Olen tätä blogia aloittaessani päättänyt kirjoittaa suunnilleen vain kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Mutta tällaisessa vaiheessa alkaa jo huvittaa omat päätökset. Olen samassa pisteessä kuin ensimmäistä historiallista nuortenkirjaa tehdessäni. Lähes kaksi vuotta ystävät ja sukulaiset kyselivät, mitä kirjaa nyt kirjoitat. Ja alkoivat jo katsoa vähän hämmästyneinä, kun vastaus oli aina vain sama: kirjaa Ida Aalbergin nuoruudesta. Mistäpä sitä repisi jännittäviä tarinoita kirjoittamisestaan, kun yksi ja sama teksti on työn alla kuukaudesta toiseen.
Tietysti tässä välillä olivat kirjamessut ja se ihana tunne, mikä tulee katsoessa messuhallin täysiä käytäviä: Kaikki nämä ihmiset ovat täällä kirjojen vuoksi. Mutta toisaalta oma pienuus nousee messuilla myös vahvasti pintaan. On niin monia ihania, loistavia kirjailijoita. Mitä minä tässä oikein yritän räpeltää?
Ei siitä mihinkään pääse, että aika useinkin nousee mieleen ajatus: Kumpaa varten oikein kirjoitan, itseäni vai lukijoitani? Ja sitten taas se tosiasia, ettei kirjoittamatta pysty elämään. Totuus saattaisi olla suunnilleen sellainen, että kirjoitan itseäni varten, koska en pysty olemaan kirjoittamatta, ja olen kiitollinen jokaisesta lukijasta, joiden ansiosta kirjoituksiani painetaan kirjoiksi. Kirjoittaisin varmasti vaikka ei painettaisikaan, mutta näin tässä on sentään jotain järkeä mukana. Jos siis on. Onko? Istua yksikseen pöydän ääressä kertomassa tarinoita. Virtaako elämä samaan aikaan tuolla jossain ohi kovaa vauhtia?
Tämmöisiä turhia mietteitä kirjamessut minussa aina herättävät. Haukotelkaa rauhassa: Ketä kiinnostaa. Viimeaikaiset kirjakeskustelut ovat olleet vähän samaa luokkaa. Aina on niitä, jotka asettuvat yläpuolelle muiden ja tietävät suurella varmuudella, mitä kaikkien muidenkin pitää tehdä. Itse olen sitä mieltä, että lukeminen kannattaa aina. Jokaisella täytyy olla oikeus sellaiseen kirjaan, jota haluaa lukea, josta saa jotain itselleen merkityksellistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä jos kohdalle ei osu kirjaa, joka kolahtaa juuri tälle lukijalle, hänestä ei ehkä koskaan tulekaan lukijaa. Miten paljosta hän silloin jää paitsi!
Onneksi siellä oli myös monia ihania kollegojen ja ystävien kohtaamisia. Ja ettei unohtuisi: Iivarilla on lähtenyt menemään vauhdikkaasti, mistä ainakin voin olla vilpittömästi iloinen. Ja myös olen! Päätän siis sittenkin näihin positiivisiin tunnelmiin. Ja jatkan kirjoittamista.
Raili, viisas postaus! Sinulla on kaikki syyt jatkaa kirjoittamista.
VastaaPoistaLeena, kiitos! Kustantamot onneksi pitävät huolen siitä, että en jatka liian pitkään ;)
VastaaPoistaMiten tärkeä asia onkaan tuo oikean kirjan löytyminen alkuvaiheessa! Kirjamerestä voi olla vaikea hahmottaa sitä itseä kiinnostavaa opusta. Onneksi on tarjontaa ja hienoja, hienoja kirjoja kaikenikäisille.
VastaaPoistaJa kohtaamiset, ne jättävät aina jälkiä, menevät syvälle ytimiin ja sieltä sitten antavat valoa arjen tiimellyksessä.
Kauniisti sanoit, Valkoinen kirahvi. Onneksi on teitä valoisia ja valaisevia ihania ihmisiä!
VastaaPoista"Aina on niitä, jotka asettuvat yläpuolelle muiden ja tietävät suurella varmuudella, mitä kaikkien muidenkin pitää tehdä. Itse olen sitä mieltä, että lukeminen kannattaa aina. Jokaisella täytyy olla oikeus sellaiseen kirjaan, jota haluaa lukea, josta saa jotain itselleen merkityksellistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä jos kohdalle ei osu kirjaa, joka kolahtaa juuri tälle lukijalle, hänestä ei ehkä koskaan tulekaan lukijaa. "
VastaaPoistaJuurikin näin, Raili. Nimenomaan näin. Toki on tärkeää, että meillä on esim. asiantuntevia kriitikoita. Mutta tuo "pitäisi" ja "ei pitäisi" ja "tällaista on liikaa" tai "tällaista on ihan liian vähän" tai "ihan kamalan synkkää" tai "kauhea määrä remellystä" tai "uusia ja yllättäviä tekijöitä ei ole tarpeeksi" tai että "samat kirjailijat kirjoittavat aina samanlaista" jne jne jne... saa tosissaan työtään tekevän kirjailijan repimään hiuksiaan.
Kun kirja kuitenkin aina syntyy milloin mistäkin mystisestä syystä sen kirjoittajan mielen sopukoissa. Ja siihen liittyy sisäinen palo ja tarve kertoa jotain. Ja toive siitä, että vaikka vain sen yhden tarinan lukisi edes joku. Ei niin, että Hyväksyvä Kuoro Hymistelisi, että nyt on tullut sellaista, mikä kelpaa kaikille.
Sosialistinen realismi oli aikanaan luku sinänsä. Meillä ei ihan siihen onneksi jouduttu, vaikka topeliaaninen perinne tiukassa istuukin. Henkilökohtaisesti en Topeliusta asettaisi esimerkiksi samalle viivalle Astrid Lindgrenin kanssa, vaikka molemmilla varmaan on missionsa ollutkin.
syvä huokaus
T von L
Niinpä niin. Joskus taitaa olla viisainta sulkea korvat kaikelta muulta ja vain kirjoittaa. Niin ja tietysti toivoa, että joku saa tästä juuri sitä jotain, mitä kaipaa.
VastaaPoistaEn ole ollenkaan menettänyt toivoani enkä uskoani lukeviin suomalaisiin.