Niin köyhää ja niin kaunista

Isäni serkku, kirjailija Aino-Marja Räsänen-Lemaitre oli naimisissa ranskalaisen diplomaatin kanssa ja asui yhdeksän vuotta Madgaskarilla. Hänen kirjansa Marjaana Madakaskarissa kuvaa tätä kiehtovaa saarta varsin houkuttelevasti. Niin teki Aino-Marja itsekin ja vannotti minua joskus siellä käymään. Nyt se on tehty, lunastettu noin neljäkymmentä vuotta sitten annettu lupaus.

Tiesin Madagaskarin olevan kaunis, ja kaunis se oli, hyvin monimuotoinen. Pääkaupungin Antananarivon hurjasta liikenteestä, ihmispaljoudesta ja saasteesta riisipeltojen reunoille, vuoristoon, sademetsiin ja autioille lakeuksille. Kerjääminen oli yleistä ja sitkeää, kaikki olisi kelvannut vaatteista meikkeihin, karamelleihin ja tietysti rahaan. Välillä ympärillä näkyvä köyhyys suorastaan ahdisti.

Matkan loppupuolella suosittelimme jo oppaallemme, että matkaa voisi hyvin mainostaa 80-prosenttisesti varmana laihdustuskuurina. Suurin osa meistä sai turistiripulin, itse kärsin siitä kahdeksan päivää, joista puolet tosi rajuna. Yhtenä yönä jopa pyörryin, uusi kokemus sekin. Silti mukana oleminen ei kaduttanut hetkeäkään.

Madagaskarin kasvusto ja eläimistö ovat ainutlaatuisia. Näimme niin paljon, että nyt on varastoa, mistä ottaa tarkasteltavakseen kasvi, eläin tai maisema kerrallaan.

Erityisesti puoliapinoita tapasimme niin monenlaisia, ettei minulla ole nimiä läheskään kaikille. Muutamien kanssa jouduimme varsin läheiseen kosketukseen, sillä ne loikkivat suoraan niskaan.Ne olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä ja vaarattomia. Luulen, ettei yksi innokkaasti tukkaani selaava kaveri löytänyt edes kirppua, joten en pystynyt palkitsemaan ystävällisyydenosoitusta. Myönnän kyllä kiljahtaneeni pari kertaa niskaan hyppääjän yllättämänä.

Alla sylissäni emon mukana on myös pikkuinen.

Koko matkan aikana näin yhden hevosen varsoineen. Rattaita vetivät härät tai miehet, joilla saattoi olla käsittämättömän suuria kuormia kuljetettavanaan.

Kanoja oli kaikkialla vapaana. Kun kysyin, eikö Madagaskarilla ole kettuja, oppaani ei tuntenut koko eläintä. Saarella ei tosiaankaan ole petoeläimiä eikä myrkyllisiä käärmeitä. Pari boaa nähtiin. Kauniita olivat nekin.

Parista retkestä minun oli luovuttava, sillä melkoisen heikoksihan vatsatauti veti. Silti ehdin kapuilla jyrkkiä rinteitä aivan kyllikseni. Huonokuntoisen ei tälle matkalle olisi kannattanut lähteä, normaalikunnossani olisin kyllä selvinnyt. Hyvä silti näinkin.

Kameleontteja näimme niin monenlaisia, että en ole koskaan kuvitellut niitä niin paljon olevankaan. Muutamat niistä olivat todellisia naamioitumisen mestareita.

Näin kuvien kanssa tarinasta uhkaa tulla liian pitkä, joten jatkuu huomenna... Seuraavaan työnnän myös faktatietoa ja kerron enemmän ihmisistä.

Sen verran kuitenkin vielä, että läksin matkaan hyvin väsyneenä. Meno- ja tulolennot väliväijyineen kestivät kumpikin yli vuorokauden, olin kipeänä suuren osan aikaa, ja silti palasin tavattomasti piristyneenä ja ideoita täynnä. Ei se ollut huono matka, ei!

Ei menny ku... EI!

Eilen tuli todistetuksi ainakin se, ettei Pyhäin miesten päivä sovi naisasiasta kertomiseen. Tai oikeammin tasa-arvostahan Hilja-kirjassani puhutaan sen kaikissa muodoissa. Olin varautunut puhumaan kirjastani lyhyesti ja napakasti, mutta en ihan niin kuin päivä sitten meni.

Minulla on kotona aina jonkin verran säätöä, ennen kuin pääsen irtautumaan lähes koko päiväksi. Se kuitenkin onnistui, ja kiipesin pieneen punaiseeni hyvillä mielin. Matkaa kohteeseen oli tunnin verran ja siitä pitkähkö osuus minulle uutta maisemaa. Ilman navigaattoria en tosin olisi selvinnyt, niin monta mutkaa oli loppumatkassa: Käänny vasemmalle ja sen jälkeen heti oikealle ja nyt käänny oikealle jne. No, mikäs siinä, minä tottelin, ja auto kääntyili.

Perillä odotti iloinen joukko ihmisiä, joille oli etukäteen kerrottu, että sali on kylmä, varautukaa lämpimillä vaatteilla. Minä en sitä tiennyt ja palelin koko päivän, vaikka pidin takin tiukasti päällä.

Alkuun ohjelmassa oli seminaari, joka onneksi oli kiinnostava. Sen jälkeen oli lounas, jota ikävä kyllä en voinut syödä lämmetäkseni edes vähäksi aikaa. Osui tietysti olemaan ainesosia, joille olen allerginen.

Lounaan jälkeen piti olla oma osuuteni ja kirjojen myyntiäkin oli ehdotettu. Vuoroani ei kuitenkaan tullut, oli unohtunut. Joku kävi parin tunnin kuluttua huomauttamassa puheenjohtajalle, jolloin sain kertoa Hiljasta vajaat kymmenen minuuttia hoppu niskassa.

Joskus esiintymisteni alkuaikoina jännitin välillä niin, että takajalassani jokin pitkä lihas alkoi vapista. Nyt varmaan paleleminen ja harmistuminen yhdessä laukaisivat tärinän. Kyllä se vaan tuntui niin mukavalta! Jos minulta nyt kysytään, mitä lopulta puhuin, en osaa vastata.

Olisin ilmeisesti saanut kaupata kirjaani iltamyöhällä tilaisuuden lopuksi, mutta tuossa vaiheessa olin jo niin kylmettynyt, kiukkuinen ja päänsärkyinen, että poistuin paikalta. Pimeässä ja sateessa paluukiemurtelu pienillä teillä ei enää ollutkaan hauskaa.

Summa: Kotoa poissa seitsemän tuntia, kirjasta kerroin sinä aikana vajaa kymmenen minuuttia ja yhden kirjan lähistöllä istunut vikkelästi osti, kun olin juuri lähdössä. Kuulijoita olisi ollut, he vieläpä kuuntelivat hyvin keskittyneesti, mutta kaiken jälkeen tunsin itseni jotenkin ylimääräiseksi häiriötekijäksi.

Se oli semmoinen kirjailijan lauantai!

Luin HBL:ää ja taas harmittaa

Ei suinkaan HBL, sille annan täydet pisteet. Edessäni on avattuna viime sunnuntain, 15.10. lehden ensimmäinen aukeama. Siinä katseen vangitsee Mauri Kunnaksen kirjan suuri kuva, jossa on Kustaa III kaikessa komeudessaan. Siis haloo: lastenkirjan kuva.

Entä seuraava aukeama: Tarina Mauri Kunnaksesta ja Koiramäen Suomen historiasta. Ja taas haloo: lastenkirjasta, koko lehden seuraava aukeama.

Milloinkahan olen viimeksi nähnyt jossain muussa suomalaisessa päivälehdessä moista. Jos sinä olet, kerro!

Eikä toisin ole Ruotsissakaan. Lasten ja nuorten lukeminen otetaan siellä nykyisin jo vakavasti. Olisiko syynä se, että Ruotsissa herättiin jo vuosia sitten huomaamaan, miten nuorten lukeminen ja lukutaito olivat heikentyneet? Ei tiedetty perheissä, ei kouluissa, ei liioin kirjastoissa, miten tärkeää on, mitä kirjoja ilmestyy, mitä niistä voi suositella kullekin ikäluokalle. - Meillähän ilmestyy lasten- ja nuortenkirjoa vielä paljon, varmasti aivan jokaiselle jokin.

Suomessa on nyt muutama vuosi elvistelty Pisa-tutkimuksen hyvillä tuloksilla, jotka ovat kuitenkin rapistumassa hyvää vauhtia. Täytyykö tosiaan mennä pohjalle, ennen kuin herätään? Täytyykö kielemme "uudistua" täysin vieraan kielen sanoilla, ennen kuin asia otetaan vakavasti. Sillä niin se vain on, että oma kulttuuri lähtee omasta kielestä, perinteestä ja historiasta. Omasta kielestä, perinteestä ja historiasta!

Mietin usein taistolaisia. Pikkusiskoni kuului joukkoon, ja miten elävää ja väkevää siellä oli nimenomaan kulttuuri. Noista vuosista muistetaan erityisesti vahvoja lauluja, runoja, näytelmiä,  kirjoja. Niillä saatiin nuoret mukaan ja vannomaan taistolaisuuden nimeen.

Siis ihan totta, harmittaa, suorastaan suututtaa. Emmekö me enää osaa kertoa kulttuuritoimittajille sanomaamme oikein? Juuri he toimivat kielemme ja lastenkulttuurimme portinvartijoina. - Huhuu, herätys! Olette ihan oikeasti hurjan tärkeitä tyyppejä! Mutta jos ette nosta esiin lastenkulttuuria, ei kohta ole aikuisiakaan, jotka piittaisivat kielestä lukemisesta ja omasta kulttuuristamme tuon taivaallista.

Minun mielestäni tilanne on tämä. Väittäkää vastaan, jos teillä on parempia komeuksia ja näkemyksiä!

Turku, Kuopio, sadetta

Tämä syksy ei ole ollut parasta mahdollista matkusteluaikaa, vaikka eipä tuota ollut suuri osa kesästäkään. Onneksi bussilla ja junalla pääsee, sillä sateessa ei ole kiva ajella pitkiä matkoja. Tai oikeastaan, pitkiä matkoja ei ole kiva ajella yksin kauniillakaan säällä. Turkuun vielä menisi, mutta Kuopio edestakaisin kahdessa päivässä olisi jo liikaa.

Turun kirjamessuilla lauantaina tuntui, ettei niin paljon kävijöitä ole ollut milloinkaan ennen. Kokonaiskävijämäärä ei kuitenkaan ylittänyt viimevuotista. Ilmeisesti ihmiset vain osuivat lauantaille, niinpä Hiljasta keskustelemistamme kuulemassa oli ihan mukavasti joukkoa. Haastattelijana oli Robustoksen Heikki Savola ja kuvan on ottanut Kirsti Kuronen.

Turussa puhuin siis valmiista työstä, Kuopiossa olin jo seuraavan aiheen parissa. Matka olikin varsin antoisa. Tapasin tietäviä ihmisiä ja sain ajattelemisen aiheita.

Jostain kumman syystä mielikuvani Kuopiosta olivat varsin vähäiset, vaikka veljeni perheineen asui siellä monta vuotta ja vierailin heidän luonaan usein. Hiihtomatkoilla saatoimme yöpyä Kuopiossa tai ainakin käydä Puijolla kävelemässä sen jälkeenkin.

Erityisesti ihastuin nyt keskellä kaupunkia helposti tavoitettavan Korttelimuseon vanhaan miljööseen ja torin komeaan jugend-kauppahalliin. Eikä se hassumpi kaupunki ole muutenkaan. Palaan varmaan vielä pariinkiin kertaan.

Turun ja Kuopion väliin mahtui kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla. Paljon tuttuja tietenkin ja hyviä puheita. Todisteeksi liitän Outi Pakkasen ottaman kuvan oikein maljan kera. Se on juuri sopivasti hieman pehmennetty, niin kuin varttuneempien filmitähtienkin kuville aina tehtiin vanhaan hyvään aikaan. Nykyisin kamerat ovat harmillisen tarkkoja.

Syksy on siis lähtenyt mukavan napakasti käyntiin. Lukemista vain on taas niin paljon, että huolestuttaa selkäni vuoksi. Jos jollakulla on käyttämätön kuntopyörä, johon voi liittää telineen kirjaa tai lukulaitetta varten, olisin vallan kiinnostunut. Koira onneksi toimii henkilökohtaisena piiskurina, mutta hyvä olisi pieni liikuntatuokio myös työtä tehdessä.

Värejä, värejä, luonto hehkuvaisena. Nauttikaamme!

Hilja heräelee

Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä ilmestyi toukokuun lopulla ja nyt olen aloittanut siitä puhumisen siellä ja vähän täälläkin. Onneksi, sillä täydellinen hiljaisuus kirjan ympärillä on sekin kertaalleen tuttua, ja sitä tietysti aina pelkää.

Turun kirjamessut alkavat huomenna. Olen siellä esiintymässä lauantaina 7.10.

Hiljasta minua haastattelee Jouni Lehtinen Kallas-lavalla klo 14.20-14.40

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla A 17 olen 15.45 Liisa Lauerman kanssa. Otsikkomme on
Tutkivia ääniä. Puhumme siis kirjojen taustatyöstä.

Sillä sehän se on taas alkanut seuraavaa varten. Lukemista on  ihan mahdottomasti, ja suurin ongelma on aina löytää kaikkien virallisten tietojen ja epävirallisten luulojen takaa elävä ihminen omissa ympyröissään.

Joudun taas myös pähkäilemään oikein perusteellisesti sitä, miten asian esitän. Kun suurin osa aineistoa on vanhaa ja kieli sen mukaista, miten kirjoittaa niin, että nykyihmien jaksaa sitä lukea, mutta pääsee myös mahdollisimman oikeanlaiseen tunnelmaan. Siinä minulla on taas pohtimista pitkäksi aikaa. Yleensä aloitan jossain vaiheessa jo kirjoittamisen, mutta melkoisella varmuudella kieli ja tyyli muuttuvat matkan varrella melkoisesti. Se taitaa olla myös kirjoittamisen viehätys. Etsiä ja etsiä ja toivoa löytävänsä.

Seuraavaksi puhun Hiljasta 18.10. klo 18 alkaen Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa

Tulkaa kuulemaan, kyselemään, juttelemaan ja moikkaamaan. Elän toivossa.

Siinä se nyt on

Ja minä olen tyytyväinen. Olin nimittäin aika epävarma tähän työhön ryhtyessäni. Tuttu kustannustoimittaja kysyi, kiinnostaisiko minua tehdä kirja hänen tuttunsa tähänastisista vuosista. Sanoi miettineensä, kuka synkkaisi Sirkan kanssa, ja päätyneensä minuun. Hän vakuutti Sirkan olevan tutustumisen arvoinen.

En kuitenkaan ole koskaan ajatellut tekeväni tämänkaltaista teosta. Kirjan sankaritar on itse vastaanottajana ja koko suku arvostelemassa tulosta. Entä jos en tuntisi pääseväni lähelle häntä, jos perheellä olisi oma tiukka käsityksensä siitä, mitä he olivat kirjalta halunneet, jos ja jos. Vannotin Sirkkaa ja perhettä antamaan minulle vapaat kädet, tietenkin siltä pohjalta, mitä kaikkea kuulisin ja lukisin. He ovat kaikki lukevia ihmisiä ja lupasivat. Myös Sirkka. Lopulta päätin luottaa ehdottajaan ja heihin ja lähdin tälle matkalle.

En ole katunut. Tutustuin monipuolisesti luovaan, monia vaiheita elämässään kokeneeseen, ihanaan ihmiseen. Ystävystyimme. Viime lauantaina vietimme kaikkien Sirkan lasten, lastenlasten ja lastenlasten kanssa hänen 90-vuotispäiviään. Koko Sirkan jälkipolvi oli mukana pienimpiä natiaisia myöten. Se jo kertoo hänestä aika paljon.

Vanhat kirjeet olivat Sirkan omien kertomusten ohella parasta antia, mutta myös lapset kertoivat kokemuksiaan ja antoivat lisätietoa Sirkasta aika nuorena monen lapsen äitinä. Opin itse lisää paljonkin. Kirjassa on 209 sivua ja monta juttua olisi tietysti vielä ollut kerrottavaksi. Ehkä sitten 100-vuotisjuhlissa.

Senkin tässä opin, että joskus kannattaa lähteä mukaan, vaikka onnistuminen tuntuisi miten epävarmalta.

Kohtalottaren Sormi

on tökännyt ja osunut.

Ahneus on selvästi vallannut minut viime aikoina. Maalla oli niin valtavasti kaikenlaatuisia sieniä, että niiden metsästyksessä on näköjään aika hurahtanut. Iso pakastin on jo täpötäynnä, kohta täytyy kai aloittaa pienen jääkaapin alapakastimen täyttäminen. Menisihän tämä jotenkin, jos en olisi liian tarkka sienten siivoamisessa.

Lapsuuden kokemukset tekevät monenlaisia haittoja, tämä on yksi omistani. Jouduin kerran kylässä syömään sienikastiketta, jonka hiekka ja kivet rahisivat hampaissa koko ajan. Sain ruuan jotenkin alas, mutta en ole toipunut kokemuksesta koskaan. Niinpä sienten perkuuni nauratti miestä pitkään. Nyt hän on jo tottunut. Joten, kun ensin rämmin sienimaastossa, sen jälkeen perkaan ja paistan päivän saaliin, aikaa tosiaan kuluu. Eikä sienihurmassa ehdi oikein muuta ajatellakaan.

Paitsi:
Uskotko Kohtalon Sormeen tai tässä tapauksessa Kohtalottaren? Minä en aina oikein tiedä, mitä siitä ajatella, mutta kun se sattuu tökkäämään, pakko siihen on ainakin silloin uskoa.

Olin koko päivän miettinyt, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Hätää ei ole. Ensi vuodelle on jo kahden, yhden lasten- ja yhden lasten- ja nuortenkirjan sopimukset allekirjoitettuina. Olin siis miettimässä vähän suuritöisempää vuoden 2019-kirjaa. Juuri silloin sain viestin hyvin arvostamaltani kirjamaailman ihmiseltä ja kysymyksen: Oletko miettinyt tästä ihmisestä kirjoittamista.

Osui suoraan maaliin. Kaiken lisäksi minulla on jo vanhaa materiaalia hänestä aika mukavasti. Sekin oikeastaan sattuman ansiosta,  Olin saanut niitä kerran lahjaksi hyvältä ystävältä, jonka isä on ollut innokas kirjojen keräilijä.

Niin että ei tässä nyt muu auta, kuin uskoa siihen Sormeen ja alkaa työskentely. Aikaa ei ole yhtään liikaa, sillä aikamoinen homma hänenkin kanssaan tulee. Siispä sievä niiaus Kohtalottarelle, silmälasien puhdistus ja katseen skarppaus kohti tulevaa. Taas mennään!