Enpä tätäkään tiennyt

On tämä Suomen historia sivistysvaltiona vaan melkoisen nuorta, ja aina penkoessani historiaa seuraavaa kirjaa varten törmään uusiin asioihin. Tämä paitsi yllätti, kauhistuttaa edelleen.

Vielä pitkälti 1900-luvun alkupuolella, siis vajaa sata vuotta sitten, vankiloissa oli käytössä raipparangaistus. Myös Hämeenlinnan naisvankilassa se oli. Ja näin se tapahtui:

Vanki sidottiin alastomana kiinni alustaan, hänen suuhunsa tungettiin kapula, ettei huuto kuulu ja päälle heitettiin märkä lakana. Lääkäri, jonka sanotaan suhteutuneen hyvin ikävästi, ylimielisesti ja piittaamattomasti vankeihin, tarttui kiinni vangin ranteesta ilmeisesti tarkistaakseen, ettei nainen vaan kuole käsittelyyn. Sehän olisi ollut vaikea selittää ylemmille vankeinhoitoviranomaisille. Näiden varmistusten jälkeen kaksi miesvartijaa löi rottinkiraipoilla epäilemättä aika estoitta. Kun käsittely oli ohi ja kapula poistettiin suusta, hakatun huuto kaikui joka puolelle vankilassa.

Naisvankila oli tuohon aikaan vanhan linnan kivisen kylmissä ja kosteissa tiloissa. En ole vielä käynyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, jossa säilytetään vankilan aineistoja, mutta sinne aion. Samalla tietysti käyn katsomassa myös entistä vankilan paikkaa, joka tosin ei enää ole entisessä kuosissaan. Kiviseinät ovat kuitenkin siellä edelleen.

Huhhuh! Aivan liian usein joudun miettimään sitä, mihin kaikkeen me ihmiset pystymme.

Kirjoja, silakoita ja perunanituja

Voi blogiparkani. Melkein hylättynä täällä yrittää aina välillä rykiä itseään kuuluviin. On ollut niiin tohinaa. Jos teillä ei pitkään aikaan ole ollut riiviövaiheessa olevaa koiranpentua, voin vakuuttaa sen työllistävän aikamoisesti. Mutta myös hellyttävän ja ilostuttavan, joten saamapuolella tässä sen kanssa ollaan.

Elokuussa ilmestyvä seuraava historiallinen romaanini voidaan kutsua ulkopuolelle lain alkaa olla jo aika hyvin ojennuksessa. Seuraavaksi palstat. Ja tietysti tätä seuraava kirja on aiheeltaan niin äärettömän mielenkiintoinen, että nyt on vuorostaan siihen palo tarttua oikein toden teolla. Aika paljon aineistoa on jo koossa.

Historia on ehtymätön aarrekaivo. Törmään aina johonkin niin innostavaan, että pakkohan sitä on alkaa nuuskia. Ja yleensä nuuskiminen tuo mukanaan halun kertoa asiasta muillekin.

Olin Kirjahyrrän merkeissä lauantaina Velkuan Rysän päällä -tapahtuman kirjailijavieraana. Sää ei tapahtumaa oikein suosinut, kylmä tuuli ja annetut sääennusteet verottivat kansaa, mutta tie Velkualle oli kauneimpia ajamiani. Ja ehkä on hyvä silakoiden seassa muistaa välillä myös kirjojen olemassaolo. Vai onko?

Yöpyminen Naantalin Villa Randalan 1700-luvun puolella rakennetussa pikku tupasessa oli mukava kokemus. Sinne täytyy palata. Historia oikein havisi ympärillä, ja maisemat vieressä nousevalta Kuparivuorelta ovat aina yhtä mahtavat. Onneksi kaikki hotellit eivät ole noita missäpäinmaailmaatahansa persoonattomuuksia.

Pakko kertoa myös yksi hullu juttu: Ryhdyimme eilen perunankasvattajiksi. Kun mies oli helmikuussa joutunut sairaalaan edellisenä päivänä, olin niin sekaisin, että ostin ovella perunoita myyviltä miehiltä 25 kilon säkin perunoita. Meille kahdelle ihmiselle, joilla ei enää ole kylmähuonetta niiden säilytykseen. No, arvaahan tuon, miten siinä kävi. Hyviä olivat, kyllä niitä on vähän ehditty syödäkin, mutta melkoinen osa kasvoi hirmuisia ituja alakerran pimeydestä piittaamatta. En usko, että niin pitkäituiset edes tuottavat satoa, mutta tuonne ne nyt kaivettiin takapihan kukkapenkkiin. Lupaan kertoa täällä, jos saamme ensimmäistäkään mukulaa. Olisihan se kiva kaivaa uusia perunoita suoraan penkistä.

Aurinko paistaa, lintujen äänet täyttävät maiseman, tikka ei onnistunut takomaan pönttömme vahvisteiden läpi tietään kirjosiepon pesään, luonto pursuu heräävää elämää. Juuri nyt tässä hetkessä on hyvä!