisin, voi miten toivoisinkin sen avautuvan mahdollisimman monelle mahdollisimman varhain edelleen.
Siitäkin olen kiitollinen, että meillä on niin hieno ja kattava kirjastolaitos kaikkien käytettävissä. Ei anneta sen kutistua, pidetään siitä kiinni sanoin, kirjoituksin ja tarvittaessa vaikka kynsin ja hampain. Eikös ryhdytäkin kehumaan sitä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä niin, että sellaisetkin, jotka eivät ole huomanneet sitä pahemmin käyttää, poikkeaisivat sisään vaikka ensin vain uteliaisuuttaan. Ja sellaiset, jotka asiapaperipinojensa keskellä touhutessaan eivät ehdi sitä käyttää, muistaisivat ainakin sen merkityksen meille tavallisille lukijoille ja tekisivät viisaita päätöksiä.
Ei siis seitsemän elämäni kirjaa, vaan lukuisia luettuja kirjoja. Kiitos niistä kaikista!
torstai 12. maaliskuuta 2015
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Hyödyllistä ja hyödytöntä vai päinvastoin
Nyt on täysillä meneillään sijaistoimintoja, ennen kuin uskaltaudun kunnolla kirjoittamaan. Kun enää ei voi terotella kynää, täytyy keksiä muuta. Tällä kertaa voisin jopa sanoa, että onneksi on keksittävä, sillä olen päässyt vähintäänkin viiden vuoden aikomisen jälkeen tyhjentämään vaatekaappejani. Olen tietysti katsonut niihin vakain aikomuksin monet kerrat, joskus jopa tarttunut muutamiin vaatteisiin, enkä sitten kuitenkaan ole raskinut heittää pois ihan hyvää vaatetta, jota saatan joskus vaikka tarvita. Mutta nyt olen saanut täyteen viisi muovipussia ja päättänyt, että viittä täyttä en kaupoista kanna tilalle, aivan varmasti en.
Tähän kohtaan täytyy tosin huomauttaa, että olen niistä kaapeista usein tehnyt löytöjäkin ja tosiaan käyttänyt jotain vuosikymmenen takaista lempivaatettani tyytyväisenä uuden kauden. Joten ei se säästäminen aina täysin turhaa ole, vaikka enimmäkseen tietysti on.
Lukenut sentään olen, enimmäkseen asiaa. Asiattomuuksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen pikku juttuun, jonka merkityksestä en ole aivan varma. Meille opetettiin aikoinaan kotona ja koulussa, että jos luettelen vaikkapa joukon, jonka kanssa olen tehnyt jonkin työn, muut mainitaan ensin ja viimeiseksi tulee minä. Nykyisin huomaan lähes kaikkien aloittavan minästä. Jotenkin tämä mielestäni liittyy siihen, mikä nousee taas vanhoja tekstejä lukiessani selvästi esiin. Ennen puhuttiin paljon enemmän yhteisestä hyvästä, yhteisöllisyydestä aivan tosimielessä, nykyisin minä tuntuu olevan helposti ensimmäisenä kaikessa ajattelussa ja tekemisessä.
Urbanisoitumisen mukanahan huomattiin jo kauan sitten tulevan sen, että lähipiiri, ihmiset joista todella välitetään ja kannetaan huolta, pienenee. Oma perhe se on jo pitkään ollut monelle kaupunkilaiselle, mutta entä nyt kun yksinelävien määrä kasvaa jatkuvasti. Supistuuko piiri entisestään, onko se ennen pitkää vain minä?
Kumpi näistä tekemisistäni lopulta on tuottanut tulosta, kaappien tyhjennys vai minän pohdiskelu? Pitäisikö sittenkin tyytyä konkreettiseen tekemiseen turhien miettimisten sijasta?
Tähän kohtaan täytyy tosin huomauttaa, että olen niistä kaapeista usein tehnyt löytöjäkin ja tosiaan käyttänyt jotain vuosikymmenen takaista lempivaatettani tyytyväisenä uuden kauden. Joten ei se säästäminen aina täysin turhaa ole, vaikka enimmäkseen tietysti on.
Lukenut sentään olen, enimmäkseen asiaa. Asiattomuuksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen pikku juttuun, jonka merkityksestä en ole aivan varma. Meille opetettiin aikoinaan kotona ja koulussa, että jos luettelen vaikkapa joukon, jonka kanssa olen tehnyt jonkin työn, muut mainitaan ensin ja viimeiseksi tulee minä. Nykyisin huomaan lähes kaikkien aloittavan minästä. Jotenkin tämä mielestäni liittyy siihen, mikä nousee taas vanhoja tekstejä lukiessani selvästi esiin. Ennen puhuttiin paljon enemmän yhteisestä hyvästä, yhteisöllisyydestä aivan tosimielessä, nykyisin minä tuntuu olevan helposti ensimmäisenä kaikessa ajattelussa ja tekemisessä.
Urbanisoitumisen mukanahan huomattiin jo kauan sitten tulevan sen, että lähipiiri, ihmiset joista todella välitetään ja kannetaan huolta, pienenee. Oma perhe se on jo pitkään ollut monelle kaupunkilaiselle, mutta entä nyt kun yksinelävien määrä kasvaa jatkuvasti. Supistuuko piiri entisestään, onko se ennen pitkää vain minä?
Kumpi näistä tekemisistäni lopulta on tuottanut tulosta, kaappien tyhjennys vai minän pohdiskelu? Pitäisikö sittenkin tyytyä konkreettiseen tekemiseen turhien miettimisten sijasta?
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Ylös, ylös, ylös!
Edellinen, melko optimistinen mielialani on ehtinyt lysähtää jo muutamaan kertaan. Syy ei ole kirjoittamisessa, jotenkin vain on osunut liian monta ikävää tapahtumaa peräjälkeen. Pienen ajan sisällä sattuneet lompakon nappaaminen repustani, onnistuneet murrot taloyhtiöömme ja vielä lähi-ihmisen sairastuminen riittävät viemään keskittymiskyvyn nolliin. Aurinkokaan ei ole liikoja paistellut, vaikka juuri nyt vähän yrittelee. Mitenkäs tällaisesta suosta ylös kavutaan?
Tietysti niin, että tapahtuu jotain, joka todistaa, että asiat ovat sentään jo menossa parempaan suuntaan. Eilen tuli yksi hyvin tärkeä liikahdus, tänään toinen. Kyllä tämä siis tästä.
Meillä kevät näyttää etenevän normaalisti, vaikka etuajassa onkin. Sisareni asuu Bostonin vieressä, missä lunta tuli 2,5 metriä. Hän kertoi jalkakäytävien ja katujen keskellä ajokaistan olevan ties millä liuoksilla sulatettuja, mutta katujen varsilla on valtavat lumivuoret. Paikallisessa lehdessä oli ollut kuva bussia odottavista ihmisistä. Heistä näkyi vain pää ja hartiat, muu oli lumivallin takana.
Jos siellä kohtapuoliin tulee hyvin lämmintä, kuten siellä usein tulee aivan äkkiä, kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tapahtuu. Eli niin kuin aina on hoettu: Amerikassa kaikki on suurempaa! Nyt jopa lumivuoret ja tulvat niiden jälkeen.
Parasta tuolla murheen laaksossa rämpiessäni on ollut työn tuoma ilo, aina joskus hyvin henkilökohtaisestikin. Sellaisen toi esimerkiksi kuva omasta ukistani nuorena, kauan ennen syntymääni, Sortavalan seminaarin suuren ylpeyden Karjalan köörin eturivissä, niin kovin tyytyväisen näköisenä.
Musiikki liittyy muistoissani ukkiin monin tavoin. Kun nyt ajattelen hänen usein laulamaansa laulua, en ole oikein varma, miten hän itse ahkerana miehenä siihen lopulta suhtautui. Se oli tämä:
Sirkka lauloi lystiksensä
oman intonsa ilosta
huviksensa hyräeli
metisellä mättähällä
simakukkien seassa.
"Mitä laulat laiskajaakko
hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä
eihän vatsa
täyty tyhjistä loruista!"
Torui muuan muurahainen
ylen itara itikka.
Lopun ukki lauloi varsin painokkaasti ja ainakin minun mielestäni muurahaiskriittisesti. Joten tällaisia sitä voi joutua pohdiskelemaan kesken ahkeroinnin. Että kumman puolelle ukki lopulta asettui, sirkan vain muurahaisen? Oma puoleni minun on helppo valita.
Tietysti niin, että tapahtuu jotain, joka todistaa, että asiat ovat sentään jo menossa parempaan suuntaan. Eilen tuli yksi hyvin tärkeä liikahdus, tänään toinen. Kyllä tämä siis tästä.
Meillä kevät näyttää etenevän normaalisti, vaikka etuajassa onkin. Sisareni asuu Bostonin vieressä, missä lunta tuli 2,5 metriä. Hän kertoi jalkakäytävien ja katujen keskellä ajokaistan olevan ties millä liuoksilla sulatettuja, mutta katujen varsilla on valtavat lumivuoret. Paikallisessa lehdessä oli ollut kuva bussia odottavista ihmisistä. Heistä näkyi vain pää ja hartiat, muu oli lumivallin takana.
Jos siellä kohtapuoliin tulee hyvin lämmintä, kuten siellä usein tulee aivan äkkiä, kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tapahtuu. Eli niin kuin aina on hoettu: Amerikassa kaikki on suurempaa! Nyt jopa lumivuoret ja tulvat niiden jälkeen.
Parasta tuolla murheen laaksossa rämpiessäni on ollut työn tuoma ilo, aina joskus hyvin henkilökohtaisestikin. Sellaisen toi esimerkiksi kuva omasta ukistani nuorena, kauan ennen syntymääni, Sortavalan seminaarin suuren ylpeyden Karjalan köörin eturivissä, niin kovin tyytyväisen näköisenä.
Musiikki liittyy muistoissani ukkiin monin tavoin. Kun nyt ajattelen hänen usein laulamaansa laulua, en ole oikein varma, miten hän itse ahkerana miehenä siihen lopulta suhtautui. Se oli tämä:
Sirkka lauloi lystiksensä
oman intonsa ilosta
huviksensa hyräeli
metisellä mättähällä
simakukkien seassa.
"Mitä laulat laiskajaakko
hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä
eihän vatsa
täyty tyhjistä loruista!"
Torui muuan muurahainen
ylen itara itikka.
Lopun ukki lauloi varsin painokkaasti ja ainakin minun mielestäni muurahaiskriittisesti. Joten tällaisia sitä voi joutua pohdiskelemaan kesken ahkeroinnin. Että kumman puolelle ukki lopulta asettui, sirkan vain muurahaisen? Oma puoleni minun on helppo valita.
maanantai 16. helmikuuta 2015
Ajattelevat koneet
Olen huomannut monen kirjoittajan tuskailevan ennakkosyötön kanssa, vaikka toisaalta koneen ehdotukset tietysti myös huvittavat. Itse otan ennakkosyötön päältä pois laitteistani heti kättelyssä. Useinhan laite ei tunnusta edes oikeaksi vähänkin harvemmin käytettyä tai vanhahtavaa sanaa, joten ennakkosyötöstä tulee vain lisähommaa.
Viime vuoden alussa hankitun siivousrobottimme Miinan kanssa huomasin lauantaina laitteiden suunnittelijoiden jo miettivän keinoja, joilla käyttäjä voisi tuntea mahtavuutensa kuin ennen vanhaan rouvat piikojensa kanssa. Miina kieltäytyi toimimasta, valitti vain, ettei näkymä ole oikein selkeä. Etsin apua ohjekirjasta, mutta eipä löytynyt. Lopulta keksin kirjoittaa virhekoodin Googleen. Sieltä löytyikin heti apuvideo, jossa näytettiin, miten Miinaa pitää potkia väkisin eteenpäin, kunnes se ymmärtää, ettei työtä noin vain laisteta. Ja katso, nyt Miina toimii taas. Varmuuden vuoksi on kai syytä kertoa myös, ettei potkimiseni ollut holtitonta ja raivoisaa, vaan pikemminkin kannustavaa.
Onneksi on kuitenkin Miina, sillä kirjoitustyöhöni liittyvien lähdekirjojen ja -tietojen paljous alkaa jo tuntua liialliselta. Kun luen ja luen, teen muistiinpanoja ja kirjoitan Scriveneriin tiedoston toisensa jälkeen, jään aina välillä ihmettelemään: entä sitten. Tiedän varsin hyvin, että valtaosa tästä lukemisesta saa luvan jäädä vain omaksi taustatiedokseni, sillä en ole tekemässä puhdasta tietokirjaa, vaan romaania, jonka ajankuvaan ja tietoihin voi luottaa. Mutta kun aika ja sankarittareni elämä ovat valtavan suuria tapahtumia ja aatteita täynnä, miten ne ikinä voivat näin pienessä päässä jossain vaiheessa järjestäytyä? Ihan totta, tämä alkaa jo tässä vaiheessa huolestuttaa aika lailla.
Vaikka missään nimessä en tietenkään aio luovuttaa. Aurinkokin jo paistaa, eiköhän sieltä virtaile lisää energiaa.
Viime vuoden alussa hankitun siivousrobottimme Miinan kanssa huomasin lauantaina laitteiden suunnittelijoiden jo miettivän keinoja, joilla käyttäjä voisi tuntea mahtavuutensa kuin ennen vanhaan rouvat piikojensa kanssa. Miina kieltäytyi toimimasta, valitti vain, ettei näkymä ole oikein selkeä. Etsin apua ohjekirjasta, mutta eipä löytynyt. Lopulta keksin kirjoittaa virhekoodin Googleen. Sieltä löytyikin heti apuvideo, jossa näytettiin, miten Miinaa pitää potkia väkisin eteenpäin, kunnes se ymmärtää, ettei työtä noin vain laisteta. Ja katso, nyt Miina toimii taas. Varmuuden vuoksi on kai syytä kertoa myös, ettei potkimiseni ollut holtitonta ja raivoisaa, vaan pikemminkin kannustavaa.
Onneksi on kuitenkin Miina, sillä kirjoitustyöhöni liittyvien lähdekirjojen ja -tietojen paljous alkaa jo tuntua liialliselta. Kun luen ja luen, teen muistiinpanoja ja kirjoitan Scriveneriin tiedoston toisensa jälkeen, jään aina välillä ihmettelemään: entä sitten. Tiedän varsin hyvin, että valtaosa tästä lukemisesta saa luvan jäädä vain omaksi taustatiedokseni, sillä en ole tekemässä puhdasta tietokirjaa, vaan romaania, jonka ajankuvaan ja tietoihin voi luottaa. Mutta kun aika ja sankarittareni elämä ovat valtavan suuria tapahtumia ja aatteita täynnä, miten ne ikinä voivat näin pienessä päässä jossain vaiheessa järjestäytyä? Ihan totta, tämä alkaa jo tässä vaiheessa huolestuttaa aika lailla.
Vaikka missään nimessä en tietenkään aio luovuttaa. Aurinkokin jo paistaa, eiköhän sieltä virtaile lisää energiaa.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Vähän ylevyyttä kehiin
Kieli muuttuu ja erityisesti tapa, jolla sanoja käytetään. Vanhoja tekstejä lukiessa naurattaa usein, vaikka ne eivät ole suinkaan naurettaviksi kirjoitettuja. Päinvastoin, juuri tekstin mahtipontisuus ja ylevyys saa tämän päivän lukijan nauramaan, minut ainakin.
Miltä kuulostaa esimerkiksi tämä runoilija Hilja Liinamaan teksti nyt luettuna:
Hän on kuin lintu luotu maailmoja liitämään, rakentamaan pesänsä kukkuloilla ja saamaan ravintonsa hedelmistä ja nupuista, vaihtamaan paikkaa oksalta oksalle. Hänkö olisi vetojuhta auran edessä, isäntäänsä seuraava koira kenties kahleihin sidottava tai pihan varmuutta vartioiva.
Ei, laulaja kuullaan, maailma kuulee... Ken on jumalia muodostanut, meitä niiden luo nostanut tai jumalia luoksemme vetänyt, ellei runoilija.
Kun tuon tosiaan vielä on kirjoittanut varmasti itseään myös runoilijana pitänyt nainen, se tuntuu vielä huvittavammalta.
Silti jotenkin vanha ylevyys ja mahtipontisuus myös liikuttaa, saa aina ainakin vähän tuntemaan itsensä liian arkiseksi. Tämä liittyy samaan kuin äsken lukemani Iltalehden lööpit: Kotien arvot kaikkialla Suomessa laskeneet. En silloin ajatellut ensimmäiseksi asuntoja ja rahaa, vaan aivan muita arvoja. Nimittäin siltä tosiaan tuntuu, etteivät henkiset arvot enää kovin korkeassa kurssissa ole. Kuinkahan paljon sellaisista edes puhutaan, ehditään puhua. Kuuleeko maailma yhä laulajaa? Moniko laulu on kuulemisen arvoinen?
Viime päivinä Facebookissa kiertänyt viiden päivän runohaaste on nostanut esiin monia ihastuttavia ja ajatteluttavia runoja. Enemmän sellaista. Miten jollain tavalla vastaavan idean saisi kiertämään myös lasten ja nuorten keskuudessa tänä kirjan vuonna?
Miltä kuulostaa esimerkiksi tämä runoilija Hilja Liinamaan teksti nyt luettuna:
Hän on kuin lintu luotu maailmoja liitämään, rakentamaan pesänsä kukkuloilla ja saamaan ravintonsa hedelmistä ja nupuista, vaihtamaan paikkaa oksalta oksalle. Hänkö olisi vetojuhta auran edessä, isäntäänsä seuraava koira kenties kahleihin sidottava tai pihan varmuutta vartioiva.
Ei, laulaja kuullaan, maailma kuulee... Ken on jumalia muodostanut, meitä niiden luo nostanut tai jumalia luoksemme vetänyt, ellei runoilija.
Kun tuon tosiaan vielä on kirjoittanut varmasti itseään myös runoilijana pitänyt nainen, se tuntuu vielä huvittavammalta.
Silti jotenkin vanha ylevyys ja mahtipontisuus myös liikuttaa, saa aina ainakin vähän tuntemaan itsensä liian arkiseksi. Tämä liittyy samaan kuin äsken lukemani Iltalehden lööpit: Kotien arvot kaikkialla Suomessa laskeneet. En silloin ajatellut ensimmäiseksi asuntoja ja rahaa, vaan aivan muita arvoja. Nimittäin siltä tosiaan tuntuu, etteivät henkiset arvot enää kovin korkeassa kurssissa ole. Kuinkahan paljon sellaisista edes puhutaan, ehditään puhua. Kuuleeko maailma yhä laulajaa? Moniko laulu on kuulemisen arvoinen?
Viime päivinä Facebookissa kiertänyt viiden päivän runohaaste on nostanut esiin monia ihastuttavia ja ajatteluttavia runoja. Enemmän sellaista. Miten jollain tavalla vastaavan idean saisi kiertämään myös lasten ja nuorten keskuudessa tänä kirjan vuonna?
maanantai 26. tammikuuta 2015
Taas olen lukenut
Aina välillä eteen osuu teksti, josta vallan ilahdun. Muutaman päivän sisällä niitä on ollut peräti kaksi. Ensin sellainen oli Luonto-lehdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kolumnin tämä kappale:
Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää mennä niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaan tarjoamaan kahvia ja pullaa."
Koko kirjoitus on lukemisen arvoinen, mutta tuossa kiteytyi omakin suhtautumiseni luonnossa liikkumiseen. Aina kun tapaan luontoretkelle tulleita ihmisiä, jotka täyttävät paikan metelillään, tekisi kovasti mieli mennä heristelemään sateenvarjoa, niin kuin kunnon tuimatädin kuuluu. Seuraavaksi yritän sitten lohdutella itseäni sillä, että onhan heillä sentään yritystä. Mutta aika heikoksi se lohdutus tahtoo jäädä.
Luonto-lehti on muutenkin suosikkiaikakauslehteni mahtavine kuvineen. Viimeisimmässä kerrotaan muun muassa ahman haistavan ruuan kilometrien päähän. Se on täysin käsittämätöntä tällaiselle ihmishajuaistiselle. - Toisaalta onneksi ei tarvitsekaan haistaa kaikkia naapureiden ruokia, jos itsellä on jääkaapissa valinnanvaraa heikonpuoleisesti. - Muistelen hellyydellä Ähtärin eläinpuiston ahmaa, joka istui ylhäällä rinteessä hyvän matkan päässä aidasta. Kun puhelin sille, se tuli aidan viereen kuuntelemaan ja seuraamaan minua koko aidan vieressä kulkemani matkan. Palasin vielä takaisin ja jatkoin juttelua, ja se seurasi tarkkaavaisesti koko ajan.
Toinen ajatuksia vahvasti herättänyt teksti on tämän päivän Hesarissa, jossa Janne Saarikivi kysyy: Onko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa?
Tietenkin kaikki ne ovat yhdelle yhtä ja toiselle toista, kysymys on valtava. Saarikivi antaa hyviä esimerkkejä siitä, miten käsityksemme ovat vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kieleen, miten eri tavoin näemme asiat. Luja usko vain oman totuuden oikeellisuuteen on aina vaarallista.
Kirjoitus herätti paljon kysymyksiä. Kai pyrkimystä, uskoakin parempaan täytyy kuitenkin olla, vaikka se sitten olisi vain oma käsitys muidenkin paremmasta. Kunhan siihen ei liity toisten polkemista ja vahingoittamista. Täydelliseen vapauteen en usko itsekään, mutta sellaiseen uskon, missä mahdollisimman moni pystyy elämään. Ja rakkautta, on sitä, aivan varmasti, pyyteetöntäkin. Mutta totuus, sen täytyy tosiaan olla hyvin perhe- ja kulttuurisidonnainen. Onneksi sen yleensä lähipiirillä pitäisi olla pitkälti samanlainen, jolloin jokainen tietää sen säännöt.
Kirjallisuus on täynnä näiden isojen asioiden pohdintoja, lukijan omien käsitysten laajentamista. Senkin vuoksi se tässä kansainvälistyvässä maailmassamme on aina vain tärkeämpää.
Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää mennä niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaan tarjoamaan kahvia ja pullaa."
Koko kirjoitus on lukemisen arvoinen, mutta tuossa kiteytyi omakin suhtautumiseni luonnossa liikkumiseen. Aina kun tapaan luontoretkelle tulleita ihmisiä, jotka täyttävät paikan metelillään, tekisi kovasti mieli mennä heristelemään sateenvarjoa, niin kuin kunnon tuimatädin kuuluu. Seuraavaksi yritän sitten lohdutella itseäni sillä, että onhan heillä sentään yritystä. Mutta aika heikoksi se lohdutus tahtoo jäädä.
Luonto-lehti on muutenkin suosikkiaikakauslehteni mahtavine kuvineen. Viimeisimmässä kerrotaan muun muassa ahman haistavan ruuan kilometrien päähän. Se on täysin käsittämätöntä tällaiselle ihmishajuaistiselle. - Toisaalta onneksi ei tarvitsekaan haistaa kaikkia naapureiden ruokia, jos itsellä on jääkaapissa valinnanvaraa heikonpuoleisesti. - Muistelen hellyydellä Ähtärin eläinpuiston ahmaa, joka istui ylhäällä rinteessä hyvän matkan päässä aidasta. Kun puhelin sille, se tuli aidan viereen kuuntelemaan ja seuraamaan minua koko aidan vieressä kulkemani matkan. Palasin vielä takaisin ja jatkoin juttelua, ja se seurasi tarkkaavaisesti koko ajan.
Toinen ajatuksia vahvasti herättänyt teksti on tämän päivän Hesarissa, jossa Janne Saarikivi kysyy: Onko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa?
Tietenkin kaikki ne ovat yhdelle yhtä ja toiselle toista, kysymys on valtava. Saarikivi antaa hyviä esimerkkejä siitä, miten käsityksemme ovat vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kieleen, miten eri tavoin näemme asiat. Luja usko vain oman totuuden oikeellisuuteen on aina vaarallista.
Kirjoitus herätti paljon kysymyksiä. Kai pyrkimystä, uskoakin parempaan täytyy kuitenkin olla, vaikka se sitten olisi vain oma käsitys muidenkin paremmasta. Kunhan siihen ei liity toisten polkemista ja vahingoittamista. Täydelliseen vapauteen en usko itsekään, mutta sellaiseen uskon, missä mahdollisimman moni pystyy elämään. Ja rakkautta, on sitä, aivan varmasti, pyyteetöntäkin. Mutta totuus, sen täytyy tosiaan olla hyvin perhe- ja kulttuurisidonnainen. Onneksi sen yleensä lähipiirillä pitäisi olla pitkälti samanlainen, jolloin jokainen tietää sen säännöt.
Kirjallisuus on täynnä näiden isojen asioiden pohdintoja, lukijan omien käsitysten laajentamista. Senkin vuoksi se tässä kansainvälistyvässä maailmassamme on aina vain tärkeämpää.
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Naisasian ja tasa-arvon lomassa omaa minihistoriaa
Sille nyt vaan ei voi mitään, että tämä meidän maamme historia on todella kiinnostavaa. Joskus suorastaan riemastuttavaa, joskus niin tavattoman surullista.
Nyt luen Elina Kataisen väitöskirjaa Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus, joka on loistavaa, valtavan tutkimustyön perusteella kirjoitettua ja kuitenkin ilahduttavan helppolukuista tekstiä. Opin koko ajan uutta asioista ja henkilöistä, joista olen ollut tietävinäni jotain, mutta en lopulta ole tiennyt juuri mitään. Olen lukenut kirjaa vasta noin neljäsosan ja odotan innoissani mitä kaikkea vielä löydän. Elina Katainen ei suotta saanut viime vuonna Vuoden työväentutkimus -palkintoa. Onnittelut hänelle siitä näin jälkikäteen.
Eilen sain kirjastosta tilaamani Sortavalan seminaarin historiikit, oikein kaksi erilaista. "Oma" Hilja Pärssiseni niistä tietysti löytyi, mutta niin myös ukkini ja isotätini, jo aiemmin täällä mainitsemani ensimmäisiin naiskansanedustajiin kuulunut Hilma Räsänen. Hilma-tädistä minulla on vain muutama hämärä muisto, mutta ukki oli hyvin rakas. "Ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui" oli yksi hänen unilauluistaan meille lapsenlapsille. Ukki oli kiertänyt ulkomaita myöten mieskuoron mukana ja lauloi kauniisti ja tunteellisesti.
Näinkin voi siis käydä: teen taustatöitä kirjaa varten ja löydän omaan historiaani kuuluvan rakkaan ihmisen ja monet mukavat muistot. Ei hassumpaa tämäkään. Ukki oli noita vanhanajan kansankynttilöitä, jotka olivat koko kylän sielu. Ukin kautta on ihmeen helppoa samaistua näiltä osin myös samasta Sortavalan seminaarista valmistuneeseen Hiljaan. Ukki oli tosin tyyppinä rauhallisempi ja sovinnollisempi, mutta kyllä kiihkeydelläkin on puolensa. Sitä löytyi Hiljasta ja paljon hän saikin aikaan.
Poikkean nyt näköjään tässä välillä omaksumistani periaatteista puhumalla työn alla olevan kirjan päähenkilöstä jo nyt. Mutta kun päivät täyttyvät näistä, mistäpä sitä muusta. Kuohuva 1900-luvun alku on aikaa, josta voi lukea vuodesta toiseen ja aina riittää uutta asiaa.
Siispä töihin taas. Mitä kaikkea Aleksandra Kollontaihin ja Suomeen taas liittyikään?
Nyt luen Elina Kataisen väitöskirjaa Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus, joka on loistavaa, valtavan tutkimustyön perusteella kirjoitettua ja kuitenkin ilahduttavan helppolukuista tekstiä. Opin koko ajan uutta asioista ja henkilöistä, joista olen ollut tietävinäni jotain, mutta en lopulta ole tiennyt juuri mitään. Olen lukenut kirjaa vasta noin neljäsosan ja odotan innoissani mitä kaikkea vielä löydän. Elina Katainen ei suotta saanut viime vuonna Vuoden työväentutkimus -palkintoa. Onnittelut hänelle siitä näin jälkikäteen.
Eilen sain kirjastosta tilaamani Sortavalan seminaarin historiikit, oikein kaksi erilaista. "Oma" Hilja Pärssiseni niistä tietysti löytyi, mutta niin myös ukkini ja isotätini, jo aiemmin täällä mainitsemani ensimmäisiin naiskansanedustajiin kuulunut Hilma Räsänen. Hilma-tädistä minulla on vain muutama hämärä muisto, mutta ukki oli hyvin rakas. "Ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui" oli yksi hänen unilauluistaan meille lapsenlapsille. Ukki oli kiertänyt ulkomaita myöten mieskuoron mukana ja lauloi kauniisti ja tunteellisesti.
Näinkin voi siis käydä: teen taustatöitä kirjaa varten ja löydän omaan historiaani kuuluvan rakkaan ihmisen ja monet mukavat muistot. Ei hassumpaa tämäkään. Ukki oli noita vanhanajan kansankynttilöitä, jotka olivat koko kylän sielu. Ukin kautta on ihmeen helppoa samaistua näiltä osin myös samasta Sortavalan seminaarista valmistuneeseen Hiljaan. Ukki oli tosin tyyppinä rauhallisempi ja sovinnollisempi, mutta kyllä kiihkeydelläkin on puolensa. Sitä löytyi Hiljasta ja paljon hän saikin aikaan.
Poikkean nyt näköjään tässä välillä omaksumistani periaatteista puhumalla työn alla olevan kirjan päähenkilöstä jo nyt. Mutta kun päivät täyttyvät näistä, mistäpä sitä muusta. Kuohuva 1900-luvun alku on aikaa, josta voi lukea vuodesta toiseen ja aina riittää uutta asiaa.
Siispä töihin taas. Mitä kaikkea Aleksandra Kollontaihin ja Suomeen taas liittyikään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)