lauantai 18. kesäkuuta 2011

Sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa.

Kenzaburo Oe'n (tavuviivat kummankin o:n päälle) kirjassa M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on vanha mummo, joka kertoo lapsenlapselleen hurjia tarinoita kotikylän menneisyydestä. Tarinointi alkaa aina samoilla sanoilla: "Näin on kerrottu. Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?" Pienen kuuntelijan on vastattava: "Uskon!" Muuten mummo ei aloita.

Eikö tämän voisi kopioida kaikkien romaanien alkuun. Jos lukijan olisi vakuutettava kirjailijalle uskovansa, hän olisi heti oikeassa mielentilassa sukeltamaan kirjan maailmaan. Ja kirjoittaminenkin olisi paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi pelätä jo alun perin kriittisesti kirjaan tarttuvaa lukijaa. Ainakin minua ajatus viehättää suuresti ja olisin itse valmis lupaamaan noin kirjan ääressä. - No, ehkä pikkuisen sormet selän takana ristissä joskus, mutta suht vilpittömästi kuitenkin.

Täytyy varmaan lähettää aloite kirjailijaliitolle, joka tosin nykykäytännön mukaan voi antaa vain suosituksia. Niin ovat kustannustalot päättäneet. Meillä kirjailijoilla on siis ammattiliitto, mutta vastoin muiden ammattiliittojen oikeuksia, se ei saa vaatia kustantajia noudattamaan yhtenäisiä kustannussopimuksia, ainoastaan antaa suosituksia sopimuksista. Jokaisen kirjailijan erikseen on sitten  yritettävä pitää puoliaan sopimustilanteissa.

Kaunis Kansalliskirjastomme on pantu tiukkaan pakettiin. Katolle ei näe, että voisi tarkastaa, onko siinä myös rusetti päällä. Voisi nimittäin olla, on se vaan sellainen lahjapakkaus tälläkin hetkellä, siis ehdottomasti käymisen arvoinen. Siellä on nimittäin juuri nyt meneillään kaksikin näyttelyä, jotka nostavat hymyn huulille.

Aloitan alakerrasta, koska juuri siellä on nuorisokirjailijoiden oma näyttely, Lentävä matto, kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Se on koottu yhdessä kirjaston kanssa. Näyttelyssä tulee varsin hyvin esiin se, miten tätä aihetta on kirjallisuudessamme käsitelty ja miten käsitykset ja tavat ovat puolentoista vuosisadan aikana muuttuneet. Vanhimman kirjoista on nimittäin kirjoittanut Zacharias Topelius jo 1800-luvun puolivälissä.

Nyt voi vain nauraa vanhojen lehtien hurjille jutuille ja useimmiten halveksivalle asenteeelle kehitysmaita ja niiden ihmisiä kohtaan, mutta totenahan lapset ovat niitä aikoinaan lukeneet. Vitriinien äärellä päätyy kunnolla pohtimaan tuntemattoman pelkoa, joka usein ilmenee juuri ylimielisenä asenteena. Näyttelyn aihe nousi vähän turhankin ajankohtaiseksi vaalien yhteydessä.

Ennen pitkää pääsevät nuoret jo matkustamaan, ja tässäkin tulee vastaan varsin kiinnostava asia: tyttökirjojen romanttiset sankarittaret ovat matkustaneet uteliaina tutustumaan uuteen ja nauttineet esteettisesti oudoista näkymistä. Poikien seikkailukirjoissa sankarit sen sijaan ovat kohdanneet vaarallisia vihollisia ja huomanneet epäluulonsa oikeutetuksi. Näkyykö muuten nykykirjoissakin vielä tämäntyyppistä jakoa?

Viime vuosikymmeninä ovat mukaan tulleet myös maahanmuuttajat. Kaiken kaikkiaan, katsomisen arvoinen näyttely. Suosittelen!

Yläkerran Kupolisalin Rymyä, raikua, ärräpäitä taas esittelee vuosisadan ajalta suomalaista sarjakuvaa. Siellä on alkuperäisiä piirroksia, selkeitä historiikkeja eri sarjakuvista, kuten vaikkapa Muumeista ja paljon paljon katsottavaa ja opittavaa.

Jokainen nyt vain kiireesti katselemaan ja nauttimaan Kansalliskirjaston lahjapaketista!

2 kommenttia:

  1. Aloitin eilen Ruotsissa valtavan menestyksen saaneen Jonas Jonassonin kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi.

    Kirjan esipuheessa sanotaan näin:

    "Kukaan ei pystynyt lumoamaan yleisöään paremmin kuin isoisäni, kun hän istui penkillä tarinoimassa keppiinsa nojaten, nuuskamälli huulessa.
    -Ei mutta vaari... onko se totta? me lastenlapset ällistelimme.
    -Ei sellaista kannata kuunnellakaan, joka pelkkää totta puhuu, vastasi vaari.
    Tämä kirja on omistettu hänelle."

    Totta tai ei, idea kiehtoo. Samoin kuin Anne Tylerin aikoinaan kirjoittamassa Elämän tikapuilla -romaanissa, jossa "tunnollinen perheenäiti eräänä päivänä yksinkertaisesti vain kävelee tiehensä".

    Omat salaiset haaveet, pelot, toiveet... Oikeudentaju, joka vaatii pahaa saamaan palkkansa, vaikka se ei todellisessa ja raadollisessa maailmassa niin menisikään... Sielun syövereissä kytevä epämääräinenkin usko siitä, että on olemassa muutakin elämää kuin tämä näkyvä. Ihana jälleennäkemisen toivo...

    Eivätkö kaikkinuo juuri ole tekijöitä, jotka saavat tarttumaan uskomattomalta kuulostavaan tarinaan?

    Lahdessa taidetaan parhaillaan puhua valehtelemisesta. Että kirjailijan tehtävä on valehdella. Syvimmiltään ja paradoksaalia kyllä, niin, että valehtelee toden näkyviin. Sillä eikö kirjailijan tehtävä ole myös paljastaa totuus? Jos sellaista nyt on...

    T von L

    VastaaPoista
  2. Seisauttava puheenvuoro näin kesäpäivänseisauksena. Ja viisas. Kiitos, T von L. Jätän syvälle sydämeeni tuon "valehtelee toden näkyviin", jonka tosiaan pitäisi olla meidän kirjailijoiden tehtävä. Kunpa siihen työssään pääsisi mahdollisimman usein!

    VastaaPoista