keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kajjaani sekä Papin perhe Avoimissa ovissa

Kajaanin kaupunginkirjastossa vierailuni oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivään liittyvä tapahtuma. Tietokirjallisuuden edistämiskeskus lähettää meitä vierailua toivoneisiin kirjastoihin arpomalla kirjastot, sillä toivojia on paljon, vierailijoita kaksikymmentä. Saman verran kirjailijoita on menossa pian lukioihin Suomen tietokirjailijat ry:n lähettäminä. Kummassakin tapauksessa olemme siis tietokirjalähettiläitä. Hieno juttu, eikö vaan!

Aina välillä törmään ajatukseen, ettei omista kirjoistani kuin muutama kuulu tietokirjoihin. Raja on kuitenkin aika tavalla veteen piirretty viiva. Mietin usein ankarasti kirjan muotoa ja ainakin lapsille ja nuorille kirjoittaessa tarinat ovat tärkeä osa vaikkapa historian elävöittämistä. Nuorelle lukijalle on yritettävä tehdä todeksi se, että historia ei ole vain vuosilukuja ja nimiä, vaan niiden takana on ollut oikeita eläviä ihmisiä toiveineen, iloineen, huolineen ja murheineen. Meitä ja heitä kuten tänäkin päivänä.

Kajaanin kirjastossa oli aika herkullinen tilanne meneillään. Suuri koulurakennus oli remontissa ja monta luokkaa kirjaston sitä varten muunnelluissa tiloissa. Esimerkiksi luokka, jossa olimme, oli osa entistä auditoriota. Lattia oli pitänyt muttaa tasaiseksi ja tehdä väliseinä, joten se toimi nyt kahtena luokkatilana.

Herkulliseksi tilanteen teki se, että koululaiset viettävät nyt paljon aikaa kirjaston puolella. Olen aivan varma, että monesta heistä tulee sen seurauksena jatkossakin kirjaston aktiivinen käyttäjä. Kajaanin kirjasto on suuri, kaunis ja hyvin varustettu. On syytä olla iloinen molempien puolesta, niin koululaisten kuin kirjaston. Kiitos, Paula Alaraasakka, lasten ja nuorten puolen osastonjohtaja, opastuksesta ja talon esittelystä. Toivon teille paljon nuoria lukijoita!

Viime lauantaina oli Avoimissa ovissa Papin perheen vieraana. Olen tietysti Minna Canthin tuotantoon tutustuessani lukenut näytelmän painettuna tekstinä, Avoimissa ovissa perhe muuttui eläväksi. Muutama rooli oli täytynyt karsia alkuperäisestä, mutta näytelmän tuominen nykyaikaan Heini Tolan ohjaamana oli onnistunut oivallisesti. Nautin.

Ylimääräinen ilo osui kohdalleni siinä, että olin osunut näytökseen, jossa oli paikalla Avoimien ovien ystävät ry. Näytöksen päätteeksi ohjaaja kertoi näytelmästä, ja talo jopa tarjosi kuohuviinit teatterin kahdenkymmenen toimintavuoden juhlistamiseksi. Lisäksi sattumalta vieressäni istui työvuosien tuttuni, joka kuuluu teatterin ystäviin. Saapa nähdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä.

Mikä tässä teatterikäynnissä oli kuitenkin tärkeintä, oli todeta jälleen Minna Canthin työn kuolemattomuus. Hän käsitteli näytelmissään ikuisia aiheita. Perimmäiset ongelmamme ovat yhä samoja kuin lähes 130 vuotta sitten, jolloin hän tätä näytelmäänsä kirjoitti. Ei edes naisen asema ole vieläkään täysin samanarvoinen miehen kanssa, vaikka paljon on sentään parantunut. Tämän päivän Minnoilla on vielä tekemistä.

Nyt olen sulkemassa kesämökkiä. Niemen herkkutatit kuivuvat jo suhisten, vaikka harmillisen paljon oli jo mennyt yli. Huomenna on vuorossa tuoksuvalmuskojen eli Japanin keisarillisten matsutake-sienten syöminen, sillä niissäkin oli enää vain pari parhaassa syömisvaiheessa. Kantarelleja sentään on edelleen paljon ja hyviä, joten tämänsyksyinen jäähyväisretki on sittenkin antoisa.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Oma koti

Ei nyt sentään euroissa mitattuna kullan kallis, eikä oikein muutenkaan. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli kodin seinien vaihtamista, joten minulta yksinkertaisesti puuttuu kyky rakastua seiniin. Muuttaminen on ollut helppoa, ehkä jopa vähän liiankin helppoa. Vaikka olkoon, tunnustan. Itse rakennuttamamme kesämökin vanhoista paksuista hirsistä koottuihin seiniin taidan olla aika rakastunut. Niiden tuhoa itkisin, niin uskon.

Olen silti hyvin kiinnostunut taloista, saanut siitä jopa kustannustoimittajaltani huomautuksen joskus aikoinaan. "Mitä sinulla liittyy taloihin, kun ne näyttelevät niin tärkeää osaa kirjoissasi?" Sen jälkeen opettelin tietysti jättämään talojen roolin pienemmäksi, kuten kuuliaisen kirjailijan on tekeminen.

Näin hankalan johdannon jälkeen tilanne on siis se, että aika monen reissun jälkeen voin vihdoin istua työhuoneeni rauhassa naputtelemassa. Reissujen kasaaminen liittyy nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Aivan viimeisin käyntini oli Kajaanissa, mutta sitä ennen viivyin viikon päivät Tartossa kirjoittamassa. Ehdin jo parahtaa täällä parin aiemman käynnin jälkeisestä pettymyksestäni, kun hotellini lähiseutu oli pelkkää lasiseinäistä ostoskeskusta vieri vieressä. Lisäksi isot tiet eivät suinkaan olleet kävelijäystävällisiä kuin niille, jotka tiesivät, missä olivat jalankulkijoiden  seuraavat valot.



 











Avuksi, taas kerran tuli mainio FB-tietäjien verkosto. Kiitos, Kari J. Kettula ja Supilinna. Herneen varrellakin oli monenlaista taloa. Katupeilit vain puuttuivat. 

Kiitos, Kari Järvinen ja Paavalinkirkko. 





Näiden avulla löysin kirjoitusfiilikseni, ei ollenkaan pieni apu! Vanha on tallella, sitä jopa restaudoidaan tai otetaan käyttöön korjailemalla. 

Paavalin kirkkoakaan en ollut ennen nähnyt. Suosittelen lämpimästi. Luokkatoverini Kari Järvinen on ollut  mukana restaurointityössä. Arkkitehtitoimistonsa toisen omistajan, Merja Niemisen kanssa he ovat johtaneet design-puolta. Kuutti Lavosen alttaritaulu on harrastunnelmainen, näkemisen arvoinen. Ja tietysti Eliel Saarisen arkkitehtuuri on aina yhtä upeaa. 

Kävin myös Tarton kansainvälisen koulun Suomi-koulussa. Jo aikaisempi yhteistyötuttuni - tai paremminkin ystäväni, vuosaarelaisopettaja Elina Heikkilä-Kopperoinen on siellä nyt mm. äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Pienen ryhmän kanssa syntyi mukavaa keskustelua.



Koulu on vanha hotelli ja sen opettajanhuone on saanut nimekseen Kekkosen huone. Sekä Sylvi että Urho ovat vierailleet siellä ja levähtäneet juuri tuossa huoneessa. Kansainvälisen koulun puitteet ovat kauniit vaikka vanhassa ympäristössään vähän yllättävät. Rehtori Tiia Neuvonen esitteli kaikki koulun tilat.

Tartosta palattuani vierailin siis vielä Kajaanissa, mutta se taitaa olla viisainta jättää seuraavaan kertaan.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Tervetuloa, Syksy!

Piti oikein kirjoittaa syksy isolla alkukirjaimella, niin mukavalta se tuntuu. Kerrankin on ollut jopa liian lämmin kesä täällä meidän leveysasteillamme, joten otan syksyn vastaan riemulla. Ja kirjoitan taas tänne, jos nyt joku enää koko kesän levännyttä blogia löytääkään.

Viime ajat olen matkustellut melko tavalla. Ensin kaksi päivää Kuopiossa, sitten kolme Budapestissä, eilen palasin seitsemän päivä matkalta Tarttoon ja ylihuomenna vielä retki Kajaaniin. Otetaan siis tapahtumajärjestyksessä.

Kuopiossa olin tiiviisti Minna Canthin jalanjäljillä. Sain oivaksi oppaakseni Terhi Laitisen, joka tietää Minnasta paljon. Oikeassa ympäristössä kerrottuina tapahtumat heräävät eloon aivan toisella tavalla. Oli hyvä retki ja vielä tätäkin kautta kiitokseni Terhille.

Teimme jopa pienen höyrylaivaristeilyn. Vaikka Minna ei ollut innokas matkustelemaan, veneellä hän liikkui mielellään lähivesillä, vei usein vieraansakin lempipaikkaansa Myhkyrin saarelle. Kyllähän Kuopion rantoja katseli ilokseen vanhan laivan mukavissa tunnelmissakin.

Budapestin retki oli nuorisokirjailijajoukolla.
Tämä oli neljäs kertani Budapestissä eikä toivottavasti viimeinen tämäkään. Ensimmäisest käynnistäni 1976 kaupunki on kohentunut paljon ja hyvällä tavalla. Vanha kaunis jugend-tunnelma on ennallaan ja Tonava paikallaan. Sinisenä sen näkevät loistavan oppaamme rouva Kissin mukaan vain hullut ja rakastuneet. En nyt siis todistetusti kuulu kumpaankaan, kun ei välkkynyt sinisenä silmiini.

Parissakin kirjakaupassakin kävimme, toisessa tapaamassa sikäläisiä kirjaihmisiä. Sattumalta paikalla oli myös televisio, joka teki pitkän haastattelun Magdalena Hain kanssa. Hieno sattuma. Käynnin lopputuloksena näyttäisi tapaamisesta voivan seurata yhteistyötä jo lähitulevaisuudessa.

Lasten kirjakauppa oli hyvin varustettu ja näytti meille unkarilaisen lastenkirjallisuuden hyvän tason. Ketjulla on liikkeitä Budapestissä neljä ja muutamia myös muissa kaupungeissa. Kaupasta en tullut ottaneeksi kuvia, joten tarinamaisuutta saavat tässä edustaa Sankareiden aukion ratsut.

Ehkä kammottavuudessaan hilpein kokemus oli kauhukävelymme Vajdahunyad vara -linnan puistossa. Siellä sää otti meidät vakavasti. Kuun salaperäisesti valaisemassa pimeydessä halkoivat  salamat taivasta ja ukkosen jyrinä kaikui linnan kiviseinistä. Vettä niskaamme tuli onneksi vain muutama eksyneen oloinen pisara. Lepakot kuuluivat myös asiaan, sillä linna on tietysti vampyyrilinna.

Työ polttelee jo näppejäni, joten Tartosta jatkan jo ehkä huomenna. Sieltäkin löytyi taas minulle paljon aivan uutta.