tiistai 28. marraskuuta 2017

Niin köyhää ja niin kaunista


Isäni serkku, kirjailija Aino-Marja Räsänen-Lemaitre oli naimisissa ranskalaisen diplomaatin kanssa ja asui yhdeksän vuotta Madgaskarilla. Hänen kirjansa Marjaana Madakaskarissa kuvaa tätä kiehtovaa saarta varsin houkuttelevasti. Niin teki Aino-Marja itsekin ja vannotti minua joskus siellä käymään. Nyt se on tehty, lunastettu noin neljäkymmentä vuotta sitten annettu lupaus.

Tiesin Madagaskarin olevan kaunis, ja kaunis se oli, hyvin monimuotoinen. Pääkaupungin Antananarivon hurjasta liikenteestä, ihmispaljoudesta ja saasteesta riisipeltojen reunoille, vuoristoon, sademetsiin ja autioille lakeuksille. Kerjääminen oli yleistä ja sitkeää, kaikki olisi kelvannut vaatteista meikkeihin, karamelleihin ja tietysti rahaan. Välillä ympärillä näkyvä köyhyys suorastaan ahdisti.

Matkan loppupuolella suosittelimme jo oppaallemme, että matkaa voisi hyvin mainostaa 80-prosenttisesti varmana laihdustuskuurina. Suurin osa meistä sai turistiripulin, itse kärsin siitä kahdeksan päivää, joista puolet tosi rajuna. Yhtenä yönä jopa pyörryin, uusi kokemus sekin. Silti mukana oleminen ei kaduttanut hetkeäkään.








Madagaskarin kasvusto ja eläimistö ovat ainutlaatuisia. Näimme niin paljon, että nyt on varastoa, mistä ottaa tarkasteltavakseen kasvi, eläin tai maisema kerrallaan.

Erityisesti puoliapinoita tapasimme niin monenlaisia, ettei minulla ole nimiä läheskään kaikille. Muutamien kanssa jouduimme varsin läheiseen kosketukseen, sillä ne loikkivat suoraan niskaan.Ne olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä ja vaarattomia. Luulen, ettei yksi innokkaasti tukkaani selaava kaveri löytänyt edes kirppua, joten en pystynyt palkitsemaan ystävällisyydenosoitusta. Myönnän kyllä kiljahtaneeni pari kertaa niskaan hyppääjän yllättämänä.

Alla sylissäni emon mukana on myös pikkuinen.



Koko matkan aikana näin yhden hevosen varsoineen. Rattaita vetivät härät tai miehet, joilla saattoi olla käsittämättömän suuria kuormia kuljetettavanaan.

Kanoja oli kaikkialla vapaana. Kun kysyin, eikö Madagaskarilla ole kettuja, oppaani ei tuntenut koko eläintä. Saarella ei tosiaankaan ole petoeläimiä eikä myrkyllisiä käärmeitä. Pari boaa nähtiin. Kauniita olivat nekin.
Parista retkestä minun oli luovuttava, sillä melkoisen heikoksihan vatsatauti veti. Silti ehdin kapuilla jyrkkiä rinteitä aivan kyllikseni. Huonokuntoisen ei tälle matkalle olisi kannattanut lähteä, normaalikunnossani olisin kyllä selvinnyt. Hyvä silti näinkin.

Kameleontteja näimme niin monenlaisia, että en ole koskaan kuvitellut niitä niin paljon olevankaan. Muutamat niistä olivat todellisia naamioitumisen mestareita.


Näin kuvien kanssa tarinasta uhkaa tulla liian pitkä, joten jatkuu huomenna... Seuraavaan työnnän myös faktatietoa ja kerron enemmän ihmisistä.

Sen verran kuitenkin vielä, että läksin matkaan hyvin väsyneenä. Meno- ja tulolennot väliväijyineen kestivät kumpikin yli vuorokauden, olin kipeänä suuren osan aikaa, ja silti palasin tavattomasti piristyneenä ja ideoita täynnä. Ei se ollut huono matka, ei!
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti