Meidän on nykyisin melko helppoa hankkia tietoa asiasta jos toisestakin. Esivanhempamme saivat tyytyä mielikuvitukseen, omaansa ja toisten. Syntytarinoista minua koskettavin on lepakon synty.
Kun Luoja oli tehnyt kaikki maailman eläimet ja linnut, jäi vähän tarvikkeita yli. Oli siipeä, karvaa, kynttä ja hammasta. Olihan nekin käytettävä, ja niin syntyi lepakko.
Lepakko lensi lintujen luokse. "Mene pois! Et sinä tänne kuulu. Sinullahan on karvoja ja tissit, mene lehmien luo." linnut huusivat. Lepakko totteli.
"Mene pois!" ammuivat lehmät. "Et sinä meidän joukkoon kuulu, sinullahan on siivet."
Niinpä lepakko uskaltaa lentää vain yön pimeydessä ja ripustautu oksaankin sen alapuolelle, pää alaspäin.
Samanlaisuus oli siis valttia syntykertomuksissa. Vähänkin erilainen ei kuulu joukkoon, on epäilyttävä. Eipä tuosta maailma ole paljon muuttunut.
Toinen lempisyntytarinani on Afrikasta, missä sitä kerrotaan kaikkialla. Se saattaa olla pikkuisen eri muodossa, mutta ajatus on aina sama. Ja jos me kaikki olemme sieltä ammoin lähteneet, tämäkin on kaukaisten sukulaistemme tarinoita.
Kun jumala loi ihmisen savesta, hänen piti tietysti paistaa se, että se pysyisi kasassa. Mutta kun jumala ei ollut moista koskaan tehnyt, ensimmäinen paistos epäonnistui. Ihmisestä tuli aivan liian vaalea, raa'an värinen.
Jumala yritti uudestaan. Nyt tuli jo vähän parempi tulos, mutta ei tyydyttävä vieläkään. Vasta kolmannella kerralla jumala onnistui ja ihmisestä tuli juuri oikean värinen, kauniin ruskea kuin kakku.
Eikös vain taas tarina kerro paljon kertojasta, meistä ihmisistä siis. Oma peilikuvahan se kaunein on ja sanoo, miltä ihmisen pitää näyttää. Tämäkin tarina pätee edelleen, meillä vain paistamisjärjestys olisi toinen.
Ensi viikonvaihde onkin sitten tarinoita täynnä. Minäkin olen Helsingin kirjamessuilla puhumassa perjantaina ja lauantaina kolmeen otteeseen, kaikista tämän vuoden kirjoistani siis. Siitä vielä aikatauluja viikon lopulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti