Tosipaikassa

Nyt olen siinä tilanteessa, jota pelkäsin, ja joka nytkin pelottaa. Olen hionut ja hionut käsikirjoitustani ja nyt tarvitsisin hyvän toimittajan vielä vähän tökkimään kylkeen, jos tarvetta on. En tiedä, onko. Kirjoittamisen tässä vaiheessa alkaa olla aika turta omalle tekstilleen. Minusta tulos näyttää kutenkin varsin julkaisukelpoiselta, ja niin pari luottolukijaanikin on vakuuttanut.

Vaan kun ei ole sitä toimittajaa, ei edes kustantajaa tällä hetkellä. Eikä tilannekaan ole paras mahdollinen. Kaunokirjallisuus on viime vuonna myynyt vähemmän kuin edellisenä, tosin lasku ei mielestäni ole millään lailla hälyttävä. Maallamme on nyt meneillään  taloudellinen notkahdus, kaikessahan se tietysti näkyy. Kirjastojen lainauslukuja en tiedä, mutta uskon, että ihmiset kaikesta huolimatta lukevat. Uskon lujasti.

Myyntiluvuissa jaksaa aina hämmästyttää se, miten kapea meidän paljon myyvien kirjailijoidemme kärki on, kun titteleitä on kuitenkin niin hurjan paljon. Vai onko niin juuri sen vuoksi? Tunnetuimmat ja mainostetuimmat kirjailijat ja kirjat näkyvät, suurin osa jää jokseenkin näkymättömäksi.

Kysyin kerran yhdeltä kustannuspäälliköltä, miksi vain jo ennestään tunnettuja kirjailijoita mainostetaan. Vastaus oli, että kustannustalot kilpailevat keskenään myyvimmistä nimistä. Heidän kannattaa mainostaa vain valittuja. Niin kai se sitten on. Markkinoijat markkinoivat, me tavalliset kirjailijat kirjoitamme ja toivomme, että joku löytää kirjamme. Onneksi omalta osaltani voin sentään iloita viime vuoden ainoastani, Iivari-tontusta karkuteillä. Se meni ihan mukavasti.

Mutta nyt: pidä peukkuja, että löydän uuden ihanan kustannustoimittajan itselleni. Ja edelleen olen sitä mieltä, että hyviä kustannustoimittajia varten pitäisi olla erillinen eläkelaki, joka vallan yksinkertaisesti kieltäisi heiltä eläkkeelle lähdön!