Tuulen tanssi

Tämä on nyt roikkunut jo pitkään luonnoksissa. En tiedä, teinkö tätä koskaan blogiin asti, mutta jos tein, lukija on sen varmasti jo unohtanut. Siispä vähän kevättä ja tuulen tanssia tähän joulukuuhun. Tämän päivämäärä näytti olevan kaksi vuotta sitten toukokuussa ja aivan ilmeisesti olen kirjoittanut mökillä.

Kevät kuvataan aina tanssivaksi neidoksi, tuuli on useimmiten puhaltava poika. Istuin juuri ulkona kuuntelemassa tuulta. Minun mielestäni tuuli, jos mikä, tanssii.

Ensin sen kuulee kaukaisena kohinana, joka vahvistuu ja heikkenee. Jos pystyisi seuraamaan sen kulkua vaikka ilmasta, näkisi miten se innostuu välillä moneen pyörähdykseen, palaa joskus jopa takaisin, pysähtyy mietiskelemään ja lähtee taas.

Kohina lähestyy vähitellen, sitä oikein odottaa tulevaksi. Lopulta se on siinä, huiskuttelee koivun oksia, panee katajan nöyrtymään pikkuisen koko jäykältä varreltaan, pysähtyy taas hetkeksi, mutta kokoaakin äkkiä voimansa oikein kunnon pyrähdykseen. Sitä harmittaa vähän, ettei minulla ole kepeää kesähametta, jonka se voisi hulmauttaa iloisesti silmilleni. Nyt sen täytyy tyytyä vain heiluttamaan vähän housun lahjetta ja panemaan löysä puseroni aaltoilemaan. Olisipa edes lippis, jonka se voisi siepata pyörimään polkua pitkin!

Vaikka se ei ole elävä, sen on elämää täynnä, hyvin eläväinen. Se tuntuu panevan elämää jopa kuiviin lehtiin, saa nekin tanssimaan. Ja se osaa soittaa. Joskus hiljaa, joskus aika kovaa, sillähän on soittimia kaikkialla ympärillä. Tam-tam-tam sanoo vanhan saunan irtonainen pelti, läp-läp pieni aalto laituria vasten, iiih haljennut lauta. Tuvan piipun pelti paukahtaa kumeasti silloin tällöin.

Jos tulet vielä huomenna, tuuli, lupaan panna lämpimästi päälleni, ja kaikkein päällimmäiseksi kesäisen hulmuavan mekon.

Anelma Unelman nimien päivä

Totta, tänään on noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä, joten minun on korkea aika myös muistaa tämä blogi. Tästä voi oikeastaan hyvin tarkkailla, miten kiinteästi satun tekemään kirjoitustöitäni. Jos päässä pyörivät työn alla olevat lähdelöydöt tai tekstit, ei sinne oikein mahdu blogitekstin pohtiminen. Mikä ilmeisesti kertoo vain rajoittuneesta aivokapasiteetistani. HUOH!

Löysin ilokseni Histamiini-joulukalenteri-DVD:n paikallisesta Citymarketistamme. 35-vuotias Histis siis hörhöttelee edelleen. Olen iloinen kaikkien siinä mukana olleiden puolesta. Lopputulos oli suuren tekijäjoukon yhteistyön tulosta, niin kuin niin monet asiat ovat. Jos oikein pysähtyy miettimään, miten monta tekijää tarvitaan siihenkin, että kädessä on kirja, saattaa jopa hämmästyä. Suurin osa tekijöistä kun jää täysin nimettömiksi ja olemattomiksi. Pitäisikin kerran vuodessa viettää kaikkien kirjan tekemiseen osallistuvien yhteistä päivää.

Siinä päivässä olisi tärkeää muistaa myös se, että jokainen lukija tekee kirjasta vähän omanlaisensa, on osaltaan hyvin tärkeä kirjan tekijä. Se on minusta aina ollut jollain lailla värisyttävä ajatus. Kirjoittaja ei koskaan tiedä, miten lukija tekstin lukee ja kokee, eikä sitä tosiasiassa kirjoittaessaan voi edes pohtia. Se vain on niin.

                                                                          

Kuulin viikonvaihteessa hauskan asian. Tästä exlibriksestäni on taitava nukentekijä tehnyt posliinisen nuken Histamiineineen kaikkineen. Alunperin on exlibriksen tehnyt upea latvialainen taitelija Elena Antimonova, jonka taiteesta olen saanut kokonaisen kirjan ihailtavakseni. Googlaamalla löytää hyviä näytteitä hänen taidostaan. Mutta nyt siis on olemassa nukkekin pienestä minusta.

Exlibris on tehty valokuvien perusteella. Tuolta joskus muinoin tosiaan näytin, vaikka silloin tosin en tiennyt Histamiinista mitään. Nyt odotan jännityksellä näkeväni nukkeitseni jonain päivänä.

Ja nyt: jatkamaan innostavia kaivauksia viime vuosisadan alusta. Olen löytänyt niin paljon mielenkiintoista, että välillä melkein tärisen innosta. Toinen asia sitten on päästä taas kirjoittamisen alkuun, mutta sen aika on vasta ensi vuoden puolella jossain vaiheessa. En murehdi sitä vielä, nyt etsin ja löydän!

Ilomielistä joulukuuta itse kullekin!

Nenä kirjaan!

Huomenna meitä on monta lukemassa tekstejään Virka Galleriassa ihanan Tarinoiden puiston katveessa. Nuorisokirjailijat tarjoavat ja mukana ovat:

11.00 Ansu Kivekäs

11.30 Raili Mikkanen

12.00 Netta Walldén

12.30 Tuula Korolainen

13.00 Kirsti Kuronen

13.30 Pia Perkiö

14.00 Jukka Laajarinne

14.30 Tittamari Marttinen

Myös keskusteleminen on ankarasti sallittua.

Virka Galleriassa on juuri nyt paljon näkemistä ja kokemista, sillä Tarinoiden puisto on tähänastisista kaikkein suurin lastenkirjallisuustapahtuma, Pro lastenkirjallisuuden aikaansaama. Jokaisessa meissä asustelee vielä niin paljon lasta, että vaikka ei olisikaan lasta mukaan otettavaksi, voi varmasti nauttia sen tarjonnasta. Ja lasten kanssa tietysti vielä monin verroin.

Minullakin on juuri nyt meneillään pieni hengähdystauko. Käsikirjoitus on lähtenyt toivottavasti viimeiselle kierrokselleen ja nyt teen rästiin jääneitä asioita, kuten takapihan lehtien haravoimista ennen lumen tuloa. Korkea aika, eikö vaan. Kohta voin sitten jatkaa jo aloittamaani kirjoitustyötä hyvällä omallatunnolla.

Taas on meneillään Finlandia-palkintojen jako ja kuhina niiden ympärillä. Olen monta kertaa kiittänyt mielessäni sitä, että kun vuonna 2002 sen sain, en tosiaankaan ollut odottanut, en liioin haaveillut palkinnosta. Minulta jäi siis kaikki hermoilu täysin kokematta. En haaveillut siitä salaa edes siinä vaiheessa, kun Ei ole minulle suvannot, Aino Kallaksen nuoruus oli esiraadin valitsemien kuuden joukossa. Minusta kuuden joukkoon pääsy oli jo odottamattoman mahtava juttu.

Ja aina muistan ihmetellä sitä, miten kukaan voi nostaa yhtä muiden joukosta, kun yleensä koko kuuden joukko on varmasti hyviä kirjoja. Minusta ei olisi giljotiiniksi. Toisaalta yksi on valittava, ja lopullinen valinta on tosiaan yhden ihmisen päätös. Piste.

Marraskuu ei yleensä houkuttele kovin pitkiin ulkona olemisiin. Siispä: Nenä kirjaan!

Satumaassa

Nyt kaikki silmän ja mielikuvituksen ihmiset, huomio! Jos haluatte hymyillä herkeämättä koko päivän, vierailkaa Turkin Kappadokiassa, josta juuri palasimme. Kuvat ja kertomukset eivät tee sille oikeutta, se täytyy nähdä ja kokea. On se niin uskomaton paikka. Aina kun heräsin huomaamaan itseni, totesin hymyileväni. Sellaista en muista tapahtuneen matkoilla koskaan ennen, vaikka paljon ihmeellistä olemme nähneetkin. 

Olen suunnitellut tätä matkaa yli kolmekymmentä vuotta. Varsinkin alkuun Turkin keskiosissa tapahtui kuitenkin jatkuvasti monenlaista hämmentävää, joten sinne ei ollut viisasta työntää nenäänsä. Nyt matka vihdoin toteutui ja oli kaiken odottamisen arvoinen.

Matkamme järjestäjä oli kaikkien Sanoman lehtien välissä mainostanut Azuro-matkat, erittäin edullinen. Järjestelyissä oli plussaa ja miinusta, mutta autoomme osui aivan mahtava opas, yksi parhaista, joita meillä on ollut. Hän puhui englantia hyvin ja selkeästi, oli suorittanut tutkinnot taidehistoriassa, historiassa ja uskontotieteessä, puhui paljon ja innostuneesti alueen historiasta niin kristinuskon kuin islamin osalta ja oli huumorintajuinen ja nopea. 

Kappadokia kuuluu maailmanperintökohteisiin ja on valtava alue täynnä eri muotoisia kallioita, joihin ihmiset ovat kaivertaneet kotejaan ja lukemattomia kirkkoja, ensimmäiset jo noin 4000 vuotta sitten. Luolissa on jäljellä freskoja ja hautoja. Itselleni tosin ihmiset käden jäljet eivät olleet alueen paras anti, vaan se oli maisema karussa aivan omalaatuisessa kauneudessaan.

Tulivuorten purkaukset levittivät alueelle laavaa ja tuhkaa, joiden kerrostumia vesi ja tuuli muokkasivat. Eri laaksoissa muodot ovat hyvinkin omanlaisiaan. Hyvä tapa katsella kaikkea tätä on liikkua kuumailmapalloilla huippujen yllä ja väleissä. 

Aamuherätys jo kohta viiden jälkeen oli lievästi tukala alku, mutta asiaan kuului nähdä auringonnousu vuorten takaa.   

Tässä vasta lämmitellään palloa.

Onneksi tuolla ei ollut enää asukkaita.

Palloja oli kaikkiaan yli 90 yhtä aikaa ilmassa.

Ressukin oli herännyt ihailemaan auringonnousua.

Huomaa kuivumassa oleva pyykki. Täällä siis asutaan.

Pallot laskeutuivat korin kokoiselle vetoalustalle.

Seinämä on pystysuora, kolot portaita.

Kaupuaminen ylös linnakkeen huipulle kävi lenkistä.

Tämän jälkeen tiedän, missä smurffimaailma on.

Syksyisiä naputuksia

Varmaan tästä hiljaisuudesta jo arvasi, että olen uudelleen käynyt käsikirjoitukseni kimppuun tosi mielessä. Taukoa oli välillä sen verran, ettei yhtään harmita, vaikka olen aiemmin käynyt tekstin läpi jo aika monta kertaa. Tällä erää se tosin ei ole vielä loppuun kahlattu, työtä riittää. Väliin tulee kuitenkin pakollinen tauko parin matkan vuoksi. Jos en ehdi blogata ensi viikon lopussa, siis Helsingin kirjamessujen aikoihin, seuraavan kerran on mahdollisuus vasta marraskuun puolella. Tulen taas pitäneeksi täällä blogin puolella liian pitkän tauon, kun esitän hetken menevää naista. Käsikirjoitusta tauko ei niinkään haittaa, sillä ajattelemaan pystyn liikkuessanikin.

Naapuri oli nähnyt täällä meidän nurkilla lumihiutaleita, itse onneksi en vielä. Syksy on niin kaunista ja värikästä aikaa, että en haluaisi sen loppuvan. Eilen näin jopa pari vastanoussutta kantarellia ja ilahduin niiden räväkästä keltaisuudesta. Tahdon pitää syksystä kiinni, tahdon! Mutta niin luonnon kuin säänkin kanssa harmittelu on energian tuhlaamista. Niille ei onneksi mahda mitään.

Tuttu Turusta oli järkyttynyt Helsingin keskustan Akateemisen kirjakaupan muuttumisesta. Onnekseen hän ei ollut pistäytynyt Itiksen Stockmannilla. Siellä kirjakauppa on viimeisimmässä nurkassa vailla mitään ohjaavia kylttejä ja myös pitkälti vailla lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Aiemmin Akateeminen on mielessäni edustanut kirjakauppaa, jossa tosiaan pidetään huolta monipuolisen kirjallisuuden esilläolosta. Onneksi niin sentään pitkälti on vielä keskustassa, mutta Itiksen Akateeminen surettaa. Jos kukaan ei sitä edes löydä, varmaan se pian häviää kokonaan.

Budjetteja laaditaan taas ja kirjastot ovat vaarassa monessa paikassa. Ne ovat kuitenkin niin hirmuisen tärkeä osa suomalaista kulttuuria, ylpeyden aihe ja tukipylväs, että millään kunnalla ei pitäisi olla varaa kirjastojen sulkemiseen. Lahdessakin lainausluvut ovat lisääntyneet, mutta silti lähikirjastoja uhataan. Järki käteen nyt joka kunnassa tässä suhteessa! Tämä ei ole asia, jolle ei mahda mitään. Tämä on kiinni ihmisten päätöksistä.

Juuri nyt olen tässä maailman menossa harmistunut kaikenlaisen toisten pilkkaamisen jatkuvasta lisääntymisestä. Lapsia moititaan ja kehitellään ohjelmia heitä varten, mutta entä aikuiset? Jos ketä, meitä aikuisia varten olisi kehitettävä maanlaajuinen Älä pilkkaa -ohjelma. Suomalaiset tv-ohjelmat esimerkiksi perustuvat liian paljon toisten asettamiseen naurunalaisiksi ja ainaiseen kilpailuun siitä kuka - muka - on fiksumpi, kauniimpi, ilkeämpi. Mistä lapset ovat mahtaneet oppia toisten kiusaamista? En narise mielelläni kovin usein, mutta tätä piti päästä purkamaan. Mikä valmis organisaatio ottaisi asian vakavasti ajaakseen?

Jahas, pieni laukku odottaa tuossa puoliksi pakattuna. Ja huom! olen viemässä jo joululahjoja toiseen maahan, ettei niitä tarvitse taas viime tingassa lähetellä ja sitä ennen miettiä jokaista lahjaa painon kannalta. Nyt on yksi aika painavakin mukana. En ole ikinä ollut näin ajoissa. Olen suorastaan ylpeä tarmostani.

Tähän onkin hyvä lopettaa, niin mukavalta tuo ajatus tuntui. Väriloistoa!

Sittenkin, tietenkin

Olen ollut tässä välillä matalahkossa Murheen Alhossa. Ehkä vain pimenevien iltojen vuoksi, sillä syksystä olen aina pitänyt. Tai syy voi olla myös jonkinlaisessa pysähtyneisyyden hetkessä kirjoittamisten kanssa. Silti pysähtyneisyyksiä tarvitaan, joten liian syvälle Alhoon ei kannata erehtyä kurkkimaan.

Ainakaan syynä ei ole Turun kirjamessut, jonne sittenkin ja tietenkin olen menossa käymään. Ehkä tarvittaisiin ne kuuluisat villit hevoset pitämään minut pois. Ja tässä ohjelma suoraan messusivuilta kopioituna:

Perjantaina 3.10. klo 11.30 

SUOMALAISTA HISTORIAA NUORILLE
Kirjailijat Maijaliisa Dieckmann ja Laila Kohonen kertovat, miksi ja miten kirjoittavat historiallisia kirjoja lapsille ja nuorille. Raili Mikkanen juontaa

On lavalla ainakin tuhti paketti kirjailijoille sopivaa historiatietoa. Sitä en tiedä, minä aivan oikeat tutkijat meidän työtämme pitävät. Uskon tosin, että meillä on yhteiset intressit näissä asioissa ja ainakin avunpyyntöihini olen aina saanut ystävällisiä, käyttökelpoisia ja nopeita vastauksia. Kirjasto- ja museoihmiset ovat arvostustikapuillani varsin korkealla.

Sain hyvän palautteen kesken, joskin aika valmiina olevasta käsikirjoituksestani, joten seuraavaksi palaan sen pariin. Se on saanut seisoa tällä välillä niin rauhassa, että en pahemmin ole edes ajatellut sitä. Nyt pääsen lukemaan tekstiä lähes uusin silmin ja käyn sen läpi oikein kunnolla vielä kertaalleen. Tiedän onneksi, mihin pyrin, toivottavasti lopussa totean siihen päässeenikin. Intoa ja ajatuksia on, joten en missään nimessä joudu tekemään työtä hampaat irvessä.Tosin pikkuhiljaa alan toivoa, että tämä sittenkin olisi viimeinen perusteellinen läpikäynti. Stilisointi on vielä erikseen.

Tällä välillä minulle on myös selvinnyt hurjan hienoa asia, joka kai olisi jo pitänyt tietää. Kansalliskirjaston nettisivuilla on talkootöinä tallennettuja lehtiä aivan yllättävät määrät. Vuoteen 1910 julkaisemisensa alusta asti ilmestyneitä sanoma- ja aikakauslehtiä pystyn nykyisin lukemaan täällä oman työpöytäni ääressä. Se on melkoinen ajankäytöllinen helpotus, ja on se vähän muutakin. Kansalliskirjaston vanhat lukulaitteet saavat jo muutamassa tunnissa niskan jumiin ja silmät ristiin. Oma työpisteeni on huomattavasti ergonomisempi. Onneksi nekin kuitenkin ovat. Paljon tietoa olen niidenkin ääressä niska kenossa löytänyt.

Nyt siis edessä keskittymistä, kirjoittamista ja matka Turkuun.

 Kaikki hyvin täällä Vuosaaressa. Toivottavasti myös sinun suunnallasi. Tavataan Turussa!

Kaikk on niin hiljaa mun ympärilläin

Heräsin tässä taannoin outoon tyhjyyden tunteeseen. Syy selvisi hetken miettimisellä. Messukuhina on jo alkanut puheissa ja kirjoituksissa, mutta minulla ei ole siinä, ei Turussa eikä Helsingissä, mitään osuutta. Syykin on selvä. Kaksikymmentä vuotta sitten, 1994, on viimeksi ollut vuosi, jolloin minulta ei ole tullut kirjaa.

Turun messuilla olen ollut joka syksy niiden alusta asti. Kuuluin jopa johonkin suunnittelujoukkioon, joka kokoontui ennen ensimmäistäkään messua. En yritä kertoa, että Turun kirjamessut ovat oikeastaan omaa aikaansaannostani, vaan että jonkinlaista hellyyttä niitä kohtaan olen aina tuntenut. Saapa nähdä, maltanko lopulta pysyä kokonaan pois, vai piipahdanko edes jonain päivänä. Mitään ohjelmaa minulla ei siellä kuitenkaan ole.

Se, että kirjaa ei tule yhtenä vuonna, ei tietenkään ole mikään ongelma. Töitähän minä teen innostuneesti koko ajan, siinä en tunne tyhjyyttä. Oikeastaan päinvastoin. Taitaa olla pikemminkin hyvä, että kahdenkymmenen vuoden jälkeen on pieni tauko. Ja silti täytyy tunnustaa, että tuntuu aika oudolta. Että pitäisi ikäänkuin puolustella sitä, että ei ole saanut kirjaa aikaiseksi.

En puolustele. Historiallisissa kirjoissa on melkoinen taustatyö. Aina välillä ajattelen, että teen sitä turhankin paljon. Mutta toisaalta, se on niin hurjan mielenkiintoista, miksi en siis tekisi. Kaikkein useimmin yllätyn siitä, miten samoista asioista kuin nyt puhuttiin jo sata vuotta sitten. Ja miten viisaita ajatuksia ihmisillä silloin on ollut. Mutta missä on tulos?

No joo, onhan jotain kehitystä aina tapahtunut, mutta paljon enemmän olisi voinut tapahtua. Vaikka olisimmeko me sen onnellisempia silloinkaan, se onkin sitten toinen juttu. Uruguayn vasta täällä vieraillut presidentti José Mujica sanoi, että köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Ja mehän tarvitsemme. Koko ajan lisää ja lisää. Sitä pidetään välttämättömänä talouden pyörittämiseksi. HUOH!

Miksi muuten näin synkeitä tänään, kun kuitenkin aamulla koin hyvin onnellisen hetken. Meloin kajakillani maitosumussa. Oli hiljaista, vain kaarne kronkkui seuraa itselleen. Vesikin näytti aivan valkoiselta, se heijasteli vain sumua. Aurinko oli jo noussut, ja vähitellen maisema laajeni, mutta vain hyvin vähitellen. Kauneus oli vahvasti läsnä.

Sienet, sienet, ne sekoittaa mun pään

Olen tietysti kuullut sienistä, jotka sekoittavat pään ja nyt myös kokeillut monia. Viime aikoina metsä on tulvinut herkkutatteja, lampaankääpiä, kantarelleja, kehnäsieniä ja tänä vuonna on taas noussut männyn tuoksuvalmuskaakin eli japanilaisten suuresti himoamaa matsutakea. Sienipaljous totisesti sekoittaa pään, ja kuivatut sienet täyttävät hyllyt. Äsken piti rientää ostamaan uusi pieni arkkupakastinkin, että talviset nautiskelut ovat turvattuja.

Viime yönä katselin sängyn päällä olevasta kattoikkunasta paljon mainostettuja revontulia. Näkyivät, siis mökillä Mäntyharjussa, mutta värittöminä. Leimahtelivat ne kuitenkin yli taivaan ja tekivät mielen iloiseksi. Nehän ovat kuin revon hännän huiskauksia taivaankannen laidasta laitaan. Harvemmin me etelän ihmiset niitä näemme.

Tänään oli vähän hankalampi R-kioskikäynti. Miehen passi oli noudettavissa sieltä. Ensimmäisellä kierroksella häneltä puuttui tarvittava henkilöllisyystodistus, ajokortti ei kelpaa. Minä hain oman passini kotoa ja sain häneltä valtakirjan, mutta silloin olikin jo Vuosaaren Columbuksessa päällä hälytys. Hälytysääni oli kova käytävällä R-kioskiin mennessäni, mutta itse äRrässä sitä ei kuulunut yhtään. Pienen odottelun jälkeen sain passin, ennen kuin poistuin viimeisenä asiakkaana henkilökunnan mukana ulos. En tiedä, mistä oli kyse, mutta selvä savun haju alkoi tuntua ennen poistumista. Miehellä on nyt kuitenkin passi, joten loppu hyvin ainakin siltä osin.

Tällä kerralla ei siis mitään kirjoitusrintamalta, mutta kohta sienet ovat säilössä ja muut työt voivat jatkua. Sienten poiminta antaa ajatuksille vapaat reitit, joten aina niiltä retkiltä pari uutta ajatusta löytyy. Sieniä ja uusia oivalluksia meistä itse kullekin!

Mitä enemmän luen, sitä vähemmän tiedän tietäväni

Oikeastaan en pysty tänään kirjoittamaan. Oikean käden peukalo ja nimetön turpoavat juuri nyt kilpaa. Poimin kaksi omenaa puusta, ja kummankin näkösuojassa olevalta puolelta pisti ampiainen. On ne vekkuleita!

Lauantainen vierailu Kuhmoisissa sai mielen iloiseksi. Kunta ei ole suuren suuri, mutta siellä on toimivia ja mukavia ihmisiä. En ollut koskaan nähnyt Histamiinia oikein kankaalta, ja tosi hyvältä näytti. Minulle on ollut jotenkin luontaista katsoa filmejäkin tv:stä, sillä viisi vuotta töitä television äänitarkkailijana opiskeluaikana opetti katsomaan ohjelmia pieneltä ruudulta. Mutta onhan tietysti aivan toista katsoa "omaa" tv-ohjelmaakin isolta kankaalta. Hauska kokemus.

Kuulun itse tietysti joukkoon, joka aloitti koulun aina syyskuun ensimmäisenä, jos se ei sattunut sunnuntaiksi. Ja kun äiti oli opettaja, koko perhe palasi ruotuun samana päivänä. Isä oli yksityisyrittäjä, joten hänen lomansa olivat milloin olivat, lähinnä silloin, kun ryyppyputki osui päälle. Niitä ei siis laskettu. Nytkin tuntuu vahvasti siltä, että loma on loppu, ja työt alkaneet. Olen tehnyt töitä aika veltosti kesän mittaan, joten syytä on alkaakin.

Tilasin juuri Antikvariaatti nettidivarista taas yhden kirjan, joka on pakko saada oikein omaan kirjahyllyyn. Yksi kamari - kaksi sukupuolta, Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset -tietokirjan pitäisi oikeastaan kuulua jokaisen suomalaisen kirjastoon. Täyttä ja aivan hirveän mielenkiintoista asiaa eri henkilöiden kirjoittamina. Tästäkin asiasta luulin jo jotain tietäväni, mutta se oli täydellinen harhaluulo. Yleensä näissä tilanteissa oppii ainakin sen, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän tiedän tietäväni. Eikä tätä ole edes vaikeaa tunnustaa.

Huomenna pääsen vihdoinkin mökille ja sieniä jahtaamaan. Onneksi olen aika tasakätinen, joten jos oikea on huomenna kokonaan pois pelistä, vasen toimii. Pidä sinä tervettä peukkuasi minulle: Minun on saatava herkkutatteja aina kuivuriin asti!!! Tämä ei ole ahneutta,vaan oikeaa luonnon antimien nauttimista. Eikö vaan?

Tapaamisia siellä ja täällä

Taivas viskoo välillä vettä varsin kiivaasti, välillä sen sinessä seilaavat ihanat kumpupilvet. Tunnen myötätuntoa taivasta kohtaan, sillä en itsekään osaa oikein päättää, ollako kova vai pehmeä, suu mutrussa vai hymyssä, pohdinko epäkohtia vai hyviä asioita. Molempia on riittävästi.

Ainakin aloitan hyvistä. Helsingin kirjailijoiden viime viikolla Taiteiden yönä järjestämä Kirjailija sukupolvensa tulkkina oli taas täyspainoinen kattaus ja veti talon väkeä täyteen. Eikä yleisö voisi parempi olla. Kirjojen ystävien kesken vallitsee jonkinlainen hieno yhteenkuulumisen tunne, ja se antaa mukavan pohjan yhdessäoloon. Takahuoneessa esiintyjien ja haastattelijoiden posket hehkuivat ja tunnelma oli korkealla.

Seuraavaksi olen menossa torstaina mukaan Selkokirjallisuus-seminaariin, tietysti taas Villa Kiveen. Olin välillä pois Selkokirjatyöryhmästä, nyt taas mukana. Kirjat ovat alkuajoistani parantuneet valtavasti, mutta aina niille on ollut ja on vaikea löytää kustantajia. Painokset jäävät pienehköiksi, vaikka tarvitsijoita on yhtä paljon kuin ministeri Rädyn näköpiiristään hukkaamia pienituloisia, puoli miljoonaa. Luulen silti, että keskustelu jäisi melko vaimeaksi, jos joku kysyisi julkisuudessa: Kuinka moni nyt selkokieltä tarvitsee?

Tarvitsijoita on monenlaisia, kasvavana ryhmänä maahanmuuttajat. Tarpeetkin ovat hyvin erilaiset. Luki-vaikeus voi olla niin professorilla kuin kehitysvammaisellakin. Myös maahanmuuttajilla lukutaito jopa omalla kielellä on varsin eritasoista. Vähän lukeva nuori voisi saada potkua kirjoista kiinnostumiseen helppolukuisten mutta vauhdikkaiden ja oivaltavien selkokirjojen kautta.

Selkokirjatyöryhmään kuulumisessa on kirjailijalle yksi selkeä hankaluus. Työryhmän jäsen ei itse saa julkaista. Tai saa tietysti, mutta ei saa siihen apurahaa, joka on melkein ainoa kirjasta saatava tulo. Olen jo pitkään hautonut aihetta, joka olisi kiva joskus toteuttaakin. Ehkä työryhmästä on taas pian lähdettävä, jos  haluan julkaista.

Tälle viikolle on vielä kivaa tiedossa. Viikon lopulla pääsen vierailemaan tilaisuudessa, jota odotan kovasti. Kuhmoisissa järjestetään elokuvapäivät, joissa lauantain sankareina seikkailevat Histamiini ja kaverit. Pääsen pitkästä aikaa kertomaan Histamiinin vaiheista.

Kun nyt päivästä toiseen luen maamme historiaan liittyviä asioita oikein ajatuksen kanssa, on välillä hyvä hengähtää kevyemmissä merkeissä. Histamiini, Titiina ja Pirpo ovat paikalla alkuperäisinä marionetteina. En ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Histishän on vähän niin kuin kotoa muuttanut lapsi, jota on välillä kovasti ikävä. Kuhmoisissa on siis odotettavissa sukutapaaminen.

En muuten tiennyt sitäkään, että Kuhmoisten lukio on nykyisin hevospainotteinen, tai jotain tämmöistä. Sinne siis tulee hevosista kiinnostuneita nuoria ympäri Suomea. Mitähän kaikkia painotuksia lukioissa nykyisin mahtaa ollakaan? Olisi kiva nähdä jonkinlaista luetteloa eri vaihtoehdoista.  

Tällä viikolla siis Villa Kiveä ja Kuhmoista. Hauskaa!

Johan se myrkyn lykkäs

Jospa toimittajat tekevätkin sen tahallaan. Määrittelevät esikoiskirjailijoiksi monta kirjaa kirjoittaneita osaavia lasten- ja nuortenkirjailijoita, siis kirjailijoita, jotka ovat nyt kirjoittaneet ensimmäisen aikuisille suunnatun kirjansa. He varmaan haluavat näin kääntää huomion lasten- ja nuortenkirjoihin, saada keskustelua aikaan. Ja onhan se onneksi virinnyt, joskin lähinnä myös tätä kirjallisuuden haaraa seuraavien riveissä. Mutta kuinka moni meistä lukisi mitään kirjallisuutta, jos ei olisi tutustunut siihen jo lapsena tai viimeistään nuorena? Kyllä vaan ne tärkeitä ovat, nuo lasten ja nuorten kirjat. Se olisi syytä muistaa myös lapsuutensa unohtaneiden ja siinä paljon menettäneiden aikuisten.

Myrkystä tulee mieleen tämän loppukesän kestoaihe, ampiaiset. Tuonpa siis omankin kokemukseni mukaan. Se tapahtui tasan keskiyöllä ja kesämökillä. Olin mennyt ajoissa nukkumaan ja pyöriskellyt sängyssä jo tovin. Siirsin tyynyä milloin mihinkin suuntaan, käänsin ympärikin pari kertaa. Keskiyöllä käännyin kyljelleni ja työnsin käteni tyynyn alle. Kipeä pisto ja inhottava kirvelevä kipu. Alakerran lampun valossa en nähnyt peukalohangassa sen kummempaa, nousevaa punoitusta vain. Mutta tyynyn alta syy sitten löytyi, kuollut ampiainen. Olin varmaan hieronut sen tyynylläni lähes hengiltä. Viime työnään se sai sentään kostonsa. Ei kumpikaan meistä, ei mieheni, enkä minä ollut koko aikana nähnyt tai kuullut ampiaista sisällä. Eikä mieheltäni liion herunut tunnustusta.

Joten: jos aiemmin olet tarkastanut sängyn alustan susien ja peiton alustan mörköjen varalta, kurkkaa tästä lähtien vielä tyynyn alle. Ampiaisen pisto on inhottava! - Annan saman tien selityksen sängynaluskurkkaukseen. Isälläni oli muka leikkisänä tapana sanoa usein: "Varo, varo, varo susihukkaa, jos se tulee, juokse sängyn alle piiloon." Pikkutytön mielessäni käänsi sen tietysti toisin päin ja olin monena pimeänä iltana varma, että siellä se susi nyt vaanii sängyn alla. Kurkkasin jos uskalsin.

Torstaina on Helsingin taiteiden yö. Villa Kiven ohjelmassa on kymmenlukukatsauksia yhteisotsikolla "Kirjailija sukupolvensa tulkkina". Klo 18 alkavissa ja 23 loppuvissa keskusteluissa aloitetaan 50-luvusta ja ehditään 90-lukuun tunneittain vaihtuvien vetäjien ja panelistien seurassa. Itse olen klo 20 mukana 70-luvussa, mutta koko ohjelma löytyy netistä Villa Kiven Taiteiden yö -ohjelmasta.

Vilkuta Villa Kivessä, siellä nähdään!

Pakottakaa minut töihin!

Yöllä satoi. Sitä kuunnellessani päätin, että on aika ryhdistäytyä. En muista milloinkaan pitäneeni näin pitkää ja huoletonta kesälomaa. Nyt se on tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kuumalla minussa ei kerta kaikkiaan ole vetoa sen paremmin henkisiin kuin ruumiillisiinkaan ponnistuksiin.

Kohta 30 vuotta sitten teimme tosin kolmen kuukauden maailmanympärimatkan ilman sen kummempia majoitus- ym suunnitelmia, joten kokemusta huolettomuudesta sentään on. Silloin ainoa sääntömme oli pysytellä päiväntasaajan eteläpuolella. Tänä kesänä sää täällä on muistuttanut sitä syksyä.

Kesän ihanuuksiin kuuluivat taas rakkaat, ihanat kuikkani. Edellisestä lähitapaamisesta on jo ainakin seitsemän vuotta, nyt se tapahtui taas. Silloin olin järvessä seitsenpäisen parven keskellä, nyt niitä oli kaksi. Ne sukelsivat aivan viereeni ja jatkoivat matkaa ohitseni muutaman metrin etäisyydellä täysin rauhallisina, silmät välillä vedessä. Olen kai jo niiden geenimuistissa, sillä olen majaillut kesäisin samalla niemellä koulutytöstä asti ja ihaillut niitä aina.

Ja kun rakkaat-sana nousi esiin, annan saman tien yhden suosituksen. Avaimelta on juuri ilmestynyt kirja Rakkaani, romaanihenkilö, jossa kaksikymmentä kirjoittajaa kertoo mieleensä lähtemättömästi painuneesta kirjan henkilöstä. Olen mukana, joten luin kirjan jo käsikirjoituksena. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Minunkin piti vain tarkastaa oma tekstini, mutta kun aloin lukea muiden kirjoituksia, en lopettanut, ennen kuin kirjan takakannen teksti oli luettu.

Vaikka tämä kesä on mennyt niin kuin on mennyt, olen välillä sentään kartuttanut nyt tekeillä olevan kirjani   taustatietoja. Aika on taas 1800- ja 1900-lukujen vaihde ja päähenkilö ensimmäisiä naiskansanedustajiamme. Vaikka olen jo aiemmin tutustunut aika paljon juuri noihin aikoihin, esimerkiksi naisten herääminen aktiiviseen poliittiseen toimintaan on taas hurjan kiinnostavaa. Sieltä löytyy uutta tietoa koko ajan.

Carol Joyce Oats haastatteli itse itseään, ja sieltä nappasin lainauksen: What is the very nicest thing about being a writer — assuming you have acknowledged that you are a writer?

Research. As John Updike said, “Research is the innocent part.” Kai tämä minunkin intoni on juuri tuota samaa, kirjoittamisen kaikkein viattominta osuutta. Saan etsiä, löytää, kartuttaa tietoani, eikä minulta itseltäni vaadita vielä muuta kuin intoa ja uteliaisuutta. Ja kaiken kiinnostavan tiedon kerättyäni haluan tietysti jakaa löytöni muiden kanssa.

Ei kenenkään tarvitsekaan pakottaa minua jatkamaan. Tiedän taas, miksi tätä teen. Ja nautin!

Oi oi.

On oikeastaan hienoa, miten paljon aikaa ottaa koiran kuolema. Vaikka miksi ei ottaisi. Se on osa perhettä, erittäin osallistuvainen kaiken lisäksi ja jättää jälkeensä suuren ikävän ja väsymyksen. Vaikka minulla on aina ollut koira tai koiria perheessä, vaikka tiedän tämän jossain vaiheessa olevan edessä, niin se vain käy. Ja hyvä niin. Mitään tärkeää elämässä ei saa ohittaa huolimattomasti. Kati-kerrymme sai nopeasti etenevän keuhkosyövän, jolle ei ollut mitään tehtävissä.

Täällä mökillä luonnon keskellä tämäkin asia on helpompi käsitellä. Me jokainen olemme sittenkin vain osa luontoa, sen kiertokulkuun jossain muodossa aina palaavia. Täällä sen muistaa paljon selvemmin kuin kaupungin ihmiskeskeissä hulinassa.

Työ on aina hyvä tapa olla hetken ajattelematta omia henkilökohtaisuuksiaan. Siihen liittyen olen miettinyt aika tavalla kirjamaailman uutta, täysin muuttunutta kulttuuria. Paljon ja monenlaista tapahtuu kaiken aikaa, mutta miten kirjojen suosio lopulta määräytyy? Lähteekö se lukijasta, vai onko paljon aikaisempaa hallitsevampi tekijä markkinointi?

Kysyn, koska en tiedä vastausta. Sen tiedän, että jos jonkun kirja menestyy hyvin, kustantamo tarttuu kirjailijaan ja takaa markkinoinnilla, että menestys jatkuu. Tai no, takaa ja takaa. Ei se nyt aivan noinkaan mene. Paljon kirjoittavilla on tietysti myös heikompia kirjoja, joskus jopa floppeja. Mutta silloin se on yksinomaan kirjailijasta itsestään kiinni.

Nuorena ihmettelin joskus hartaasti Eino Leinoa. Miehellä oli aivan loistavaa, sydämeen käyvää lyriikkaa ja sitten outoja mitättömyyksiä. Vasta aikuisena minulle selvisi, että osa Leinon tuotantoa olikin tehty syyntakeettomassa tilassa. Syyntae olisi silloin pitänyt olla julkaisijalla.

Entistä vaikeammaksi markkinoinnin tekee kirjailijan kannalta se, että jopa näytevarastot on nyt, ei täysin lopetettu, mutta huomattavasti vähennetty. Näytevarastoon lähettivät kustantamot ainakin suurimman osan julkaisemistaan kirjoista. Myymättä jääneet kirjakauppa saattoi palauttaa sovitun ajan kuluttua. Kirjoja oli siis helposti saatavilla, mutta ei ole enää. Nyt tilalle on tullut näytevalikoima, johon kirjoista valitaan puolet tai neljäsosa. Näin sanoo tietokirjailijoiden tiedote: "Kustantaja päättää, mitkä kirjat hyötyvät näytevalikoimassa mukana olosta eniten." 

Kun myynti pienenee, on tietysti helppoa osoitella vähentyneitä myyntilukuja todisteeksi siitä, ettei kirjailijan tuotanto nyt oikein mene. Tarjonta kapenee. Oma lukunsa ovat sitten vielä sähkökirjat. Näyttää siltä, että sopimusviidakko sillä alueella on vallan villi. Yhteinen hyvä silläkin alueella pitäisi löytyä mahdollisimman pian.

Tiedän toki, ettei kustannusmaailmassa tällä hetkellä ole helppoa. Edellisen laman aikana kirjamyynti putosi hurjasti, mutta elpyi sentään laman loputtua. Nyt kilpailevat niin monet vempaimet kaiken ikäisten ihmisten ajankäytöstä, että kirjojen myynti on pudonnut  pysyvästi ja paljon. En minä kirjan kuolemaa pelkää, monen kirjailijan kuolema näyttää todennäköisemmältä. Jos kirjottamisesta ei saa leipäänsä, on valittava muu ammatti. Kirjoittaminen on keskittymistä vaativaa pitkäjännitteistä työtä. Kokemuksesta tiedän, ettei se ole helppoa muun työn ohella.

Paljon on siis mietittävää ja aika paljon murehdittavaakin kirjailijan tulevaisuuden näkymissä. Kirjoittamista en silti vaihtaisi, ei se monellekaan taida olla valinnan asia. Ilman sitä minusta puuttuisi jotain ainakin itselleni hyvin tärkeää.

Työtä ja nautintoja

Olen keskittynyt käskirjoitukseen varsin kiinteästi pari viikkoa. Silloin ei tietenkään pysty kirjoittamaan muuta, ei ainakaan blogitekstiä. Kaksi kuukautta levänneen tekstin lukemisen alkuajan olin mökillä yksin. Sain siinä ohimennen nauttia vähän luonnostakin ja kirjoittaa terassilla linnunlaulussa. Miten käki ei ikinä tule käheäksi, saa vain vihneen kurkkuun joskus parin kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta?

Ensimmäisenä aamuna istuimme Kati-kerryn kanssa portailla aamukahvilla. Kirjosiepporouva tuli aivan lähelle selittämään, ja kohta siinä oli herrakin. Molemmilla oli valtavasti asiaa. Luulin jo, että ne ovat tehneet pesän terassille jätettyyn pönttöön, mutta myöhemmin näin, että eivät olleet. Joko ne olivat vanhoja tuttuja, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi, tai sitten ne muuten vain hämmästelivät, mitä me teemme heidän alueellaan. Lintujen hätä näkyy yleensä selvästi, mutta nämä eivät näyttäneet varsinaisesti hätääntyneiltä. Eivätkä ne muina aamuina enää kiinnittäneet meihin pahemmin huomiota.

Viimeisenä iltana kuulin ihmeellisen äänen, jollaista en ole kuullut koskaan niinä lähes kuutenakymmenenä vuotena, jotka olen mökkimaisemissa oleillut. Onneksi netistä löytyvät myös äänet, kun se viisaan Facebook-kamun ansiosta selvisi kaulushaikaraksi. Tämä "omani" tosin ei päässyt aivan pitkään sumutorviääneen asti, vaan lopetti suht lyhyeen. Mahtava ääni joka tapauksessa.

Lauantaina sen sijaan juhlin jo tämän keskittymiskauden loppumista osallistumalla Majakkaseuran retkelle. Sää ylitti kaikki odotukset, edes ulkomerellä nopea vene ei hakannut aaltoihin. Pertti Rahkosen osaavalla opastuksella kävimme Rönnskärin ja Jussarön majakkasaarissa ja näimme mereltä Kallbådanin, Sundharunin ja Längdenin majakat sekä Segeslkärin ja Storgaddenin pookit. Kaikkia tietysti pysähdyttiin ihailemaan.

Rönnskärin majakkasaarella lauloivat satakielet, ja pikku orvokit täplittivät kallioita.

Merellä haahkaherroista osa oli vielä rouvien seurassa, osa suurissa herraseurueissa. Sepelhanhien muutto oli parhaimmillaan menossa, tummat helmiketjut vain viistivät vettä ohi lentäessään.

Alimmassa kuvassa on Storgaddenin pooki. Lämmintä vaatetta laukun täyteen pakkaillessani unohdin kameran, joten nämä ovat hätänapsauksia kännykällä. Merellä on nopeassa veneessä aika kylmää, vaikka saarissa lähenteli kolmeakymmentä. Onneksi oli sentään kaikki ne vaatteet.

Nyt on ensin edessä työhuoneen siivous  (puuh!), sen jälkeen pääsen taas penkomaan tietoja seuraavaa kirjaa varten. Tietojen löytäminen on ihanaa, kirjoittaminen välttämätöntä, joten näitä historiallisia kirjoja tehdessäni saan nautiskella aika paljon. Kai se sentään on luvallista?

Metsän tyttö tahdon olla

vaikka metsässä en tunne itseäni sankariksi, päinvastoin, yhdeksi luonnon pieneksi osaseksi. Huoletkin sellaiselta aina vähän lievenevät.

Niin ihanan sateinen päivä, että maltan jopa keskittyä hetken tänne kirjoittamiseen. Samalla onnittelen itseäni siitä, että juuri eilen samoilin koirani kanssa pitkin Vuosaaren metsäpolkuja. Nyt en niille erityisemmin kaipaa. Tosin Kati-koiramme takaa minulle kunnon lenkin säällä kuin säällä, ja useimmitenhan sää on lopulta ulkona oikein pukeutuneena huomattavasti parempi kuin sisältä katsoessa näyttää.

Vallan tutkittu asiahan on, että metsässä liikkuminen antaa kävijälle paljon. Antaa se. Vuosaaressa metsiä löytyy monelta suunnalta, mutta yleensä kuljen Uutelassa. Kun siellä poikkeaa pääpoluilta niille pienemmille, pitkin kallioita ja kunnon metsää risteileville, voi hetken kuvitella olevansa kaukana koko pääkaupunkiseudulta melkein erämaassa. Maisema on upeaa, ilma puhdasta ja tuoksuvaa, myös eläinten jälkiä näkyy.

Olen maalaisen ja kaupunkilaisen välimuoto ja yleissuomalainen. Olen asunut eri puolilla Suomea, Kemijärveltä Helsingin seudulle, mutta maaseudullakin keskustoissa. Metsä ja puut ovat aina olleet tärkeitä, vesi tietysti myös, sillä isän ainoa ehto asuinpaikalle oli, että sen on oltava veden lähellä.

Koteja on ollut niin monta, että varmaan sen vuoksi kiinnitän aika paljon huomiota taloihin. Joskus kauan sitten kustannustoimittaja sanoi: "Olen alkanut ihmetellä, miksi kirjoitat niin paljon taloista? Mitä ihmettä sinulla siihen liittyy?" Selitin muuttaneeni lapsena ja nuorena lähes joka vuosi uuteen taloon , jolloin hänen kommenttinsa oli: "Ilmankos!"

Nyt olen asunut 30 vuotta tässä samassa asunnossa ja alkanut vähitellen rauhoittua. Ainakin, jos pääsen säännöllisesti jollekin matkalle, lähelle tai kauas, mieluiten outoon ympäristöön. Sen tarvitsen. Internet on helpottanut yllättävänkin edullisten matkojen löytämistä. Alan olla siinä lajissa jo aika taitava.

Vielä reilu viikko, minkä jälkeen saan jälleen käsitellä lähes valmista käsikirjoitusta. Panin itselleni kahden kuukauden määräajan, jona aikana en saa vilkaistakaan siihen. Varsinkin alkuun otti koville, mutta olen onnistunut pysymään päätöksessä. Sitä on tietysti helpottanut taustamateriaalin kerääminen ja monen huiman jutun löytäminen seuraavaa käsikirjoitusta varten. Nyt alkaa jo jännittää, miltä pitemmällä oleva vaikuttaa, kun sitä lukee melkein kuin outoa juttua. Entä jos se tuntuu täysin surkealta. Mitä sitten tehdään?! Ihan totta, pelottaa.

Mutta nyt, sadeasu päälle ja ulos! Katillakin on sadetakki, sillä kun ei ole aluskarvaa, joka pitäisi veden poissa iholta. Se ei ollenkaan pidä siitä, että joutuu ottamaan takin päälleen. Joten ensin pieni erimielisyys, ja ehkä hieman tavallista tunnin lenkkiä lyhyempi lenkkikin. Katsotaan.

Henkisen omaisuuden päivä

Oikeastaan Maailman henkisen omaisuuden päivä on vasta huomenna, mutta Suomessa sitä juhlistettiin jo tänään. Olin mukana päätapahtumassa kuuntelemassa alustuksia ja kahta paneelia. Nyt olen hämmentynyt, tietysti. Ehkä tuollaisen tilaisuuden pitääkin aiheuttaa hämmennystä tällaisessa suunnattoman pienessä osasessa henkistä omaisuutta. Sillä sitähän me kaikki luovan työn tekijät olemme, toiset vähän isompia ja toiset pikkuruisia. Ja luovaa työtä tekevät varsin monet tässäkin maassa, paljon useammat kuin äkkiä ajatellen tulee edes mieleen. Eikös se ole peräti valtiovallan erityisessä suojeluksessa nykyisin, mitä se sitten tarkoittaakin.

Minä hämmennyin lähinnä 3D-tulostamisen mahdollisuuksista ja edistyneisyydestä jo tälläkin hetkellä. Olen siitä tietysti kuullut, mutta en silti tiennyt juuri mitään. Muutosjohtaja Risto Linturilla oli mukanaan jostain itäisistä maista tilattu 3D-tulostin, jonka hinta oli 180 euroa. En tosin tiedä, mihin kaikkeen se pystyy, mutta ainakin kalliimmat mallit tuntuvat pystyvän vaikka mihin. Ja tietysti niiden mukana tekijänoikeudet saavat taas uusia haasteita. Jos kännykällä voi kuvata esineen tai vaikka ihmisen, hakea netistä ilmaisohjelman sen mallintamiselle ja tulostaa sen omalla tulostimellaan - joka monissa sovellutuksissa näyttää tosin pikemminkin pursottimelta - mihin unohtuvat tekijänoikeudet. Emme me kirjailijat siis ole suinkaan yksin tekijänoikeusmurheinemme. Ja totta, pelkän kännykkäkuvan perusteella sinunkin profiilisi voi jo nyt helposti olla kohokuvana vaikka jonkun mukissa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

Tuli muuten sellainen tunne, että kiva kun olen kirjailija. Vielä toistaiseksi tämä homma hoituu aivan entiseen malliin. Epäilemättä siihenkin on muutoksia tulossa, mutta eivät ne ainakaan vielä huomenna ole nurkan takana kurkistelemassa. Tykkään tästä naputtamisesta. Muinainen kaiken aikaa kutova työtoveri sanoi kutomisen olevan hengittämistään. Niin on tämä naputtaminenkin, hengittämistäni.

Siispä hengitellään!

Oletko valmis

Olen kyl-läs-ty-nyt! Ennen meilä olivat papit ja piispat saarnaamassa tuomiopäivää penkeissä vapisevalle rahvaalle, nyt sen homman on ottanut julkinen sana. Tuomiopäivä tulee, eikä se ole kaukana. Siitä kertovat lehdet ja sitä toitottaa televisio. Älkääkä sanoko, että television voi helposti sammuttaa. Ei voi, jos perheessä asustaa myös uutisnarkomaani.

Tuomiopäivään olemme taas tietysti syyllisiä me rahvaan edustaja-raukat. Emme kuluta tarpeeksi. Sitä vaan ostetaan mahdollisimman edullista ja moraalittomasti tuotettua ruokaa, kierrätystavaroita ja nautitaan ilmaisia huveja.

Tuomiopäiväuutisten ohella kaiken aikaa toistuvia ovat talousuutiset ja nimenomaan pörssikurssien seuranta. Omistavatko kaikki tosiaan osakkeita, kun niistä puhutaan jatkuvasti? Entä onko osakkeilla tienaaminen kaikkien mielestä moraalista ja mitä suurimmassa määrin ihailtavaa?

Olen myös kyllästynyt eduskunnan jatkuvaan riitelyyn. Lapsille yritetään opettaa koulussa, että pitää käyttäytyä kohteliaasti toisia ihmisiä  kohtaan, mutta kansanedustajien elämä näyttää olevan pelkkää muiden syyttelyä. Silti en tiedä parempaa järjestelmää päättää kansalaisten asioista kuin demokratia. Voisi se silti olla vähän sivistyneempää puuhaa mielestäni. Ja voisi siellä edes yrittää kunnioittaa toisten työtä.

Se, mitä kaipaan tähän aikaamme ovat ihanteet. Kertokaapa, mitä ne ovat tänä päivänä. Mistä nuori ihminen löytää asiat, joiden vuoksi kannattaa ponnistella? Kun taas luen 1900-luvun alun ajoista ja näen, miten silloin hehkuttiin monille aatteille, suorastaan kadehdin heitä. Eivät kaikki niistä aatteista suinkaan toteutuneet sellaisina kuin ihmiset unelmoivat, mutta paljon myös tapahtui. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat edelleen asioita, joiden puolesta pitäisi hehkua. Kuinka moni hehkuu?

Jos julkista sanaa on uskominen, tuomiopäivä tulee, oletko valmis!

Päätä raapimassa

Tämä pitää nyt kuiskata: Vaikuttaa vähän siltä, että roskapostitulva tänne on laantunut. Toivon, ettei se pääse sulkujen läpi enää toista kertaa.

On mennyt taas tuokio pelkässä pään raavinnassa. Tosiaan aivan konkreettisestikin, sillä kevätallergia alkaa olla innokkaimmillaan. Samallahan siinä tulee hieroneeksi myös aivonystyröitään. Lapsille tosin kerron, että lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, joten sillä perusteella aivojeni pitäisi olla aika hyvin jumpatut. Siltä vaan ei aina tunnu. Miksi niin usein tietää aivan hyvin, mihin pyrkii, mutta ei tunnu millään saavan oikeaa tulosta aikaan? Ei edes päänraavinnalla. Siltä tuntuu esimerkiksi juuri nyt.

Senpä vuoksi takaraivossa nakuttaa tätä nykyä yhä perkaamista kaipaava käsikirjoitus, joka tosin on aika pitkälle valmis. Ja eturaivossa myllää uusi tutkinnassa oleva aihe, josta löydän koko ajan lisää ilahduttavia havaintoja. Vai olisivatko ne sittenkin eri aivolohkoissa: toinen teknistä taitoa vaativassa ja toinen luovalla puolella? Mutta kumpi sitten olisi kummassa?

Nyt tutkinnassa olevassa on muuten jo ensimmäinen lause valmiina ja vähän jatkoakin, ja yöunet ovat lievästi uhattuina. Silti vielä paljon taustatyötä on jäljellä. Meillä on historiassamme aivan liian monia upeita naisia, jotka on jokseenkin täysin unohdettu. Olisiko historian kirjoituksessamme yhä paljon korjaamisen varaa! Kaiken lisäksi inhimilliseltä ja siis historiallista romaania kirjoittavan kannalta kiinnostavista asioista on ikävän vaikeaa saada tietoa. Kaikki vähänkin skandaaliin viittaava on huolellisesti kätketty. Usein ne saattavat olla turhaa tietoa, mutta ainakin tässä tapauksessa antaisivat tärkeää taustaa sille, miksi elämä meni niin kuin meni.

Mutta kevät! Se sen kun  etenee ja on täynnä lintujen laulua ja vauhtia. Västäräkkikin jo saapui, eli voiton puolella olemme. Iloista oloa!

Luonnon laturi

Muistaakseni en ole koskaan aiemmin pitänyt kolmen viikon taukoa, mutta nyt sen näköjään tein. Asiattomia kommentteja alkoi tulla sitä vauhtia ilmeisesti USA:sta ja Ranskasta, että päätin hengähtää hetken. Oletan, ettei se mitään auta, automaattisestihan niitä sataa, mutta asia kuitenkin tökki sen verran. Onneksi myös Blogger on niin fiksu, ettei pane niitä näkyville. Minulle ne kuitenkin tulivat, koska olin pyytänyt viestit kommenteista sähköpostiini. Nyt olen tietysti poistanut sen määräyksen, joten jos joku sattuu kommentoimaan, enkä heti vastaa, saa rauhassa syyttää noita torveloita.

Viime viikko meni Saariselän lumilla pitkästä pitkästä aikaa. Aurinko paistoi, pakkasta oli sopivasti ja ladut hyvässä kunnossa. Kroppa teki töitä ja sielu lepäsi.

Eläimet olivat kirjoitelleet omia kirjoituksiaan. Tässä riekon tervehdys:

Kiilopäältä ja Kaunispäältä näkee kirkkaalla ilmalla oman näkökykynsä rajoille. Siipiä siellä kieltämättä jäin kaipaamaan.

Miten valtavasti energiaa tuollainen yksi ainoa viikko voikin antaa. Eilisen ja tämän päivän aikana olen tehnyt kotitöitä enemmän kuin varmaan  pariin viikkoon ennen matkaa. Huominen menee vielä muissa hommissa, mutta sormet ja mieli kurkottavat jo innokkaasti kohti kirjallisia töitä. En tiedä, aukesiko yhtään solmua, mutta tarmoa niiden aukomiseen ainakin tuli. Luonnon laturi toimi taas!

Runoja lakanasuikaleilla

Nämä viikot ovat aina vaikeita uusien taustamateriaalietsintöjen kanssa. Minulle on jo selvinnyt, että hyvää aineistoa on ainakin kahdessa arkistossa ja yhdessä kirjastossa erityistä, mutta  muistakin kirjastoista löytyy sankarittareni asiakirjoituksia sekä runokirjoja. Nyt on sama tunne kuin mahtavan herkkulautasen edessä. Haluaisin mahdollisimman pian päästä maistamaan mahdollisimman monesta. Jotain olen tietysti jo ehtinytkin ja käsitys henkilöstäni alkaa vähitellen muodostua.

Tietysti tavanmukainen laiteongelmakin ehti mukaan. Ehdin kirjoittaa tunnin verran tiiviisti, kunnes tabelttini äkkiä sammui. Kun sen taas avasin, kaikki oli poissa kuin en olisi mitään tehnytkään. Hukkaan meni onneksi vain tunti. Edellisen työni kanssa tein Kansallisarkistossa töitä lähes kolme tuntia, ennen kuin kävi sama juttu. Nyt uskoin jo ja painuin hakemaan uuden pienen tabletti-telakka -yhdistelmän, joka saa aloittaa palvelunsa tämän aineiston muistiinpanojen tallentajana.

Mutta takaisin aineistoihin. Parasta on tietysti aina lukea päähenkilöni itsensä käsin kirjoittamia tekstejä, mutta nyt olen jo ehtinyt kokea jotain sellaista, mitä en koskaan ennen. Yhden kirjekuoren sisällä oli yllättäen kangassuikaleita. Niihin sankarittareni oli kirjoittanut runoja vankilassa ollessaan. Kun ei ollut paperia, mutta kynä sentään oli, runoilija repi suikaleita lakanastaan ja kirjoitti niille. Niiden lukeminen nosti niskakarvani pystyyn, se oli jotenkin melkein lian konkreettista. Tuollaisen aineiston edessä voi olla vain nöyrästi kiitollinen, kun saa ne nähdäkseen.

Kansallisarkistossa koin sen sijaan lievän pettymyksen, vaikka ymmärrän täysin, miksi niin toimitaan. Siellä sain aineiston eteeni vain digitoituna. Vaikka papereista näkee, että ne oli korkea aika panna pois ihmisten käsistä, niistä puuttuu se jokin. Onneksi ne sentään ovat saatavilla, vaikka vain digitoituinakin.

Nyt pieni varoituksen sana: Kun aikoinaan tein ensimmäistä historiallista kirjaani Ida Aalbergista, en osannut puhua muusta kuin siitä, mitä kaikkea uutta tietoa taas olin löytänyt. Nyt on selvästi sama vaara olemassa. Anteeksi jo etukäteen. Mutta kun arkistojen kaivaminen vain on niin ihanaa!

Taas mennään

Voi että! Nyt olen taas niin innoissani, että pakkohan tätä on vähän muillekin jakaa. Edellinen käsikirjoitus lepäilee nyt hetken ja elelee omaa elämäänsä vielä vailla varmaa kotia. Se ei kuitenkaan huoleta, sillä kuten kai olen ennenkin sanonut, olen toivoton optimisti. Sen sijaan uusi idea rynni taas niin vauhdilla kimppuuni, että sen mukaan on kiidettävä.

Törmäsin - näinhän nämä aina menevät - muussa yhteydessä henkilöön, josta olen jo aiemmin ollut lievästi kiinnostunut. Kun kyselin taustatietoja varten hänestä löytyvää materiaalia, selvisi, että juuri vähän aikaa sitten on saatu uutta ja juuri sellaista aineistoa, jota kaipaan.Tämän voi hilpeästi nähdä Kohtalottaren sormena, sillä nämä sormet ovat lähes aina ennenkin olleet tökkimässä minua eteen päin.

Sen lisäksi sekin on jo selvinnyt, että ilmeisesti jo minua varten ennalta valitun tulevan sankarittareni vaiheet liippaavat jopa kahdelta suunnalta henkilöitä, jotka jo tunnen. Eipä kun kolmelta, huomasin juuri. Mitä tässä siis enää räpistelemään.

Hauskinta näissä innostumisissa on aina se, että yht'äkkiä huomaa, miten jokin aihe vain päättäväisesti tunkee ajatuksiin. Onko siis tosiaan niin, että minä en niitä valitse, vaan ne valitsevat minut. Siltä se useimmiten ainakin on tuntunut. Ja tuntuu taas.

Olenkin tästä jo lähdössä kiireesti arkistoon. Kiireesti tosiaan, aivan kuin arkistomateriaali katoaisi jonnekin, jos en käy sen kimppuun heti. Ei, katoamista en pelkää, vaan minua ajaa uteliaisuus. Mitä kaikkea mahdan löytää? Siitä myöhemmin, nyt vain menoksi!

Vanhat rakkaudet

Olen mukana kivassa kirjahankkeessa, jonka merkeissä olen palannut vanhan kirjallisen tuttavani seuraan. Näin pitäisi tehdä useammin. Kaikki oman kirjaston kirjat olisi luettava muutamien kymmenien vuosien jälkeen uudestaan. Kirjahyllyjen järjestyksen ei siis pitäisikään noudattaa mitään aakkos- tai aihejärjestelmää, vaan kirjat olisi pantava riviin ostojärjestyksessä. Ja sitten vain lukemaan niitä vanhimmasta päästä uudelleen.

Ei tarvitse lukea kuin muutama rivi, että muistaa kirjan noin suunnilleen. Mutta miten sen nyt kokee, voi olla aika erilaista kuin edellisestä tai edellisistä lukekemisista säilynyt käsitys kirjasta. Kirja ei tietenkään ole muuttunut miksikään, mutta itse on sitäkin enemmän. Olen oikein innostunut tästä projektista ja iloinen siitä, että minut kutsuttiin mukaan. Tämän innoittamana taidan tosiaan alkaa lukea muitakin rakkaita kirjojani uudelleen.

Yhdessä muuttovaiheessa jouduin luopumaan aika isosta osasta kirjoja. Yritin silloin tehdä sen periaatteella "Tuota en välitä enää lukea, siispä menköön". Paljon parempi tapa toimia olisi tosiaan ensin lukea kirja ja vasta sen jälkeen tehdä päätös siitä luopumisesta. Jo ylipursuviin hyllyihini ei mahdu määrättömästi kirjoja, varsinkin kun hyllyjä ei mahdu enää lisää. Suuri osa seinistämme on taulujen peitossa, sillä nekin ovat elämälle välttämättömiä. Ei kuitenkaan mene yhtäkään kuukautta, etten hanki ainakin yhtä uutta kirjaa, joten kohta on taas pakollisen karsinnan aika.

Tämän nyt lukemani kirjan jouduin tosin hankkimaan antikvariaatista. Minulla on paha tapa suositella ja lainata kirjoja ystäville, ja kuten arvata saattaa, aika moni niistä on jäänyt sille tielleen. Amerikassa asuva sisareni oli yhtenä kesänä lainannut luettavakseen neljä kirjaa sukulaisperheestä. Kun katselimme niitä täällä meillä, kolmesta löytyi omistajan kohdalta oma nimeni, tosin vähän yli sutattuna. Että näinkin kirjoista voi päästä helposti eroon, vaikka ei välttämättä tahtoisikaan.

Kaiken lukemisen lomassa olen ehtinyt jopa kerran hiihtämään, ennen kuin lumi taas muuttui vedeksi. Onneksi viikon hiihtoloma on varattu vähän pohjoisemmas, joten eiköhän se vielä muutamaan kertaan onnistu tänäkin melkein olemattomana talvena.

Tosipaikassa

Nyt olen siinä tilanteessa, jota pelkäsin, ja joka nytkin pelottaa. Olen hionut ja hionut käsikirjoitustani ja nyt tarvitsisin hyvän toimittajan vielä vähän tökkimään kylkeen, jos tarvetta on. En tiedä, onko. Kirjoittamisen tässä vaiheessa alkaa olla aika turta omalle tekstilleen. Minusta tulos näyttää kutenkin varsin julkaisukelpoiselta, ja niin pari luottolukijaanikin on vakuuttanut.

Vaan kun ei ole sitä toimittajaa, ei edes kustantajaa tällä hetkellä. Eikä tilannekaan ole paras mahdollinen. Kaunokirjallisuus on viime vuonna myynyt vähemmän kuin edellisenä, tosin lasku ei mielestäni ole millään lailla hälyttävä. Maallamme on nyt meneillään  taloudellinen notkahdus, kaikessahan se tietysti näkyy. Kirjastojen lainauslukuja en tiedä, mutta uskon, että ihmiset kaikesta huolimatta lukevat. Uskon lujasti.

Myyntiluvuissa jaksaa aina hämmästyttää se, miten kapea meidän paljon myyvien kirjailijoidemme kärki on, kun titteleitä on kuitenkin niin hurjan paljon. Vai onko niin juuri sen vuoksi? Tunnetuimmat ja mainostetuimmat kirjailijat ja kirjat näkyvät, suurin osa jää jokseenkin näkymättömäksi.

Kysyin kerran yhdeltä kustannuspäälliköltä, miksi vain jo ennestään tunnettuja kirjailijoita mainostetaan. Vastaus oli, että kustannustalot kilpailevat keskenään myyvimmistä nimistä. Heidän kannattaa mainostaa vain valittuja. Niin kai se sitten on. Markkinoijat markkinoivat, me tavalliset kirjailijat kirjoitamme ja toivomme, että joku löytää kirjamme. Onneksi omalta osaltani voin sentään iloita viime vuoden ainoastani, Iivari-tontusta karkuteillä. Se meni ihan mukavasti.

Mutta nyt: pidä peukkuja, että löydän uuden ihanan kustannustoimittajan itselleni. Ja edelleen olen sitä mieltä, että hyviä kustannustoimittajia varten pitäisi olla erillinen eläkelaki, joka vallan yksinkertaisesti kieltäisi heiltä eläkkeelle lähdön!

Päivän uhka

Näin heti vuoden alussa olen päivittäin saanut ainakin yhden pohtimisen aiheen. Usein pohdin nimenomaan sitä, onko tuo puhuja nyt ihan tosissaan. Aloitetaan vaikka tästä:

Historia pois kouluopetuksesta. Kouluopetuksen pitää kehittyä, vastata ajan haasteisiin. Mitä siinä historialla tekee, se on ollutta ja mennyttä, aikoja sitten elettyä elämää. Ketä kiinnostaa!

Myönnän, ettei historia koulussa alkuun kiinnostanut minuakaan, sillä se oli silloin enimmäkseen sotia ja vuosilukuja. Historian opetus on nykyisin onneksi aivan toista ja varmaan sitä voidaan edelleen kehittää parempaan suuntaan. Minulle historia aukeni vasta, kun oivalsin historiallisten henkilöiden todella eläneen, olleen fyysisiä ja psyykkisiä olentoja aivan kuten me nyt. Vielä suurempi asia oli tajuta, etteivät aikaisemmin eläneiden ihmisten tunteet juurikaan poikenneet nykyisistä. Kulttuurit tietysti vaihtelivat, niin kuin ne vaihtelevat nytkin. Mutta mitä enemmän menneisyydestä tiedämme, sitä enemmän tiedämme itsestämme, siitä miten meistä on tullut, mitä on tullut.

Niin se vain on. Moni hyvä asia olisi voinut vahvistua ja monelta huonolta olisimme voineet säästyä tuntemalla paremmin menneisyyden tapahtumat.

Nämä tuntuvat niin itsestäänselvyyksiltä, että tuntuu ihmeelliseltä miten ne voidaan kyseenalaistaa. Niin silti on tehty.

Jatketaan tällä:

Taidenaineita on vähennettävä, että saadaan lisää tunteja teknisiin ja matemaattisiin aineisiin. Niin kai se oli. Taidenaineet antavat lapsille mahdollisuuden löytää oma luova puolensa, ja ilman luovuutta ei onnistu oikeastaan mikään asia. Juuri sitä meidän pitäisi lisätä ja vahvistaa, ei suinkaan vähentää. Luovuuden avulla matemaattiset yhtälötkin aukeavat helpommin. M.O.T.

Otetaan vielä tämä:

Sivukirjastot ovat vaarassa kaikkialla. Tästä puhuin jo aiemmin, mutta pakko siitä on jatkaa vielä vähän. Jos ihmisillä ei ole suht vaivatonta pääsyä kirjojen kimppuun, ainoa kulttuurianti autottomille on televisio. Siihenkö me tosiaan pyrimme?

Onneksi sentään olen löytänyt ihanan innostavia, luovuudessaan aivan mahtavia suomen kielen opettajia ja kirjastoihmisiä, joiden työskentelyä pääsen edes vähän sivusta seuraamaan. Uhkia on, mutta on myös niitä vastaan taistelevia valoisia ihmisiä. Kiitos heistä!

Tervetuloa arki!

Pyhät ovat kivoja oman aikansa, mutta nyt niitä on ollut jo vähän liian kanssa. Tuntuu hyvältä, että on taas arki. Voin ottaa yhteyksiä sinne, minne asiaa on, ja yhteydet toimivat taas. Ylimääräistä harmia, ja kyselyjä omalla kohdallani on aiheuttanut se, että Saksassa asuvan tyttäreni perhe ei ole saanut joulupakettiaan vieläkään. Toivo alkaa jo hiipua. Suomeenkaan se ei ole palannut.

Vaikka olen kuullut muutamista hävinneistä postilähetyksistä, me Suomessa voimme yleensä luottaa siihen, että posti kulkee perille, joskus aivan vaillinaisella osoitteellakin. Tässä paketissa osoite oli oikein ja selvä, se oli lähetetty hyvissä ajoin ennen joulua, ja - tietenkin - siellä oli aika monta lahjaa, joista kaikkia en edes pystyisi uudelleen hankkimaan vaikka yrittäisin.

Vasta tällaisissa tilanteissa huomaan, miten tottunut olen siihen, että järjestelmämme on yleensä luotettava ja toimii. En ole edes tullut vakavasti ajatelleeksi, että postipaketti järjestäytyneestä Suomesta mielestäni myös varsin järjestäytyneeseen Saksaan voisi kadota. Pidän silti vielä peukkuja, että niin ei olisi lopullisesti tapahtunut nytkään.

On paljon asioita, joita pitää aika itsestään selvinä, koska ne ovat niin tärkeitä. Niinkin hienoa järkestelmää kuin kirjastolaitostamme ollaan kuitenkin pala paralta nakertamassa. Monia sivukirjastoja on jo lakkautettu ja uhka lepää vielä useamman päällä.

Erityisen tärkeitä lähikirjastot ovat niille, jotka eivät ajele näppärästi omalla autollaan vähän pitemmällekin: lapsille, vanhuksille, autottomille. Eikä kirjasto totisesti ole vain keski-ikäisten naisten rakkausromaanien lainauspaikka, kuten eräskin kunnanvaltuutettu on vähän aikaa sitten esittänyt. Ehkä paikalliset kirjastoihmiset voisivat kutsua miehen tutustumaan kirjastoonsa. Tässä ovat taas joutuneet kilpailijoiksi kirjaston käyttäjät ja liikunnan harrastajat. Valtuutetulle voi olla yllätys sekin, että varsin monet harrastavat molempia lajeja.

Sääli jokaista, joka ei ole kirjastoaan löytänyt ja käyttänyt. Kirjoilla on monia etuja, yksi niistä se, että huomaa maailmassa olevan muunkinlaisia ihmisiä ja muunlaista ajattelua kuin se ainoa oikea, eli oma.