Ne kirput ne kirput

Huups! Aika on syöksähtänyt kohti kevättä melkoisessa kiireessä. Laiminlyöty blogi on huono juttu, yritän korjata mitä korjattavissa on.

En ole koskaan aikaisemmin tehnyt kirjaa, jonka sisältö on pitkälti haastattelujen varassa. Arkistot ja kirjastot ovat hyvinkin tuttuja, tämä uutta. Toimittajana olen tietysti tehnyt paljonkin haastatteluja, mutta se on aivan toinen juttu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka toisaalta on hauskaa tavata paljon ihania ja kiinnostavia ihmisiä, tämä ei sittenkään ole minun juttuni. Liian moni asia jää roikkumaan ja odottamaan ensin haastatellun tavoittamista, sitten kommenttia. Vastaukset tarkentaviin kysymyksiin saan jos saan. Kokonaisuutta on hurjan vaikea hallita ja se, jos mikä, ärsyttää. Luulen loppujen lopuksi saavani mukaan lähes kaiken sen materiaalin, mitä alun perin suunnittelin ja onneksi vähän yllättävää ylimääräistäkin, mutta aina välillä olen ollut suorastaan epätoivoinen. Ja se nyt vaan ei ole kivaa!

Pari kouluvierailuakin olen tehnyt tässä kuussa ja jäänyt taas ihmettelemään yhtä asiaa. Miksi julkisuudessa puhutaan etupäässä siitä, miten vaikeita yläasteikäiset nuoret ovat, miten heitä ei kiinnosta mikään eivätkä he lue mitään?

Täyttä puppua! Yläasteilla on edelleen ainakin valtaosa hyvin käyttäytyviä, kivoja nuoria, joita on hurjan hauskaa tavata. Tietysti tässä voi olla pieni siivu harhaa, sillä kirjailijavieraita kutsuvat vain opettajat, jotka ovat itse innostuneita lukemisesta ja koulut, joissa muitakin kuin vain äikänopeja kirjallisuus kiinnostaa. Ja tietenkin on ongelmakouluja, mutta eivät nekään pelkällä valittamisella parane ja ne ovat sittenkin poikkeuksia.

Yhdessä seurassa tässä taannoin oli puhe siitä, miten niin Facebookissa kuin blogeissakin ihmiset ottavat itselleen roolin ja luovat itsestään sen mukaista kuvaa. Epäilemättä. Tämä blogi on lähinnä kirjailijantyöstäni, josta yritän kertoa niin rehellisesti kuin osaan. Joku kirjailija tosin sanoi blogissaan, ettei ketään kiinnosta lukea jonkun kirjailijan kertomuksia omasta työstään. Hän ei sellaista harrasta, vaan puhuu toisten kirjoista ja kirjallisuudesta. Tavattoman hyvä blogi se onkin, mutta olisin minä kiinnostunut hänen omistakin kirjoittamisistaan. Ainakin vähän.

Ja nyt taas viestittämään yhdelle kadonneelle haastateltavalle. Jokohan vihdoin löytyisi.

 

Mitä mä oikein tekisin?

Arki ei pääse nitistämään, kun koko ajan tapahtuu jotain. Sain juuri Haava-lehden, jossa on pakinani, kävin kirjailijavierailulla Norssissa ja Laulua punaisesta huoneesta käsiteltiin Kolmosen Studio55.fi-ohjelmassa. Hankikanto ei aivan jaksanut kantaa minua, kun hortoilin aina välillä humpsahdellen koiran kanssa pellolla. Kati sen sijaan huiteli pitkin hankea ja selvästi nautti. Huomenna olemme lähdössä pidennetylle viikonlopulle Istanbuliin.

Kyllä, juuri tämmöistä elämä saa olla aina välillä. Jatkuvasti en varmaan jaksaisi. Enkä ehtisi liioin keskittyä kirjoittamiseen, joten vähän levollisemmat jaksot ovat myös tervetulleita. Ensi viikko on vielä yhtä hulinaa, seuraavalla toivon vain pääseväni käymään Savonlinnassa. Mutta tässä kuussa on käsikirjoituksenkin valmistuttava. Ei siis ole vaaraa, että menisin keneltäkään kyselemään: "Mitä mä oikein tekisin?"

Yhtä kuitenkin kaipaan. Vanhaa kunnon kotitonttua, joka siivoaisi tämän työhuoneeni yön aikana. Eikö sellaisen nyt kuuluisi olla joka taloudessa? Minne meidän on karannut? Jos se on teillä kylässä, lähettäkää äkkiä takaisin. Vai onko sille voinut tulla burnout?

Vierailu Norssin seiskaluokalla latinistien luona oli hieno kokemus. Todistetusti siis edelleen on koululaisia, jotka lukevat latinaa, käyttäytyvät hyvin, kuuntelevat erittäin tarkkaavaisesti ja tekevät spontaaneja kysymyksiä. Olen toki tavannut paljon ihania nuoria muissakin kouluissa, mutta en vielä kertaakaan latinan lukijoita. En tiennyt sellaisia enää olevankaan. Asiaan kuuluvasti minulta myös kysyttiin: Oletko maisteri tai tohtori? Pihkura kun en muistanut, että Politices magister -todistukseni on silkkaa latinaa. Ovatkohan ne edelleen?

Ilahduin kovasti, siitä että Studio55 otti Laulun punaisesta huoneesta naisten päivänä esiteltävien Nalle Nybergille tärkeiden kolmen kirjailijan ja päivään sopivien kolmen kirjan joukkoon. Kirjoja ilmestyy niin mielettömän paljon, että jokainen julkisuuspisara on tärkeä. Tiedän, mistä kirjoitan seuraavan aikuisten kirjani, mutta työhön pääsen vasta aikaisintaan huhtikuussa. Sormet kuitenkin syyhyävät jo! Aihe on taas niiiin kiinnostava.

Aurinkoa jokaiselle kokoon ja säätyyn katsomatta!

Kirppusirkuksen vankina

Niin voin tosiaan sanoa. Seuraavan lasten, nuorten ja koko perheen tietokirjani aihe on edelleen hauska ja innostava. Tavanomaisen arkistoissa ja kirjastoissa tonkimisen sijaan joudun nyt kuitenkin haastattelemaan ihmisiä, sillä haluamiani tietoja ei löydy valmiista teksteistä. Aikataulu alkaa jo kohta mättää, koska tämän alueen haastateltavat eivät tosiaankaan ole paikallaan pysyvää sorttia.

"Kuule, mä oon just Ranskassa, otetaan yhteyttä myöhemmin." "Me olemme Saksassa eikä vapaa-aikaa juuri ole. Voimmeko palata asiaan." "Olen tulossa Suomeen maaliskuun lopussa. Jutellaan silloin."

Ne ihmiset, jotka olen saanut kiinni, ovat olleet ihania haastateltavia. Kun lähetän tekstiä luettavaksi, ei enää kuulukaan vastausta. He ovat tietysti jo matkalla jossain eikä viestejä juuri nyt lueta.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Kuten olen jo lukemattomia kertoja tunnustanut, uteliaisuus ajaa etsimään vastauksia kysymyksiin. Ja tämäkin on alue, jota en milloinkaan pääsisi seuraamaan samalla tavalla kuin nyt, jos en voisi sanoa syyksi kirjan työstämistä. Kirjojen varjolla olen jo voinut tutustua hurjan monenlaisiin asioihin ja toivon voivani edelleen. Maailmassa on suunnattoman paljon hyviä ja hauskoja asioita kerrottavaksi, pahat kerrotaan joka päivä uutisissa.

Tänään pääsen taas jututtamaan ihmistä, jota kaikki häneen tutustuneet kiittävät ja kehuvat. Kunpa nyt vain osaisin tehdä oikeanlaisia kysymyksiä.

Mutta hauskinta juuri tässä työssä on odottaa jännityksellä millainen kirjasta loppujen lopuksi tulee. En tosiaankaan tiedä sitä vielä itsekään. Sen täytyy kuitenkin selvitä viimeistään ensi kuun loppuun mennessä, joten ei tässä enää pitkään ihmetellä.

Kirppusirkuksen vanki on puhunut.

Naputtelua hangen sisällä

Kohta alan tuntea itseni muumiperheen jäseneksi, jolla on lupa peittyä lumeen ja joko nukkua tai puuhailla omassa rauhassaan mieleisiään asioita. Meiltä ei nimittäin kohta enää pääse minnekään. Aura-autoa ei ole näkynyt, ei kuulunut. Usein se ensimmäiseksi juuri kuuluu, sillä koiralla on tarkat korvat ja aura-auton outoja ääniä on tietysti haukuttava äänekkäästi.

Sisareni asuu Bostonin lähistöllä Cambridgessa Ma, lähes Harvard Universityn alueella. Siellä lumi tulee kunnon sateina, teille muodostuu metrin kerros, koulut suljetaan eikä työpaikoillekaan pääse kuin lähimmille kahlaamalla pitkin kapeita polkuja keskellä katua. Kun me siis taivastelemme näitä määriä, muistan aina verrata tätä sikäläisiin oloihin. Silti se ei auttanut tänäänkään yhtään kahlatessani koiran kanssa hangessa läkähdyksiin asti. Minä olin se läkähtyjä, koira nautti.

Otsikoin nämä puheenvuoroni usein Kirjailija tekee sitä tai tätä, koska olen päättänyt kirjoittaa kirjoittamisestani. Se vain tahtoo unohtua tuon tuosta. Otsikko vaatii minua pysymään asiassa, mutta en aina kuule kunnolla. Ex-äänitarkkailijan kuulossani ei tosiasiassa ole mitään vikaa, vika on valitettavasti korvien välissä.

Elän parhaillaan kirjailijan osani ikävintä vaihetta eli aikaa kirjan ilmestymisen jälkeen. Luen joskus jonkun muun vakuutteluja siitä, etteivät kriitikit vaikuta elämään millään tavalla, joku ei edes halua lukea niitä. En valitettavasti kuulu tuohon joukkoon enkä ole aivan varma, kuinka moni vakuuttelijoistakaan kuuluu. Tosin vielä en ole odottanutkaan mitään, mutta vähitellen tiedän hermostumiseni lisääntyvän. Minulla on ratkaisuihini perustelut, mutta kukapa niitä kyselee. Jokainen pitää tai ei pidä aivan oman ajattelunsa ja mieltymistensä mukaan. Eikä kukaan kysy minulta, miksi näin. Niin se kuuluukin olla, mutta joskus se silti on vaikeaa hyväksyä.

Onneksi teen täyttä vauhtia työtä seuraavan kanssa. Tänään näin jo kuvittajan ensimmäisen ehdotuksen kanneksi sekä läpi kirjan seikkailevaksi hahmoksi. Pidin niistä taas hurjasti. Laura Valojärvi on taitava ja täynnä ideoita. Tulin niiiin iloiseksi. Olen siis hautautumassa lumeen iloisella mielellä. Se nyt on ainakin hyvä!

Kirjailija urakoi

Terhi puhui tuolla FB:n puolella kirjojen urakoimisesta. Vastustin ajatusta, mutta myöhemmin jäin miettimään asiaa. Tottahan se on. Urakkatyöntekijöitä me olemme, ei siitä mihinkään pääse.

Sillä näinhän urakka menee:
Joko urakan tekijä tai teettäjä ottaa yhteyttä toiseen osapuoleen ja ehdottaa työtä. Tässä tapauksessa siis kirjan tekemistä jostain tietystä aiheesta. Osapuolet neuvottelevat asiasta ja löydettyään yhteisen hengen tekevät urakkasopimuksen. Siinä määritellään ajankohta, jolloin urakan pitää olla valmis ja palkka, mikä siitä maksetaan. Kumpikin osapuoli allekirjoittaa sopimuksen ja sen jälkeen puuttuu enää valmis työ. Meidän kohdallamme paperia tosin kutsutaan kustannussopimukseksi.

Joku urakoi niin, että antaa vasta valmiin urakan nähtäväksi, toiset näyttävät keskeneräistä ja neuvottelevat jatkosta. Mennäänkö eteenpäin juuri näin, vai viilataanko vähän toiseen suuntaan? Taitonsa jo näyttänyt tekijä saa varmasti työhönsä vapaammat kädet kuin sellainen, jonka taitoja työn teettäjä ei oikein tunne. Ammattitaitoinen työntekijä tietää jo tehdessään, että valmiiseen työhön toinenkin osapuoli voi olla vain tyytyväinen.

Tässä se iso ero sitten tulikin. Monta kirjaa kirjoittanutta kirjailijaa voi varmaankin pitää ammattinsa osaavan työntekijänä, mutta silti me olemme aina yhtä epävarmoja taidostamme. Miksi? Urakoiminenkin tuntui ajatuksena tökkivän. Mehän olemme sydänverellä kirjoittavia Taiteilijoita, jotka Luovuus pakottaa kirjoittamaan. Teemme työmme varsin usein ilman sopimustakin ja tarjoamme pamppailevin sydämin valmista työtä ostettavaksi. Kaiken lisäksi meidän ei tosiaankaan kannata ruveta laskemaan tuntipalkkaa työllemme, sillä silloin olisi useimmiten todettava: "Tämä urakka kusi tosi pahasti". Onneksi apurahat auttavat sen verran, että työnteossa on ylipäänsä jotain järkeä. Mutta urakan antajan markkinat nämä ehdottomasti sittenkin ovat.

Vai ovatko? Kumpi lopulta määrää siitä, saako kirjailija käsikirjoituksensa julkisuuteen, kustantaja vain lukija?

Aargh! Urakkasopimuksen allekirjoittavat joka tapauksessa kirjailija ja kustantajan edustaja, ja urakastahan minä olin puhumassa. Lukijan kanssa meidän ei onneksi tarvitse neuvotella siitä, minkä osuuden hän meille kirjastamme soisi. Urakoijia me siis olemme. M.O.T.

Vai onko joku toista mieltä?

Kirjailija poimii kypsän hedelmän

Hän on täällä tänään. No, juu, olisi pitänyt sanoa se, mutta en voi. Ei noin painotuoreesta kirjasta, juuri käteen saadusta Laulu punaisesta huoneesta, ei. Aivan varmasti olen puolueellinen arvostelija, mutta minusta Päivi Veijalaisen toteuttama kansi on hieno, vaikka vähän pelkäsin sen tummuutta. Saatte sanoa, jos olette toista mieltä, ja saatte vaikka ette olisikaan.

Yleensä maltan odottaa kirjan tulemista, vaikka aika usein se on ollut kaupassa ennen kuin olen itse edes nähnyt uusintani. Nyt en malttanut, vaan kiisin läpi hyytävän pakkasen hakemaan yhden Minervalta. Niin kuin kirjan näkeminen muka olisi parista päivästä kiinni, kun olen tehnyt sitä sentään parisen vuotta. Mutta oli se.

Nyt olen iloinen.

Uuden kirjan, vallankin näiden suuritöisten aikuistenkirjojen saaminen valmiina käteen on jollain lailla liikuttava hetki. Ensin oli idea, jota lähdin selvittelemään. Sitten ryhdyin kirjoittamaan, ja tarina alkoi osin elää omaa elämäänsä. Hahmot tulivat minulle melkeinpä lihaksi ja vereksi. Tiedän tarkalleen miltä he näyttävät ja millaisessa ympäristössä elävät. Ja lopulta olivat ne viimeisen tarkastamisen hetket, jolloin olen kaikkein epävarmimmillani. Nyt hän (aivan, edelleen hän) on vihdoin tuossa.

Vielä kirjan kohtalo ei jännitä, mutta sekin vaihe tulee, rakas lukijani. Tulet huomaamaan sen ennen pitkää. Ehkä siihen on jo vähän tottunut vuosien varrella, mutta auttaako se mitään? Onko ensimmäisten palautteiden odottelu jotenkin helpompaa näin monen kirjan jälkeen. En osaa vastata tuohon varmasti, mutta saattaa se pikkuisen olla. Kysykää uudestaan muutaman kuukauden kuluttua. Silloin vastaus voi olla toinen.

Tämä vuosi on aika hauska. Ensin tuli Histamiinin luolaseikkailu viime kuussa. Nyt, kuukauden tuskin vaihduttua tämä Laulu punaisesta huoneesta aikuisille, ja kesäkuussa on vielä tulossa tietokirja nuorille. Sen tekeminen on juuri nyt täydessä vauhdissa. Lajin vaihtaminen pitää kirjoittamisen, voisi kai sanoa tuoreena itselle. En varmasti pääse leipiintymään.

Mutta tänään: Iloitkaa kanssani. Laulu punaisesta huoneesta on valmiina kädessäni!

Histamiinin itsenäiset retket

Olen jo moneen kertaan matkan varrella ehtinyt pohtia sitäkin, miten minun aivoituksistani syntynyt hahmo, Histamiini, on lähtenyt aivan omille retkilleen. Jossain vaiheessa sille ilmestyi useammankinlaisia sivupersoonia, joista olisin voinut vaikka närkästyä, jos ei olisi naurattanut.

Ensin tietysti Raninin Matti antoi sille ihanasti omaa persoonaansa televisiossa. Ja siivet, niin voin rehellisesti sanoa. Jossain vaiheessa kuulin, että sitä käytettiin paljonkin erilaisissa esityksissä, niin kuin hahmoja usein käytetään, täysin, no sanotaan nyt vaikka nätisti, että luovasti. Joku aivan ilmeisesti teini-ikäinen kaveri loi Histamiinille nettisivun, joista ei seksiä puuttunut, jne. En silti varmasti tiedä kuin pienen osan siitä, missä kaikkialla se on haahuillut.

Kuten arvata voi, minua ilostuttaa suuresti se, että Histamiinin fani-sivu Facebookissa rikkoo tuossa tuokiossa 20 000 rajan. Juuri tätä kirjoittaessani sivulla on 19 975 tykkääjää. Aika hurja juttu! Julistankin nyt kilpailun siitä, kuka arvaa lähimmäs hetken, jolloin 20 000 tulee täyteen.  Palkinnoksi lähetän viimeisimmän Histamiini-kirjan, Histamiinin luolaseikkailun, joka ilmestyi tässä kuussa.

Histamiini kanssa olenkin ikuisen kysymyksen ääressä. Mikä antaa jollekin hahmolle näinkin pitkän elämän, sillä Histamiini täyttää nyt keväällä jo 33 vuotta. Sen ensiesiintyminen oli Kukkaset-sarjan välijuontajana yhdessä Eija Ahvon kanssa 1979. Mutta vaikka en vastausta tiedäkään, vilpittömän iloinen voin silti olla. Ja olen myös!

Mutta siis, milloin Histamiinilla tulee 20 000 tykkääjän raja täyteen, tunnin tarkkuudella. Vastaukset tänne tai FB:n puolelle!