tiistai 26. elokuuta 2014

Tapaamisia siellä ja täällä

Taivas viskoo välillä vettä varsin kiivaasti, välillä sen sinessä seilaavat ihanat kumpupilvet. Tunnen myötätuntoa taivasta kohtaan, sillä en itsekään osaa oikein päättää, ollako kova vai pehmeä, suu mutrussa vai hymyssä, pohdinko epäkohtia vai hyviä asioita. Molempia on riittävästi.

Ainakin aloitan hyvistä. Helsingin kirjailijoiden viime viikolla Taiteiden yönä järjestämä Kirjailija sukupolvensa tulkkina oli taas täyspainoinen kattaus ja veti talon väkeä täyteen. Eikä yleisö voisi parempi olla. Kirjojen ystävien kesken vallitsee jonkinlainen hieno yhteenkuulumisen tunne, ja se antaa mukavan pohjan yhdessäoloon. Takahuoneessa esiintyjien ja haastattelijoiden posket hehkuivat ja tunnelma oli korkealla.

Seuraavaksi olen menossa torstaina mukaan Selkokirjallisuus-seminaariin, tietysti taas Villa Kiveen. Olin välillä pois Selkokirjatyöryhmästä, nyt taas mukana. Kirjat ovat alkuajoistani parantuneet valtavasti, mutta aina niille on ollut ja on vaikea löytää kustantajia. Painokset jäävät pienehköiksi, vaikka tarvitsijoita on yhtä paljon kuin ministeri Rädyn näköpiiristään hukkaamia pienituloisia, puoli miljoonaa. Luulen silti, että keskustelu jäisi melko vaimeaksi, jos joku kysyisi julkisuudessa: Kuinka moni nyt selkokieltä tarvitsee?

Tarvitsijoita on monenlaisia, kasvavana ryhmänä maahanmuuttajat. Tarpeetkin ovat hyvin erilaiset. Luki-vaikeus voi olla niin professorilla kuin kehitysvammaisellakin. Myös maahanmuuttajilla lukutaito jopa omalla kielellä on varsin eritasoista. Vähän lukeva nuori voisi saada potkua kirjoista kiinnostumiseen helppolukuisten mutta vauhdikkaiden ja oivaltavien selkokirjojen kautta.

Selkokirjatyöryhmään kuulumisessa on kirjailijalle yksi selkeä hankaluus. Työryhmän jäsen ei itse saa julkaista. Tai saa tietysti, mutta ei saa siihen apurahaa, joka on melkein ainoa kirjasta saatava tulo. Olen jo pitkään hautonut aihetta, joka olisi kiva joskus toteuttaakin. Ehkä työryhmästä on taas pian lähdettävä, jos  haluan julkaista.

Tälle viikolle on vielä kivaa tiedossa. Viikon lopulla pääsen vierailemaan tilaisuudessa, jota odotan kovasti. Kuhmoisissa järjestetään elokuvapäivät, joissa lauantain sankareina seikkailevat Histamiini ja kaverit. Pääsen pitkästä aikaa kertomaan Histamiinin vaiheista.

Kun nyt päivästä toiseen luen maamme historiaan liittyviä asioita oikein ajatuksen kanssa, on välillä hyvä hengähtää kevyemmissä merkeissä. Histamiini, Titiina ja Pirpo ovat paikalla alkuperäisinä marionetteina. En ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Histishän on vähän niin kuin kotoa muuttanut lapsi, jota on välillä kovasti ikävä. Kuhmoisissa on siis odotettavissa sukutapaaminen.

En muuten tiennyt sitäkään, että Kuhmoisten lukio on nykyisin hevospainotteinen, tai jotain tämmöistä. Sinne siis tulee hevosista kiinnostuneita nuoria ympäri Suomea. Mitähän kaikkia painotuksia lukioissa nykyisin mahtaa ollakaan? Olisi kiva nähdä jonkinlaista luetteloa eri vaihtoehdoista.  

Tällä viikolla siis Villa Kiveä ja Kuhmoista. Hauskaa!

tiistai 19. elokuuta 2014

Johan se myrkyn lykkäs

Jospa toimittajat tekevätkin sen tahallaan. Määrittelevät esikoiskirjailijoiksi monta kirjaa kirjoittaneita osaavia lasten- ja nuortenkirjailijoita, siis kirjailijoita, jotka ovat nyt kirjoittaneet ensimmäisen aikuisille suunnatun kirjansa. He varmaan haluavat näin kääntää huomion lasten- ja nuortenkirjoihin, saada keskustelua aikaan. Ja onhan se onneksi virinnyt, joskin lähinnä myös tätä kirjallisuuden haaraa seuraavien riveissä. Mutta kuinka moni meistä lukisi mitään kirjallisuutta, jos ei olisi tutustunut siihen jo lapsena tai viimeistään nuorena? Kyllä vaan ne tärkeitä ovat, nuo lasten ja nuorten kirjat. Se olisi syytä muistaa myös lapsuutensa unohtaneiden ja siinä paljon menettäneiden aikuisten.

Myrkystä tulee mieleen tämän loppukesän kestoaihe, ampiaiset. Tuonpa siis omankin kokemukseni mukaan. Se tapahtui tasan keskiyöllä ja kesämökillä. Olin mennyt ajoissa nukkumaan ja pyöriskellyt sängyssä jo tovin. Siirsin tyynyä milloin mihinkin suuntaan, käänsin ympärikin pari kertaa. Keskiyöllä käännyin kyljelleni ja työnsin käteni tyynyn alle. Kipeä pisto ja inhottava kirvelevä kipu. Alakerran lampun valossa en nähnyt peukalohangassa sen kummempaa, nousevaa punoitusta vain. Mutta tyynyn alta syy sitten löytyi, kuollut ampiainen. Olin varmaan hieronut sen tyynylläni lähes hengiltä. Viime työnään se sai sentään kostonsa. Ei kumpikaan meistä, ei mieheni, enkä minä ollut koko aikana nähnyt tai kuullut ampiaista sisällä. Eikä mieheltäni liion herunut tunnustusta.

Joten: jos aiemmin olet tarkastanut sängyn alustan susien ja peiton alustan mörköjen varalta, kurkkaa tästä lähtien vielä tyynyn alle. Ampiaisen pisto on inhottava! - Annan saman tien selityksen sängynaluskurkkaukseen. Isälläni oli muka leikkisänä tapana sanoa usein: "Varo, varo, varo susihukkaa, jos se tulee, juokse sängyn alle piiloon." Pikkutytön mielessäni käänsi sen tietysti toisin päin ja olin monena pimeänä iltana varma, että siellä se susi nyt vaanii sängyn alla. Kurkkasin jos uskalsin.

Torstaina on Helsingin taiteiden yö. Villa Kiven ohjelmassa on kymmenlukukatsauksia yhteisotsikolla "Kirjailija sukupolvensa tulkkina". Klo 18 alkavissa ja 23 loppuvissa keskusteluissa aloitetaan 50-luvusta ja ehditään 90-lukuun tunneittain vaihtuvien vetäjien ja panelistien seurassa. Itse olen klo 20 mukana 70-luvussa, mutta koko ohjelma löytyy netistä Villa Kiven Taiteiden yö -ohjelmasta.

Vilkuta Villa Kivessä, siellä nähdään!

tiistai 12. elokuuta 2014

Pakottakaa minut töihin!

Yöllä satoi. Sitä kuunnellessani päätin, että on aika ryhdistäytyä. En muista milloinkaan pitäneeni näin pitkää ja huoletonta kesälomaa. Nyt se on tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kuumalla minussa ei kerta kaikkiaan ole vetoa sen paremmin henkisiin kuin ruumiillisiinkaan ponnistuksiin.

Kohta 30 vuotta sitten teimme tosin kolmen kuukauden maailmanympärimatkan ilman sen kummempia majoitus- ym suunnitelmia, joten kokemusta huolettomuudesta sentään on. Silloin ainoa sääntömme oli pysytellä päiväntasaajan eteläpuolella. Tänä kesänä sää täällä on muistuttanut sitä syksyä.

Kesän ihanuuksiin kuuluivat taas rakkaat, ihanat kuikkani. Edellisestä lähitapaamisesta on jo ainakin seitsemän vuotta, nyt se tapahtui taas. Silloin olin järvessä seitsenpäisen parven keskellä, nyt niitä oli kaksi. Ne sukelsivat aivan viereeni ja jatkoivat matkaa ohitseni muutaman metrin etäisyydellä täysin rauhallisina, silmät välillä vedessä. Olen kai jo niiden geenimuistissa, sillä olen majaillut kesäisin samalla niemellä koulutytöstä asti ja ihaillut niitä aina.

Ja kun rakkaat-sana nousi esiin, annan saman tien yhden suosituksen. Avaimelta on juuri ilmestynyt kirja Rakkaani, romaanihenkilö, jossa kaksikymmentä kirjoittajaa kertoo mieleensä lähtemättömästi painuneesta kirjan henkilöstä. Olen mukana, joten luin kirjan jo käsikirjoituksena. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Minunkin piti vain tarkastaa oma tekstini, mutta kun aloin lukea muiden kirjoituksia, en lopettanut, ennen kuin kirjan takakannen teksti oli luettu.

Vaikka tämä kesä on mennyt niin kuin on mennyt, olen välillä sentään kartuttanut nyt tekeillä olevan kirjani   taustatietoja. Aika on taas 1800- ja 1900-lukujen vaihde ja päähenkilö ensimmäisiä naiskansanedustajiamme. Vaikka olen jo aiemmin tutustunut aika paljon juuri noihin aikoihin, esimerkiksi naisten herääminen aktiiviseen poliittiseen toimintaan on taas hurjan kiinnostavaa. Sieltä löytyy uutta tietoa koko ajan.

Carol Joyce Oats haastatteli itse itseään, ja sieltä nappasin lainauksen: What is the very nicest thing about being a writer — assuming you have acknowledged that you are a writer?
Research. As John Updike said, “Research is the innocent part.” Kai tämä minunkin intoni on juuri tuota samaa, kirjoittamisen kaikkein viattominta osuutta. Saan etsiä, löytää, kartuttaa tietoani, eikä minulta itseltäni vaadita vielä muuta kuin intoa ja uteliaisuutta. Ja kaiken kiinnostavan tiedon kerättyäni haluan tietysti jakaa löytöni muiden kanssa.

Ei kenenkään tarvitsekaan pakottaa minua jatkamaan. Tiedän taas, miksi tätä teen. Ja nautin!