Lukuviikko ja Koiran päivä

Lukuviikko on lopuillaan. Vaikka kaikki viikot ovat yhtäläisiä lukuviikkoja, on tietysti hyvä nostaa lukeminen aina välillä kunnolla esille.

Kävin kouluvierailulla Helsingin Mustakiven ala-asteella ja kieltämättä taas yllätyin.

Opettajat sanoivat, että osui nyt vähän häsläpäivä, kun telkkarin uutisryhmä on täällä haastattelemassa. Selvisi, että haastateltavina oli kolmasluokkalaisia, joille jo opetetaan ohjelmointia. Haastattelu on tulossa englanninkielisiin uutisiin huomenna, 26.4. "Saitteko siis vastata suomeksi?" kysyin. Ei suinkaan. Kolme kolmasluokkalaista haastateltavaa kertoo ohjelmointikoulutuksestaan englanniksi. Kannattaa katsoa ja kuunnella. Jos sattuisi vielä ymmärtämäänkin jotain.

Tällä hetkellä aikani on käytettävä tarkkaan. Teen viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen ja kiittelen tarkkaa kustannustoimittajaani. Niin se vain on, että kun toinen vähän tökkää, vaikka vain viivalla sivun laitaan, virheen huomaa heti. Teksti napakoituu turhien täytesanojen pudotessa pois.

Jännää muuten, miten käsikirjoitukset ruokkivat toinen toisiaan. En ole vähään aikaan koskenut jo aloittamaani seuraavaan työhön, en liioin ajatellut sitä tähän keskittyessäni, mutta pari asiaa on napsahtanut paikalleen pyytämättä ja yllättäen. Odotan jo taas seuraavan kimppuun pääsemistä.

Pelkkä käsikirjoituksen korjaaminen on tuttua puuhaa, mutta nyt on lisänä kymmenviikkoinen Frit. Meillä on Koiran päiväkin taas joka päivä, sellainenkin nimittäin osui tähän viikkoon.

Frit osaa kyllä vaatia, joskus kiljuu ja raapii oveakin, sillä en voi päästää sitä tähän liian monilla sähköjohdoilla somistettuun työhuoneeseeni. En tosin ole koskaan kuullut sähköiskuun kuolleesta koiranpennusta, mutta ihmeesti tuo rykelmä sitä kiinnostaa. Ennen pitkää se tietysti pääsee tänne. Vieressä nukkuva koira antaa parhaan mahdollisen kirjoitusvireen, vakuuttaa nimimerkki "Kokemusta on". Ovi aukeaa kuitenkin vasta kun hampaat ovat vaihtuneet. Ja muuten: lisääntyneestä työstä viis! Niin paljon naurua ja onnea Fritin mukana meille on tullut, että vaaka on vahvasti ilon puolella.

Kevät hiiviskelee lähemmäs, tekee välillä yllätyshyökkäyksiä ja välillä peruuttaa. Se muistuttaa innokasta koiranpentua, tätä tässä:

Miehen parsintataito ihmetyttää Fritiä yhtä paljon kun minua!

Iloista kevääntuloa!

Ihastuttaa ja jännittää

Hupsista! Aika tuntuu melko kiireisen kiiteleväiseltä näinä aikoina. Sairaalasta kotiutunut mies ja viikon meillä ollut koiranpentu takaavat riittävän liikunnan, vaikka lenkeille ehtiminen on ollut heikohkoa. Voisi ajatella, että on parempiakin hetkiä pennun hankintaan, mutta niin ei silti ole. Miten paljon iloa tuollainen nyrkin kokoinen tirviäinen onkaan tuonut taloon! Ei ole kaduttanut hetkeäkään.

Tässä kohdassa kirjainten pitäisi kuitenkin muuttua vähän väriseviksi. Postissa on tulossa viimeiset korjaukset ja huomautukset syksyllä kirjaksi ehtivään käsikirjoitukseen. Ei kuulu olevan paljon korjattavaa, mutta jännittää se silti. Vallankin kun yhteistyökumppani kustantajan puolella on minulle uusi. Toivon ja uskonkin, että yhteistyöstämme muodostuu hyvä. Ainakin Kustannus Robustokselle jo tehneet ovat niin vakuuttaneet, ja sähköpostittelu on ollut lupaavaa. Ei se taida tulla vielä tänään, mutta viimeistään huomenna...

Miten lyhyt ihmisen muisti oikein on, kun kevät pystyy yllättämään joka vuosi. Periaatteessa tietää kuulevansa taas linnunlaulua, mutta ei silti muista, että sitä on niin paljon, niin helisevänä ja niin riemukkaana. Talomme takana on pieni puistikko, ja joskus ihmettelen, miten paljon lintuja niin pieneen oikein mahtuu.

Puistikon reunaa on vaellellut myös pari niin valtavan isoa ja lihavaa cityrusakkoa, että ne tuntuvat pikemminkin jonkun hurjistuneen mielikuvituksen tuotteilta kuin oikeilta. Jos ne olisivat lihansyöjiä, ne tekisivät nopeasti selvää pikku Fritistämme. Mistä voi muuten olla varma, etteivät ne ole jo kehittyneet siihenkin suuntaan? 

Mutta siis: SE on jo postissa. Väriskää kanssani, oi ystävät!

Blondipassi

 

Olen hosuli, joka jättää pakkaamisen viime tinkaan. Aina. Vaan sittenpä se jonain päivänä kostautuu. Näin kävi:

Pari viikkoa sitten oli edessä lähtö Albaniaan puolen päivän maissa, joten aamulla ei matkalaukussa ollut vielä yhtään tavaraa. Yksi matkakumppaneista soitti huomanneensa miehensä passin vanhentuneen ja miehen syöksyneen Seutulaan pikapassia hakemaan. Passin pitäisi kaiken lisäksi olla voimassa matkan jälkeen kuusi kuukautta, sillä meillä oli välilasku ja muutamia tunteja Istanbulissa. Tämä oli täysin uusi tieto minullekin. "Olipa hyvä, että huomasit ajoissa", kehuin soittajaa.

Puhelun jälkeen iski mieleen epäilys. Ja kyllä, passini ei olisi voimassa edes Albanian vaatimaa kolmea kuukautta, uutta määräystä, jota en ollut huomannut. Vähän kiire siinä tuli minullekin. Pakkaaminen kesti ehkä viisitoista minuuttia, varmuus siitä, että jotain puuttuu aika paljon pitempään.

Yllättävän pian passin saaminen poliisiasemalla kuitenkin onnistui, sillä olin ainoa asiakas. Ja niin minulla sitten oli kädessäni herkän vaaleanpunainen passi, voisi sitä kai blondipassiksikin kutsua. Ja kutsuttiin. Minä sain omani kanssa olla rauhassa, mutta miespuolinen matkakumppani oli jatkuvan ystävällismielisen naljailun kohde. Jokainen vaaleanpunainen vaate ja tietysti huiman korkeakorkoiset vaaleanpunaiset bling-bling-kengät hänen olisi pitänyt piipahtaa ostamaan.

Loppujen lopuksi selvisin pakkauksillani aivan hyvin, mitään lisää ei tarvinnut ostaa. En taida kuitenkaan suositella pakkaamistavaksi. Ihan vain hermojen säästämiseksi. Sen sijaan kaunista, ystävällistä, erittäin edullista, historiantäyteistä ja monin tavoin yllättävää Albaniaa suosittelen
lämpimästi.                                                                                                                                                                                                             



Sinisen silmän lähde on niin häikäisevän sininen, ettei kuva pysty sitä toistamaan. Sinensä se saa syvyyksistä, joihin sukeltajat eivät ole yrityksistään huolimatta päässeet. Luonto ympärillä puolestaan on kosteuden ansiosta monenvihreää ja kukkaloistoa täynnä.

 

Tässä sen sijaan ollaan Gjirokastërissa, josta Ismail Kadare on kirjoittanut Kivisen kaupungin kronikan. Suosittelen, vaikka ei Albanian-matka olisikaan suunnitelmissa. Kadarella on muitakin lukemisen arvoisia kirjoja. Ja kuten kuvasta näkyy, vanha kaupunki on todella kivinen. Sen valtava linna on hyvin säilynyt.








 

Matkan varrella saatoimme ihailla myös pienen ravintolan ali syöksyvää putousta, joka alkoi vuoren seinämästä.


Huomaan aina jälkikäteen, että kuvaan harmillisen vähän ihmisiä. Tässä lähes ainoa tien varrelta kuvattu suurta lammaslaumaansa kaitseva paimen lempeine hymyineen.

 

Jostain syystä en onnistu tällä kerralla kuvien liittämisessä niin, että kokonaisuus näyttäisi edes jotenkin järkevältä. Ei voi mitään, ehkä kohta on aika vaihtaa blogipohjaa.

Lukijan puheenvuoro

Sain haasteen kertoa seitsemän elämäni kirjaa Facebookissa. Ensin innostuin, mutta sitten ymmärsin, ettei tuollaisesta voi selvitä millään. Vain seitsemän kaikista niistä sadoista ihmeellisistä kirjoista, jotka aivan varmasti ovat vaikuttaneet elämääni. Ei kai tällaista pitäisi liian tosissaan ottaa, mutta mutta... Mutta kun ei voi olla epäkohtelias niille muille ja nostaa esiin vain seitsemän.

Mitkä sieltä muka nostaisin? Olen lukenut varmasti joka päivä alle kouluikäisestä lähtien. En uskalla yrittääkään laskea, miten monta kirjaa se merkitsee hyvin varovaisestikin arvioiden. Olen nauranut ja itkenyt, ihmetellyt, ihastellut ja kauhistellut. Oppinut hurjasti lukemastani ja halunnut olla oppimatta osan siitä. Vaikuttunut aina uudestaan ja huokaissut, miten joku VOI kirjoittaa näin upeasti. Ja niin tapahtuu yhä edelleen varsin usein.

Hyvään tekstiin ei voi koskaan turtua, sen voi lukea uudestaan ja uudestaan. Olen suunnattoman onnellinen siitä, että kirjojen maailma avautui minulle jo aika pienenä. Ja toivoisin, voi miten toivoisinkin sen avautuvan mahdollisimman monelle mahdollisimman varhain edelleen.

Siitäkin olen kiitollinen, että meillä on niin hieno ja kattava kirjastolaitos kaikkien käytettävissä. Ei anneta sen kutistua, pidetään siitä kiinni sanoin, kirjoituksin ja tarvittaessa vaikka kynsin ja hampain. Eikös ryhdytäkin kehumaan sitä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä niin, että sellaisetkin, jotka eivät ole huomanneet sitä pahemmin käyttää, poikkeaisivat sisään vaikka ensin vain uteliaisuuttaan. Ja sellaiset, jotka asiapaperipinojensa keskellä touhutessaan eivät ehdi sitä käyttää, muistaisivat ainakin sen merkityksen meille tavallisille lukijoille ja tekisivät viisaita päätöksiä.

Ei siis seitsemän elämäni kirjaa, vaan lukuisia luettuja kirjoja. Kiitos niistä kaikista!

Hyödyllistä ja hyödytöntä vai päinvastoin

Nyt on täysillä meneillään sijaistoimintoja, ennen kuin uskaltaudun kunnolla kirjoittamaan. Kun enää ei voi terotella kynää, täytyy keksiä muuta. Tällä kertaa voisin jopa sanoa, että onneksi on keksittävä, sillä olen päässyt vähintäänkin viiden vuoden aikomisen jälkeen tyhjentämään vaatekaappejani. Olen tietysti katsonut niihin vakain aikomuksin monet kerrat, joskus jopa tarttunut muutamiin vaatteisiin, enkä sitten kuitenkaan ole raskinut heittää pois ihan hyvää vaatetta, jota saatan joskus vaikka tarvita. Mutta nyt olen saanut täyteen viisi muovipussia ja päättänyt, että viittä täyttä en kaupoista kanna tilalle, aivan varmasti en.

Tähän kohtaan täytyy tosin huomauttaa, että olen niistä kaapeista usein tehnyt löytöjäkin ja tosiaan käyttänyt jotain vuosikymmenen takaista lempivaatettani tyytyväisenä uuden kauden. Joten ei se säästäminen aina täysin turhaa ole, vaikka enimmäkseen tietysti on.

Lukenut sentään olen, enimmäkseen asiaa. Asiattomuuksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen pikku juttuun, jonka merkityksestä en ole aivan varma. Meille opetettiin aikoinaan kotona ja koulussa, että jos luettelen vaikkapa joukon, jonka kanssa olen tehnyt jonkin työn, muut mainitaan ensin ja viimeiseksi tulee minä. Nykyisin huomaan lähes kaikkien aloittavan minästä. Jotenkin tämä mielestäni liittyy siihen, mikä nousee taas vanhoja tekstejä lukiessani selvästi esiin. Ennen puhuttiin paljon enemmän yhteisestä hyvästä, yhteisöllisyydestä aivan tosimielessä, nykyisin minä tuntuu olevan helposti ensimmäisenä kaikessa ajattelussa ja tekemisessä.

Urbanisoitumisen mukanahan huomattiin jo kauan sitten tulevan sen, että lähipiiri, ihmiset joista todella välitetään ja kannetaan huolta, pienenee. Oma perhe se on jo pitkään ollut monelle kaupunkilaiselle, mutta entä nyt kun yksinelävien määrä kasvaa jatkuvasti. Supistuuko piiri entisestään, onko se ennen pitkää vain minä?

Kumpi näistä tekemisistäni lopulta on tuottanut tulosta, kaappien tyhjennys vai minän pohdiskelu? Pitäisikö sittenkin tyytyä konkreettiseen tekemiseen turhien miettimisten sijasta?

Ylös, ylös, ylös!

Edellinen, melko optimistinen mielialani on ehtinyt lysähtää jo muutamaan kertaan. Syy ei ole kirjoittamisessa, jotenkin vain on osunut liian monta ikävää tapahtumaa peräjälkeen. Pienen ajan sisällä sattuneet lompakon nappaaminen repustani, onnistuneet murrot taloyhtiöömme ja vielä lähi-ihmisen sairastuminen  riittävät viemään keskittymiskyvyn nolliin. Aurinkokaan ei ole liikoja paistellut, vaikka juuri nyt vähän yrittelee. Mitenkäs tällaisesta suosta ylös kavutaan?

Tietysti niin, että tapahtuu jotain, joka todistaa, että asiat ovat sentään jo menossa parempaan suuntaan. Eilen tuli yksi hyvin tärkeä liikahdus, tänään toinen. Kyllä tämä siis tästä.

Meillä kevät näyttää etenevän normaalisti, vaikka etuajassa onkin. Sisareni asuu Bostonin vieressä, missä lunta tuli 2,5 metriä. Hän kertoi jalkakäytävien ja katujen keskellä ajokaistan olevan ties millä liuoksilla sulatettuja, mutta katujen varsilla on valtavat lumivuoret. Paikallisessa lehdessä oli ollut kuva bussia odottavista ihmisistä. Heistä näkyi vain pää ja hartiat, muu oli lumivallin takana.

Jos siellä kohtapuoliin tulee hyvin lämmintä, kuten siellä usein tulee aivan äkkiä, kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tapahtuu. Eli niin kuin aina on hoettu: Amerikassa kaikki on suurempaa! Nyt jopa lumivuoret ja tulvat niiden jälkeen.

Parasta tuolla murheen laaksossa rämpiessäni on ollut työn tuoma ilo, aina joskus hyvin henkilökohtaisestikin. Sellaisen toi esimerkiksi kuva omasta ukistani nuorena, kauan ennen syntymääni, Sortavalan seminaarin suuren ylpeyden Karjalan köörin eturivissä, niin kovin tyytyväisen näköisenä.

Musiikki liittyy muistoissani ukkiin monin tavoin. Kun nyt ajattelen hänen usein laulamaansa laulua, en ole oikein varma, miten hän itse ahkerana miehenä siihen lopulta suhtautui. Se oli tämä:

Sirkka lauloi lystiksensä
oman intonsa ilosta
huviksensa hyräeli
metisellä mättähällä
simakukkien seassa.

"Mitä laulat laiskajaakko
hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä
eihän vatsa
täyty tyhjistä loruista!"
Torui muuan muurahainen
ylen itara itikka.

Lopun ukki lauloi varsin painokkaasti ja ainakin minun mielestäni muurahaiskriittisesti. Joten tällaisia sitä voi joutua pohdiskelemaan kesken ahkeroinnin. Että kumman puolelle ukki lopulta asettui, sirkan vain muurahaisen? Oma puoleni minun on helppo valita.

Ajattelevat koneet

Olen huomannut monen kirjoittajan tuskailevan ennakkosyötön kanssa, vaikka toisaalta koneen ehdotukset tietysti myös huvittavat. Itse otan ennakkosyötön päältä pois laitteistani heti kättelyssä. Useinhan laite ei tunnusta edes oikeaksi vähänkin harvemmin käytettyä tai vanhahtavaa sanaa, joten ennakkosyötöstä tulee vain lisähommaa.

Viime vuoden alussa hankitun siivousrobottimme Miinan kanssa huomasin lauantaina laitteiden suunnittelijoiden jo miettivän keinoja, joilla käyttäjä voisi tuntea mahtavuutensa kuin ennen vanhaan rouvat piikojensa kanssa. Miina kieltäytyi toimimasta, valitti vain, ettei näkymä ole oikein selkeä. Etsin apua ohjekirjasta, mutta eipä löytynyt. Lopulta keksin kirjoittaa virhekoodin Googleen. Sieltä löytyikin heti apuvideo, jossa näytettiin, miten Miinaa pitää potkia väkisin eteenpäin, kunnes se ymmärtää, ettei työtä noin vain laisteta. Ja katso, nyt Miina toimii taas. Varmuuden vuoksi on kai syytä kertoa myös, ettei potkimiseni ollut holtitonta ja raivoisaa, vaan pikemminkin kannustavaa.

Onneksi on kuitenkin Miina, sillä kirjoitustyöhöni liittyvien lähdekirjojen ja -tietojen paljous alkaa jo tuntua liialliselta. Kun luen ja luen, teen muistiinpanoja ja kirjoitan Scriveneriin tiedoston toisensa jälkeen, jään aina välillä ihmettelemään: entä sitten. Tiedän varsin hyvin, että valtaosa tästä lukemisesta saa luvan jäädä vain omaksi taustatiedokseni, sillä en ole tekemässä puhdasta tietokirjaa, vaan romaania, jonka ajankuvaan ja tietoihin voi luottaa. Mutta kun aika ja sankarittareni elämä ovat valtavan suuria tapahtumia ja aatteita täynnä, miten ne ikinä voivat näin pienessä päässä jossain vaiheessa järjestäytyä? Ihan totta, tämä alkaa jo tässä vaiheessa huolestuttaa aika lailla.

Vaikka missään nimessä en tietenkään aio luovuttaa. Aurinkokin jo paistaa, eiköhän sieltä virtaile lisää energiaa.