Kajaanin kaupunginkirjastossa vierailuni oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivään liittyvä tapahtuma. Tietokirjallisuuden edistämiskeskus lähettää meitä vierailua toivoneisiin kirjastoihin arpomalla kirjastot, sillä toivojia on paljon, vierailijoita kaksikymmentä. Saman verran kirjailijoita on menossa pian lukioihin Suomen tietokirjailijat ry:n lähettäminä. Kummassakin tapauksessa olemme siis tietokirjalähettiläitä. Hieno juttu, eikö vaan!
Aina välillä törmään ajatukseen, ettei omista kirjoistani kuin muutama kuulu tietokirjoihin. Raja on kuitenkin aika tavalla veteen piirretty viiva. Mietin usein ankarasti kirjan muotoa ja ainakin lapsille ja nuorille kirjoittaessa tarinat ovat tärkeä osa vaikkapa historian elävöittämistä. Nuorelle lukijalle on yritettävä tehdä todeksi se, että historia ei ole vain vuosilukuja ja nimiä, vaan niiden takana on ollut oikeita eläviä ihmisiä toiveineen, iloineen, huolineen ja murheineen. Meitä ja heitä kuten tänäkin päivänä.
Kajaanin kirjastossa oli aika herkullinen tilanne meneillään. Suuri koulurakennus oli remontissa ja monta luokkaa kirjaston sitä varten muunnelluissa tiloissa. Esimerkiksi luokka, jossa olimme, oli osa entistä auditoriota. Lattia oli pitänyt muttaa tasaiseksi ja tehdä väliseinä, joten se toimi nyt kahtena luokkatilana.
Herkulliseksi tilanteen teki se, että koululaiset viettävät nyt paljon aikaa kirjaston puolella. Olen aivan varma, että monesta heistä tulee sen seurauksena jatkossakin kirjaston aktiivinen käyttäjä. Kajaanin kirjasto on suuri, kaunis ja hyvin varustettu. On syytä olla iloinen molempien puolesta, niin koululaisten kuin kirjaston. Kiitos, Paula Alaraasakka, lasten ja nuorten puolen osastonjohtaja, opastuksesta ja talon esittelystä. Toivon teille paljon nuoria lukijoita!
Viime lauantaina oli Avoimissa ovissa Papin perheen vieraana. Olen tietysti Minna Canthin tuotantoon tutustuessani lukenut näytelmän painettuna tekstinä, Avoimissa ovissa perhe muuttui eläväksi. Muutama rooli oli täytynyt karsia alkuperäisestä, mutta näytelmän tuominen nykyaikaan Heini Tolan ohjaamana oli onnistunut oivallisesti. Nautin.
Ylimääräinen ilo osui kohdalleni siinä, että olin osunut näytökseen, jossa oli paikalla Avoimien ovien ystävät ry. Näytöksen päätteeksi ohjaaja kertoi näytelmästä, ja talo jopa tarjosi kuohuviinit teatterin kahdenkymmenen toimintavuoden juhlistamiseksi. Lisäksi sattumalta vieressäni istui työvuosien tuttuni, joka kuuluu teatterin ystäviin. Saapa nähdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä.
Mikä tässä teatterikäynnissä oli kuitenkin tärkeintä, oli todeta jälleen Minna Canthin työn kuolemattomuus. Hän käsitteli näytelmissään ikuisia aiheita. Perimmäiset ongelmamme ovat yhä samoja kuin lähes 130 vuotta sitten, jolloin hän tätä näytelmäänsä kirjoitti. Ei edes naisen asema ole vieläkään täysin samanarvoinen miehen kanssa, vaikka paljon on sentään parantunut. Tämän päivän Minnoilla on vielä tekemistä.
Nyt olen sulkemassa kesämökkiä. Niemen herkkutatit kuivuvat jo suhisten, vaikka harmillisen paljon oli jo mennyt yli. Huomenna on vuorossa tuoksuvalmuskojen eli Japanin keisarillisten matsutake-sienten syöminen, sillä niissäkin oli enää vain pari parhaassa syömisvaiheessa. Kantarelleja sentään on edelleen paljon ja hyviä, joten tämänsyksyinen jäähyväisretki on sittenkin antoisa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti