Olen siis viettänyt lomaa. Lomaa? Mitä on kirjailijan loma. Eikö silloin muka mietitä tekstejä, käydä välillä sormiharjoittelemassa koneella ja taas mietitä?
Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.
On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.
Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?
Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?
Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?
Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti