maanantai 9. toukokuuta 2011

Pelkääjän tunnustuksia

Kirjoitin viime kerralla ohimennen myös pelkäämisestä. Tuulan aivan oikea vakuutus siitä, ettei meidän mökillämme tosiasiassa ole mitään pelättävää, sai minut taas kerran miettimään pelkäämistäni. Varmasti pelkoja on tutkittu paljonkin, tehty monenlaisia laboratoriokokeita ja puhuttu viisaita sanoja asiasta, mutta en ole sellaisia lukenut, joten nämä ovat täysin amatööripelkääjän mietteitä.

Pidän itseäni suht rohkeana, sillä en pelkää oikeastaan mitään eläimiä, en hyönteisiä, en edes käärmeitä. Ne herättävät lähinnä uteliaisuutta, vaikka kaalimadon toukat kieltämättä vähän inhottavat. Lapsena jouduin keräämään niitä juuri tällä samaisella kesämökillä äidin kaalimaalta. Se oli inhaa puuhaa. Mutta noin yleisesti ottaen toukatkin ovat aika hauskoja. En pelännyt edes muutaman vuoden takaisella lauttaretkellämme, jossa tiesin erittäin myrkyllisen hämähäkin asustelevan seurassamme. Olin onneksi aamulla herättyäni sen kanssa samasta sängystä, siirtänyt sitä syrjään pyyhkeen reunalla, en kädelläni. Se ei varmasti kaikonnut lautaltamme minnekään, mutta yöuniani tieto ei haitannut yhtään.

En myöskään pelkää korkealla, myrskyssä enkä välillä aika seikkailullisilla matkoillammekaan. MUTTA pieni turvallinen suljettu paikka on minulle mahdottomuus ja mökillä pelkään pimeässä, niin kuin jo olen tunnustanut. Pelkooni ei ole olemassa ensimmäistäkään järkevää syytä, ja tiedän sen vallan hyvin. Mitä minä siis oikein pelkään? Ja miksi?

Isä oli kyllä hurjien tarinoiden kertoja. Hän muisti aivan varmasti näyttää sen suuren vastarannan puun, jonka yläilmoihin sen puolen poika hirttäytyi. Tai kertoa jokaisen radiosta kuulemansa vankikarkurin. Mitä lähempää ja vaarallisempi tyyppi oli karannut, sen parempi. Olenkohan siis isäni uutisoinnin uhri?

Ja tapahtui mökillämme niinkin, että läksimme siskoni kanssa omaamme seuraavan järven upeaan saareen telttailemaan. Se oli samana kesänä ja sen jälkeen kun Bodomissa oli murhattu nuoria telttailijoita. Yöllä sumusta kuului kolahdus. Hiivimme ulos teltasta ja näimme äänettömän veneen lipuvan aavemaisesti kohti. Selvisi, että naapurirannan nuoret isäntämiehet olivat päättäneet tulla tekemään jekun. Heillä oli ollut tarkoitus avata harjatelttamme päätynarut, niin että teltta olisi rysähtänyt päällemme. Tarkat korvani pelastivat meidät, mikä harmitti heitä kovasti. Ajatus jäi kammottamaan kunnolla. Entä jos olisivat onnistuneet?

Joku ystävistäni sanoi, ettei hän pelkää, jos ei mielikuvitus ala toimia keskellä yötä. Niinpä niin. Miksi se villiintyy aina pimeässä? Päivällä voin itsekin nauraa omille peloilleni, mutta yöllä niille ei mahda mitään. Ovatko pelkomme muistoja menneisyydestä vaikkapa niiltä ainakin naapuriniemellä tutkitusti asuneilta kivikauden ihmisiltä? Niillä tosiaan oli pimeässä oikeita syitä monenlaisiin pelkoihin.

Olisin hyvin kiitollinen hyvästä neuvosta. Mitä tehdä, kun on yksin mökillä pimeässä ja mielkuvitus villiintyy? Onko kenelläkään tähän hyvää konstia, ja jos on, olisin enemmän kuin kiitollinen sen pikaisesta kuulemisesta. Ylihuomenna nimittäin lähden...

9 kommenttia:

  1. Eräs ystäväni lukee Aku Ankan taskukirjoja niin kauan, että nukahtaa, jos mielikuvitus lähtee lentoon nukkumaan mentäessä. On kuulemma tärkeää, että luettavana on nimenomaan Aku. Voisiko vinkistä olla apua Sinulle?

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Voisi sillä tavalla, että ottaisin mukaan pari kirjaa, jotka sopivat tuossa mielessä. Yksi varma on Tove Janssonin Kesäkirja. Otankin. Ja ehkä jonkun muumikirjan. Akuja minulla ei ole, mutta muistan tuttavan kertoneen, että kun häntä lapsena alkoi illalla pelottaa, hän pakotti itsensä ajattelemaan aina samaa sarjakuvahahmoa, vaikka en muista, mitä. Täytynee kysellä :)

    Mutta siis oikein hyvä neuvo, jota omaa kässärinkäsittelyä suunnitellessani en olisi tullut ajatelleeksi.

    VastaaPoista
  3. Kun olin noin 15-vuotias, tuli telkkarista sarja nimeltä Louvren kummitus. Oli kesä. Nukuin meidän ahtaan ja pienen kotimme vintille pystytetyssä teltassa. Katsoin sisukkaasti Louvren kummituksen iltamyöhällä ja kiipesin sitten hämärälle vintille telttaan. Sydän hakkasi, kauhu oli hirveä. Silti menin telttaan ja nukuin.
    Kyse ei varmaan ollut mistään pelkoa päin menemisestä. Sillä hetkellä ei vain tainnut olla muuta vaihtoehtoa.
    Lievää suljetun paikan kammoa poden myös. Mieluummin kävelen portaat kuin astun hissiin.
    En ole joutunut teljetyksi kaappiin tai saanut sätkyä, kuten pikkuveljeni, jonka toinen veljeni pelästytti aikoinaan kunnolla pomppaamalla kaapista sukka päässä pahaa-aavistamattoman pikkuveljen kimppuun.

    Menettämisen, sairauden, kuoleman tai minkä tahansa yleisesti tapahtuvan pahan pelossa olen elänyt koko ikäni. Keittiöpsykologini minussa on selittänyt, että kyse on kaukaa juontavasta turvattomuuden tunteesta, joka on johtanut jonkinlaiseen kontrollifriikkiyteen. Voimakas tarve hallita kaikkea, jottei joudu kaaokseen, mikä tarkoittaisi varmaan sitten katoamista tästä kaikesta.

    Kun äitini yllättäen sairastui ja kuoli noin viisi vuotta sitten, lakkastin äkkiä pelkäämästä. Tajusin, että asiat vain tapahtuvat. Niin pahat kuin hyvätkin. En tiedä, tuliko minusta silloin fatalisti, tuskin sentään. Mutta älyttömät pelot katosivat.

    Anoppini kysyi hiljattain, uskaltaisinko olla yksin yötä mökillä (hän asui siellä yksin muutaman vuoden, kun appi oli kuollut), joka sijaitsee suurin piirtein keskellä ei mitään. Jäin miettimään. Olen varma, että uskaltaisin. Mutta en taitaisi haluta. En pelkäisi Louvren enkä edes Muhukulmien kummitusta. Mutta taidan olla niin sidoksissa henkisellä napanuoralla Lajitoveriin, että olen onnellinen, kun hän on fyysisestikin lähellä.

    En keksi neuvoa, Raiksu. Luulen, että pelko katoaa itsestään. Toisaalta, onnistuneen hypnoterapian (siihen unettomuuteen) ansiosta voisin lämpimästi suositella käyntiä kunnon hypnoterapeutilla. Taitaisi olla nopein ja varmin tapa vapautua pelosta.

    Kesäistä mökkireissua! Terveiset kuikille. Piipahdin eilen ystävättären kanssa mökillä. Meidän kuikat sukeltelivat innoissaan. Kuvasin vaskitsankin. Joten ei kun menoksi. Mökillä iloa riittää.

    T von L

    VastaaPoista
  4. Voi, kuikkia on niin ikävä! Kohta tapaan heidät. Joutsenet olivat jo viimeksi ja tietysti telkät + kaikenlaiset laulavaiset pienet linnut.
    Näin muuten kaksi pääskyäkin jo toissapäivänä.

    Muistinkin juuri, että minullahan on tosiaan seitsenvuotiaana ollut kauhun yö, jolloin nimenomaan kuuntelin pimeässä. Ja kun tarkemmin ajattelen, sitä minä teen edelleen. En taida niin kauheasti edes antaa mielikuvitukselleni valtaa, mutta en mahda sille mitään, että jos herään pimeässä, on pakko kuunnella. Ehkä siitä jossain hypnoterapiassa voisikin päästä eroon.

    Uskon aika pitkälle siihen, että tapahtuu, mitä on tapahtuakseen. Ja jos kaikki äitien ja isienkin pelot tosiaan olisivat toteutuneet, ei maailmassa taitaisi olla montakaan lasta, tai siis meitä. Hassuja siis olemme, eikä sille kai mitään voi.

    VastaaPoista
  5. Yksi hyvä konsti kukistaa pelkoja mökillä on tehdä illalla pieni kierros tontilla. Ja jos sänkyyn pantua kuulee jotain kummaa ääntä, joka jää vaivaamaan, niin ei kun punkasta ylös ja tsekkaamaan paikat HETI eikä vasta sitten, kun mielikuvitus on jo ehtinyt luoda sinne pusikoihin ties mitä hirviöitä :)
    Tarkistuskierroksia varten kantsii myös pitää fikkaria käden ulottuvilla, siltä varalta että mörkö on keksinyt katkaista sähköt.

    Mä en pelkää mitään muuta kuin ihmisiä, mutta se onkin ihan järkevä pelko ;)

    VastaaPoista
  6. Anu, hyvä neuvo tuokin. Koira löytäisi lymyilijän, jos en minä. Ja etsiessäni tietäisin koko ajan, ettei sellaista edes ole. Mökki on aika erämaassa, vaikka saman järven rannalla on tosin muitakin mökkejä.

    VastaaPoista
  7. Ai niin, sulla on koira mukana! Eihän sulla sitten mitään hätää ole :)
    Paitsi jos se on ns. turhanvahtija, silloin saa olla sydän sykkyrällä että mikä haukahdus mahtoi kohdistua oravaan, mikä mörköön ;)

    VastaaPoista
  8. Juu, se vähän on. Se on city-koira. Näin keväällä vallankin on niin hurjan paljon outoja ääniä, että saan rauhoitella sitä vähän väliä. Tämän remppakohtapuolentoistavuoden jälkeen se on erityisen vartioiva.

    Juuri tänä aamuna Kati sai kauhean kohtauksen, kun remppamies soitti ovikelloa ja saapasteli sisään. - Tai tuo oli väärin sanottu, he ottavat aina kengät eteiseen, vaikka me sanoisimme, ettei tarvitse. Siis: sipsutteli sisään.

    VastaaPoista
  9. Näistä sanomisistani voisi melkein päätellä, että en lähde miellelläni, vaikka lähden. Ehdottomasti. Ja ihan kohta. Seuraavat puheenvuorot sieltä. Laa-la-laa!

    VastaaPoista