Mennyt ja lähdössä

Hän mennyt on sanomatta sanaakaan. Ei tosin hän, vaan se. Käsikirjoitus, johon keskityin viime ajat niin, että näin jälkeenpäin ajatellen en kovin paljon muuta ajatellut. Eikä se vieläkään minua ole jättänyt vaan naputtelee aivoissa nollausyrityksistä piittaamatta.

Tiesin jo lähettäessäni, että vastaus tulee vasta viikkojen kuluttua, koska kustannuspäällikkö Maria oli sanonut, ettei ehdi lukea ennen meneillään olevan ruuhkan hoitamista. Silti se piti lähettää pois käsistä, koska jatkuva vatkaaminen voi parantamisen sijasta huonontaa lopputulosta, ja koska sokeutuminen omalle tekstille on iso vaara tässä kirjoittamisen vaiheessa. Jos nyt onnistun edes jonkinasteisessa nollaamisessa, tekstiin uudelleen tarttuminen on taas toinen juttu.

Kirjoitin yksin mökillä myös tässä viimeisessä vaiheessa. Kun selkä väsähti, syöksyin sieniä keräämään. Ne olivat varsin hiljaisia, eivät vaatineet liioin suurta pohtimista, joten niitä kertyi mukavasti. Ikivanhat ja alussa kaikkiaan kolme omenaa antaneet omenapuutkin ovat innostuneet lannoittamisesta, joten omenoita tuli moneen piirakkaan.

Kyllä vain, syksy on ihanaa aikaa! Jossain geenieni sopukoissa esiäitini hymyilevät nähdessään, että voivat suhtautua talven tuloon yhtä rauhallisin mielin kuin itse teen. Ruokaa on jo kerätty varastoon mukavasti. 

Syksyllä ääntelevät taas myös linnut, joita mökillä riittää. Niemi oli hetken täynnä puukiipijöiden tirskutusta, suuri kuikkaparvi päästeli huutojaan, jotka tuovat väistämättä mieleen menneet ajat, kanahaukka komeine koukkunokkineen lähti lentoon aivan vierestäni, haarmaahaikarat lepäilivät lähistöllä yhden päivän ajan ja tietysti joutsenet. Joutsenetkin kutsuvat toisiaan kokoontumaan vähitellen, vaikka eivät vielä ole lähdössä. Närhen huimaa väritystäkin sain ihailla aivan läheltä, sillä linnut eivät jostain syystä osaa katsoa ikkunasta sisään, mikä on minun jokakesäinen onneni. Olen päässyt tutustumaan moneen uuteen lajiinkin lähietäisyydeltä.

Ai niin, se viimekertainen uusi ajatus taitaa jäädä vielä ajatukseksi. Ehdin jo innostua, mutta asia saattaa silti toteutua vähän toisin. Sen näen kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua. Elämä on välillä odottamista.

Sitä ennen kuitenkin: ensi viikolla pääsen matkalle, josta olen unelmoinut 14-vuotiaasta alkaen. Tunnen jo matkakuumetta, joka minulle on harvinainen nautinto. Mietin sitäkin, mitä vaatteita otan mukaan, vaikka tavallisesti pakkaan samana päivänä viime tingassa.

Käsikirjoitus lähti jo, minä vasta vajaan viikon kuluttua. Wau!