Ensimmäisen kerran tänä kesänä saatoimme pitää ikkunoita auki viikonloppuna mökillä käydessämme. Niinpä myös ensimmäisen kerran tänä kesänä kuulin kuikan kutsun kesäyön hämärässä. Se on niin täynnä jotain selittämätöntä salaperäistä kaihoa, että aina sen kuullessani tunnen syvää kiitollisuutta. Päivisin kuikan ääni kuuluu tietysti useinkin, mutta silloin se ei sävähdytä ihan samalla tavalla. Hyvän mielen se silloinkin tekee, totta kai, sillä kuikka on minun sielunlintuni.
Meillä Suomessa luonto on vielä lähellä ja useimmille meistä tärkeä. Siskoni asuu Amerikassa ja kertoi sieltä lastensa leirillä valvojana olleen kokemuksia. Mukana oli esimerkiksi pieni newyorkilaistyttö, joka ei uskaltanut nukkua öisin. Ovessa oli vain yksi lukko seitsemän sijasta ja ympärillä täysin arvaamaton pelottava luonto. Lapsi oli kotonaan vain kaupungissa.
New Yorkissa ja sen lähistössä on aivan ihania puistoja, vettäkin siellä on ympärillä, mutta kuikan huutoa siellä ei koskaan kuule. Siinä syy, miksi en haluaisi asua siellä.
Eivät tämänkertaisen mökkiretken ilon aiheet kuikkaan jääneet. Oli myös laulujoutsenen joiku yössä ja auringonlaskussa rauhallisesti ohi meloskeleva majava ynnä paljon outoja jälkiä puiden juurilla. Haluaisin päästä näkemään myös tämän salaperäisen hiippailijan. Ja tietysti oli oma tänään puoli vuotta täyttävä kääpiösnautserin pentumme, joka nauttii jokaisesta hetkestä maalla.
Kirjoitusaiheet ovat olleet hetken hautumassa. Hyvässä vauhdissa oleva seuraava aihe kiinnostaa tiedon karttuessa aina vain enemmän. Uusi aivan erilainen yhteistyö graafikon kanssa muotoutuu pikku hiljaa ja tekee uteliaaksi. Mihin se retki mahtaa meidät viedä.
Hyväntuuliseksi tekevä seuraavan kirjan ilmestymisen odotus on sentään tällä hetkellä päällimmäisenä. Ehtiikö se mukaan Sotkamoon, jonne olen menossa vierailulle kuun lopulla? Olen siellä puhumassa tietokirjojen tekemisestä lähinnä lapsille ja nuorille, mutta paljon taustatyötä vaatinut aikuisten romaani mahtuu kyllä juttuihin hyvin mukaan. Varsinkin jos se on uudenkarheana kainalossa.
Tässä tämän hetken päällimmäiset. Entä sinulla?
tiistai 11. elokuuta 2015
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Silmälaseista, kirjoista ja viisivuotiaasta
Haa, ei enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta tänne lievästi laiminlyötyyn blogiini. Taitto tarkastettu pariin kertaan, kantarelleja kerätty, samoin mustikoita, koiraa koulutettu, ommeltu jopa miehen pudonnut nappi. Uudet silmälasitkin ovat nenälläni helpottamassa elämää.
Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.
Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.
Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.
Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.
Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.
Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.
Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.
Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Milloin teksti on valmis, vai onko koskaan?
Olen siis viettänyt lomaa. Lomaa? Mitä on kirjailijan loma. Eikö silloin muka mietitä tekstejä, käydä välillä sormiharjoittelemassa koneella ja taas mietitä?
Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.
On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.
Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?
Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?
Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?
Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!
Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.
On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.
Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?
Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?
Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?
Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Suulla suuremmalla
Näinkin hienosti sen voi Caj Westerbergin tavoin sanoa:
Kaiken he haluavat jakaa kahteen,
erottaa toisistaan:
itsensä ja maailman,
miehen ja naisen,
elämän ja kuoleman,
aikuisen ja lapsen,
menneen ja tulevan,
rauhan ja sodan,
puheen ja hiljaisuuden,
ruumiin ja sielun,
älyn ja tunteen,
tarpeen ja tyydytyksen,
Jumalan ja Paholaisen,
ostajan ja myyjän,
luonnon ja ihmisen,
alun ja lopun,
ja sinut, sinut.
Näitä siis mietin tänään, maailmaamme, meitä ihmisiä.
Kaiken he haluavat jakaa kahteen,
erottaa toisistaan:
itsensä ja maailman,
miehen ja naisen,
elämän ja kuoleman,
aikuisen ja lapsen,
menneen ja tulevan,
rauhan ja sodan,
puheen ja hiljaisuuden,
ruumiin ja sielun,
älyn ja tunteen,
tarpeen ja tyydytyksen,
Jumalan ja Paholaisen,
ostajan ja myyjän,
luonnon ja ihmisen,
alun ja lopun,
ja sinut, sinut.
Näitä siis mietin tänään, maailmaamme, meitä ihmisiä.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Oikeaa asentoa etsimään!
Aina nuo vanhat tekstit saavat tuntemaan itsensä hyvin hyvin virkanaismaiseksi niukkailmaisijaksi. Olen nyt viimeksi lukenut hengennostatuksia vuosilta 1905 ja 1906. Tekstit liittyvät naisten äänioikeuteen ja yleensä tasa-arvon toteutumiseen Suomessa. Esimerkiksi lentokirjanen Taisteleville siskoille. Mietteitä äänioikeus-asiasta loppuu: Entistä lujemmin siis käsi kädessä taisteluasentoon!
Wau!
Miten minusta tuntuu, että monessa asiassa olisi tosiaan taas löydettävä kunnon taisteluasento sen sijaan, että purnaamme Facebookissa, jossa se tosiasiassa on aika lailla itsekseen mutisemista. On vain tainnut unohtua, miten asento otetaan.
Vaikka varsin hyvin näen, miten tärkeä on asia ja miten tosissaan lehtisiä on aikoinaan kirjoitettu ja jaettu, nauran aina välillä ääneen. Kielenkäyttö on muuttunut aika tavalla, vaikka itse kieli ei niinkään. Toisaalta vilpittömästi kunnioitan silloisten puurtajien työtä. Vaikka monissa lähimaissa oltiin edellä naisten kunnallisessa äänioikeudessa, valtiollisen saimme aktivistien suurten ponnistelujen tuloksena. Se tosin ei tullut ensimmäisenä maailmassa, mutta ensimmäiset naiskansanedustajat tulivat. Esimerkiksi niissä matkustusoloissa agitatsioonin tekijät eivät todellakaan säästelleet itseään. He tiesivät oikean taisteluasennon.
Hurjan kiinnostavia ovat sen aikaisia kirjoja ja kirjasia lukiessa tilastotiedot, jotka antavat todellisuuspohjaa väitteille. Vaikka olen paljon lukenut ja kai vähän oppinutkin viime vuosisadan alun tilanteesta, yllätyin taas, miten pieni oli koulua käyvien lasten osuus ja miten suuret erot eri koulumuotojen yhteiskunnan maksettaviksi tulleista kustannuksista.
Kun luen tekstejä aina välillä ääneen miehelleni, hän sanoi minun jo kohta tarvitsevan lipun, jota voisin samalla liehuttaa. Ei hassumpi ajatus. Antaisi varmaan entistä enemmän oikeaa henkeä hihittelyjen sijasta.
Wau!
Miten minusta tuntuu, että monessa asiassa olisi tosiaan taas löydettävä kunnon taisteluasento sen sijaan, että purnaamme Facebookissa, jossa se tosiasiassa on aika lailla itsekseen mutisemista. On vain tainnut unohtua, miten asento otetaan.
Vaikka varsin hyvin näen, miten tärkeä on asia ja miten tosissaan lehtisiä on aikoinaan kirjoitettu ja jaettu, nauran aina välillä ääneen. Kielenkäyttö on muuttunut aika tavalla, vaikka itse kieli ei niinkään. Toisaalta vilpittömästi kunnioitan silloisten puurtajien työtä. Vaikka monissa lähimaissa oltiin edellä naisten kunnallisessa äänioikeudessa, valtiollisen saimme aktivistien suurten ponnistelujen tuloksena. Se tosin ei tullut ensimmäisenä maailmassa, mutta ensimmäiset naiskansanedustajat tulivat. Esimerkiksi niissä matkustusoloissa agitatsioonin tekijät eivät todellakaan säästelleet itseään. He tiesivät oikean taisteluasennon.
Hurjan kiinnostavia ovat sen aikaisia kirjoja ja kirjasia lukiessa tilastotiedot, jotka antavat todellisuuspohjaa väitteille. Vaikka olen paljon lukenut ja kai vähän oppinutkin viime vuosisadan alun tilanteesta, yllätyin taas, miten pieni oli koulua käyvien lasten osuus ja miten suuret erot eri koulumuotojen yhteiskunnan maksettaviksi tulleista kustannuksista.
Kun luen tekstejä aina välillä ääneen miehelleni, hän sanoi minun jo kohta tarvitsevan lipun, jota voisin samalla liehuttaa. Ei hassumpi ajatus. Antaisi varmaan entistä enemmän oikeaa henkeä hihittelyjen sijasta.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Enpä tätäkään tiennyt
On tämä Suomen historia sivistysvaltiona vaan melkoisen nuorta, ja aina penkoessani historiaa seuraavaa kirjaa varten törmään uusiin asioihin. Tämä paitsi yllätti, kauhistuttaa edelleen.
Vielä pitkälti 1900-luvun alkupuolella, siis vajaa sata vuotta sitten, vankiloissa oli käytössä raipparangaistus. Myös Hämeenlinnan naisvankilassa se oli. Ja näin se tapahtui:
Vanki sidottiin alastomana kiinni alustaan, hänen suuhunsa tungettiin kapula, ettei huuto kuulu ja päälle heitettiin märkä lakana. Lääkäri, jonka sanotaan suhteutuneen hyvin ikävästi, ylimielisesti ja piittaamattomasti vankeihin, tarttui kiinni vangin ranteesta ilmeisesti tarkistaakseen, ettei nainen vaan kuole käsittelyyn. Sehän olisi ollut vaikea selittää ylemmille vankeinhoitoviranomaisille. Näiden varmistusten jälkeen kaksi miesvartijaa löi rottinkiraipoilla epäilemättä aika estoitta. Kun käsittely oli ohi ja kapula poistettiin suusta, hakatun huuto kaikui joka puolelle vankilassa.
Naisvankila oli tuohon aikaan vanhan linnan kivisen kylmissä ja kosteissa tiloissa. En ole vielä käynyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, jossa säilytetään vankilan aineistoja, mutta sinne aion. Samalla tietysti käyn katsomassa myös entistä vankilan paikkaa, joka tosin ei enää ole entisessä kuosissaan. Kiviseinät ovat kuitenkin siellä edelleen.
Huhhuh! Aivan liian usein joudun miettimään sitä, mihin kaikkeen me ihmiset pystymme.
Vielä pitkälti 1900-luvun alkupuolella, siis vajaa sata vuotta sitten, vankiloissa oli käytössä raipparangaistus. Myös Hämeenlinnan naisvankilassa se oli. Ja näin se tapahtui:
Vanki sidottiin alastomana kiinni alustaan, hänen suuhunsa tungettiin kapula, ettei huuto kuulu ja päälle heitettiin märkä lakana. Lääkäri, jonka sanotaan suhteutuneen hyvin ikävästi, ylimielisesti ja piittaamattomasti vankeihin, tarttui kiinni vangin ranteesta ilmeisesti tarkistaakseen, ettei nainen vaan kuole käsittelyyn. Sehän olisi ollut vaikea selittää ylemmille vankeinhoitoviranomaisille. Näiden varmistusten jälkeen kaksi miesvartijaa löi rottinkiraipoilla epäilemättä aika estoitta. Kun käsittely oli ohi ja kapula poistettiin suusta, hakatun huuto kaikui joka puolelle vankilassa.
Naisvankila oli tuohon aikaan vanhan linnan kivisen kylmissä ja kosteissa tiloissa. En ole vielä käynyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, jossa säilytetään vankilan aineistoja, mutta sinne aion. Samalla tietysti käyn katsomassa myös entistä vankilan paikkaa, joka tosin ei enää ole entisessä kuosissaan. Kiviseinät ovat kuitenkin siellä edelleen.
Huhhuh! Aivan liian usein joudun miettimään sitä, mihin kaikkeen me ihmiset pystymme.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Kirjoja, silakoita ja perunanituja
Voi blogiparkani. Melkein hylättynä täällä yrittää aina välillä rykiä itseään kuuluviin. On ollut niiin tohinaa. Jos teillä ei pitkään aikaan ole ollut riiviövaiheessa olevaa koiranpentua, voin vakuuttaa sen työllistävän aikamoisesti. Mutta myös hellyttävän ja ilostuttavan, joten saamapuolella tässä sen kanssa ollaan.
Elokuussa ilmestyvä seuraava historiallinen romaanini voidaan kutsua ulkopuolelle lain alkaa olla jo aika hyvin ojennuksessa. Seuraavaksi palstat. Ja tietysti tätä seuraava kirja on aiheeltaan niin äärettömän mielenkiintoinen, että nyt on vuorostaan siihen palo tarttua oikein toden teolla. Aika paljon aineistoa on jo koossa.
Historia on ehtymätön aarrekaivo. Törmään aina johonkin niin innostavaan, että pakkohan sitä on alkaa nuuskia. Ja yleensä nuuskiminen tuo mukanaan halun kertoa asiasta muillekin.
Olin Kirjahyrrän merkeissä lauantaina Velkuan Rysän päällä -tapahtuman kirjailijavieraana. Sää ei tapahtumaa oikein suosinut, kylmä tuuli ja annetut sääennusteet verottivat kansaa, mutta tie Velkualle oli kauneimpia ajamiani. Ja ehkä on hyvä silakoiden seassa muistaa välillä myös kirjojen olemassaolo. Vai onko?
Yöpyminen Naantalin Villa Randalan 1700-luvun puolella rakennetussa pikku tupasessa oli mukava kokemus. Sinne täytyy palata. Historia oikein havisi ympärillä, ja maisemat vieressä nousevalta Kuparivuorelta ovat aina yhtä mahtavat. Onneksi kaikki hotellit eivät ole noita missäpäinmaailmaatahansa persoonattomuuksia.
Pakko kertoa myös yksi hullu juttu: Ryhdyimme eilen perunankasvattajiksi. Kun mies oli helmikuussa joutunut sairaalaan edellisenä päivänä, olin niin sekaisin, että ostin ovella perunoita myyviltä miehiltä 25 kilon säkin perunoita. Meille kahdelle ihmiselle, joilla ei enää ole kylmähuonetta niiden säilytykseen. No, arvaahan tuon, miten siinä kävi. Hyviä olivat, kyllä niitä on vähän ehditty syödäkin, mutta melkoinen osa kasvoi hirmuisia ituja alakerran pimeydestä piittaamatta. En usko, että niin pitkäituiset edes tuottavat satoa, mutta tuonne ne nyt kaivettiin takapihan kukkapenkkiin. Lupaan kertoa täällä, jos saamme ensimmäistäkään mukulaa. Olisihan se kiva kaivaa uusia perunoita suoraan penkistä.
Aurinko paistaa, lintujen äänet täyttävät maiseman, tikka ei onnistunut takomaan pönttömme vahvisteiden läpi tietään kirjosiepon pesään, luonto pursuu heräävää elämää. Juuri nyt tässä hetkessä on hyvä!
Elokuussa ilmestyvä seuraava historiallinen romaanini voidaan kutsua ulkopuolelle lain alkaa olla jo aika hyvin ojennuksessa. Seuraavaksi palstat. Ja tietysti tätä seuraava kirja on aiheeltaan niin äärettömän mielenkiintoinen, että nyt on vuorostaan siihen palo tarttua oikein toden teolla. Aika paljon aineistoa on jo koossa.
Historia on ehtymätön aarrekaivo. Törmään aina johonkin niin innostavaan, että pakkohan sitä on alkaa nuuskia. Ja yleensä nuuskiminen tuo mukanaan halun kertoa asiasta muillekin.
Olin Kirjahyrrän merkeissä lauantaina Velkuan Rysän päällä -tapahtuman kirjailijavieraana. Sää ei tapahtumaa oikein suosinut, kylmä tuuli ja annetut sääennusteet verottivat kansaa, mutta tie Velkualle oli kauneimpia ajamiani. Ja ehkä on hyvä silakoiden seassa muistaa välillä myös kirjojen olemassaolo. Vai onko?
Yöpyminen Naantalin Villa Randalan 1700-luvun puolella rakennetussa pikku tupasessa oli mukava kokemus. Sinne täytyy palata. Historia oikein havisi ympärillä, ja maisemat vieressä nousevalta Kuparivuorelta ovat aina yhtä mahtavat. Onneksi kaikki hotellit eivät ole noita missäpäinmaailmaatahansa persoonattomuuksia.
Pakko kertoa myös yksi hullu juttu: Ryhdyimme eilen perunankasvattajiksi. Kun mies oli helmikuussa joutunut sairaalaan edellisenä päivänä, olin niin sekaisin, että ostin ovella perunoita myyviltä miehiltä 25 kilon säkin perunoita. Meille kahdelle ihmiselle, joilla ei enää ole kylmähuonetta niiden säilytykseen. No, arvaahan tuon, miten siinä kävi. Hyviä olivat, kyllä niitä on vähän ehditty syödäkin, mutta melkoinen osa kasvoi hirmuisia ituja alakerran pimeydestä piittaamatta. En usko, että niin pitkäituiset edes tuottavat satoa, mutta tuonne ne nyt kaivettiin takapihan kukkapenkkiin. Lupaan kertoa täällä, jos saamme ensimmäistäkään mukulaa. Olisihan se kiva kaivaa uusia perunoita suoraan penkistä.
Aurinko paistaa, lintujen äänet täyttävät maiseman, tikka ei onnistunut takomaan pönttömme vahvisteiden läpi tietään kirjosiepon pesään, luonto pursuu heräävää elämää. Juuri nyt tässä hetkessä on hyvä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)