Mesenaatin kaipuussa

Kävin eilen ensimmäisen kerran talven jälkeen mökkimaisemiani vilkaisemassa. En pysähtynyt matkalla kertaakaan, mökillä en tavannut ketään, siellä kun ei ihmisiä juuri näe, ja ajoin myös suoraan takaisin. En siis vaarantanut ketään. Näin aion tehdä vastakin, koska en onneksi enää asu Uudenmaan alueella.

Kuvasta ei näe, että Tainavesi on vapaa tuolta vastarannalta, Muurahaisniemen nenästä eteenkinpäin. Oikealle laskee pieni Kihliänjoki, joka on yleensä taannut  lintujen aikaisen saapumisen. Nyt en kuullut yhdenkään linnun ääntä, en liioin nähnyt edes talvilintuja. Olin aika pettynyt. Täällä Heinolassa ovat virrassa jo joutsenet, sorsalinnut ja hanhet. Joutsenet ja sorsat pesivät säännöllisesti  Tainavedellämme, hanhia sinne ei onneksi ole ilmestynyt.

Talven kutsumattomat alivuokralaiseni olivat ahkeroineet. Huopatohvelini oli osoittautunut hyväksi majaksi, jonne oli kuljetettu monta pientä koiran puruluuta ja mattojen hapsuja. Vaikutti siltä, että paikalla oli ollut oikein hapsutyönjohtaja, sillä niitä oli napsittu niin matoista kuin sohvan päällä olevasta peitosta. Hapsuja oli myös kasoissa pitkin lattiaa, joten ehkä suunnitelmissa oli ollut muitakin pesäkkeitä. Onneksi metsähiiret eivät pesi sisälle ja kunnioittavat lisäksi yläparvea. Siellä ei käydä.

Hyvä siellä silti oli käväistä. Myös senkin vuoksi, että en seurannut uutisia mistään tuutista. Koko päivä vailla Viimeisten Aikojen Ennustajien (VIE) vakuutteluja.

Kyllä, kyllä, ajat ovat vaikeita. Mutta onhan tässä silti selvittävä ainakin niin kauan kuin selviää.

Tämän aamun aloitinkin sitten reipastuneena. Ensin aamujumppani ja sen jälkeen Bill Haley komeettoineen soimaan. Luulen, että jos joku sitten joskus soittaa arkkuni ääressä Rock around The Clockin, arkku alkaa kummasti hytkiä. Pakko sen kuullessaan on rokata. Pakko!

Juuri yt kuuntelen paljon rauhallisempaa, Matti Heliniä hiilikuituhuiluineen,  Carboneraa. (Oih, aina välillä huvitun näistä kielemme ominaisuuksista. Hiilikuituhuiluineen, eihän tuo edes näytä suomelta.)

Tältä näyttää alkusyksystä Avaimelta ilmestyvä selkokirjani Ellistä ja Minnan perheestä. Ulkonäkö on niin erilainen kuin jo ilmestyneessä, että ei niitä ainakaan sekoita toisiinsa. Hyvä niin. Tekijä ja nimi ovat sentään samat. Tämäkin oli kiva tehdä, tosin paljon työläämpi kuin olin ajatellut. Tavallaan kääntäjän työtä, vaikka kieli on sama.

Ahma-kirja on jo vähää vaille valmis. Sain juuri kommentit yhdeltä  meistä VaLaista, Leinosen Annelta. Olen iloinen ja kiitollinen Annen huomautuksista.

Ahmpojen kanssa täytyy vielä malttaa odottaa kesänkuun alkuun, että tiedän, saanko apurahaa avukseni painatuslaskuihin. Haluaisin niin tehdä sen valmiiksi heti, kun kerran näin pitkällä olen. Mutta odottamistahan se on aina muidenkin kustantajien kanssa, miksi ei sitten omakustantajan. On tämä vaan taas toisella tavalla jännittävää tämäkin. Eikö kukaan voisi nyt ystävällisesti ilmoittautua sponsoriksi, tai kuten ennen somasti sanottiin mesenaatiksi. Sellainen minulta nyt vallan puuttuu.

Seuraavaksi on päivässäni vuorossa ensin taustakirjan lukemista ja sen jälkeen piiiitkä lenkki tuolla ihanassa ilmassa ja luonnossa. Täällä lenkkipolkuja riittää ja aina vaan löytyy uusia.

Eilinen oli hyvän oppimisen päivä: En aio tänäänkään katsoa uutisia kuin pääuutiset illansuussa. Kuulemisiin! Vilkutellaan kun nähdään

Yksin kotona

Alun tyhjäkäynti meneillään. Muutos Portugalista tänne on jo itsessään suuri, mutta nyt siihen liittyy vielä se, että tässä asunnossa en ole asunut ilman kultaista Frit-käppänääni. Sen lelut ja nukkumapaikat olivat palatessani siinä, minne ne lähtiessämme olivat jääneet. Vain lelut olen saanut kerätyksi laatikkoon, mutta olohuoneen pikku patja ja makuuhuoneen unipesä ovat edelleen paikoillaan. Pian on kulunut viikko tätä hiljaiseloa, uuden viikon alkaessa huomenna on ryhdistäydyttävä. Työ on ollut pelastukseni ja lohtuni, sitä siis jatkan. Väistämättömän ja lopullisen edessä on vain pakko taipua.

Oli sentään hyvä palata kotiin. Luin matkalla Ian McEwanin Pähkinänkuori -romaanin, jota suosittelen melkoisena lukukokemuksena. Vai oletko lukenut aiemmin kirjaa, jossa kertojana on sikiö? Kaiken lisäksi sitä voi luonnehtia jopa jännäriksi. Sen luettuani jäin kaipaamaan muita, omaan kirjastooni kuuluvia McEwanin kirjoja. Pakko kerrata ainakin jokin niistä. McEwanin huumori on aivan omaa luokkaansa. Ja kieltämättä kirjastoani hyllyttäessäni oli käteeni osunut monia muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Lukeminen ei siis lopu ainakaan niin kauan kun itse siihen kykenen.

Portimaossa asuin kaksiossa, jonka muutamat huonekalut olivat tietysti Ikeaa. Nyt olen itseni näköisessä kodissa. Ja vaikka siellä kuudennestatoista kerroksesta oli mahtava näköala niin maalle kuin merelle, tämä Kymenvirran Jyrängönvirta-osuus tuli jo vähän reilussa puolessa vuodessa rakkaaksi. Nyt se tarjosi ensi töikseen virrassa lipuvia  kimaltavia jäälauttoja. Kiitos siitä! Olen suomalainen!


Juuri nyt huomaan, miten ihanaa tässä on kirjoittaakin. Tämä on minun maisemaani: lehdettömät koivut, vuolas virta ja kirkas kalpea aurinko, joka ehti jo livahtaa piiloon. Valoa kuitenkin vielä on.

Taidan lopettaa tähän, sydänlämpöisiin terveisiin Heinolasta!

Säät tosiaan yllättävät

Portugalin aikani lähenee loppuaan. Säät ovat viime aikoina pysytelleet päivisin yli 20 asteessa ja aurinko on säteillyt. Ulkona on riittänyt kevyt vaatetus. Tulin tänne kolmeksi kuukaudeksi oletettuja liukkaita kelejä pakoon, sillä yritän välttää niitä selkäni vuoksi. Vahvoja kipulääkkeitä ja kortisonipiikkejä en ole täällä tarvinnut, kun ei tarvitse jännittää liikkumista. Liikaa ei ole kuitenkaan voinut ruuan kanssa mässäillä. Tällaisistakin kohdista täytyy sujahdella läpi rannalla harhaillessaan.

Vaan entäpä säät tänä vuonna!

Ne ovat toistaiseksi pysytelleet lauhkeina myös Suomessa, mutta nyt luvataan termistä talvea tervetuliaisekseni. Varaa täällä jatkamiseen ei ole, joten sielläpä sitten liukastelen. Naurattaa. Mr. Murphy on onnistunut jälleen! Tiedäthän hänen todistuksensa: Jos jokin asia voi mennä pieleen, se myös menee.

Julian ja Matin perheonnesta ei ole vielä kuulunut mitään, vaikka lupaavia merkkejä on ollut ilmassa. Julia pöyhii innokkaasti pesäänsä aina sinne mennessään. Tosin nyt sen puuhat näkyvät heikosti, sillä suuressa siivousinnossaan Julia nuolaisi kameran linssin sameaksi. Mr. Murphykö jälleen, vai oliko Julian viesti: Vähän yksityisyyttä, pyydän. Tutkijoille tämä oli harmittava takaisku, niin kuin tietysti meille livekameran katselijoillekin.

Kaiken kaikkiaan ahmaa on viime aikoina nostettu esille myönteisessä mielessä huomattavasti aiempaa enemmän, mistä kaikkien luonnon ystävien on syytä iloita. Erittäin uhanalainen suurpetomme taitaa säästyä aika viime hetkellä.

Kirjoittamispuolella olen siirtänyt ahmat kameratarkkailuun ja jatkanut Sibeliuksen perheeseen tutustumista. Kuva ryppyotsaisesta tuimasta herrasta on alkanut saada uusia piirteitä. Vaikka hän ei kirjan päähenkilö olekaan, jokaiselle perheenjäsenelle on tietysti löydettävä oma persoonansa. Minussa on niin paljon pientä tutkijaa, että nämä alkuajat historiallisten kirjojen tekemisessä ovat aina jatkuvaa löytämisen iloa. Voin vakuuttaa, että tässä perheessä lukemista ja samalla myös iloitsemista riittää.

On tässä sentään ollut paikallisiinkin ihmeisiin tutustumista. Kultaiset naapurini ovat ottaneet mukaansa sinne ja tänne ympäristön näkymiin. Viinitila voi olla myös hauska patsaspuisto. Tässä on mielestäni ilmiselviä muumeja, norsut olivat kiivenneet viinin voimalla puihin, ja pulleat naiset harrastivat taipuisaa jumppaa.

Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt suklaamarkkinoilla ja appelsiinimarkkinoilla. Toissapäivänä olin Portugalin suurimmilla karnevaaleilla, jotka tosin eivät ole ihan minun juttuni. Kuumassa auringonpaisteessa kurkkimassa ihmismuurien läpi hirmuisessa metelissä. Olihan siellä näkemistä ja - naapurin puhelimen kielenkäännösohjelman mukaan portugalista käännettynä - sopimattoman vähän pukeutuneita naisia. Oli miehiäkin muutama, mistä käännös ei maininnut. Ja ainakin se oli hyvin täkäläisten suosima tapahtuma, Loulén keskusta oli tupaten täynnä.

Vajaa kaksi viikkoa ja sitten olen termisessä talvessamme. Näkemisiin!

Näinkin hauskasti voi käydä

Olen kertonut aika moneen kertaan ahmakirjan tekemisestä. Luusto alkaa olla kasassa, mutta nyt olen hakemassa lihaa ympärille. Eilen sain tiedon, että Yle Luonto on avannut ahmalivesivuston, jonka ahmat ovat - tadaa!!! - Julia ja Matti.

Vieressä Matti loppukesän käynnilläni uteliaana. Kuva: Tiina Sarkkinen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/04/ahmalive-seuraa-uhanalaisen-ahmaparin-elamaa-pesakamerasta-saako-julia

Olen jo kurkkinut sinne. Ensin näin vain nukkuvan ahman, mutta äsken ulkona jo juoksenneltiin. Ähtärin eläinpuisto odottaa ja toivoo niiden saavan pentuja tässä tai ensi kuussa. Kyllä vain, hartaasti toivon minäkin. Ajatelkaa nyt mikä tuuri! Minulla on suora yhteys Juliaan ja Mattiin, ja jos sinne tosiaan vielä tulisi pari pikku ahmaa Julian seuraksi, olisin enemmän kuin onnellinen.

Jaa, vaarana tosin on, että en ehdi enää kunnolla tehdä töitäni, kun tuijottelen niitä päivät pitkät. Mutta toisaalta, jos on tekemässä kirjaa ahmoista ja tuijottaa ahmaliveä, eikö se voida laskea työnteoksi? Voidaan, voidaan. Tietenkin voidaan! Olen taas niin intoa täynnä, että hirvittää. Pieni muutos kirjan käsittelytapaankin tuli jo itselleni selväksi.

Tuo tällä kertaa Juliasta ja Matista, sitten toiseen hurjan kivaan asiaan. Se on kirjalainausten lisääntyminen. Katsoin Helmetistä vasta ilmestyneen Vihreäsimäisen lohikäärmeeni lainauslukuja ja oikein yllätyin. Lapsille luetaan taas. Kiitos kaikille asian eteen ideoineille ja työtä tehneille loistaville ammattilaisimme. Heille pitäisi olla jaettavissa enemmän palkintoja, sillä monia sellaisen tunnustuksen ansaitsisi. Kiitos myös hyviä kirjoja kirjoittaneille kollegoille.

Tässä viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, etteivät lasten- ja nuortenkirjat näy missään. Ammattilehdissä ja -kirjoissa ne ovat koko ajan näkyneet monin tavoin, nyt ne alkavat taas näkyä julkisessa sanassakin. Lehtien kirjapalstat hiipivät ylöspäin ja uusia kriitikoita nousee esiin. Eikö vaan tämä vuosi olekin uuden toivon vuosi. Lopetetaan valittaminen ja annetaan tunnustusta sinne, minne tunnustus kuuluu. Kirjojen ystäviä on Suomessa paljon.

Uusia ja vanhoja ihmeitä

Alan vihdoin nukkua kunnolla, mutta siihen tarvitaan päivittäin jonkinmoinen määrä kilometrejä. Eilen kävelin 11, tänään 9 ja toissapäivänä 10. En varsinaisesti nauti kävelystä niin kuin ennen yhden höpsön koiran kanssa, mutta hyvää se silti tekee. Ja varsinkin meren rannalla kävellessäni tunnen meren valtavuuden ja ikuisuuden. Mitä kaikkea sen aalloilla on tapahtunut, mitä rannoilla. Yhden pienen ihmisen murheet kirjaimellisesti hukkuvat valtamereen. Se on hyvä tunne.

Rannalla saattaa kaiken lisäksi kohdata valon, jollaista en ole ennen nähnyt. Toissailtana se oli tämmöinen.

Täällä Portimaon alueella toimii suomalaisten kirjakerho, jonne olen huomenna menossa vierailemaan. Epäilemättä etupäässä eläkeläisiä, sillä meitähän täällä on. En tosin laske itseäni puhtaasti eläkeläisjoukkoon, sillä työskentelen ihan joka päivä. Ahmakirja etenee. Välipaloiksi tutkin jo seuraavan taustoja.

Ahmakirjaan liittyi toissa-aamuna aikainen herääminen. Edellisenä iltana olin lähettänyt sähköpostia Lieksaan Erä-Eerolle, joka järjestää ahmakatseluja. Melkoisella varmuudella niitä siellä myös näkee. Vaikka ne tulevat nauttimaan ihmisen järjestämästä ruokatarjoilusta, ne ovat vapaita villieläimiä ja tulevat paikalle omasta tahdostaan. Sellaisen tai sellaisia haluan nähdä.

Kerroin sähköpostissa tekeväni kirjaa. Eero soitti sitten aamulla heti yhdeksältä Suomen aikaa. Täällä se oli kuitenkin seitsemän, joten heräsin puhelimen lauluun. Saatoin kuulostaa vähän pöröpäiseltä, mutta hauska keskustelu meillä oli. Nyt täytyy sitten vain löytää oikea hetki.

Nykyisin saan aika harvoin suoraa palautetta lukijoilta, muutamia on sentään tullut viime aikoinakin. Eilen istuin miettimässä ikävääni, kun sähköpostiin tupsahti Pipsan viesti. Hän oli lukenut äidinkielen tuntia varten Elli/Minna-kirjani ja sanoi siitä niin kauniisti, että synkeyteni häipyi sen tien. Kiitos, Pipsa, vielä tätäkin kautta!

Toinenkin hyvä asia tässä on ehtinyt tapahtua. Minulla on jo liput ostettuina 23.4. alkavaa yli kuukauden pituista Zimbabwen matkaa varten.  Seppo Ainamon ja Oili Wuolteen  aloitteesta perustettu Zimbabwen Aids-orvot -yhdistys toimii aktiivisesti siellä ja täällä. Noin 400 orpolasta saa koulutusta kummien tuella. Menen tapaamaan koululaisia ja puhumaan kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Zimbabwen virallinen kieli on englanti, vaikka monelle lapselle se tulee tosissaan eteen vasta koulussa. Oletan osaavani sitä ainakin saman verran kuin lapset, joten keskustelut onnistuvat. Jossain muodossa yritämme ottaa mukaan Lastenkirjainstituutin loistavan idean kirjatreeneistä. Suunnittelu on vielä meneillään, mutta innostunut olen siitäkin. Saapa nähdä, mitä saamme aikaan.

Vähän on pakko vielä ihmetellä ruokalaskuja täällä. Tänään hain kolme banaania, neljä raakaa ja tosi hyvää burgeripihviä, kaksi sämpylää ja puolen litran olutpurkin. Summa 5,27. Eilen söin ostoskeskuksen baarissa, jossa valinnan mahdollisuuksia on paljon ja hyviä. Ne mätetään lautaselle ja lautanen punnitaan. Vatsani täyttänyt ja mieleni hyväksi tehnyt ruoka-annos ja pullollinen kivennäisvettä teki yhteensä 5,50. Vanha sääntö on, että rahasta ei pidä puhua, mutta tämän verran kai sentään on sallittua.

Tämmöisestäkin ihmeestä sain nauttia Silvesin vierailulla ystävien kyydissä. Silvesissä on hienosti ja havainnollisesti  entisöity vanha linnoitus, jonka muurien  sisälle mahtuu myös ravintola. Listassa oli mukana kotitekoinen savulikööri. Pitihän sitä kokeilla. Tuolla se nyt savustuu kuvun sisällä ja ihan metkan makuista oli. Saatanpa maistaa joskus toistekin, jos eteen sattuu.

Ja vielä on kerrottava sekin, että kotona Heinolassa se täällä jo aiemmin pariin kertaan ihmettelemäni parvekukkani kukkii edelleen. Tekee uusia kukkiakin, kertoi poikani. Että semmoisia hurjapäitä siinäkin suunnassa.

Älköön varjonne kaventuko!

Ikävän kuristusotteessa

Ei siitä niin vain pääse, ikävästä. Vaikka kuinka pilkkaisin itseäni itsesäälistä ja suurentelusta, se vain hyökkää kimppuun milloin missäkin. En ole koskaan ollut erityinen itkijänainen, mutta ehkä itkua nyt tarvitaan kaikkien tapahtuneiden jälkeen. Stressihormoneja ja siihen tyyliin. Tosin niitä pitäisi jo alkaa olla riittävästi. Silmäpussit roikkuvat jo poskilla.

Olen nyt viettänyt kaksi päivää turistina autollisten ystävien kyydissä. Portimaon ympäristö on kaunista ja täällä on paljon nähtävää. Tänään oli vuorossa Silves, Algarven alueen vanha pääkaupunki, eilen Lagoksen maalaismarkkinat. On hauskaa töllistellä maalaisten tarjoamia hedelmiä ja juureksia, joista monista ei tiedä yhtään, miten niitä pitäisi valmistaa ja nauttia. Ja ollaan sentään vielä Euroopassa.

Sain ystävältäni Ian McEwanin Pähkinänkuoren. McEwan on yksi lempikirjailijoistani, ja aivan huimahan tämäkin on. Elämä ympärillä sikiön kuuntelemana. Tämä sikiö vain on aivan posketon. Sillä on esimerkiksi viineissä suosikkirypäleensä, joita se on tietysti maistellut äitinsä nauttimina. Maailman menostakin sillä on varsin monenlaisia melkoisen radikaaleja mielipiteitä. Suosittelen!
Kun kirjan mukana tuli vielä kirjanmerkki, jossa kiiteltiin Pyhää Rochusta, oli tietysti googlailtava, miltä se suojelee. Rutolta. Hyvä! Eipähän tarvitse olla siitäkään jatkuvasti huolissaan.

Kun olin päässyt kirjan loppuun, heräsin seuraavana yönä miettimään, onko tosiaan tehty elokuva Pekka ja Pätkä suolistoloisina. Meni hetki, ennen kuin tajusin heränneeni kesken Pähkinänkuoren siivittämän unen. Ei sellaista tietääkseni ole tehty, mutta voisi hyvinkin olla tekemisen arvoinen. Pekka ja Pätkä suolistoloisina! Katsoisitko?

Tällä hetkellä huolenani on pedon määritelmä. Kerro, jos tiedät, mikä se on. Miksi ahma on peto, mutta orava ei? Ahman peto-ominaisuuden myönnän ilman muuta, mutta eikö vain oravakin syö surutta linnunpoikasia ja muitakin sopivasti eteen osuvia pieniä eläimiä. Silti se on vain suloinen pieni pörröturkki. Ei minulla oravaa vastaan ole mitään, mutta määritelmää kaipaan. Näin suuret pohdinnat häiritsevät yöunia, jotka muutenkin ovat aika hakusessa.

Vuosi loppui - vihdoin!

Näin vuoden ja vuosikymmenenkin vaihteessa ajattelen mielelläni jotain muutosta todella tapahtuvan. Tällä kertaa toive on erityisen vahva, sillä takana on elämäni kurjin vuosi. Jouduin vuoden alkupuolella kohtaamaan sellaista ilkeyttä, että en olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan niitä tapahtumia. En vieläkään ymmärrä sitä, mutta toipunut sentään olen.

Ja nyt loppuvuodesta tapahtui vielä pahempaa. Huomenna tulee kaksi viikkoa pikku Frit-koiruuteni kuolemasta. Olen kaivannut sitä valtavasti. Sanoin sille usein päivittäin vaarana olevan, että elän satavuotiaaksi sen ansiosta. Joka päivä yhteensä 8-9 kilometriä lenkkeilyä, monen monta naurua ja paljon hellyyttä. Sekä fysiikka että psyyke olivat siis hyvässä hoidossa, vaikka asun elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Frit oli ollut kaikkein tervein koirani eikä silti ehtinyt täyttää viittä vuotta. Syytä ei saatu selville.


Eikä mennyt kuin tasan viikko, kun Tapaninpäivän aamuna kuoli hyvä ystäväni. Hänellä oli salamannopeasti leikkaava loistava tilannehuumori muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. 

Uuden vuoden kunniaksi kirjoitin
tänään selko-ElliMinnan loppuun ja lähetin kustantajalle. Sen jälkeen tein kaksi lenkkiä, yhteensä 9,5 km. Sekin on nyt opeteltava, lenkkeily yksin. Tuolla avarissa rantamaisemissa ajatuksille on hyvää tilaa.



Ensimmäiset kirsikan kukat näin tänään, joten täällä käännytään jo kevääseen.

Nyt ehkä hengähdän vähän ja sen jälkeen on ahman vuoro. Olen päättänyt kirjoitaa siitä niin hyvin kuin vain osaan oman pikku karvapörröni muistoksi.

Onnea ja hyvää oloa, hyvä lukijani! Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Tänään on päivämäärä
01.01.2020.