keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Hinkkausta ja aivojumppaa

Huomaan, että tämän blogin kirjoittamistiheys on suoraan verrannollinen siihen, missä vaiheessa muut kirjoittamiseni ovat. Nyt olen taas keskittynyt tuohon käsikirjoitukseeni niin, etten edes tänne ole ehtinyt pistäytyä. Mutta tässä taas.

Käsikirjoituksen kanssa olen nyt siinä vaiheessa, että tulostin koko tekstin lukeakseni sen kynä kädessä. Aika pitkälle pystyn työskentelemään vain tietokoneella, mutta jossain vaiheessa teksti on nähtävä paperilla. Siinä huomaan kokonaisuuden paremmin. Tottumusjuttu ehkä, mutta niin se vain on. Erityisesti tämä paperivaihe vaatiikin sitten ehdotonta keskittymistä. Pino on nyt tuossa vieressä, vielä en ole sitä aloittanut.

Tämä vaihe on aina jo melkoista puurtamista ja lauseiden hinkkaamista. Silti tiedän tekeväni kaiken ainakin kertaalleen vielä. Jos kirjailijan työ jotain vaatii, niin kärsivällisyyttä ja kestävää takamusta. Kävellessä sanotaan voivan ajatella paremmin, mutta aika sirkustaitteilija saisi olla pystyäkseen kävelemään läppärin kanssa ja korjailemaan tekstiä siinä samalla.

Eilen olin tapaamassa neljäsluokkalaisia Espoon Soukassa. Jos aina välillä uutiset lasten lukuinnosta masentavat, ei heitä tavatessa ikinä tunnu siltä, että lukeminen olisi vähentynyt. Nytkin toisessa ryhmässä mukana olleesta kahdesta luokasta jäi vain kolme kättä kohoamatta, kun kysyin, ketkä lukevat mielellään. Ja kun pidin tietokilpailua satuhahmoista, vastaukset tulivat nopeasti ja oikein jo viiden pisteen vihjeestä. Mieleni on siis taas hyvin iloinen ja toiveikas. Kyllä kirja puolensa pitää, vaikka sen muoto osittain vaihtuisikin sähköiseksi. Lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, siihen uskon lujasti.

Kässäripino on tuolla vasemmalla. Ihan kuin se kutsuisi jollain salaperäisellä äänettömällä vain käsikirjoitusten hallitsemalla tavalla. Hyvä on: Näkemiin, oi näkemiin!

Ja tähänkin liittyy tarina. Teini-ikäisenä ystäväni kotona oli vanha veivattava magnetofoni. Meidän hupinamme oli panna levy soimaan niin, ettei vetoa ollut juuri lainkaan. Matala mörisevä ääni venytteli: "Näääkeeemiiin, ooiiii nääääkeeemiiiin!" - Tässä veto olikin jo lähes loppu. Sitten kiivasta veivausta ja iloinen pikkuoravan ääni jatkoi: "Mutta milloin me tavataan? Joko huomenna, ensi viikolla, vai eikö enää milloinkaan?" Kyllä, ehdottomasti vielä milloinkin tapaamme, mutta ei nyt heti huomenna sentään.

2 kommenttia:

  1. Tuossa on muuten mun havaintojen mukaan tosi paljon ja jyrkkää vaihtelua, minkä verran mistäkin ryhmästä nousee "tykkään lukea" -käsiä. Joskus 30 nuoren ryhmästä nousee melkein kaikki kädet, joskus 1-2 ja nekin epäröiden. Melkein harvinaisin on "keskivertoryhmä" jossa lukee-ei lue noin 50/50. Olisi kiva tietää tarttuuko kavereiden lukeminen porukassa, vai mistä ilmiö johtuu.

    Erikoisin oli eräs opetusryhmä aikanaan, josta suurin osa ilmoitti haluavansa oppia hyviksi kirjoittajiksi, mutta lukijoiksi tunnustautui vain murto-osa. Muutama hoksasi sentään olla vähän nolon näköinen ;)

    VastaaPoista
  2. Minun mielestäni ei ole vaarallista, vaikka kirjailijalle vähän esitetään innokkaampia kuin ollaan. Siitähän voi iskeä pikku kipinä ja halu ollakin vähän parempi.

    Mutta totta, vaihteluja on. Varmasti tärkeintä on kodin ilmapiiri, mutta kyllä myös opettajien innostus näkyy innostuneina lapsina. Ja sitten on luokan johtajaporukan mielipiteet, tietysti, vaikuttamassa siihen, uskalletaanko tunnustautua lukijaksi.

    Mutta tuo vm on ollut aika hauska tilanne :)

    VastaaPoista