Nämä ovat aina niitä kirjan kanssa vaikeimpia viikkoja, elämä pelkkää odotusta. Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on tulossa pian, sellaisena kuin on, ei ole enää mitään tehtävissä. Sen ilmestymistä odotan, mutta samalla pelkään sen puolesta. Kelpaako se kenellekään, saako se lukijoita, olenko onnistunut kertomaan erikoisen tarinan niin, että se koskettaa: näinkin voi ihmiselle käydä? Aina sitä toivoo, joskus olen joutunut pettymäänkin, niin kuin suurin osa kirjailijoista toisinaan joutuu. Silti työtä vain jatkaa, kun muutakaan ei voi.
Olen sanonut jo monta kertaa aiemmin: rakastan tietojen hakemista ja vallankin niiden löytämistä, rakastan kertomista. Ja tietysti, myös kirjoittamista rakastan. Toivon oppineeni vuosien varrella jotain, mutta omaa työtään on vaikea arvostella. Tai pystyy siihen, mutta vasta vuosien päästä. Siinä vaiheessa, kun omaa kirjaansa lukee kuin toisen kirjoittamaa. Hämmästyy välillä, että näinkö tosiaan olen kirjoittanut. Silloin osaa jo sanoa siitä jotain, en tosin ole varma arvion puolueettomuudesta vielä silloinkaan.
Onneksi juuri tähän hetkeen osui iloinen kutsu haastateltavaksi juuri tästä tulevasta. En tosin pääse tilaisuuteen, olen silloin matkoilla, mutta pyyntö osoitti, että aihe herättää kiinnostusta. Jo siitä olen iloinen. Ja toivon, että pääsen paikalle joskus myöhemmin.
Eiliselle osui myös Tietokirjapäivä ja vierailu Sotkamon kirjastossa kertomassa lähinnä tietokirjojen kirjoittamisesta. Kyllä vain ihmiset ovat paljon välittömämpiä ja puheliaampia Kainuussa kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Tilaisuus oli mukava ja lämmin, kaksi tuntia hurahti aivan huomaamatta. Olin etukäteen pelännyt puhuvani siellä itsekseni, mutta kuulijoita olikin juuri sopivasti. Kiitos, ja iloiset terveiset kirjaston väelle!
Jopa Vuokatin-Kajaanin välisellä osuudella syntyi bussikuskin kanssa hauska juttuhetki. En puheluttanut kuljettajaa, en, vaikka kieltolappua ei näkynytkään. Hän jutteli mielellään, niin kuin tietysti minäkin, kun kuski kerran aloitti. Kajaanin torin varrella kioskilla oli oikein pitkä keskustelu tuntemattomien kanssa, ja vielä lentokoneessa stuertti puhu selvää sikäläistä murretta ja oli muutenkin mukava ja hauska.
Tahtoo Kainuuseen pian uudelleen!
sunnuntai 30. elokuuta 2015
maanantai 24. elokuuta 2015
Sähköistä taistelua
Vai onko se taiteilua. Tämä vajaa kolme vuotta vanha koneeni alkoi ryppyillä pelottavassa määrin. Avautui, jos suvaitsi ja pimensi ruudun milloin sille tuulelle sattui. Oli siis pakko tehdä jotain. Ohjeen mukaan vain tehdasasetusten palauttaminen ilmeisesti auttaisi tässä tapauksessa.
Yritin ottaa talteen kaiken tärkeän, mutta näin jälkikäteen huomaan Thunderbirdin häipymisen myötä kaikkien sähköpostiosoitteitteni ja tallennettujen postieni kadonneen. Kuten sähköposti, hävisivät kaikki itse lataamani ohjelmat, muutama niistä töiden kannalta hyvin tärkeä. Jopa Word kuului kadonneisiin.
Ensin Microsoftin kaveri väitti, ettei siellä mahdeta mitään asialle, mutta Microsoftin chatin kaveripa mahtoi. Antoi linkin, jonka kautta Word sievästi palasi kaikkine ominaisuuksineen. Varmuuskopiotikulta se myös otti kiltisti vastaan kaikki vanhat tiedot. Hyvä niin. Jäin vain miettimään, että jos olisin uskonut puhelimen varman tuntuista kaveria, olisin saanut maksaa ohjelmasta toistasataa euroa uudelleen. Ei hyvä niin.
Scriveneriä en ole vielä palauttanut, mutta eiköhän tuokin onnistu. Tikulla kaikki sieltäkin sentään on. Mutta työpäivä tähän on kulunut jo tässä vaiheessa vallan keposesti. Tekniikan kanssa mietin välillä väkisinkin, kumman tässä oikeastaan pitäisi olla palvelija, mutta kumpi sitä lopulta aivan liian usein on.
Tänään puhutaan syntymäpäivistä. Olen kerran sattumalta osunut illallisilla pöytään, jossa vierustoverina oli juuri samana päivänä syntynyt mies. Toisena pöytäkaverina osui olemaan tilastomies, joka osasi kertoa, montako meitä sinä päivänä syntyi. Reilusti alle sata, joten aika pieni todennäköisyys on osua sattumalta samaan pöytään ja vielä kuulla tarkka luku syntyneiden määrästä.
Tämän päivän lopputulema on vanha kunnon: väsynyt mutta tyytyväinen. Se vasta onkin hyvä!
Yritin ottaa talteen kaiken tärkeän, mutta näin jälkikäteen huomaan Thunderbirdin häipymisen myötä kaikkien sähköpostiosoitteitteni ja tallennettujen postieni kadonneen. Kuten sähköposti, hävisivät kaikki itse lataamani ohjelmat, muutama niistä töiden kannalta hyvin tärkeä. Jopa Word kuului kadonneisiin.
Ensin Microsoftin kaveri väitti, ettei siellä mahdeta mitään asialle, mutta Microsoftin chatin kaveripa mahtoi. Antoi linkin, jonka kautta Word sievästi palasi kaikkine ominaisuuksineen. Varmuuskopiotikulta se myös otti kiltisti vastaan kaikki vanhat tiedot. Hyvä niin. Jäin vain miettimään, että jos olisin uskonut puhelimen varman tuntuista kaveria, olisin saanut maksaa ohjelmasta toistasataa euroa uudelleen. Ei hyvä niin.
Scriveneriä en ole vielä palauttanut, mutta eiköhän tuokin onnistu. Tikulla kaikki sieltäkin sentään on. Mutta työpäivä tähän on kulunut jo tässä vaiheessa vallan keposesti. Tekniikan kanssa mietin välillä väkisinkin, kumman tässä oikeastaan pitäisi olla palvelija, mutta kumpi sitä lopulta aivan liian usein on.
Tänään puhutaan syntymäpäivistä. Olen kerran sattumalta osunut illallisilla pöytään, jossa vierustoverina oli juuri samana päivänä syntynyt mies. Toisena pöytäkaverina osui olemaan tilastomies, joka osasi kertoa, montako meitä sinä päivänä syntyi. Reilusti alle sata, joten aika pieni todennäköisyys on osua sattumalta samaan pöytään ja vielä kuulla tarkka luku syntyneiden määrästä.
Tämän päivän lopputulema on vanha kunnon: väsynyt mutta tyytyväinen. Se vasta onkin hyvä!
tiistai 11. elokuuta 2015
Kuikan kutsu
Ensimmäisen kerran tänä kesänä saatoimme pitää ikkunoita auki viikonloppuna mökillä käydessämme. Niinpä myös ensimmäisen kerran tänä kesänä kuulin kuikan kutsun kesäyön hämärässä. Se on niin täynnä jotain selittämätöntä salaperäistä kaihoa, että aina sen kuullessani tunnen syvää kiitollisuutta. Päivisin kuikan ääni kuuluu tietysti useinkin, mutta silloin se ei sävähdytä ihan samalla tavalla. Hyvän mielen se silloinkin tekee, totta kai, sillä kuikka on minun sielunlintuni.
Meillä Suomessa luonto on vielä lähellä ja useimmille meistä tärkeä. Siskoni asuu Amerikassa ja kertoi sieltä lastensa leirillä valvojana olleen kokemuksia. Mukana oli esimerkiksi pieni newyorkilaistyttö, joka ei uskaltanut nukkua öisin. Ovessa oli vain yksi lukko seitsemän sijasta ja ympärillä täysin arvaamaton pelottava luonto. Lapsi oli kotonaan vain kaupungissa.
New Yorkissa ja sen lähistössä on aivan ihania puistoja, vettäkin siellä on ympärillä, mutta kuikan huutoa siellä ei koskaan kuule. Siinä syy, miksi en haluaisi asua siellä.
Eivät tämänkertaisen mökkiretken ilon aiheet kuikkaan jääneet. Oli myös laulujoutsenen joiku yössä ja auringonlaskussa rauhallisesti ohi meloskeleva majava ynnä paljon outoja jälkiä puiden juurilla. Haluaisin päästä näkemään myös tämän salaperäisen hiippailijan. Ja tietysti oli oma tänään puoli vuotta täyttävä kääpiösnautserin pentumme, joka nauttii jokaisesta hetkestä maalla.
Kirjoitusaiheet ovat olleet hetken hautumassa. Hyvässä vauhdissa oleva seuraava aihe kiinnostaa tiedon karttuessa aina vain enemmän. Uusi aivan erilainen yhteistyö graafikon kanssa muotoutuu pikku hiljaa ja tekee uteliaaksi. Mihin se retki mahtaa meidät viedä.
Hyväntuuliseksi tekevä seuraavan kirjan ilmestymisen odotus on sentään tällä hetkellä päällimmäisenä. Ehtiikö se mukaan Sotkamoon, jonne olen menossa vierailulle kuun lopulla? Olen siellä puhumassa tietokirjojen tekemisestä lähinnä lapsille ja nuorille, mutta paljon taustatyötä vaatinut aikuisten romaani mahtuu kyllä juttuihin hyvin mukaan. Varsinkin jos se on uudenkarheana kainalossa.
Tässä tämän hetken päällimmäiset. Entä sinulla?
Meillä Suomessa luonto on vielä lähellä ja useimmille meistä tärkeä. Siskoni asuu Amerikassa ja kertoi sieltä lastensa leirillä valvojana olleen kokemuksia. Mukana oli esimerkiksi pieni newyorkilaistyttö, joka ei uskaltanut nukkua öisin. Ovessa oli vain yksi lukko seitsemän sijasta ja ympärillä täysin arvaamaton pelottava luonto. Lapsi oli kotonaan vain kaupungissa.
New Yorkissa ja sen lähistössä on aivan ihania puistoja, vettäkin siellä on ympärillä, mutta kuikan huutoa siellä ei koskaan kuule. Siinä syy, miksi en haluaisi asua siellä.
Eivät tämänkertaisen mökkiretken ilon aiheet kuikkaan jääneet. Oli myös laulujoutsenen joiku yössä ja auringonlaskussa rauhallisesti ohi meloskeleva majava ynnä paljon outoja jälkiä puiden juurilla. Haluaisin päästä näkemään myös tämän salaperäisen hiippailijan. Ja tietysti oli oma tänään puoli vuotta täyttävä kääpiösnautserin pentumme, joka nauttii jokaisesta hetkestä maalla.
Kirjoitusaiheet ovat olleet hetken hautumassa. Hyvässä vauhdissa oleva seuraava aihe kiinnostaa tiedon karttuessa aina vain enemmän. Uusi aivan erilainen yhteistyö graafikon kanssa muotoutuu pikku hiljaa ja tekee uteliaaksi. Mihin se retki mahtaa meidät viedä.
Hyväntuuliseksi tekevä seuraavan kirjan ilmestymisen odotus on sentään tällä hetkellä päällimmäisenä. Ehtiikö se mukaan Sotkamoon, jonne olen menossa vierailulle kuun lopulla? Olen siellä puhumassa tietokirjojen tekemisestä lähinnä lapsille ja nuorille, mutta paljon taustatyötä vaatinut aikuisten romaani mahtuu kyllä juttuihin hyvin mukaan. Varsinkin jos se on uudenkarheana kainalossa.
Tässä tämän hetken päällimmäiset. Entä sinulla?
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Silmälaseista, kirjoista ja viisivuotiaasta
Haa, ei enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta tänne lievästi laiminlyötyyn blogiini. Taitto tarkastettu pariin kertaan, kantarelleja kerätty, samoin mustikoita, koiraa koulutettu, ommeltu jopa miehen pudonnut nappi. Uudet silmälasitkin ovat nenälläni helpottamassa elämää.
Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.
Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.
Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.
Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.
Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.
Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.
Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.
Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Milloin teksti on valmis, vai onko koskaan?
Olen siis viettänyt lomaa. Lomaa? Mitä on kirjailijan loma. Eikö silloin muka mietitä tekstejä, käydä välillä sormiharjoittelemassa koneella ja taas mietitä?
Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.
On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.
Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?
Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?
Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?
Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!
Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.
On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.
Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?
Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?
Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?
Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Suulla suuremmalla
Näinkin hienosti sen voi Caj Westerbergin tavoin sanoa:
Kaiken he haluavat jakaa kahteen,
erottaa toisistaan:
itsensä ja maailman,
miehen ja naisen,
elämän ja kuoleman,
aikuisen ja lapsen,
menneen ja tulevan,
rauhan ja sodan,
puheen ja hiljaisuuden,
ruumiin ja sielun,
älyn ja tunteen,
tarpeen ja tyydytyksen,
Jumalan ja Paholaisen,
ostajan ja myyjän,
luonnon ja ihmisen,
alun ja lopun,
ja sinut, sinut.
Näitä siis mietin tänään, maailmaamme, meitä ihmisiä.
Kaiken he haluavat jakaa kahteen,
erottaa toisistaan:
itsensä ja maailman,
miehen ja naisen,
elämän ja kuoleman,
aikuisen ja lapsen,
menneen ja tulevan,
rauhan ja sodan,
puheen ja hiljaisuuden,
ruumiin ja sielun,
älyn ja tunteen,
tarpeen ja tyydytyksen,
Jumalan ja Paholaisen,
ostajan ja myyjän,
luonnon ja ihmisen,
alun ja lopun,
ja sinut, sinut.
Näitä siis mietin tänään, maailmaamme, meitä ihmisiä.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Oikeaa asentoa etsimään!
Aina nuo vanhat tekstit saavat tuntemaan itsensä hyvin hyvin virkanaismaiseksi niukkailmaisijaksi. Olen nyt viimeksi lukenut hengennostatuksia vuosilta 1905 ja 1906. Tekstit liittyvät naisten äänioikeuteen ja yleensä tasa-arvon toteutumiseen Suomessa. Esimerkiksi lentokirjanen Taisteleville siskoille. Mietteitä äänioikeus-asiasta loppuu: Entistä lujemmin siis käsi kädessä taisteluasentoon!
Wau!
Miten minusta tuntuu, että monessa asiassa olisi tosiaan taas löydettävä kunnon taisteluasento sen sijaan, että purnaamme Facebookissa, jossa se tosiasiassa on aika lailla itsekseen mutisemista. On vain tainnut unohtua, miten asento otetaan.
Vaikka varsin hyvin näen, miten tärkeä on asia ja miten tosissaan lehtisiä on aikoinaan kirjoitettu ja jaettu, nauran aina välillä ääneen. Kielenkäyttö on muuttunut aika tavalla, vaikka itse kieli ei niinkään. Toisaalta vilpittömästi kunnioitan silloisten puurtajien työtä. Vaikka monissa lähimaissa oltiin edellä naisten kunnallisessa äänioikeudessa, valtiollisen saimme aktivistien suurten ponnistelujen tuloksena. Se tosin ei tullut ensimmäisenä maailmassa, mutta ensimmäiset naiskansanedustajat tulivat. Esimerkiksi niissä matkustusoloissa agitatsioonin tekijät eivät todellakaan säästelleet itseään. He tiesivät oikean taisteluasennon.
Hurjan kiinnostavia ovat sen aikaisia kirjoja ja kirjasia lukiessa tilastotiedot, jotka antavat todellisuuspohjaa väitteille. Vaikka olen paljon lukenut ja kai vähän oppinutkin viime vuosisadan alun tilanteesta, yllätyin taas, miten pieni oli koulua käyvien lasten osuus ja miten suuret erot eri koulumuotojen yhteiskunnan maksettaviksi tulleista kustannuksista.
Kun luen tekstejä aina välillä ääneen miehelleni, hän sanoi minun jo kohta tarvitsevan lipun, jota voisin samalla liehuttaa. Ei hassumpi ajatus. Antaisi varmaan entistä enemmän oikeaa henkeä hihittelyjen sijasta.
Wau!
Miten minusta tuntuu, että monessa asiassa olisi tosiaan taas löydettävä kunnon taisteluasento sen sijaan, että purnaamme Facebookissa, jossa se tosiasiassa on aika lailla itsekseen mutisemista. On vain tainnut unohtua, miten asento otetaan.
Vaikka varsin hyvin näen, miten tärkeä on asia ja miten tosissaan lehtisiä on aikoinaan kirjoitettu ja jaettu, nauran aina välillä ääneen. Kielenkäyttö on muuttunut aika tavalla, vaikka itse kieli ei niinkään. Toisaalta vilpittömästi kunnioitan silloisten puurtajien työtä. Vaikka monissa lähimaissa oltiin edellä naisten kunnallisessa äänioikeudessa, valtiollisen saimme aktivistien suurten ponnistelujen tuloksena. Se tosin ei tullut ensimmäisenä maailmassa, mutta ensimmäiset naiskansanedustajat tulivat. Esimerkiksi niissä matkustusoloissa agitatsioonin tekijät eivät todellakaan säästelleet itseään. He tiesivät oikean taisteluasennon.
Hurjan kiinnostavia ovat sen aikaisia kirjoja ja kirjasia lukiessa tilastotiedot, jotka antavat todellisuuspohjaa väitteille. Vaikka olen paljon lukenut ja kai vähän oppinutkin viime vuosisadan alun tilanteesta, yllätyin taas, miten pieni oli koulua käyvien lasten osuus ja miten suuret erot eri koulumuotojen yhteiskunnan maksettaviksi tulleista kustannuksista.
Kun luen tekstejä aina välillä ääneen miehelleni, hän sanoi minun jo kohta tarvitsevan lipun, jota voisin samalla liehuttaa. Ei hassumpi ajatus. Antaisi varmaan entistä enemmän oikeaa henkeä hihittelyjen sijasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)