Argh, argh! Niskat jumissa, oikean käden ranne hermoilee. Kansalliskirjaston mikrofilmin lukulaitteet on tarkoitettu vain täysin epänormaalisti kehittyneille ihmisille. Niitä joutuu lukemaan niska kenossa, teksti on hämärää ja oikea käsi koko ajan koholla veivaamassa filmiä eteenpäin. Uh! Kuuden tunnin sessio totisesti ylittää sietokyvyn. Monta päivää peräkkäin on yksinkertaisesti liikaa.
MUTTA voi että on ollut kiinnostavaa lukea vuosien 1944-45 Keskisuomalaisia. Esimerkiksi mainoksen hokema: Mitä tänään syötäisiin? saa aivan uuden merkityksen. Varkausuutisetkin antavat yllättävän paljon tietoa, sillä meille mitä luonnollisimmat asiat olivat silloin varastamisen arvoisia. Mustassa pörssissä niistä sai hyvän hinnan, esimerkkinä vaikkapa pyörän kumit.
Pitäisihän minun kaikki tämä tietää ja tavallaan tiedänkin, mutta lehtiä lukiessa asiat tulevat niin konkreettisiksi. Ymmärrän paremmin sitäkin, miksi monet vanhat ihmiset säästävät yhä kaikenlaista turhaa. Sitä kun ei koskaan tiedä...
Torstaina tapasin kunnolla ensimmäisen kerran tärkeän yhteistyökumppanin, Minervan uuden kustannuspäällikön Maria Säntin. Kävimme hyvän keskustelun meneillään olevasta työstä. Kustannustoimittajan vaihtuminen huolestutti aika lailla etukäteen, mutta tapaaminen onneksi helpotti. Kustannustoimittaja on kirjailijalle niin tärkeä, että jos eivät kemiat pelaa yhtään, en usko yhteistyöstä tulevan mitään. Nyt moni oma ajatukseni sai tukea ja uutta ajateltavaakin tuli. Juuri niin kuin pitääkin.
Tämän kässärin kanssa intoa ei ole puuttunut hetkeäkään, silti tapaaminen pystyi vielä lisäämään sitä. Kaikenlaiset arjen velvollisuudet vain tuppaavat häiritsemään keskittymistä. Toisaalta ilman niitä ruumiilliset tuntemukset voisivat muuttua suorastaan piinaaviksi. Joten eiköhän ole viisainta lähteä nytkin hetkeksi aurinkoon, kun aurinko on taas suvainnut ilmestyä iloksemme.
lauantai 26. tammikuuta 2013
maanantai 21. tammikuuta 2013
Todesta fiktioksi
Käsikirjoitus etenee hyvää vauhtia. En huolestunut, vaikka julkisuudessa näkyi uhkaus, joka voisi koskea tätä omaakin työtäni sitten joskus. Ensimmäisen lentokonekaappauksemme tehnyt mies kuuluu harkitsevan oikeudenkäyntiä asiasta elokuvan tehnyttä Solar Filmsiä vastaan.
Jos olisin Solar Filmsin markkinointipäällikkö, olisin saattanut jopa maksaa oikealle kaappaajalle hyvästä mainoksesta, sillä moisessa oikeudenkäynnissä ei olisi tietenkään mitään mieltä. Kaappaus on tapahtunut tosiasia, maamme historiaa erityisesti sen vuoksi, että se oli ensimmäinen suomalaisen tekemä. Sellaiseen ei kukaan saa tekijäoikeutta, jonka perusteella pitäisi hakea tekijältä lupa.
Sama koskee tekeillä olevaa kirjaani. Taisin jo kertoakin, että olen silti päättänyt muuttaa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet, sillä vaikka seuraan tiukasti oikeita tapahtumia, suurin osa kirjaa on tietysti fiktiota. Siksi itselleni luontevampaa on tehdä näin. En halua lukijan kuvittelevan, että kirjan henkilöt käyttäytyivät juuri niin kuin kuvaan tai olivat sen luonteisia kuin tässä ovat. Kirjan päähenkilö saattaisi jopa olla vielä elossa, vaikka aika vanha jo olisikin.
Viime aikoinahan on kirjoitettu useita kuvitteellisia kirjoja, joissa on käytetty oikeiden henkilöiden nimiä. Alun luetteloon on nimen viereen saatettu merkitä: fiktiivinen. Siinä on mielestäni kuitenkin pulmana, että lukijoilla on taipumus uskoa jopa täysin fiktiivisten tapahtumien olevan tuttujen tai tunnettujen ihmisten todellisesta elämästä. Jos paikkakunta on mainittu, lukijat miettivät ankarasti, kenestä tässä oikein puhutaan. Tunnen kirjoittavani vapaammin kun ei tarvitse yhtään miettiä omaisten ja sukulaisten mahdollisia mielentiloja. Täysin henkilökohtainen ratkaisu siis, en ole tässä arvostelemassa muiden tekemisiä.
Sen sijaan ihmettelen itseäni. Pitikö minun taas valita ajanjakso, jossa on tapahtumia enemmän kuin riittävästi ja johon en varsinaisesti aiemmin ole perehtynyt. Tänään täytyy taas viedä neljä kirjaa pois ja hakea ainakin yksi. Kansalliskirjastoonkin on mentävä lehtiä lukemaan vielä muutamaan kertaan. Voisi sitä vähemmälläkin taustatyöllä yhden pienen kirjan saada aikaan.
Jos olisin Solar Filmsin markkinointipäällikkö, olisin saattanut jopa maksaa oikealle kaappaajalle hyvästä mainoksesta, sillä moisessa oikeudenkäynnissä ei olisi tietenkään mitään mieltä. Kaappaus on tapahtunut tosiasia, maamme historiaa erityisesti sen vuoksi, että se oli ensimmäinen suomalaisen tekemä. Sellaiseen ei kukaan saa tekijäoikeutta, jonka perusteella pitäisi hakea tekijältä lupa.
Sama koskee tekeillä olevaa kirjaani. Taisin jo kertoakin, että olen silti päättänyt muuttaa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet, sillä vaikka seuraan tiukasti oikeita tapahtumia, suurin osa kirjaa on tietysti fiktiota. Siksi itselleni luontevampaa on tehdä näin. En halua lukijan kuvittelevan, että kirjan henkilöt käyttäytyivät juuri niin kuin kuvaan tai olivat sen luonteisia kuin tässä ovat. Kirjan päähenkilö saattaisi jopa olla vielä elossa, vaikka aika vanha jo olisikin.
Viime aikoinahan on kirjoitettu useita kuvitteellisia kirjoja, joissa on käytetty oikeiden henkilöiden nimiä. Alun luetteloon on nimen viereen saatettu merkitä: fiktiivinen. Siinä on mielestäni kuitenkin pulmana, että lukijoilla on taipumus uskoa jopa täysin fiktiivisten tapahtumien olevan tuttujen tai tunnettujen ihmisten todellisesta elämästä. Jos paikkakunta on mainittu, lukijat miettivät ankarasti, kenestä tässä oikein puhutaan. Tunnen kirjoittavani vapaammin kun ei tarvitse yhtään miettiä omaisten ja sukulaisten mahdollisia mielentiloja. Täysin henkilökohtainen ratkaisu siis, en ole tässä arvostelemassa muiden tekemisiä.
Sen sijaan ihmettelen itseäni. Pitikö minun taas valita ajanjakso, jossa on tapahtumia enemmän kuin riittävästi ja johon en varsinaisesti aiemmin ole perehtynyt. Tänään täytyy taas viedä neljä kirjaa pois ja hakea ainakin yksi. Kansalliskirjastoonkin on mentävä lehtiä lukemaan vielä muutamaan kertaan. Voisi sitä vähemmälläkin taustatyöllä yhden pienen kirjan saada aikaan.
perjantai 11. tammikuuta 2013
Parasta aikaa
Saako sitä edes ääneen tunnustaa. Että sujuu, että tuntuu hyvältä, että olen onnellinen. Tämä ei silti tarkoita, että tekisin lopullista tekstiä. Nyt kerron tarinaa, annan sen tapahtua, ja se tapahtuu. Ihmiset elävät, puhuvat, tekevät kaikenlaista. Minulle he ovat hyvin eläviä ja selkeitä, katselen tapahtumia kiinnostuneena, kuin elokuvaa. Sillä tietenkin näen kaikki tapahtumat, vähän kuin filmissä, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla. Elävämmin. Olen mukana tapahtumissa, vaikka en olekaan. Aktiivinen olen kuitenkin aivan toisella lailla kuin elokuvan katselija.
Toinen asia on, saanko tämän elämän välitettyä lukijalle. Jos sellaista koskaan tulee. Tosin tällä hetkellä en pahemmin mieti edes sitä. Uskon, että tästä tulee kirja. Pakko on uskoa, miksi tätä muuten tekisi.
Teen aika pitkiä päiviä täällä koneen ääressä. Kun illalla lopulta kiehnään itseni syvälle pehmeään nojatuoliini, luen, vaikka usein varon lukemista kesken oman kirjoittamisen. Olen juuri päässyt loppuun Jään ja pitänyt, tietysti. Monta Lundbergin kirjaa on jo ennestään hyllyssäni, ja säilytän vain sellaiset, joista todella pidän.
Vuosikymmeniä purjehtineen oli erityisen mieluista lukea Jäätä, sillä siinä liikutaan tutuissa maisemissa. Yksi kirjan myyntimenestyksen salaisuus saattaa olla juuri siinä, että veneilijöitä on paljon ja Kökars kiinnostaa. Eikä voi olla kuin iloinen siitä, että hyvä kirja löytää näin tavallaan ylimääräisiäkin lukijoita. Surullinen kirja tietenkin on, mutta ei lohduton.
Kohta täytyy työntyä tuiskuun hakemaan kirjastosta taas neljää taustakirjaa työlleni. Pino pysyy samankorkuisena, sillä vein juuri toissapäivänä tasan yhtä monta takaisin. Onneksi niitä voi helposti myös uusia netissä.
Ja onneksi on Kati-kerry, joka on vietävä pitkälle lenkille joka päivä, satoi tai paistoi. Se on ehdottomasti selkäni pelastus. Hyvin monilla kirjailijoilla näkyy olevan kissoja. Seurana ne ovat varmasti koiran veroisia, mutta miten kissanomistajakirjailija tulee lähteneeksi käsikirjoituksen luota, kun se oikein vetää. Minä en varmasti liikkuisi minnekään ilman Katia. Kiitos, Kati!
Toinen asia on, saanko tämän elämän välitettyä lukijalle. Jos sellaista koskaan tulee. Tosin tällä hetkellä en pahemmin mieti edes sitä. Uskon, että tästä tulee kirja. Pakko on uskoa, miksi tätä muuten tekisi.
Teen aika pitkiä päiviä täällä koneen ääressä. Kun illalla lopulta kiehnään itseni syvälle pehmeään nojatuoliini, luen, vaikka usein varon lukemista kesken oman kirjoittamisen. Olen juuri päässyt loppuun Jään ja pitänyt, tietysti. Monta Lundbergin kirjaa on jo ennestään hyllyssäni, ja säilytän vain sellaiset, joista todella pidän.
Vuosikymmeniä purjehtineen oli erityisen mieluista lukea Jäätä, sillä siinä liikutaan tutuissa maisemissa. Yksi kirjan myyntimenestyksen salaisuus saattaa olla juuri siinä, että veneilijöitä on paljon ja Kökars kiinnostaa. Eikä voi olla kuin iloinen siitä, että hyvä kirja löytää näin tavallaan ylimääräisiäkin lukijoita. Surullinen kirja tietenkin on, mutta ei lohduton.
Kohta täytyy työntyä tuiskuun hakemaan kirjastosta taas neljää taustakirjaa työlleni. Pino pysyy samankorkuisena, sillä vein juuri toissapäivänä tasan yhtä monta takaisin. Onneksi niitä voi helposti myös uusia netissä.
Ja onneksi on Kati-kerry, joka on vietävä pitkälle lenkille joka päivä, satoi tai paistoi. Se on ehdottomasti selkäni pelastus. Hyvin monilla kirjailijoilla näkyy olevan kissoja. Seurana ne ovat varmasti koiran veroisia, mutta miten kissanomistajakirjailija tulee lähteneeksi käsikirjoituksen luota, kun se oikein vetää. Minä en varmasti liikkuisi minnekään ilman Katia. Kiitos, Kati!
perjantai 4. tammikuuta 2013
Luvassa asosiaalisuutta
Joulu meni rauhallisesti, mutta sen jälkeinen vilkkaus on ylittänyt minunkin, varsin seurallisen ihmisen, kyvyt. Huominen vielä ja sen jälkeen vetäydyn tänne työhuoneeseeni, murahtelen silloin tällöin miehelle ja koiralle, jos sitäkään, ja lupaan olla täydellisen asosiaalinen. Muuten ei käsikirjoitus edisty. Polte on jo kova.
Eilen istuin pitkään Valtionarkistossa ja sain kahlattua loppuun paksun repaleisen mapin korkeimman ja hovioikeuden pöytäkirjoja. Löysin käyttökelpoista ja kiinnostavaa tietoa paljon. Lisäksi pöydälläni on tällä hetkellä lähdekirjoja lähes metrin pino, joten eiköhän tietopuoli tässä asiassa ala kohta olla hanskassa. Onneksi olen kuitenkin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, joten kaiken luettuani voin alkaa sopivasti unohtaa, vaikka se vaikeaa onkin. Kirjaa tekisi mieli lastata miljoonalla kivalla yksityiskohdalla, mutta juuri sitä pitää yrittää välttää. Kunhan tapahtumien totuuspohja on riittävä ja henki oikea, ei tarvitse enää kuin kirjoittaa. Kaiken lisäksi alan jo tuntea tyypit. Pian on aika, jolloin ne alkavat viedä minua, vaikka pitkään luulen itse määrääväni, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan kuin tuossa vuoden lopussa olisi erityinen Hyvien Tarinoiden Haltijatar havistellut vierelläni, sillä sain kaksi loistavaa uutta ideaa, joista jo tiedän, kumpi pääsee seuraavaksi. Välillä hätkähdän sitä, miten monia innostavia tarinoita mahtuu tähän meidän pieneen Suomeemmekin. Pysähdy hetkeksi ja mieti vaikka omaa sukuasi. Veikkaan, että sieltäkin löytyisi monen kirjan aiheet. Niin löytyisi myös minun suvustani, mutta jostain syystä en vain ole saanut tarttuneeksi niin läheisiin aiheisiin. Ehkä jonain päivänä pitäisi.
Mikä ihmisiä tosiaan varsin usein pitelee kirjoittamasta omasta suvusta? Omasta perheestä ymmärrän, siinä voi joutua monenlaisiin vaikeuksiin, mutta suvun kaukaiset tapahtumat, mitä niissä on ujostelemista? Minulla ei ole tähän vastausta, onko sinulla?
Eilen istuin pitkään Valtionarkistossa ja sain kahlattua loppuun paksun repaleisen mapin korkeimman ja hovioikeuden pöytäkirjoja. Löysin käyttökelpoista ja kiinnostavaa tietoa paljon. Lisäksi pöydälläni on tällä hetkellä lähdekirjoja lähes metrin pino, joten eiköhän tietopuoli tässä asiassa ala kohta olla hanskassa. Onneksi olen kuitenkin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, joten kaiken luettuani voin alkaa sopivasti unohtaa, vaikka se vaikeaa onkin. Kirjaa tekisi mieli lastata miljoonalla kivalla yksityiskohdalla, mutta juuri sitä pitää yrittää välttää. Kunhan tapahtumien totuuspohja on riittävä ja henki oikea, ei tarvitse enää kuin kirjoittaa. Kaiken lisäksi alan jo tuntea tyypit. Pian on aika, jolloin ne alkavat viedä minua, vaikka pitkään luulen itse määrääväni, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan kuin tuossa vuoden lopussa olisi erityinen Hyvien Tarinoiden Haltijatar havistellut vierelläni, sillä sain kaksi loistavaa uutta ideaa, joista jo tiedän, kumpi pääsee seuraavaksi. Välillä hätkähdän sitä, miten monia innostavia tarinoita mahtuu tähän meidän pieneen Suomeemmekin. Pysähdy hetkeksi ja mieti vaikka omaa sukuasi. Veikkaan, että sieltäkin löytyisi monen kirjan aiheet. Niin löytyisi myös minun suvustani, mutta jostain syystä en vain ole saanut tarttuneeksi niin läheisiin aiheisiin. Ehkä jonain päivänä pitäisi.
Mikä ihmisiä tosiaan varsin usein pitelee kirjoittamasta omasta suvusta? Omasta perheestä ymmärrän, siinä voi joutua monenlaisiin vaikeuksiin, mutta suvun kaukaiset tapahtumat, mitä niissä on ujostelemista? Minulla ei ole tähän vastausta, onko sinulla?
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Joulu on
jos ei nyt aivan vielä läsnä, ainakin lähistöllä. Joulukuusi pihalla on saanut ihanasti lunta oksilleen. Se on jäätynyt jo niin tukevasti paikalleen, että irronnee vasta noin huhtikuussa. Mutta saa olla, kaunis se on myöhemmin ilman koristeitakin vain tuikut oksillaan. Jotka sentään eivät tuiki, valaisevat vain vienosti.
Työn olen siirtänyt syrjään jo pari päivää sitten, vaikka ajatuksia en pysty estämään puikkailemasta siihen aina välillä. Puikkailkoon. Jouluhan on suvaitsevaisuuden juhlaa. - Vai onko? Jos joku tuttuni sanoisi, ettei vietä joulua mitenkään eikä edes välitä siitä, enkö vähän sentään ihmettelisi.
Kollega kyseli blogissaan lapsuuden joulumuistoja. Yksi hassu tulee mieleen juuri nyt niin vahvasti, että tunnen aika ikävän hajun nenässäni. Minulla oli hyvin kihara tukka tiukoilla leteillä. Höytyvät niistä kuitenkin aina karkailivat, joten niitä oli usein otsallani. Kynttilät ja höytyväiset kiharat eivät olleet hyvä yhdistelmä, ja lähes joka joulu jossain vaiheessa tuntui vahva palavien hiusten haju, minkä jälkeen joku ryntäsi kiireesti sammuttamaan minua. Se ei ollut erityisen kivaa. Mutta ei se joulumieltä onnistunut viemään, joten se on tallella edelleen.
Siispä jouluisia tunnelmia siinä muodossa kuin ne sinusta parhaalta tuntuvat. Yksi hyvä vaihtoehto on ehdottomasti lukeminen. Lapsuudenkodissani joulupäivänä paistettiin vain uunipuuro ja sen lisäksi kylmiä leikkeitä oli tarjolla kaiken päivää. Yleensä istuimme kaikki nenät uusissa joulukirjoissamme kiinni, eikä talosta kovin monia vuorosanoja päivän mittaan kuulunut. Se oli meistä kaikista melkoista onnea.
Onnea myös sinun jouluusi!
Työn olen siirtänyt syrjään jo pari päivää sitten, vaikka ajatuksia en pysty estämään puikkailemasta siihen aina välillä. Puikkailkoon. Jouluhan on suvaitsevaisuuden juhlaa. - Vai onko? Jos joku tuttuni sanoisi, ettei vietä joulua mitenkään eikä edes välitä siitä, enkö vähän sentään ihmettelisi.
Kollega kyseli blogissaan lapsuuden joulumuistoja. Yksi hassu tulee mieleen juuri nyt niin vahvasti, että tunnen aika ikävän hajun nenässäni. Minulla oli hyvin kihara tukka tiukoilla leteillä. Höytyvät niistä kuitenkin aina karkailivat, joten niitä oli usein otsallani. Kynttilät ja höytyväiset kiharat eivät olleet hyvä yhdistelmä, ja lähes joka joulu jossain vaiheessa tuntui vahva palavien hiusten haju, minkä jälkeen joku ryntäsi kiireesti sammuttamaan minua. Se ei ollut erityisen kivaa. Mutta ei se joulumieltä onnistunut viemään, joten se on tallella edelleen.
Siispä jouluisia tunnelmia siinä muodossa kuin ne sinusta parhaalta tuntuvat. Yksi hyvä vaihtoehto on ehdottomasti lukeminen. Lapsuudenkodissani joulupäivänä paistettiin vain uunipuuro ja sen lisäksi kylmiä leikkeitä oli tarjolla kaiken päivää. Yleensä istuimme kaikki nenät uusissa joulukirjoissamme kiinni, eikä talosta kovin monia vuorosanoja päivän mittaan kuulunut. Se oli meistä kaikista melkoista onnea.
Onnea myös sinun jouluusi!
lauantai 15. joulukuuta 2012
Käyttöä pikku aasille
Nii-in. Olen raahannut erinäisiä kirjakasoja tekeillä olevan taustatietoja varten. Miksi tietokirjojen pitää olla niin valtavan paksuja ja painavia? Toisen pikku aasin puutteessa käteni venyvät ja selkäni vääntyy. Ehdotin jo kirjastolle, että kirjojen tiedoissa voisi olla maininta myös painosta. Osaisin edes varautua.
Toisaalta olen tietysti tavattoman iloinen, että tietoa löytyy. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin panna stoppi ja päättää kuvitella loput. Enhän minä mitään tietokirjaa ole tällä kertaa tekemässä. En liioin tiedä tapahtuman sankareista muuta kuin kylmät oikeudenkäyntipöytäkirjoista löytyvät faktat. Kun kuitenkin puhun tietystä kaupungista ja tietystä tehtaasta, liian moni tulee huomauttamaan pienistäkin virheistä. Teetin jopa kopion kaupungin noiden tapahtumien aikaisesta opaskartasta reiluun kokoon, että osaan kävellä pitkin katuja. Vaikka kaupunki on tuttu lapsuuden ajoilta, muistot ja todellisuus näyttävät olevan aika kaukana toisistaan.
Olen tietysti taas muutamaankin kertaan miettinyt tätä himoani kirjoittaa romaaneja, jotka sijoittuvat tosipohjalle. Joku väitti joskus sen olevan helpompaa kuin kuvitella itse kaikki tapahtumat. En usko, mutta itselleni on vain jotenkin mielekkäämpää kertoa muillekin tapahtumista, joista itse kiinnostun. Nauroin tässä juuri yhtenä päivänä miehelleni, että pääni on jatkuvasti täynnä kysymyksiä, joihin toivoisin vastauksia. Eikö se kuulu pikemminkin lapsuuteen ja nuoruuteen? Nythän minun pitäisi olla jo viisaiden vastaajien joukossa. Jospa yritän kirjojeni avulla edes leikkiä sitä viisasta vastaajaa.
Totuus on joka tapauksessa, että näihinkin 1940-50 -lukujen vaihteessa tapahtuneisiin törmäsin taas sattumalta ja kiinnostuin hurjasti. Unet aina häiriintyvät, kun niin innostun. Nyt pystyn jo nukkumaan, mutta into ei ole yhtään vähentynyt. Pääsen kaiken lisäksi liikkumaan tutuilla seuduilla, mikä tekee kirjoittamisesta vielä hauskempaa.
Joten, mitä minä tässä taas näitä naputtelen. Tehtaan tuotantoahan minun piti tutkiskella.
Toisaalta olen tietysti tavattoman iloinen, että tietoa löytyy. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin panna stoppi ja päättää kuvitella loput. Enhän minä mitään tietokirjaa ole tällä kertaa tekemässä. En liioin tiedä tapahtuman sankareista muuta kuin kylmät oikeudenkäyntipöytäkirjoista löytyvät faktat. Kun kuitenkin puhun tietystä kaupungista ja tietystä tehtaasta, liian moni tulee huomauttamaan pienistäkin virheistä. Teetin jopa kopion kaupungin noiden tapahtumien aikaisesta opaskartasta reiluun kokoon, että osaan kävellä pitkin katuja. Vaikka kaupunki on tuttu lapsuuden ajoilta, muistot ja todellisuus näyttävät olevan aika kaukana toisistaan.
Olen tietysti taas muutamaankin kertaan miettinyt tätä himoani kirjoittaa romaaneja, jotka sijoittuvat tosipohjalle. Joku väitti joskus sen olevan helpompaa kuin kuvitella itse kaikki tapahtumat. En usko, mutta itselleni on vain jotenkin mielekkäämpää kertoa muillekin tapahtumista, joista itse kiinnostun. Nauroin tässä juuri yhtenä päivänä miehelleni, että pääni on jatkuvasti täynnä kysymyksiä, joihin toivoisin vastauksia. Eikö se kuulu pikemminkin lapsuuteen ja nuoruuteen? Nythän minun pitäisi olla jo viisaiden vastaajien joukossa. Jospa yritän kirjojeni avulla edes leikkiä sitä viisasta vastaajaa.
Totuus on joka tapauksessa, että näihinkin 1940-50 -lukujen vaihteessa tapahtuneisiin törmäsin taas sattumalta ja kiinnostuin hurjasti. Unet aina häiriintyvät, kun niin innostun. Nyt pystyn jo nukkumaan, mutta into ei ole yhtään vähentynyt. Pääsen kaiken lisäksi liikkumaan tutuilla seuduilla, mikä tekee kirjoittamisesta vielä hauskempaa.
Joten, mitä minä tässä taas näitä naputtelen. Tehtaan tuotantoahan minun piti tutkiskella.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Intia tyrmäsi
Pari viikkoa on humahtanut, niin kuin ne nyt silmät pyöreinä ihmetellessä humahtavat. Kaksi väsynyttä laahusti kotiin ja miettii nyt näkemäänsä. Intia on minulle liian suuri pala purtavaksi millään ajalla, saati sitten parissa viikossa. Olen käynyt kerran aikaisemmin, mutta tähän saavat käynnit nyt jäädä.
Ihmisiä, ihmisiä ja ääntä, joka vain heikkenee hetkeksi sydänyöllä, mutta ei lopu koskaan. Nyt oli vielä hääjuhlien kuukausi, ja niistä vasta ääntä lähteekin. Komeutta toki myös, kuten vaikkapa valkoisella kultasatuloin koristetulla hevosella ratsastava valkoisiin puettu kaunis sulhanen matkalla tapaamaan morsiantaan. Harmittaa, että takana oli kokonaisen päivän matkustaminen siinä vaiheessa, kun saimme kadun varressa kutsun lähteä yhden kulkueen mukaan. Juhlista ei olisi kuitenkaan malttanut lähteä pois pikapikaa, ja seuraavana päivänä oli taas luvassa tiivis ohjelma. Korvatulpatkin puuttuivat taskusta, vaikka öisin olivat aina tiiviisti käytössä.
Olemme matkustelleet paljon, mutta Intia tyrmää. Vaikka ihmiset ovat tietysti ystävällisiä sielläkin, kaikki ne likavuoret masentavat. Juu, tiedän, tiedän, ettei turistin pitäisi mennä minnekään nenäänsä nyrpistelemään, mutta kun mies halusi vielä välttämättä nähdä Taj Mahalin. Ja upeahan se on. Kaikki retkemme antimet liittyivät vain menneeseen, hallitsijoiden ja orjien aikakausiin, taisteluihin ja verenvuodatuksiin. Sikäläinen oppaamme ei pyynnöistä huolimatta kertonut juuri mitään tämän päivän Intiasta.
Poikani mukaan kohtuullisesti elävä keskiluokkakin maassa on, mutta se vain ei näy katukuvassa. Meille näkyi köyhyys, mytyt aamuisin katujen vierellä, äidit pienine lapsineen koko omaisuus vierellään, pienet likaiset lapset taputtamassa käsivarteen: Money. Temppelialueilla ja muistomerkeillä näkyivät sentään myös kauniit vaatteet ja värit, puhtaat koulutytöt ja -pojat, mutta kun heitä oli niin vähän. Ja kaaosmaisessa liikenteessä on toki paljon kalliitakin autoja.
Haluaisin puolueettoman näkemyksen siitä, mitkä Intian todelliset tulevaisuuden näkymät ovat. Tiedän huippukorkeakoulujen tähtityöntekijät, ohjelmoijat vallankin, mutta riittävätkö he? Miten saastevuoret ja lieteojat ikinä voidaan saada puhtaaksi? Päässäni pyörii kysymyksiä, mutta löydän niihin varsin vähän vastauksia.
Onneksi minulla on kirjoitustyöni. Olen taas löytänyt lisää taustamateriaalia ja kunhan tästä kunnolla tokenen, työ jatkuu. Tai jatkuu se tietysti jo nyt, mutta pikkuisen puoliteholla.
Ihmisiä, ihmisiä ja ääntä, joka vain heikkenee hetkeksi sydänyöllä, mutta ei lopu koskaan. Nyt oli vielä hääjuhlien kuukausi, ja niistä vasta ääntä lähteekin. Komeutta toki myös, kuten vaikkapa valkoisella kultasatuloin koristetulla hevosella ratsastava valkoisiin puettu kaunis sulhanen matkalla tapaamaan morsiantaan. Harmittaa, että takana oli kokonaisen päivän matkustaminen siinä vaiheessa, kun saimme kadun varressa kutsun lähteä yhden kulkueen mukaan. Juhlista ei olisi kuitenkaan malttanut lähteä pois pikapikaa, ja seuraavana päivänä oli taas luvassa tiivis ohjelma. Korvatulpatkin puuttuivat taskusta, vaikka öisin olivat aina tiiviisti käytössä.
Olemme matkustelleet paljon, mutta Intia tyrmää. Vaikka ihmiset ovat tietysti ystävällisiä sielläkin, kaikki ne likavuoret masentavat. Juu, tiedän, tiedän, ettei turistin pitäisi mennä minnekään nenäänsä nyrpistelemään, mutta kun mies halusi vielä välttämättä nähdä Taj Mahalin. Ja upeahan se on. Kaikki retkemme antimet liittyivät vain menneeseen, hallitsijoiden ja orjien aikakausiin, taisteluihin ja verenvuodatuksiin. Sikäläinen oppaamme ei pyynnöistä huolimatta kertonut juuri mitään tämän päivän Intiasta.
Poikani mukaan kohtuullisesti elävä keskiluokkakin maassa on, mutta se vain ei näy katukuvassa. Meille näkyi köyhyys, mytyt aamuisin katujen vierellä, äidit pienine lapsineen koko omaisuus vierellään, pienet likaiset lapset taputtamassa käsivarteen: Money. Temppelialueilla ja muistomerkeillä näkyivät sentään myös kauniit vaatteet ja värit, puhtaat koulutytöt ja -pojat, mutta kun heitä oli niin vähän. Ja kaaosmaisessa liikenteessä on toki paljon kalliitakin autoja.
Haluaisin puolueettoman näkemyksen siitä, mitkä Intian todelliset tulevaisuuden näkymät ovat. Tiedän huippukorkeakoulujen tähtityöntekijät, ohjelmoijat vallankin, mutta riittävätkö he? Miten saastevuoret ja lieteojat ikinä voidaan saada puhtaaksi? Päässäni pyörii kysymyksiä, mutta löydän niihin varsin vähän vastauksia.
Onneksi minulla on kirjoitustyöni. Olen taas löytänyt lisää taustamateriaalia ja kunhan tästä kunnolla tokenen, työ jatkuu. Tai jatkuu se tietysti jo nyt, mutta pikkuisen puoliteholla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)