Aurinko ei paista

Juu, ei paista. Sataa vettä, ei sada lunta, ei liioin pieniä rakeita, niin kuin vanha laulu väittää. Mutta sumuista sadetta on maiseman täydeltä. Lämpöä kumminkin 17. Mielialaani tuo sää vastaa aika hyvin.

Lenkittäjäni ja iloni, minisnautseri Frit on sairaalassa jo yhdeksättä päivää. Alkuajan sitkeä kuume on laksenut, mutta nivel- tai luustokivut pysyvät, lisääntyvätkin. Pakkosyötöllä syö ja nesteytystä saa. Eilen kysyivät luvan magneettikuvaamiseen, joka täällä on koiralle kalliimpi toimenpide kuin Suomessa oli itselleni. Tänä aamuna Frit kuvataan ja iltapäivällä kuulen, löytyikö syy lopultakin. Täytyyhän sen löytyä. Täällä kaikki kehuvat sairaalaa. Asialliselta ja osaavalta se minustakin vaikuttaa. Ennenkuin julkaisen tämän, kerron miten kävi.

Ainoa apu päässä koko ajan pyörivään huoleen on työ. Selkokirjan pitää valmistua tämän kuun loppuun mennessä, ja se on nyt vähää vaille valmis. 260 normaalitekstisivun muuntaminen noin 160 selkokielisivuksi vaatii keskittymistä ja miettimistä. Se jopa muistuttaa minua entisestä toimittajan työstäni, jossa sain välillä haroa hartaasti hiuksiani. Haastateltavan Erittäin Asiantuntevan Asiantuntijan tekstiä ei ollut aina helppoa vääntää yleistajuiseen muotoon. Ei varsinkaan silloin, kun saatesanoiksi annettiin: Tästä ei sitten muuteta sanaakaan. Nyt sentään vallitsee sopu selkoistajan ja kirjailijan, itseni, välillä.

Eilen hurja tuuli ravisteli jopa valtavaa kraanaa ikkunan takana melkein yläpuolellani. Ensin kraana oli lukittu ja runko alkoi huojua ja hälyttää jatkuvasti. Laskeskelin, minne päin se kaatuu, saanko parvekkeelleni, vai osuuko viereen. Lopulta hälytys meni perille jonnekin, tai kraana irtosi itsestään, sillä se pääsi liikkumaan vapaasti. Niin kuin tekee vieläkin. Runko ei enää huoju. Ravintolassa tuuli päästeli ikkunoiden raoista niin mahtavia ääniä, että oikein nautin. Samalla tavalla kova tuuli sai mastot ulvomaan satamissa, silloinkin aina nautin. Lämpöisiä terkkuja Utöhön (Onko se tosiaan noin?).

Ei Fritiä sitten kuvattukaan. Kivut ovat lisääntyneet ja kunto laskenut, joten kuvaaminen olisi ollut riski. Nyt otetaan verokokeita viljeltäväksi ja vastaukset tulevat sitten parin päivän päästä. Alan olla aika epätoivoinen. Enkä minä tietysti pysty auttamaan kultaista kaveriani millään tavalla.

Ei auta kuin alkaa taas työnteko.

Aurinko paistaa

En tiedä, miten juuri sinun olinpaikassasi, mutta täällä paistaa. Totesin äsken, että melkein viikko on mennyt asioiden järjestelyyn ja matkapäiviin, mutta nyt pikkukoiruus ja minä ollaan jälleen Praia da Rochassa Portugalin Albufeirassa. Täällä on ollut kylmää ja sateista muutamia viikkoja, mutta ekan puolipilvisen päivän jälkeen aurinko lämmittää täydeltä terältä ja lämpö nousi eilen jo yhdeksääntoista. Niin se aikoo tehdä useita päiviä tästä eteenkinpäin.

Frit riemastui heti ensimmäisellä rantakävelyllä ravaamaan edestakaisin niin, että eilen vaikutti suorastaan vähän väsyneeltä. Kyllä me Heinolassakin kävelemme keskimäärin kahdeksan kilometriä päivässä, mutta Frit on hihnan päässä, minä sen toisessa. Nyt ollaan suunnilleen maaliskuun puoliväliin täällä juoksemassa ja välttämässä liukkaita kelejä.

Tässä maisemassa uteliaisuuttani herättää tuo taustalla näkyvä kivettynyt matkustajalaiva. Mitä sen matkustajille on mahtanut tapahtua? Ikkunoista ei näy, istuvatko he siellä kivettyneinä edelleen.

Viikko on mennyt lähes kokonaan poissa koneelta. Melkein tunnen huonoa omaatuntoa moisesta lorvimisesta, sillä selkokirjalla on nyt seuraavaksi kiire. Kahden päivän matka kahden matkalaukun ja koiran matkaboksin kanssa myöhäisine lentoineen ja bussimatkoinen oli aika väsyttävä.

Eilen vielä vähän pörröpäisenä näytin vihreää valoa tammikuussa ilmestyvälle kuvakirjallemme. Tänään tarkastin vedoksen uudestaan nyt jo virkeillä silmillä. Olihan siellä virhe. Ja Suomessa vapaapäivä. Huoli tekee pesän nopeasti. Ehtiikö sen korjata vielä?

Muuten pieni kuvakirjamme teki iloiseksi. Päähenk...otus on niin söpönsöpö, kiitos Sirkku Linnean kuvien, että kanteen olisi oikeastaan pitänyt liittää söpöysvaroitus. Värit tässä kuvassa eivät toistu läheskään oikeina, mutta Uutusta, pienestä vihreäsilmäisestä lohikäärmeestä saa oikean mielikuvan. Hän saapuu siis tammikuussa.

Ja hei, just tuli viesti, että korjaus ehtii. Huooh! Nyt siis töihin toimintaan. Ja muistakaa, puhelut tänne ovat aivan saman hintaisia kuin Suomen sisäiset. Jos siis tulee mieleen jotain kivaa, täällä olen.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Iloa harmaudessa

Nyt on ajatuksissa päällimmäisenä iloinen asia, joten aloitan tietysti sillä. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on valittu kuuden Savonia-palkintoehdokkaan joukkoon. Niissä merkeissä olin taas perjantaista lauantaihin Kuopiossa. Sain näin

kauniit kukkaset ja marjaset valaisemaan päivieni harmautta. Kiitos, Kuopio!

Muut palkintoehdokkaat ovat
Tomas Gads (Kaisa Nummela ja Satu Roos), Pirulainen, Bazar
Antti Hurskainen, 22, kertomus syömisestä, Siltala
Jukka Itkonen, Koira nimeltä Mutsi, Lasten Keskus
Tatu Kokko, Kävelevien patsaiden kaupunki, Icasos
JP Koskinen, Tulisiipi, Like

Tämä on sikäli varmasti vaikea muoto valintalautakunnalle, että samalla viivalla ovat kaikki kirjalajit.

Oman tekemiseeni innoittajana on tietysti ollut Minna Canth, vaikka hänellä ei kirjassa päärooli olekaan. Minulla oli aivan henkilökohtainen syykin tutustua nuorten elämään Kuopiossa Minnan aikaan, joten päähenkilöksi valikoitui hänen toiseksi vanhin tyttärensä Elli. Myös Ellistä kasvoi monessa mukana ollut tekevä nainen, vaikka hänen vaikutuksensa jäi Kuopion alueelle.

Ukkini, Sortavalan seminaarista valmistunut kansankynttilä, oli aivan oikea kansankynttilä. Silloinhan opettajien tehtävä oli valistaa kansaa hyvin monin tavoin perusjutuista lähtien. Tärkeitä olivat esimerkiksi puhtaus ja raittius. Niistä puhuttiin paljon.

Hänen sisarensa Hilma Räsänen valmistui myös Sortavalan seminaarista. Hän syntyi ja kävi koulunsa Kuopiossa Minnan lasten kanssa samoihin aikoihin. Hänen voi sanoa olleen Minnan ja hänen naisystäviensä työn näkyvä hedelmä. Hän kuului kultamitalisteihimme, MM-naisjoukkueeseen, oli yksi yhdeksästätoista meidän mutta myös koko maailman ensimmäisistä naiskansaedustajista.

Mantan patsas oli silloin aivan uusi, enkä ole ainakaan mistään löytänyt sellaista tietoa, että sille olisi kapuiltu ja sen ympärillä riehuttu MM-voiton kunniaksi.

Eipä siis muuta kuin jatkamaan työtäni Minnan perheen parissa. Melkoinen urakka on vielä edessä, sillä minun on joulukuun aikana saatava valmiiksi selkomuoto kirjasta. Se ei ole vain suoraa tekstin selkoistamista, sillä koko ajan on mietittävä, mitä ottaa ja mitä jättää. Henkilöitä ei saa olla liikaa ja kielen selkeyden lisäksi myös tarinan on oltava selkeä. Olen pohtinut ja kirjoittanut lähes puolet, joten työtä riittää vielä.

Työn iloa itse kullekin!

Hyppy

Olen taas käyttäytynyt kuin lapsena ennen kylmään veteen hyppäämistä. Aikomus, aikomus, aikomus, vatkaamista ees taas ja lopulta nenästä kiinni ja veteen. Olen aikonut aikonut ja aikonut aloittaa ahmaa, mutta ei muka ole löytynyt oikeaa tapaa. Niin kuin sillä oikeasti olisi väliä. Alun voi muuttaa niin monta kertaa kuin siltä tuntuu, aina on tärkeintä vain aloittaa.

Eilen sain sen vihdoin tehtyä. Tosin niin, että kirjoitin alun ensin käsin kauppakuitin taakse. Vasta sen jälkeen uskalsin toistaa se koneelle. Mutta nyt se on tehty. Ja hel-pot-taa! Eikä iloani vähennä yhtään se, että sain Ähtärin eläinpuistosta ihania kuvia ahmoista.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on alkanut näkyä siellä ja täällä kritiikeissä, ja se tietysti ilahduttaa. Suurin pelko aina uuden kirjan valmistuttua on, ettei sitä näy missään. Mistä lukijat silloin tietävät sellaista olevankaan. Suomen lasten aarrelaivoja sen sijaan ei ole näkynyt, mutta ei se ole ehtinyt vielä kirjastoissakaan luettavaksi asti. Tilattu sitä sentään on kiitettävästi.

Hauska uusi juttu, josta nyt jo voin kertoa, on VaLas, Vapaat Lasten- ja nuortenkirjailijat -kollektiivi, jonka tuloksena on ilmestynyt jo yksi vekkulisti keksitty pieni kirja. Sari Peltoniemi on julkaissut kirjekuoreen mahtuvan Joulupukki ja riekko -tarinan, jossa on Virpi Talvitien kuvitus. Sen ensimmäisellä sivulla on annettu mahdollisuus toivottaa monenlaista kivaa, vaikkapa taianomaista juhannusta, päheää pääsiäistä tai ihan kaikkea hyvää. Voi tilata kustantajalta tilaus@ranran.fi

VaLaan tarkoitus on antaa sateenvarjo meille sen jäsenille, jos joku jostain syystä haluaa julkaista kirjansa vaikka omakustanteena. Niin kuin itse olen päättänyt tehdä ahmakirjan kanssa. Jos ei kustantajaa löydy, julkaisen sen itse. Ahmat ansaitsevat sen. En tosin ole vielä tarjonnut sitä kenellekään, eihän minulla ole ollut mitään näytettävääkään. Mutta siis jos.

VaLas-kollektiivin kaikki jäsenet ovat kokeneita ja nimekkäitä kirjailijoita. En ole huonossa seurassa. Eikä tällä suinkaan ole tarkoitus hyvästellä hyviä omia kustantajia, vaan etsiä lisää mahdollisuuksia tässä paljon muuttuneessa kustannusmaailmassa. Joskus pieni voi olla kaunista ja hyvää, vaikka ei täyttäisikään kustantajien vaatimuksia myyntiluvuista. Sekin tosin on ymmärrettävää. Kiristyvä kilpailu on kaventanut heidänkin mahdollisuuksiaan. Kollektiivin kautta saamme esilukijoita, taittajia ja pari kuvittajaakin on jo ilmoittautunut.

Yllä Valas-logo, joka tulee näkymään kollektiivin hyväksymissä kirjoissa.

Tapasin eilen tutun, joka huokaili onnesta, kun syksy on vihdoin kunnolla täällä. Hän aivan vilpittömästi kertoi kauhistuvansa, kun kevään valo alkaa häikäistä, ja kesällä kuumuus on sietämätöntä. Mutta syksy ja talvi, silloin hän herää eloon. Kertoi vielä, että hänellä on pari samanlaista ystävääkin. En kuulu tuohon lajiin, mutta oli hauska kuulla, että meitä on  jokaiseen säähän ja valoon. Nauttikaa nyt siis vuorostanne te syksyn lapset!

Reuhattu on, nyt töihin!

Mitä muuta se muka on kuin reuhaamista tuommoinen Helsingin kirjamessukin? Olen ollut huomaavinani, että oikein kunnon reuhaamisen jälkeen lapset ovat väsyneitä mutta varsin onnellisia. Jos eivät sitten niin väsyneitä, että alkavat tapella. En alkanut, en. Onnellinen olin ja olen.

Jännittäväksi elämä tosin meni Suomen lasten aarrelaivojen kanssa. Sain kirjan suoraan painosta keskiviikkona, kun lähtö messuille oli jo seuraavana päivänä. Menin jalan sitä hakemaan, sillä painon piti olla vain kaksi kiloa. Nyt tosin ihmettelen, miten moiseen uskoin, mutta kuvittelin varmaan saavani pari kirjaa näytteeksi. Niin paketin päällä myös luki. Tosiasiassa se olikin kuusi kiloa ja  neliskanttinen laatikko vailla muuta kantomahdollisuutta kuin syli. Helpotus ja uuden saamisen ilo auttoi kuitenkin kantamaan sen kotiin asti. Eikä ilo suinkaan vähentynyt kirjaa katsoessa. Kuvitus on hieno.

On aika harvinaista, että omaa ohjelmanumeroaan messuilla odottaa oikein innokkaasti. Itseni olen kuullut aiemminkin puhuvan, mutta kanssaesiintyjäni, sukeltavan meriarkeologi Päivi Pihlanjärven osuus oli se, mitä odotin. Enkä pettynyt, päinvastoin. Päivi kertoi sanoin ja kuvin työstään, siitä miten hylkyjä tutkitaan. Hän oli juuri edellisenä iltana tullut vasta löydettyä hylkyä tutkimasta ja sahaamasta siitä näytettä ajoittamista varten.

Päivi ei ole mikään iso ja muskelikkaalta vaikuttava nainen, mutta siellä syvällä veden alla hän oli sahannut useina päivinä. Kävi työstä, hän myönsi. Tehtäväkuvaus Museoviraston sivulla on: Intendentti, Osallistuminen virkatyönä tehtävien vedenalaisten kenttätöiden valmistelussa sekä kenttä- ja jälkitöissä. Sukeltaminen ja pinta-avustajan tehtävät. Dokumentointi, kartoitus, löytöjen käsittely ja näytteiden ottaminen.

Yleisöä oli hyvin, suurin osa koululaisia ja heidän opettajiaan. Ei tarvinnut keksiä jippoja pitääkseen heitä tarkkaavaisina. Niinpä vielä tässä haluan esittää Päiville kiitokseni sekä kirjan tekovaiheessa saamastani avusta että tosi kiinnostavasta esiintymisestä.

Ja tietysti messuilla oli myös monia kivoja tapaamisia. Illan päätteeksi olin vielä Ruotsin suurlähetystön pippaloissa aika monen muun kanssa. Tunnelma oli rento ja iloinen. Nyt kaiken tämän jälkeen on hyvä aloittaa taas työnteko. Uuden valittuni taustojen tutkiminen, Elli/Minnan selkoistaminen ja ahma-kirjan toteuttaminen. Tuntuu hyvältä!

Joskus kaikki vain tapahtuu yhtä aikaa

Turun kirjamessut ovat taas tältä syksyltä ohi ja tulevan viikon lopussa vuorossa on Helsingin. Onneksi Helsingin saavutan paljon lyhyemmässä ajassa kuin Turun. En tosiaan ollut tajunnut aikaisemmin, miten kauan vie matka Turkuun täältä Heinolasta, joka mielestäni ei nyt niin kauhean kaukana ole kaikesta tärkeästä. Ei olisikaan, jos sattuisin olemaan lintu. Julkisilla kulkuneuvoilla otti kuitenkin viisi tuntia päästä messukeskukseen asti. Viidellä kulkuneuvollakin (bussi-juna-juna-juna-bussi) sinne piti mennä. Huh-huh!

Messut antoivat hyvän mielen, niin kuin aina ovat tehneet. Siitäkin huolimatta, että en nähnyt uutta kirjaani siellä millään pöydällä myynnissä. Nuorisokirjailijoiden osastolla se oli kansikilpailijoiden joukossa ja tuli äänestyksessä seitsemänneksi, mikä oli kiva yllätys. Pidän itse Laura Lyytisen suunnittelemasta kannesta kovasti, mutta  poikkeaahan se totutusta, minkä vuoksi en osannut odottaa sitä enkä tätä. Tiedon siitä, että se miellytti äänestäjiä, otin iloisena vastaan.

Tyytyväinen olin myös kumpaankin haastattelijaani, Sirpa Kähköseen Kirjailijaliiton ohjelmassa ja Tiina Lehtinevaan Nuorisokirjailjoiden osastolla. Lämmin kiitos molemmille mukavasta ja heidän puoleltaan hyvin valmistellusta haastattelusta.

Helsingin messuilla kerron Laura Haapamäen kuvittamasta kirjastani Suomen lasten aarrelaivat yhdessä Muesoviraston sukeltavan meriarkeologin Päivi Pihlanjärven kanssa perjantaina klo 10.30 Toukola-lavalla. Odotan tätä kovasti, sillä Päivi näyttää videoita ja kertoo oikein konkreettisesti hylkyjen löytämisestä ja tutkimisesta.

Ja sitten niihin muihin yhtä aikaa -tapahtumiin. Paitsi kirjamessut, jotka tuovat tähän lokakuuuhun aina omat kiireensä ja ilonsa, muitakin iloja on ollut ja vielä tulossa. Kuukausi on puolivälissä, ja nyt on jo ehtinyt ilmestyä toinen syksyn kirjoistani ja toinen ilmestyy ensi viikolla. Olen niiden välillä allekirjoittanut kaksi ensi vuoden kustannussopimusta. Sen lisäksi olen saanut idean seuraavaksi nuorille suunnatun historiallisen romaanin päähenkilökseni, ja se on alkanut tykyttää vallan vahvasti mielessäni. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjani muuntamisen selkomuotoonkin olen aloittanut.

Joten eikö vain: ei nukkuvaa eikä puolikuollutta.

Kaikesta tästä huolimatta pimeys on alkanut painaa päälle vahvasti. Siinä ei yhtään auta, että korvamatona on ollut jo pari viikkoa Syyslaulu ja erityisesti sen sanat: sillä pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten en muistaisi kai lainkaan...

Onneksi on tämä rakas, itselle niin paljon antava työ. Missähän mahtaisin olla ilman tätä!

Ehkä on hyvä lopettaa ensimmäisen kymmenvuotiaana aloittamani romaanin alkusanoihin: "Oli kaunis kevätaamu, linnut livertivät ja aurinko paistoi täydeltä terältä kauniiseen, pieneen alppikylään Norjassa." Ja kertoa vielä senkin, että äitini oli maantiedon opettaja. Saatoin saada huomautuksen esitellessäni ylpeänä käsikirjoitustani, mutta semmoistahan se niiden kanssa usein tahtoo olla.

Kirjahedelmä ei putoa puusta

Syksy on sadonkorjuun aikaa. Kaikessa viljelemisessä saa tehdä aika paljon työtä kunnon tuloksen saadakseen, ja niin se tosiaan on kirjamaailmassakin. Kirja ei putoa tuosta vain kypsänä kasvattajansa suuhun, sen kypsyminen vaatii monta vaihetta. Yleensä aloittaminen on ihanaa ja jonkin aikaa sujuu kuin leikiten. Sen jälkeen tulee usein aika pohtia ankarasti, ja jos on sattunut saamaan sellaisen onnen kuin hyvän ja luotettavan kustannustoimittajan, keskustella hänen kanssaan.

Luulen melkein, ettei monikaan kirjailija pääse kirjoittamisen aikana ilman yhtä tai useampia tuskavaiheita: epäilyjä omista kyvyistä, siitä kiinnostaako tällainen nyt ketään ja jopa fyysisestä väsymisestä. Historiallisten kirjojen kanssa on vielä oltava tarkkana siitä, että lähteet ovat oikeita ja tutkimustulokset niitä viimeisimpiä, joilla ehkä kumotaan aikaisemmat vahvat uskomukset. Lähteiden on siis oltava luotettavia, mutta mistä sen aina tietää. Tämä on ainakin minulla suuri huoli.

Mutta kun kirja sitten vihdoin on omassa kädessä painettuna, oikeana ihanana kirjan tuntuisena painona kädessä, on se vain kaiken vaivan ja tuskan arvoinen.

Ei tämäkään vaihe silti ole yksiselitteinen. Päällimmäisenä on riemu, mutta jo heti aika lähellä sivulla kärkkyy säikähdys. Pärjääkö tämä kirjamaailman ankarassa kilpailussa? Löytävätkö lukijat sen? Kannattaahan se varmasti lukea?

Juuri tässä sitä nyt ollaan. Sampanjaa on maisteltu niiden muutamien naapureiden ja ystävien kanssa, joita minulla täällä Heinolassa jo on. Hesarin syksyn lasten- ja nuortenkirjojen koosteeseenkin Elli ja Minna pääsivät, mikä tietysti ilahdutti. Mutta huomenna alkavat Turun kirjamessut, ja siellä se sitten on yhtenä, kuinkahan monista, lukijoiden edessä, työnnettynä yksin kylmään maailmaan. Voi pientäni!

Niin, olen tosiaan huomenna perjantaina Turussa nuorisokirjailijoiden osastolla Tiina Lehtinevan haastateltavana klo 16.30. Lauantaina olen kello 15 Sirpa Kähkösen jututtamana Fiore-lavalla. Jos olette jossain hollilla, tulkaa tapaamaan.

Ja hei! Vaikka ollaan jo lokakuussa, kukat kukkivat. Tämän kuvan otin parvekkeellani eilen. Tuon kimpun kesän alussa tuonut totesi: rakkaudella annettu, rakkaudella vaalittu. Kyllä!

Värien iloa ja syksyn tuoksuja itse kullekin säädylle kuten myös säädyttömille!