Kirjoista ja kristallikruunuista

 Yritin kovasti katsoa jotain, mutta ei onnistunut. Hämärä verkosto sotki näkymän. Aikani yritettyäni huomasin syyn. En ollut muistanut avata silmiäni.

Niinpä niin. Tuo tapahtui viime yönä unessa, mutta pätee myös hereillä. Monessakin eri yhteydessä on terveellistä avata silmänsä kunnolla ja katsoa, eikä vain hajamielisesti vilkaista. Tässä ajassa tuntuu olevan erityisen paljon sellaista, jota pitää katsoa hyvin tarkkaan ennen mielipiteen muodostamista. Eikä senkään jälkeen voi olla varma.

Siitä miten kirjamessut tänä vuonna sujuivat, on ollut helppo muodostaa mielipiteensä. Olen katsonut muutamia haastatteluja, ja onhan siellä ollut katsottavaa. Esimerkiksi Karo Hämäläisen Linna-kirja täytyy hankkia haastattelun katsottuani, niin hyvä ja rennon informatiivinen keskustelu hänellä oli Antti Majanderin kanssa. 

Sen sijaan lastenkirjojen osalta en ole tyytyväinen messujen antiin. Tuntuu, että aina vain saa hokea samaa: lukevista lapsista tulee lukevia aikuisia. Jos lastenkirjat unohdetaan, ei se ainakaan lukemista palvele. Eikö tässäkin olisi syytä päättäjien avata silmänsä. Tänä vuonna on tullut monia lastenkirjoja, jotka olisivat ansainneet paikkansa kirjamessuilla. Luulisi lisäksi koulujen ympäri Suomea voivan käyttää paremmin kirjamessujen antia hyväkseen nimenomaan tässä virtuaalimuodossa. MIKSI lastenkirjojen osuus oli niin vähäinen? Tästä kirjoitti lastenkulttuurivinkkari Vaidekin omassa blogissaan.

Samaan moiteluokkaan kuuluu nykyisin myös kirjastojen lastenkulttuuria käsittelevien lehtien osuus. Esimerkiksi Lastensuojelun keskusliiton julkaisemaa Lapsen maailmaa näyttäisi tulevan vain muutamaan pääkaupunkiseudun kirjastoon. Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden tilanne on jokseenkin sama. Määrät ovat vähentyneet vuosi vuodelta. 

Syksy sentään on hellinyt lämmöllään. Silti ne monet uimarit, joita näen koiruuslenkillämme lähes joka päivä, saavat ihoni usein kananlihalle. He tosin vakuuttavat olevansa uinnin jälkeen aina kuumissaan ja tallustelevat tyytyväisinä märät jalat paljaina kohti kotejaan. Huh!

Koiruuslenkeistä Tesseen, niiden varsinaiseen tärkeään syyhyn, jota kiitän päivittäin ulosraahaamisestani. Eilen tuli jo täyteen 2/3 vuodesta, eli Tesse on nyt kahdeksankuinen. Aamulla juon hätäisesti vähän kylmää kahvia piparin kanssa, ja pian sen jälkeen ollaankin jo lenkillä. Säällä kuin säällä on ainakin toistaiseksi tehty noin kolmen kilometrin lenkki (ja pari saman pituista lisää päivän kuluessa). Siellä aina herään ja vasta lenkin jälkeen on vuorossa kummankin aamupala. 

Kuvassa Tesse on kaverinsa Millin kanssa. Tesseä vähän vanhempi Milli, 11 v,  kastui vähän tulomatkalla meille ja on sen vuoksi huolellisesti kääriytynyt pyyhkeeseen.

Tähän vielä Ruth Snellmanin ohjeita kirjasesta Nainen ja hänen kauneutensa, julkaisuvuosi 1934:

Oikea suurmaailman nainen onkin hyvin varovainen käyttäessään korujaan. Koskaan hän ei käytä niitä päivisin; aistikas sormus, ohut rannerengas tai helmikaulanauha tai kaulaketju riittävät. Sitä vastoin iltaisin ottaessaan osaa juhlatilaisuuteen tai muuhun sellaiseen - t.s. iltapuvun kanssa - Koristeet ovat suorastaan välttämättömiä. Tämähän onkin selvää, sillä kirkkaiden kristallikruunujen valossa säihkyvät jalokivikorut häikäisten ja helmet luovat kuutamoista hohtoaan lumoavasti. - Hyvä maku korujen käytössä antakoon kuitenkin jokaiselle naiselle vissit ohjeensa.

Ettäs tiedämme, kun taas kirkkaiden kristallikruunujen valossa pääsemme juhlimaan.

Pienen juhlan aihe on tämäkin

 Ostin mansikoita, jotka eivät maistu erityisen makeilta eivätkä kovin vahvasti mansikoiltakaan. Sitä mieltä tuo viereinen tuntuu itsekin olevan. 

Tai sitten se vaan on hurjan ujo mansikkainen, kuten alemmasta kuvasta voisi päätellä. Riippuu tarkastelukulmasta, niin kuin vähän kaikki tässä maailmassa. Ja tarkastelukulmiahan riittää. Niin kuin riittää makujakin,

Onneksi niitä erilaisia makuja riittää. Mitä tästä elämisestä tulisi, jos kaikki haluaisivat aina samaa. 

Juhlan aiheesthan otsikko lupaa minun puhuvan eikä mansikoista. Kyllä vain. Olen saanut suuren huolen pois harteiltani, sillä pitkän etsiskelyn jälkeen löysin miehen kaatamaan kesämökkitontin vaaralliset puut. Yksi niistä oli valtavan korkea ja jo laho. Sen kaatosuunta hänen oli valittava tarkkaan. Jos se kaatuisi yhteen suuntaan, vanha mökki olisi vaarassa, jos toiseen, uusi mökki. Jos kolmanteen, se kaatuisi sähköjohtojen päälle ja neljännessa rysähtäisi laiturille.

Niin vain pieni kolo sentään löytyi ja minulle kohosi hiki pintaan, kun odotin puun kaatumista. Tietysti se meni tarkalleen ssuunniteltuun paikkaan. Eihän kaataja muuten olisi moninkertainen Suomen ja maailmanmestari työssään. Huh-huh! Vilpitön ihailuni sellaiselle taidolle.

Toinen juhlan aihe on se, että huomasin tämänvuotisen selkokirjani osuneen 25 vuoden päähän ensimmäisestäni Onni on Omenatiellä. Ja siinä yhteydessä mietin taas, miten hienoa on, että meillä on nykyisin kustantajia kuten Avain, joka on ottanut ohjelmaansa enemmänkin selkoa. Sen tarve on kasvanut monesta syystä. Lasten kohdalla  huomataan tarve jo ajoissa, ja sitä osataan nykyisin käyttää myös ikääntyvän väestön lukemisongelmiin. Pelkästään näön heikkeneminen voi viedä lukuilon, mutta selkokirjojen iso kirjainkoko ja selkeät rivivälit auttavat. Lisäksi niiden määrä, joiden kotikieli on muu kuin suomi on myös koko ajan lisääntynyt.

Onni on Omenatiellä -kirjan julkaisi Kirjastopalvelu ja se oli ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen selkokirja, josta oli kritiikki Hesarissa. Kritiikkejä ei ole viime aikoinakaan paljon näkynyt, mutta jonkin verran on sentään käyty keskustelu selkokirjojen merkityksestä. Sillä totta se on: Jokaisella täytyy olla oikeus lukemisen onneen. Omenatiellä tai aivan missä vain.

Tänä vuonna minulta on siis tullut neljä kirjaa, ja olen uskonut, ettei sellaista ole aiemmin tapahtunut. Onpa sittenkin. Vuoteen 2008 osui sama määrä. Silloin tuli Kummisisko, Pähkinäpuinen lipas, Suomalaisia suurnaisia, selkokirja sekin ja Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928.

Eikö tässä nyt ollutkin pienen juhlan aihetta, varsinkin kun periaatteeni on: Aina on juhlittava, jos siihen suinkin on aihetta! Murheen aiheita riittää aina ainakin jossain määrin.

Valmiina jouluun?

 Mepä ollaan. Jouluinen Into-tontun ilmalento, neljäs kirjani tänä vuonna, on ilmestynyt. Jihuu!

Aina nuo kirjapaketit pystyvät yllttämään. Puhelin kilahti eilen ja siellä oli ilmoitus noudettavasta paketista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en varmasti ole tilannut mitään viime aikoina. Seuraavaksi heräsikin jo utelias odotus. Entä jos se onkin Into. Ja sehän se oli. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin lähteä hakemaan sekä pakettia että sampanjapulloa. Ystävätkin ehtivät illaksi iloitsemaan kanssani. 

Kirjan kuvittaja on Harri Tarkka, ja minä sitten pidän hänen aivan omanlaisesta tyylistään. Siinä on mukana vauhtia ja hauskaa rentoutta. En ole nähnyt Harria työnsä ääressä, mutta tuskin hänellä kovin syvää ryppyä otsassa on voinut olla kirjan kuvia tehdessään. 

Harrin kanssa meillä on muutakin yhteistä. Hän on tyttärenpoikani kummi, ja sitä kautta häneen tutustuinkin. Aikani toivoin mielessäni, että tekisimme kirjan yhdessä ja lopulta ehdotin sitä hänelle. Kaksi Intoa on siitä jo tuloksena. Meidän pitäisi oikeastaan yhdessä ojentaa kirja Artulle, vaikka hän ei enää lastenkirjaiässä olekaan. 

Alla olevan kuvan otin koiruuslenkillä. Siitä on hauskaa tarkastella, mikä kaisloista on kuvajaista ja mikä itse kaislaa. Tänä syksynä on ollut niin paljon ihania ilmoja, että lenkkimme alkavat olla jo melkein huolestuttavan pitkiä. Ne vievät melkoisesti aikaa, vallankin kun toisen meistä on nuuskittava kaikkea kaiken aikaa. On se onneksi jo oppinut vähän tottelemaan ja saatamme joskus päästä muutamia satoja metrejä aivan reipasta vauhtia, kunnes tulee melkein käden irti repäisevä pysähdys.

Yksi lenkkisuunta on minulle erityisen mieleinen. Jonkin matkaa tiestä on omakotitalo  ja niiden välissä pieni metsikkö. Puiden kätköön on rakennettu reilun kokoinen maja puuhun. Maja on hyvin tehty, siinä on jopa sievät verhot ikkunoissa. Majan alle on kiinnitetty hevonen. Hevosen runko on korkeahko puupukki, jonka päällä on tumma vaate ja sillä satula. Hevonen riemastuttaa aina sen nähdessäni. Joku on nähnyt vaivaa, sillä melkoisella varmuudella avuksi on tarvittu aikuinen tai ainakin melkein aikuinen, ennen kuin niin hienoon tulokseen on päästy. Valitettavasti en voi hiipparoida ottamaan kuvaa, sillä tunkeutuisin silloin toisten tontille.

Pian tuon näkymän jälkeen toisen omakotitalon pihalla on Muumien torni, jonka toisesta kerroksesta pääsee alas laskettelemalla liukumäkeä. Hieno on sekin.

Poikani kertoi mukavan jutun, jonka haluan jakaa. Hänen ystävänsä ottaa hoivatakseen löytökissoja. Ei kovin monia kerralla, mutta useampia kuitenkin. Nyt hänelle oli tullut kantava narttu, joka  synnytti pian seitsemän pentua. Viimeisenä syntynyt oli hyvin pieni ja pieneksi se on jäänytkin, kehittyykin vähän muita hitaammin.

Nyt pennut ovat jo sen kokoisia, että tuovat ylpeinä saalista näytettäväksi, hiiriä tietenkin. Pikkuinen ei ollut tuonut vielä mitään, kunnes vähän aikaa sitten kantoi ylpeänä kotiin ensimmäisen saaliinsa, kastemadon. Tietenkin se sai aivan yhtä suuret kehut kuin muutkin ja tuntee varmaan olevansa jo melko iso kissa. 

Nyt takaisin työn kimppuun. Olen lukenut taas niin upeita saaritapahtumia ja tarinoita, että iloitsen tästä työstäni joka päivä.  Meneillään on Jurmo, missä olen Histamiini-purjeveneellämme käynyt lukuisia kertoja. Sen historiasta en ole tiennyt juuri mitään, vaikka sitä löytyy paljon ja hyvin mielenkiintoista. Alan tietää. Ainakin jotain.

Nautitaan tästä lämpimästä syksystä!

Kirjailijan onnenhetkiä

 Olin  kirjailijavieraana Orimattilassa. Ja voi, miten iloiseksi ja onnelliseksi käynti minut teki. Eivät lapsilukijat ole minnekään hävinneet. Oikeanlaisella kannustuksella he löytävät kirjat juuri kuin ennenkin. Tämmöisiä hetkiä elin:

Eilen 18.9. oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivä. Suomen tietokirjailijat tarjosi kahdenkymmenen kirjailijan  vierailuja kirjastoille, ja minä pääsin vierailulle Orimattilaan, josta äitini suku on kotoisin. Sitä ei tietenkään kukaan muu kuin minä tiennyt etukäteen, joten jo se antoi pienen kivan lisämausteen käyntiin.

Minun piti olla perillä 8.30, sillä olin lähdössä mukaan kirjastoauton perjantaikeikalle kolmelle ala-asteelle. Kirjaston löytämisessä oli tosin pieniä ongelmia, sillä se on Kulttuuritalossa, mutta tielle ei  kirjaston kyltti näkynyt. On se siellä, kun osaa katsoa. Minä en auton ratissa osannut. Sain kuitenkin ohjeet kahdelta varmaan lukiolaistytöltä, joille auton ikkunasta huusin oikein: Aapuaa!

 Ja kun starttasimme, miten taas sattuikaan! Ensimmäinen koulu oli Pennalan ala-aste. Juuri Pennalassa sukujuureni ovat. Kirjastoauton kuljettaja, Tapio Laine oli rento ja iloinen kaveri, joten matkanteko hänen kanssaan oli hauskaa. Olgaksi nimetty auto kiidättää kyljessään orimattilalaisen kirjailijan, Mila Teräksen luomaa ja Karoliina Pertamon kuvittamaa Olga-oravaa.  

Heti Pennalassa yllätyin iloisesti. Opettajat palauttivat kirjoja korien täydeltä. Niitä oli luettu yhdessä. Lisäksi lapsilla oli itse lainattuja kirjoja isot pinot. Uusien kirjojen lainaaminen oli myös vilkasta ja joukossa oli niin tyttöjä kuin poikia. Tapio sai tehdä töitä vauhdikkaasti, että seuraavatkin ehtisivät autoon.

Sama toistui muillakin pysähtymispaikoilla. Lisäksi minä sain kertoa tietokirjapäivästä ja siitä, miten tietokirjoja tehdään. Vilkasta keskusteluakin syntyi, vaikka millään ryhmällä ei ollut aikaa liiaksi. Ryhmiä kun ei mahtunut autoon kerralla paljon kymmentä enempää.

Kouluvierailut ovat aina mukavia ja kyllä niissäkin näkee, miten innostuneita lapset ovat lukemisesta. Me kirjailijat tosin saatamme saada jopa hieman liian positiivisen kuvan asiasta, sillä koulut, joissa lukemista ei kunnolla kannusteta, eivät "tuhlaa" rahojaan kirjailijavierailuihin. Mutta onneksi on tällaisiakin kokemuksia kuin nyt Orimattilassa. Lainatut kirjapinot olivat varmasti aitoja. Nostan kaaressa lippistäni sekä Orimattilan kirjaston väelle että lasten vanhemmille ja opettajille. Hurraa Orimattila!

Myös Kulttuuritalon taidemuseopuolella yllätyin. Siellä on hieno kokoelma eturivin taitelijoittemme töitä aina 1800-luvun alusta 1950-luvulle. Ilmari ja Toini Wall-Hakalan kokoelmaa kannattaa muuallakin asuvien käydä katsomassa. Vakuudeksi kuvia voi kurkata etukäteen kokoelman virtuaalinäyttelystä, mutta se ei missään nimessä pärjää sille, että työt näkee aitoina edessään. Maalauksia ja piirustuksia on yli 170 ja veistoksia noin 60. Suosittelen lämpimästi.

Lämpimästi kiitän myös kirjasto- ja kulttuuritoimen johtaja Minna Sirnöä, joka museon puolella haastatteli minua virtuaaliseen jakeluun ja oli kaikin puolin muutenkin mukava. Niin kuin olivat myös  kirjastonhoitaja Elina Kelovesi ja museopuolen ihanat naiset. Muistelen käyntiäni iloisena vielä monet kerrat!

Kiire kannustaa

Jahas. Onnistuin poistamaan jollain väärällä sohaisulla edellisen postaukseni Vaikeat valinnat tehty. Eipä tuolla nyt mitään kuolematonta ollut, näitä tavallisia turinoita vaan, mutta en näköjään löydä sitä mistään roskakoristakaan. Kyllä katumusnappi pitäisi olla olemassa kaikenlaiselle tekemiselle, ei vain blogin kirjoittamiselle.

Enää olisi tehtävä yksi saariretki Kotkan edustalle. En ehdi lähipäivinä, ja sen jälkeen uhkaavat kehnohkoilla ilmoilla saarivierailua ajatellen, mutta eiköhän syyskuussakin välillä aurinko paista. Tällä hetkellä pähkäilen, mitkä pari saarta minun on kirjoitettava jokseenkin valmiiksi ensimmäisinä, että kuvittaja saisi niistä ideaa kansikuvaa varten. Meillä oli väärä aikataulu kannelle, joten sen kanssa tulikin kiire. Toisaalta kiire on paras kannustaja, joten ei tämä minusta pahalta tunnu.

Kiireeseen suhtautumisessa kirjailijat eroavatkin äärilaitoihin toisistaan. Tunnen pari, jotka eivät taitaisi saada koskaan kirjoitettua kirjaa valmiiksi asti, jollei aikataulu painaisi raskaasti päälle. Toisille sellainen tilanne taas on melkoinen ahdistus. Minua ei haittaa, mutta en sitä vakituiseksi kumppaniksi sentään haluaisi.

Onneksi tästä kirjoitustuoliltani on suurenmoinen näkymä ulos. Voin nytkin tuijotella upeita, aina uudeksi muuntautuvia pilvimuodostelmia ja sinistä taivasta tai rauhoittavan hiljaa huojuvia koivun latvoja. Virtaavan vedenkin sanotaan tekevän mielelle hyvää. Koiranpentuni täyttää tänään puoli vuotta, ja siitä on tullut jo oiva lenkkikaveri. Kolmella lenkillämme kertyy päivittäin yhteensä lähes kymmenen kilometriä, eikä niitä tarvitse kävellä kadun tai vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa pitkin. Kävelemistähän suositellaan vahvasti nimenomaan ajattelun virkistämiseksi. Joten jos en saa kunnollista aikaan, syy ei ole ainakaan olosuhteissa! - Toivooko joku minulta ilmoitusta, jos taloyhtiössäni tulee asunto myyntiin?

Tesse, 6 kk 💖                                   Raili ja kaveri

Julia-ahman lukuinto

Suuri ja pieni ahma -kirjan julkistustilaisuus Ähtärin eläinpuistossa oli rento ja iloinen tilaisuus. Toimittajat ja muut mukana olleet kyselivät aktiivisesti. Syntyi hyvää keskustelua ja paljon naurua. Tuntui, että koko joukko oli vilpittömiä ahman ystäviä.

Kiitos Ähtärin eläinpuistolle ja kaikille osallistujille! Jäi hyvä mieli.

Ahmojen hoitaja Tiina Sarkkinen oli  myöhemmin kokeillut, kiinnostavatko kirjat myös Juliaa. Kyllä vain. Ahmahan on utelias, joten Julia halusi napata Meren ja ikävän kiertolaiset -kirjani itselleen lukeakseen sen omassa rauhassaan. Ehkä vasta illalla olkivuoteella selällään. Julia livisti kirjan kanssa vauhdikkaasti, mutta kuljetti sitä niin hellästi, että Tiina sai lopulta kirjan takaisin vain muutamilla hampaanjäljillä koristeltuna. Oikeastaan haluaisin pyytää kirjan muistoksi itselleni, mutta koska siinä on omistuskirjoitus Tiinalle, en sentään tee sitä. Muistattehan vanhan kansan sanonnan: "Joka ottaa ja antaa, se kanan paskan kantaa." En halua moista. Ylimmän kuvan Tiina on jo julkaissut eläinpuiston Facebook-sivuilla. 

Ähtärin eläinpuistossa sattui juuri sinä päivänä olemaan kaikkien aikojen yleisöennätys. Jonot olivat pitkiä ja parkkipaikat tupaten täynnä. Eläinpuiston poluilla oli silti rauhallinen tunnelma. Edes lasten itkua ei kuulunut, mikä yleensä tapahtumissa lasten kanssa on normaalia.

Saksassa asuva tyttäreni antoi tunnustusta myös vanhemmille. Lapsille ei kertaakaan huudettu eikä heitä komenneltu.


Olin yrittänyt löytää yöpymispaikan meille neljälle ja kahdelle pikku koiralle välille Ähtäristä Raippaluotoon, mutta en onnistunut. Jos vapaata olisi ollut, ei huolittu koiria. Ähtäristä olin löytänyt yhden pienen huoneen vailla mukavuuksia, joten siihen oli tyydyttävä. Seuraavalle päivälle tulikin sitten ajoa liian kanssa.

Olen nyt tekemässä Suomen lasten aarresaaaret -kirjaa ensi keväälle. Suomen ainoa Unescon luonnon maailmanperintölistalle päässyt Merenkurkun saaristo kuuluu kirjaan ilman muuta. Käynti siellä kannattaa jo Raippaluodon sillan vuoksi. Se on Suomen pisin ja aivan omannäköisensä. Kunpa sen näkisi joskus vielä valaistuna. Raippaluodon suuntaan ei onneksi ollut sellaisia autojonoja kuin Turun saaristossa, jopa Saltkaretin näköalatorniin saattoi kavuta vaikka turvavälit muistaen. Kapuaminen kannattaaa sekin, sillä merimaisema sieltä katsottuna on aivan omanlaisensa. Täällä jääkauden vaikutukset näkyvät parhaiten koko maapallolla.

Jos ette enää tänä kesänä ehdi, suosittelen Raippaluodon vierailua ensi vuonna. Saimme kaiken lisäksi ravintola Arkenissa Svedjehamnissa aivan hurjan hyvän lounaan. Vähään aikaan en ole niin maukasta syönyt. Jokainen meistä valitsi erilaisen ja kehui omaa annostaan vuolaasti.

Matkareittimme ei mennyt pitkin tylsiä moottoriteitä, joten saimme ihailla vaihtelevia kulttuurimaisemia lähes 700 kilometrin verran. Maisemat olivat tosiaan monenlaisia ja alueelliset kulttuurierot näkyivät selvästi. Onneksi meitä oli kaksi ajamassa, mutta jo pelkkä istuminen riitti. Olin aika väsy perillä, mutta hyvä mieli korvasi vaivat. Onpahan taas mitä muistella.

Suuri ja pieni

Minulla on ilo esitellä: Hän on täällä tänään!

Tätä kirjaa olen tehnyt hyvin uteliaana ja suurella ilolla. Satunnaisen kymmenen vuotta sitten tapahtuneen lyhyen tapaamisen jälkeen vasta nyt todella löysin ahman. Se otti minut lempeästi pikku tassuihinsa ja kynsiinsä - jotka kansikuvassa näkyvät hyvin - aivan kokonaan.

Ahma on hauska, leikkisä, aika salaperäinen ja erittäin uhanalainen metsiemme ihme. Se on suurpedoistamme pienin ja näätäeläimistämme suurin. Euroopassa sitä esiintyy Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, mutta niin huonon maineen me olemme sille antaneet, että jopa saksan kielessä sen on nimi ahmatti.

Tämän kirjan tekeminenkin on poikennut kaikista aiemmista. Vakiokustantajani epäilivät, ettei se maineensa vuoksi kiinnosta ketään. Olin jo varma, että joudun tekemään ensimmäisen omakustanteen, mihin tosin olin saanut VaLas-yhteisön Sari Peltoniemeltä ja Antti Tammelalta sekä Anne Leinoselta paljon tärkeitä vinkkejä. Luonnonystävä ja kustantaja Heikki Savola Robustos Kustannuksesta tuli viime tingassa mukaan. Olin jo silloin saanut Ähtärin eläinpuistosta upeita kuvia ja löytänyt graafikko ja luonnonkuvaaja Sami Säilyn taittajaksi. Samin mukana kirjaan tuli lisää ymmärrystä ahmojen asuinalueista.

Voin täydellä syyllä sanoa, että tätä kirjaa on tehty rakkaudesta monipuoliseen luontoomme ja sen tärkeänä osana ahmaan, joka oli jo vaarassa kuolla meillä sukupuuttoon. Kirja on tehty ala-asteelaisille, mutta veikkaan, että suurin osa vanhemmistakin saa siitä paljon tietoa ahmasta.

Kuten näette olisin valmis vaikka kirjoittamaan oodin ahmalle, jos se jotenkin auttaisi siihen, että kirja löytäisi tiensä lukijoiden pienempiin tai isompiin käsiin. Ahman vuoksi.