Aikaa

Joku pohti Facebookin puolella aikaa. Onko sitä tosiaan aina liian vähän, kuten usein valitamme, vai onko se rajaton, mittaamaton käsite, josta ei kannata huolestua. Aikakäsitteethän eroavat juuri näin meidän eurooppalaisten ja vaikkapa afrikkalaisten välillä. Meidän aikamme on jana, sillä on alku ja loppu, se on rajallinen. Afrikkalaisen aika on ympyrän kehä. Jatkuu ja jatkuu, miksi siis suotta huolestua.

Olen painiskellut oman suhtautumiseni kanssa taas kerran. Tekeillä oleva työ vaatii paljon taustan tutkiskelua, kirjoja ja ajankuvausta täytyy löytyä ja sen pitäisi myös olla oikeaa. Toisaalta pitäisi lukea myös kaunokirjallisuutta, ettei kielellinen ilmaisuni vallan rapistu. Onneksi joskus osuu käsiin työn henkeen sopiva ihanan ihana kirja.

Ostin Helene Schjerfbeckistä kertovan Mila Teräksen Jäljet jo muutama kuukausi sitten. Aloitin lukemisen, mutta totesin pian, että tätä ei luetakaan kuin vaikkapa dekkaria kahden suupalan välissä, vaan tämä on luettava hitaasti maistellen ja ajatellen. Edellisellä työlomallani aikaa oli siihenkin, joten nyt olen lukenut sen ensimmäisen kerran. En varmasti viimeistä, sillä hyvä kirja kutsuu seuraansa toistekin.

Kiitos, Mila, lukunautinnosta ja ajattelun virkistämisestä. Kielesi on niin kaunista, että aina välillä piti laskea kirja kädestä ja sulkea silmänsä. Kuunnella ja katsella hetkinen aivan hiljaa, saada eteensä tilanne ihmisineen, miljöineen, äänineen.

Tiedän jo seuraavan, mihin tartun, kun tämä rajaton aika suo siihen oikean hetken. Mutta nyt taas ruskealehtiseksi  jo vuosia sitten muuttuneen vanhan kirjan kimppuun.

Meren silottama peruskallio tuskin mietiskelee ajan katoavaisuutta.