tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kirjoitan, sovin ja puhun

Olen ottanut takaisin lorvihetket ja tehnyt töitä mökillä. Yksin, tai, anteeksi Kati-koira, hyvässä mutta puhumattomassa seurassa keskittyminen on ollut täydellistä. Myös tuuli on ollut ystäväni ja pitänyt itikat loitolla, ja vesikin ehti jo kahteenkymmeneen asteeseen.

Olen lähinnä vatkannut tekstiä edestakaisin ja etsinyt oikeaa tyyliä tähän kirjaan. En tiedä, löytyikö se lopulta, mutta pakko oli päättää jossain vaiheessa, että tämä vatkaaminen loppuu nyt tähän. Tämä on minun tapani kirjoittaa ja siihen pitäydyn. Aivan varmasti voisin olla paljon parempi, mutta silloin minun olisi oltava joku toinen. Eiköhän tässä iässä ala olla jo korkea aika todeta, että tähän on tyydyttävä.

Sain kustantajaltani sähköisiä muotoja koskevan ehdotuksen lisäliitteeksi jo muutamia vuosia sitten tehtyyn sopimukseen. Taas livahti sormi suuhun. Jos oikein sen tulkitsin, antaisin siinä käytännössä ikiaikaiset oikeudet kirjaani. Jos vaikka joskus itse haluaisin jostain vanhasta kirjastani print on demand -kopion, siihenkin olisi pyydettävä lupa kustantajalta ja ehkä jopa maksettava siitä. Sähköisessä muodossa kirja ei tarvitse kummoisia varastotiloja, joten sitä on helppo säilytellä vaikka miten pitkään. Liite antaisi kustantajalle kaikki oikeudet kirjan kaikkiin sähköisiin muotoihin niin kauan kuin niitä olisi jossain saatavilla. - Toivottavasti olen ymmärtänyt kaiken totaalisesti väärin.

En lähde ajatuksesta, että olen barrikadin toisella puolella suhteessa kustantajiini. Pyrimme aivan varmasti samaan lopputulokseen, mutta rahan jakaminen on ollut aina niitä suurimpia ongelmia maailmassa. Jos sitä siis liikkuu edes jonkin verran. Koko sähköinen maailma on vain niin uutta, että siinä on vielä hakemista kaikilla.

Olen kai jo sanonutkin, että luen mielelläni kirjoja myös sähköisessä muodossa. Yllätys kuitenkin oli, että esimerkiksi kirjastojen kautta lainattuja sähkökirjoja ei lasketa kirjailijan eduksi Sanasto-korvauksissa. Miksi? Kuka siinä nyt taas jonkin porsaanreiän keksi viedäkseen viimeisiäkin kuivia leivänpaloja tavallisen kirjailijan suusta. Eri asia ovat aina ne suuriin painoksiin yltävät muutamat, joita lähelle muidenkin kirjailijoiden tulojen kuvitellaan yltävän. Eivät ne yllä.

Suurimmaksi osaksi kirjoittaminen on ikään kuin huvikseen harrastemielessä puuhastelua, vaikka kirjailija olisi täysin ammattilainen. Meillä luetaan paljon, mutta meitä on vähän, joten painokset jäävät pieniksi. Omaperäinen kielemme, ehkä vähän kulttuurimmekin, on pitänyt huolen siitä, ettei kirjoja käännetä kovin paljon muille kielille.

Onneksi tässä sentään näyttäisi tapahtuvan juuri nyt. Esimerkiksi Salla Simukan Lumikki-trilogia saavuttaa varmaan kohta neljänkymmenen maan lukijat. Tällaista en tiedä tapahtuneen koskaan aikaisemmin. Ensi vuoden jälkeen, jolloin Frankfurtin maailman suurimpien kirjamessujen teemamaana on Suomi, uskon muutoksen olevan laajaa ja kaikkia kirjallisuuden lajeja koskevaa.

Lauantaina olen Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tule moikkaamaan, jos satut liikkumaan samoilla kulmilla. Olen Suomen Radio ja TV-selostajien ja käsikirjoittajien osastolla haastateltavana kello 14 alkaen ja sen jälkeen Minervan osastolla.

Näissä tunnelmissa.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Hiljaisuutta ja siipien havinaa

Kyllä vain, kirjoittaminen sujuu aivan eri tavalla yksinäisyydessä. Tuntuu, että omat ajatukset kuuluvat täällä paljon paremmin. Niitä ruokkii tuulen suhina hormeissa, tulen humina hellassa, linnut linnut, kuikkien kaiho. Kaiken lisäksi voin aina välillä vilkaista varsinaista ahkerointia: itse lähes hapsuuntuneet pikkulinnut kantamassa ruokaa lapsilleen. Se on totista työtä jos mikä!

Ilma on suosinut myös ulkona. Tuulee niin sopivasti, ettei itikoita ole näkynyt juuri ollenkaan. Vaikka tarkoitus ei ole tehdä tästä mitään puutarhatonttia, haaveilemani niitty oli virhearvio. Tosiasiassa alkuperäisen mökin pikkuinen pelto on leikattava mahdollisimman usein. Kun selkä alkaa väsyä koneen ääressä, pellolta saan vaihtelua. Tämä muinainen kyiden talvehtimispaikka ei ole vielä kokonaan päässyt niistä, vaikka aina tavatessamme ne saavat kyydin noin kolmen kilometrin päähän. Kyy ja koira eivät sovi yhteen, vaikka molemmista pidän.

Pakkaamista oli niin paljon, että mukaan tuli vain käsikirjoitus muistitikussa. Ei taustamateriaalia, ei toimittajan ehdotuksia, joihin tosin olen tutustunut jo melkoisen perusteellisesti. Tulin siihen tulokseen, että juuri näin on hyvä. Tarkoitushan on unohtaa faktat ja yrittää antaa kässärille omat vahvat siivet. Jos roikun taustamateriaalissa kiinni ja tarkistan faktoja aina välillä, siivet jäävät varmasti melkoisiksi tyngiksi. Nyt niillä on kasvumahdollisuudet, kunhan vain itse onnistun työssäni.

On tämä vain niin ihanaa työtä. Koko ajan opin uusia asioita, yritän tavoittaa erilaisten ihmisten ajattelua, toivottavasti vähän kehityn kirjoittajanakin. Epävarmuus kuuluu työhön tiiviinä osana, mutta se saattaa näin ihmisen kannalta olla vain hyvä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten monta kaikissa maailman kirjailijoissa on sellaista, joka itse uskoo olevansa ehdottoman hyvä, muita parempi.

Luen itse nykyisin sähkökirjoja jo aika paljon. Kysyin, montako Laulu punaisesta huoneesta -kirjaani on myyty sähköisenä. Neljä. Sillä ei vielä hurrailla, mutta alkuhan sekin on. Aika mielenkiintoista on, että vaikka me olemme varsin valveutuneita sähköisesti muuten, sähkökirjasta täällä ei ole vielä suuresti innostuttu. Tottakai perinteinen kirja on kiva kädessä, mutta sähköinen on huomattavasti mukavampi matkakumppani.

Ja nyt, käsikirjoituksen kimppuun jälleen. Siinä on tapahtunut selvää edistymistä, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Lorvi I Suuri

Se olen minä. Näköjään. Tavoitteeni kerran viikossa blogiin kirjoittamisesta on päässyt vähän lipsahtamaan.

Syytän tosin aikaa. Se on kiitänyt sellaisella vauhdilla, että olen joutunut kiitämään perässä huivista kiinni pidellen. Jokapäiväiset ohjelmat, pikku matkat, vieraat ja vierailut syövät naista, vaikka toisaalta nauru pidentää ikää, joten ehkä olen sittenkin tasapainossa. Täytyy tutkailla itseänsä, kunhan tässä ehtii.

Kirjoitustyö on saanut levätä koneen kätköissä, eikä ole sieltä pahemmin huudellut, mitä nyt on käynyt välillä kolkuttelemassa omaatuntoa. Hassua kyllä, vaikka olen tehnyt paljon kaikenlaista, tunnen aina tuhlaavani aikaa, jos en kirjoita. Jonkun mielestä epäilemättä tuhlaan sitä kirjoittaessani, mutta niitä mielipiteitä en onneksi kuule. Kustannuspäällikköni hyvä palaute muhii mielen pohjalla kaiken aikaa. Reilun viikon päästä aion syöksyä mökille ja viipyä siellä yksikseni ainakin viikon. Sen jälkeen uskon tietäväni, miten seuraavaksi etenen. Ja sittenhän homma jo kulkeekin kuin juna. Kuvittelen tai pikemminkin toivon, sillä tosiasiassa... Tai siis: kulkee kuin juna. 

Ikkunani takana on kesä jo kauneimmillaan. Viime vuonna omenien painosta suorastaan nöyrtynyt Petterimme ei tänä kesänä kukkinut ollenkaan. Se siis kerää voimia tämän kesän. Olkoon niin. Minä alan kerätä lasipurkkeja ensi kesää varten. Se on tuossa nyt vasta kolmatta kesää ja tarvitsee varmasti leponsa. Ehkä se vihjailee, ettei joka vuosi tarvitse niin kauheasti satoa tuottaakaan.

Tuntuu siltä, että tällä kirja-alallakin on alettu kilpailla siitä, miten monta kirjaa keneltäkin tulee vuodessa. Joskus sattuman oikusta niitä tosiaan voi tulla useampia, vaikka siihen ei tietoisesti pyrkisikään. En sitten tiedä, kumman tahdosta tietoinen määrään pyrkiminen yleensä tapahtuu, kirjailijan vai kustantajan. Markkinoilla näkyminen siinä kuitenkin lienee suurimpana paineena.

Ja nyt panemaan kuntoon miehelle juuri hankittua läppäriä. Avast! on vielä asentamatta. Siitä aloitan. Iloista oloa itse kullekin ja kirjoitusaikaa niille, jotka sitä halajavat.