keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kirjailija huokaa helpotuksesta

Ihana ystävä, kustannusalan ammattilainen armahti tuskaani ja luki aikuiskässärini. Arvio oli suopeampi kuin uskalsin odottaa. Nyt pystyn taas muuhunkin kuin haikailuun.

Pystyttävä onkin, sillä hyvän kesän jälkeen näkyy tarmokkuutta löytyvän kaikkialta, myös erilaisten ohjelmien ja tapahtumien järjestäjiltä. Niinpä tänä iltana puhun nuoresta Katri Valasta Itäkeskuksen kirjaston järjestämässä Katri Vala -illassa kello 18. Mukana on onneksi muitakin: Ella Pyhältö lausumassa Katrin runoja ja Merja Minkkinen kertomassa hänestä pakinoitsijana. Kantelekin soi. Hesari on valinnut tilaisuuden viiden Päivän tärppinsä joukkoon, joten varmaan kuulijoitakin on.

Tämänkaltaisten esiintymisten hankaluutena on, että usein kirjailija joutuu esiintymään vaiheessa, jossa kirjan, tässä tapauksessa Runokirjeen ilmestymisestä on jo aikaa. Kuudessa vuodessa ehtii unohtaa taustatyötä varten kerätystä materiaalista paljon. On siis kaivettava tietoja esiin jostain muistitikkujen kätköistä ja luettava kirjakin kannesta kanteen uudelleen.

Tosin nuorta Katria sitten tervehtii kuin vanhaa tuttua ainakin. Niin, tällainen sinä olit: iloinen, myötätuntoinen, kiihkeä, kaikki ominaisuuksia, jotka näkyvät myöhemmin myös runoissa. Ilo tosin vähenee ja tuska lisääntyy vuosien myötä. Niin vaikeaa elämää sille nuorelle, elämänhalun täyttämälle naiselle ei tosiaankaan olisi odottanut eikä missään nimessä toivonut kuin Katrin elämä sitten oli. Runokirjeessä minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä niin pitkälle, sillä kirjassa elää ja rakastuu ensimmäisen kerran tosissaan nuori Katri.

Sama unohtamisilmiö on tosin vähän lievemmässä muodossa lähes kaikkien kirjojen kohdalla. Ilmestynyt kirja on jo pois mielestä, sillä silloin on keskityttävä ankarasti uuden taustatietoihin ja kirjoittamiseen.

Maanantaina on vuorossa Renkomäen kirjasto ja läheisen koulun lapset. On ihanaa mennä tapaamaan ihmisiä, joiden aloitteesta syntyi Suomen lasten linnakirja. Näin luki sähköpostissa, joka sieltä kerran tuli aiheenaan Toivomus:
Suomen majakoista olet tehnyt tosi hyvän lastentajuisen tietokirjan, mutta nyt tarvittaisiin Suomen linnoista vastaava teos. Päiväkodit ja koulut tarvitsevat jatkuvasti eri aiheisia tietokirjoja eikä niitä tosiaankaan ole tarjolla liikaa.
En muista tehneeni yhtään toista kirjaa jonkun toisen antamasta ideasta, mutta tämä sytytti heti. Maanantaina tapaan idean äidin tai äidit. Odotan innoissani.

Muutakin ohjelmaa on jo ensi viikolla, joten syksy on saapunut. Pakko se on uskoa ja nauttia nyt vuorostaan siitä.


maanantai 22. elokuuta 2011

Kirjailija on heittopussi

Kuminauha on venynyt ja venynyt, mutta viime yönä se napsahti poikki.

Historiallisen aikuistenkirjani käsikirjoitus "lepää", minun pitäisi olla kärsivällinen, "nollata" se ja keskittyä uuteen työhön, mutta miten se nollaaminen muka tapahtuu? Ensin kirjoitat ja kirjoitat, joskus öitä myöten, tai ainakin ajattelet käsikirjoitusta ympäri vuorokauden. Lopulta saat sen siihen vaiheeseen, että tarvitsisit välttämättä asiantuntija-arvion, mutta kun kukaan ei ehdi.

Kukaan ei ehdi, koska tuleva kirjani, vai pitäisikö jo panna lainausmerkkeihin "tuleva kirjani" on ohjelmassa yhdessä sovitusti vasta ensi vuoden alussa ja nyt tehdään vielä tämän syksyn kirjoja. Ymmärrän sen, siis järkeni ymmärtää, mutta kirjailijapuoleni ei. En ole edes lähettänyt käsikirjoitusta makaamaan kustannustoimittajani koneelle, koska hän on reilusti sanonut, että ei ehdi. Joten minä sitten vain odotan. Olen odottanut jo neljä kuukautta.

Se järkevä minä sanoo itselleni, että mitäs et ole sen kummoisempi kirjailija. Jos möisit niin, että yksi kustantamo eläisi kirjoillasi, ei sinua näin kohdeltaisi. Et olisi heittopussi, vaan jotain aivan muuta. Oma syy.

Mutta kun se luova puoli ei ymmärrä tätä, vaan jumittaa tämän seisovan käsikirjoituksen vuoksi, ei pysty nollaamaan, eikä siis myöskään tekemään reippaasti uutta tämän suuren työn kohtalosta piittaamatta.

Onko ammatinvalintani siis yksinkertaisesti väärä?

Se vähemmän järkevä minäni - olen siis tosiaan kaksonen - sanoo, että onhan niitä nyt sentään myytykin, on otettu jopa uusia painoksia, kirjastoista lainataan hyvin. En edes kuvittele kirjoittaessasi tekeväni maailmankirjallisuutta vaan kertomaan omasta mielestäsi kertomisen arvoisen tarinan niin hyvin kuin osaan. Kun en enää ole päivätyössä kirjoittamassa aikuisille, kirjoitan kirjoa nyt myös meille. Arviotkin ovat olleet ihan mukavia. Kai minulla on sentään lupa jatkaa.

Viime yönä kärsivällisyys sitten vain loppui, ja nyt istun ja ihmettelen, mitä mahdollisuuksia kirjailijalla lopulta on. Tämä netti olisi yksi, eräs ystävä sitä jo harkitsee, mutta miten täältä muka löytää kirjan, vaikka kustantaminen olisikin edullista. Odotan seuraavaksi jonkun pienkustantajan kehittävän nettikustantamon, josta lukijat osaisivat etsiä kirjoja. Miksi kukaan ei ole sellaista jo tehnyt?

Se, missä nyt kuitenkin edelleen kaipaan neuvoja on: Miten nollataan keskeneräinen suuri työ ja jatketaan muista töitä kuin sitä ei olisikaan? Miten?

lauantai 13. elokuuta 2011

Gibson on bongattu

Näin se nimittäin nykyisin menee: kirjailija hiipi kirjakauppaan etsimään hyllyiltä kirjaa, joka EHKÄ voisi jo olla siellä. Ja löytyihän se. Akateemisessa kirjakaupassa oli sievä pino Keikalla katoaa Gibsonia, M.E. Kuusen uutta nuortenkirjaa. Kansi oli hauska ja iloisen värinen, toivottavasti se houkuttelee muitakin kuin meitä kirjoittajia.

Kuuden yhdessä kirjoittavan etuna on tietysti se, että sukulaisia ja tuttavia on kuusinkertainen määrä. JOS sukulaiset ja tuttavat nyt ylipäänsä ostavat meidän kirjojamme. Harmittava takaisku taas on se, että myös olemattomat palkkiot jaetaan kuuteen osaan. Tuntipalkkoja ei tosiaankaan kannata ruveta laskemaan, mutta yhteisiä hauskoja kirjoitushetkiä voi sentään muistella aina välillä. Kuudestaan kirjoittaminen on varsin erilaista kuin yksin puurtaminen.

Olemme kaikki yksimielisiä siitä, että kirja on hyvä. Ihan totta! Olemme kaikki kokeneita kirjailijoita, joten nyt onkin hauska nähdä, mitä mieltä lukijat ovat kirjasta. Voiko yhteinen hyvä fiilis saada arvostelukykymme pettämään kuusinkertaisesti, vai ovatko muutkin samaa mieltä? Toisin sanoen: vaikka meitä on ollut kuusi kirjoittamassa tätä kirjaa, sama jännitys tämänkin kanssa on. Tulisi nyt pian viestiä edes jostain suunnasta. Olemmeko me onnistuneet?

Oman kirjan kanssahan harvoin onkaan tällaista tunnetta. Ja jos nyt vaikka sattuisi joskus olemaan, ei sitä ainakaan uskalla ääneen tunnustaa, ennen kuin joku muu on kehunut kunnolla. Olikohan tämä tyytyväisyyteni tunnustaminen sittenkin virhetikki? No, olkoon sitten, mutta en vedä sanojani takaisin. Keikalla katoaa Gibson on vauhdikas ja hauska kirja. Aion lukea sen pian taas kerran ja nauraa aina uudestaan yhdessä tietyssä kohdassa. Se on niin hulvaton!

Kunhan se nyt ensin tulee minulle noin parin viikon jälkeen ilmestymisestään. Menneitä ovat tosiaan ajat, jolloin kustannustoimittaja soitti ja kysyi, ehdinkö käymään ja kakkukahville, vai lähettääkö hän lämpimäisen pikana kuriiripostilla. Eikä kuusi kirjailijaa niitä tekijäkappaleitakaan kovin monia saa. Tulisivat kuitenkin edes ne muutamat.

torstai 4. elokuuta 2011

Näppäinten kutsu

Nyt olen reissannut puoli Suomea ja viisastunut taas vähän. Rokualla opin, että Unesco suo siellä ja täällä ainutlaatuisille geologisille alueille geopark-oikeuden. Sellaisen on toistaiseksi ainoana Suomessa saanut Rokua. Ilmankos se on jäänyt mieleeni jo lapsuuteni vierailuilta Rokualla, vaikka silloin ei geopark-käsitettä ollut vielä edes olemassa. Hieno paikka, suosittelen niin talvi- kuin kesävierailujen kohteeksi.

Nyt olen huidellut tarpeeksi ja näppäinten kutsu on kiivastunut päivä päivältä. Tietäisinpä nyt vain, mihin oikein ensimmäiseksi ryhdyn. Aikuisten kirja seisoo ja odottaa sopivaa hetkeä, että kustannuspäällikkö Minervalla ehtisi sen kimppuun. Histamiini sentään sai periaatteellisen siunauksen, mutta kai siinäkin vielä on tarkistamisen varaa, ainakin vähän. Uusi tietokirjaidea on selvä ja kiinnostava, ja pinon kirjoja olen jo kirjastosta hakenutkin.

Mutta mutta. Kun en tahdo päästä millään eroon siitä, että aikuistenkirjani pomppaa ajatuksiin vähän väliä ja rapsuttelen sinne pieniä lisäyksiä tai parannuksia, vaikka niiden aika ei oikeastaan ole ollenkaan juuri nyt. Pitäisi unohtaa se kokonaan hetkeksi ja tarttua työhön vasta kommentit saatuani. Sen sijaan minun olisi keskityttävä tekemään tietokirjaan liittyvää taustatyötä. Ja pontevasti pitäisikin.

Miten pannaan oma pää kuriin? Jos joku tietää tähän tepsivän vastauksen, olen siitä ylen kiitollinen.

Olipa muuten hauska palata Ylen arkiston kautta sattumalta yhteen vanhaan työhöni, josta minulla ei ollut pienintäkään mielikuvaa. Se ei taida olla arkistossa kokonaisuudessaan, mutta hämmästyneenä sitä kyllä katselin. Nimeni siellä kuitenkin lukee, joten olen varmasti ollut sitä suunnittelemassa ja laatimassa käsikirjoitusta.

Jossain vaiheessa tein aika paljon televisiolle ja tässä sitten on tulos. Kuinkahan monta ohjelmaa olen kokonaan unohtanut? Toisaalta, niin ovat tehneet varmasti kaikki muutkin. Televisiolle kirjoittamisen ikävä puoli on juuri sen katoavaisuus.

Vaikka kun tarkemmin ajattelen, ei kai useimpia kirjojakaan moneen kertaan lueta. Katoavaisia nekin raukat ovat, vaikka miten yrittäisi ylittää itsensä jokaisen kohdalla. Silti jokainen työ on mielestäni tehtävä täydellä kunnianhimolla. Ja kunnianhimolla on minulle tässä positiivinen merkitys. Se on kunnianhimoa hyvään työhön, ei välttämättä maineeseen ja julkisuuteen, vaikka jossain määrin nekin liittyvät nimenomaan kirjojen kirjoittamiseen. Ilman julkisuutta kirjaa ei löydetä.

Napu, napu, ihanaa olla taas täällä koneen äärellä!