Onnea on

Minustahan alkaa tulla varsinainen vetistelijä. Olen viime viikolla saanut kaksi kertaa kyyneliä silmiini silkasta ilosta.

Meillä on nyt jo toinen kummityttö Zimbabwen Aids-Orvot -yhdistyksen kautta. Vuonna 2004 vierailimme Zimbabwessa, ja sen seurauksena ilmestyi seuraavana vuonna kirjani Elefantti, joka luuli olevansa puhveli, jossa kerroin zimbabwelaislasten elämästä. Kirjan päähenkilö oli Chipo, pieni tyttö, jonka tapasimme. Hänen vanhempansa olivat kuolleet aidsiin jo vuosia sitten ja vähän ennen vierailuamme myös Chipoa elättänyt isosisko kuoli. Chipo asui ilkeän setänsä luona, nukkui betonilattialla, alhaalta avoinna olevan oven lähellä, vaikka Hararessa voi talvisin olla pakkastakin, ja oli hyvin onneton. Käyntimme jälkeen hän karkasi, nukkui öitään puhelinkopeissa ja ties missä, ajeli tukkansa kaljuksi, ettei häntä huomattaisi tytöksi jne.

Olin kirjoittanut Chipon tarinaan kirjassa onnellisen lopun, vaikka sitä silloin vasta etsittiin. Chipo pääsi lopulta asumaan opettajansa kotiin, menestyi koulussa, niin kuin oli tehnyt jo alaluokilla asuessaan siskonsa kanssa, ja voi hyvin. Nyt tulee kyynelten vuoro: Aids-Orvot yhdistys on tehnyt ensi vuodelle kalenterin, jossa on joka kuukaudelle kuva. Yhdessä kuvassa kaunis, hyvinvoiva 18-vuotias saa juuri elämänsä ensimmäisen henkilöllisyystodistuksen, minkä puuttuminen katkaisee monen lapsen koulutien alkuunsa. Kun kuulin, että kuvassa on Chipo, liikutuin. Kirjassani Chipon sisko sanoo ennen kuolemaansa: "Älä ole huolissasi, pikkusisko. Vaikka välillä saattaa tuntua synkältä, aurinko pilkistää aina lopulta esiin. Et saa lannistua, vaikka joskus voi tuntua hirmuisen vaikealta."

Zimbabwen Aids-Orvoilla on nettisivut, joiden kautta kalenteria voi tilata vaikka lahjaksi. Kesäkuun, oman syntymäkuukauteni kuvassa Chipo saa ensimmäisen syntymätodistuksensa. Voi olla, että kesäkuussa kurkin kalenteria tavallista useammin.

Ja sitten se toinen kerta. Aina joskus saa niin kaunista palautetta, että yhden sellaisen haluan nyt jakaa. Tanja Laakkonen lähetti minulle viestin, josta osan hänen luvallaan lainaan tähän:

"Olen nuoresta saakka haaveillut kirjoittamisesta, ja kirjoittanutkin omaksi iloksi. Opiskelin suomen kielen maisteriksi ja tein töitä ensin kustannustoimittajana tietokirjapuolella, ja nyt kirjakerhoissa. Huomaan, että olen hilannut luovan kirjoittamisen riman kauhistuttavan korkealle, niin teknisesti kuin myös sisällön kannalta. Kuitenkin niin sinun, kuin monen muun hyvien tarinoiden kertojan esimerkki kannustaa yrittämään. Ehkäpä uskallan, jonakin päivänä, itsekin luoda tarinan.

Tämä maailma kaipaa kauneutta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, sinnikkyyttä, selviytymistä, lempeyttä. Sellaiset tarinat elävät, vaikka aika meistä ihmisistä jättääkin. Tuokoon uusi käsikirjoituksesi iloa ihmisille pitkään!"

Onnea on!

Noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä

Tänään se on. Miten monta kertaa olemmekaan juhlineet erilaisin muodoin näin neidin nimien päivänä tv:n joulukalentereissa ja monessa muussakin sarjassa mukana ollutta Histamiinin hyvää ystävää, noitaneiti Anelma Unelmaa. Tänään mieli on vain täynnä haikeutta, sillä rakas ystävä, Histamiinin elävöittäjä Matti Ranin ei ole enää hörhöttämässä onnentoivotustaan.

Ensimmäinen ajatus ystävän kuolinviestin saamisen jälkeen oli: Elämässäni on nyt suuri aukko. Mutta jo hetken päästä tajusin, että eihän se niin ole. Elämässäni on edelleen mukana suuri rikkaus siitä, että olen ja olemme saaneet sellaisen ystävän.

Yhteisiin hetkiimme mahtuu niin paljon. Siellä ovat yhä ne hörhötykset, hullut jutut, naurut ja onnen hetket, jos tosin murheen aikakin Irja Raninin sairauden ja kuoleman aikaan. Elämä toi kuitenkin Matin luokse Vuokon, ja me ystävätkin saimme iloita uudesta onnesta.

Matti oli nopeasti oivaltava ja tavattoman ahkera ihminen. Lastenkulttuuri oli hänelle ainakin yhtä tärkeää kuin aikuisia varten tehty työ. Aikoinaan ihmettelevää kunnioitustani herätti esimerkiksi se, miten silloin teatterinjohtajana toimiva Matti makasi tuntikausia mahallaan hankalissa televisiolavasteissa liikuttamassa melkoisen painavaa Histamiini-marionettia. Se ei ollut niitä kaikkein kevyimpiä töitä eikä työergonomiasta ollut tietoakaan. Silti Histamiini hypähteli iloisesti ja kevyesti hänen ohjastuksessaan.

Veneilyharrastus oli meille yhteistä ja Matti tietenkin itseoikeutettu kummi Histamiini-purkkarillemme, niin kuin me molemmat olemme olleet kummeja Allergialiiton Histamiini-päiväkodillekin. Kerran jumituimme myrskyn vuoksi kolmeksi yöksi samaan laituriin. Sen jälkeen olivatkin vatsalihakset kipeinä pitkän aikaa. Sellaista saa aikaan hillitön päiväkausien nauraminen.

Kun kerän aukaisee, sieltä tulvii muistoja muistojen jälkeen. Ne tosin eivät enää lisäänny, mutta pysyvät mukana. Kiitollisuus on se sana, jonka tänään Anelma Unelman nimien päivänä haluan nostaa päällimmäiseksi, kiitollisuus Matin kaltaisesta ystävästä

Innostuneisuutta kaamokseen!

Puhun täällä yleensä vain omasta kirjoittamisestani ja tunnoistani, mutta nyt olen taas saanut muistutuksia siitä, miten monenlaista elämää kirjoillamme on muiden luovien ihmisten käsissä. Ihanaa, että heitä on. Saammehan me kirjoittaa mitä kirjoitamme, kuvittaja saa tehdä ihania kuvia, mutta sen jälkeen tarvitaan vielä monenlaista innostunutta tekijää, että kirja tosiaan löytää vastaanottajia.

Iivari-tonttu karkuteillä on jo innostanut yhtä ihanaa opea suunnittelemaan joulukalenteria lasten kanssa yhteistyössä. Odotan jännittyneenä, mitä kaikkea he keksivät. Ja haluan ehdottomasti kuulla niistä, ehkä saan jopa nähdä tuloksia. Yhtä tekstiäni pyydettiin juuri oppikirjaan selkotekstiksi muunnettuna, ja sekin ilahduttaa kovasti. Olen kuulunut pitkään selkokielityöryhmään, ollut välillä pois muutamia vuosia ja mukana taas. Tähänkin siellä on tähdätty: selkokieleen sulavasti muiden tekstien lomassa, että heikomminkin lukeva löytäisi itselleen sopivaa tekstiä. Joskus taas olen istunut katsomassa kirjani pohjalta tehtyä näytelmää, ja hyvin monia runojani on sävelletty lauluiksi.

Kirjastoihmiset ovat sitten vielä luku erikseen. Heillä on monenlaisia näkymättömiä haaveja, joilla he kaappaavat lapsia kirjojen ääreen. Kirjavinkkarit ovat suorastaan villitsijöitä niissä hommissa. Pakko sanoa, niin kuin miehelläni on tapana: En voi nostaa kuin olematonta hattureuhkaani heille kaikille.

Kirjailijavierailulla tapasin vielä ihanien neljäsluokkalaisten lisäksi opettajan, joka on aloittanut Facebookin puolella Toiminnallisen kieliopin ryhmän, joka kehittää kielen opetusta laaja-alaisesti ja toiminnallisempaan suuntaan.Asiasta kiinnostuneet voivat liittyä mukaan. Luovia ihmisiä on niin ihanan monenlaisia. Tässäkään eivät tulleet vielä suinkaan kaikki, mutta nämä olivat nyt viimeaikaisista päällimmäisinä.

Ja taas, kaikessa on mukana vanha totuus: Kun innostut, niin onnistut.

Innostunutta kaamosta itse kullekin!

Tehkää matkaa!

"Tehkää matkaa, te jotka mielestänne kynnätte merta;
te ette ole ne jotka näkivät sataman
loittonevan tai ne jotka kerran poistuvat laivasta.
Täällä lähtörannan ja vastarannan välissä,
kun aika on etäällä, nähkää tuleva
ja mennyt kiihkottomin mielin.
Hetkenä, jossa ei ole toimintaa eikä toimettomuutta
te pystytte ottamaan vastaan tämän: 'mihin tahansa elämänpiiriin
ihmisen mieli on keskittynyt
kuoleman hetkellä' - tämä on se ainoa toimi
(ja kuoleman hetki on joka hetki)
joka kantaa hedelmää toisten elämässä:
älkääkä ajatelko toiminnan hedelmiä.
Tehkää matkaa.
Oi, merenkävijät, oi merimiehet,
te jotka saavuitte satamaan ja te joiden ruumiit
saavat kärsiä meren käräjät ja tuomion
tai minkä tahansa tapahtuman, tämä on todellinen määränpäänne."
Näin Krishna, kuten hän opasti Arjunaa
taistelukentällä.
Ei hyvää matkaa,
vaan tehkää matkaa, merenkävijät.

Tämä oli T.S. Eliotin Neljästä kvartetosta (suom. Juha Silvo). Aika mahtavaa tekstiä kun sentään olin vain viikonlopun retkellä Utössä turvallisilla yhteysaluksilla. No, ensimmäinen vähän hajosi ja siksi jouduimme toiseenkin, vaikka se ei ollut tarkoitus. Turvallisia ne silti ovat ja sääkin suosi.

Meri, ulkosaariston kauneus, majakan prismojen välke yön pimeydessä vaikka vain kahtena siellä vietettynä yönä, saivat ajatukset hetkeksi pois omista pikku ympyröistä. Lyhytkin irrottautuminen koneen äärestä kannatti. Ehkä lapsuuden ainainen muuttaminen on asuttanut sisääni vahvan Nuuskamuikkusen, vai onko siellä sittenkin Muumipappa meren kaipuineen. En silti aio muuttaa autiolle majakkaluodolle, mutta ulkosaaristossa käyminen on aina juhlaa.

Tämä oli Suomen majakkaseuran retki ja liittyy ehkä tulevaan työhönikin jollain tavalla. Aina siis pitää olla muka hyvä syy reissaamiseen, ei sitä muuten tee täysin puhtaalla omallatunnolla. Vaikka tosiasiassa aina pätevä syy on irrottautuminen, asioiden ja omien töiden katselu vähän toisenlaisissa ympyröissä. Pikku portteja avautui nytkin. Kotona en väsymyksestä huolimatta saanut unta seuraavana yönä, sillä ajatukset pörräsivät liian vilkkaina.

 

Ylemmän kuvan oikeassa reunassa näkyy vähän koria, joka jäljittelee Utön ensimmäisiä varoitusvaloja. Korissa paloi öisin liekki ja päivisin jotain hyvin savuavaa.
Alemmassa kuvassa näkyy paluulaivamme m/s Aspö. Molemmista kuvista huomaa myös, miten poikkeuksellisen tyyntä oli.

Tehkää siis matkaa, merenkävijät, ja minun luvallani kaikki muutkin!

Jatkan jatkan

Olen tätä blogia aloittaessani päättänyt kirjoittaa suunnilleen vain kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Mutta tällaisessa vaiheessa alkaa jo huvittaa omat päätökset. Olen samassa pisteessä kuin ensimmäistä historiallista nuortenkirjaa tehdessäni. Lähes kaksi vuotta ystävät ja sukulaiset kyselivät, mitä kirjaa nyt kirjoitat. Ja alkoivat jo katsoa vähän hämmästyneinä, kun vastaus oli aina vain sama: kirjaa Ida Aalbergin nuoruudesta. Mistäpä sitä repisi jännittäviä tarinoita kirjoittamisestaan, kun yksi ja sama teksti on työn alla kuukaudesta toiseen.

Tietysti tässä välillä olivat kirjamessut ja se ihana tunne, mikä tulee katsoessa messuhallin täysiä käytäviä: Kaikki nämä ihmiset ovat täällä kirjojen vuoksi. Mutta toisaalta oma pienuus nousee messuilla myös vahvasti pintaan. On niin monia ihania, loistavia kirjailijoita. Mitä minä tässä oikein yritän räpeltää?

Ei siitä mihinkään pääse, että aika useinkin nousee mieleen ajatus: Kumpaa varten oikein kirjoitan, itseäni vai lukijoitani? Ja sitten taas se tosiasia, ettei kirjoittamatta pysty elämään. Totuus saattaisi olla suunnilleen sellainen, että kirjoitan itseäni varten, koska en pysty olemaan kirjoittamatta, ja olen kiitollinen jokaisesta lukijasta, joiden ansiosta kirjoituksiani painetaan kirjoiksi. Kirjoittaisin varmasti vaikka ei painettaisikaan, mutta näin tässä on sentään jotain järkeä mukana. Jos siis on. Onko? Istua yksikseen pöydän ääressä kertomassa tarinoita. Virtaako elämä samaan aikaan tuolla jossain ohi kovaa vauhtia?

Tämmöisiä turhia  mietteitä kirjamessut minussa aina herättävät. Haukotelkaa rauhassa: Ketä kiinnostaa. Viimeaikaiset kirjakeskustelut ovat olleet vähän samaa luokkaa. Aina on niitä, jotka asettuvat yläpuolelle muiden ja tietävät suurella varmuudella, mitä kaikkien muidenkin pitää tehdä. Itse olen sitä mieltä, että lukeminen kannattaa aina. Jokaisella täytyy olla oikeus sellaiseen kirjaan, jota haluaa lukea, josta saa jotain itselleen merkityksellistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä jos kohdalle ei osu kirjaa, joka kolahtaa juuri tälle lukijalle, hänestä ei ehkä koskaan tulekaan lukijaa. Miten paljosta hän silloin jää paitsi!

Onneksi siellä oli myös monia ihania kollegojen ja ystävien kohtaamisia. Ja ettei unohtuisi: Iivarilla on lähtenyt menemään vauhdikkaasti, mistä ainakin voin olla vilpittömästi iloinen. Ja myös olen! Päätän siis sittenkin näihin positiivisiin tunnelmiin. Ja jatkan kirjoittamista.

Hinkkausta ja aivojumppaa

Huomaan, että tämän blogin kirjoittamistiheys on suoraan verrannollinen siihen, missä vaiheessa muut kirjoittamiseni ovat. Nyt olen taas keskittynyt tuohon käsikirjoitukseeni niin, etten edes tänne ole ehtinyt pistäytyä. Mutta tässä taas.

Käsikirjoituksen kanssa olen nyt siinä vaiheessa, että tulostin koko tekstin lukeakseni sen kynä kädessä. Aika pitkälle pystyn työskentelemään vain tietokoneella, mutta jossain vaiheessa teksti on nähtävä paperilla. Siinä huomaan kokonaisuuden paremmin. Tottumusjuttu ehkä, mutta niin se vain on. Erityisesti tämä paperivaihe vaatiikin sitten ehdotonta keskittymistä. Pino on nyt tuossa vieressä, vielä en ole sitä aloittanut.

Tämä vaihe on aina jo melkoista puurtamista ja lauseiden hinkkaamista. Silti tiedän tekeväni kaiken ainakin kertaalleen vielä. Jos kirjailijan työ jotain vaatii, niin kärsivällisyyttä ja kestävää takamusta. Kävellessä sanotaan voivan ajatella paremmin, mutta aika sirkustaitteilija saisi olla pystyäkseen kävelemään läppärin kanssa ja korjailemaan tekstiä siinä samalla.

Eilen olin tapaamassa neljäsluokkalaisia Espoon Soukassa. Jos aina välillä uutiset lasten lukuinnosta masentavat, ei heitä tavatessa ikinä tunnu siltä, että lukeminen olisi vähentynyt. Nytkin toisessa ryhmässä mukana olleesta kahdesta luokasta jäi vain kolme kättä kohoamatta, kun kysyin, ketkä lukevat mielellään. Ja kun pidin tietokilpailua satuhahmoista, vastaukset tulivat nopeasti ja oikein jo viiden pisteen vihjeestä. Mieleni on siis taas hyvin iloinen ja toiveikas. Kyllä kirja puolensa pitää, vaikka sen muoto osittain vaihtuisikin sähköiseksi. Lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, siihen uskon lujasti.

Kässäripino on tuolla vasemmalla. Ihan kuin se kutsuisi jollain salaperäisellä äänettömällä vain käsikirjoitusten hallitsemalla tavalla. Hyvä on: Näkemiin, oi näkemiin!

Ja tähänkin liittyy tarina. Teini-ikäisenä ystäväni kotona oli vanha veivattava magnetofoni. Meidän hupinamme oli panna levy soimaan niin, ettei vetoa ollut juuri lainkaan. Matala mörisevä ääni venytteli: "Näääkeeemiiin, ooiiii nääääkeeemiiiin!" - Tässä veto olikin jo lähes loppu. Sitten kiivasta veivausta ja iloinen pikkuoravan ääni jatkoi: "Mutta milloin me tavataan? Joko huomenna, ensi viikolla, vai eikö enää milloinkaan?" Kyllä, ehdottomasti vielä milloinkin tapaamme, mutta ei nyt heti huomenna sentään.

Valmis kirja vieressä jatkan fiilaamista

Sitä tämä taas on, käsikirjoituksen kimpussa ähertämistä. Sain palautteen, ja työ jatkuu. Näin siis aikuisten kirjan kanssa.

Tämän syksyn lastenkirjani, Iivari-tonttu karkuteillä sen sijaan on valmis ja pino niitä tuossa sivupöydällä. Katse livahtaa sinne aina välillä, sillä värikäs kansi tekee mielen iloiseksi. Ja muuten olen sitä mieltä, että Laura Valojärvi on ihana kuvittaja.

Jouluun on kieltämättä vielä aikaa, mutta kirjamessuihin ei. Turussa alkoi jo tänään, itse olen menossa sinne huomenna. Turusta en voi olla pois, se kuuluu syksyymme itsestään selvästi. Olen ollut mukana joka kerta, oikeastaan jo ennen ensimmäistäkin, sillä kuuluin aikoinaan messuja suunnittelevaan toimikuntaan.

Seuraavaa lasten tietokirjaakin pitäisi alkaa, jos ei aivan tehdä, ainakin kerätä siihen aineistoa, mutta ensin on saatava tämä aikuisten kirja valmiiksi. Tai valmiiksi on ehkä väärä sana, mutta riittävän hyvään vaiheeseen, että voin huokaista ja ajatella vähän muutakin. Niin kuin vaikka tuota ihanaa auringonpaistetta ulkona. Ja tähtiä. Olimme viime viikonvaihteessa maalla ja tajusin unohtaneeni, miten kaunis on tähtitaivas. Siitä ei pääse nauttimaan täällä kaupungissa juuri ollenkaan. Onneksi mökissä on kattoikkuna, joten saatoin maata pitkään valveilla tähtiä ihaillen.

Nyt etsin runon ja proosan pätkän huomista varten ja sen jälkeen vielä mietin hartaasti, mistä kirjasta haluan puhua Fiilaten ja höyläten osuudessa. Historiallisia kirjoja saa tosiaan aina fiilata ja höylätä niin pitkään, että niistä voisi ottaa käsiteltäväksi melkein minkä vaan. Ehkä kuitenkin valitsen Karhun kumarruksen, kirjan ujon ja juron tehtaantytön, Miina Sillanpään nuoruudesta. Tällaisen vilkkaan osakarjalaisen oli nimittäin  erityisen vaikeaa puikkia hänen nahkoihinsa.

Iloista viikonvaihdetta itse kullekin. Tulkaa mahdollisimman moni Turun kirjamessuille, sinne kannattaa aina tulla.