Näin se nimittäin nykyisin menee: kirjailija hiipi kirjakauppaan etsimään hyllyiltä kirjaa, joka EHKÄ voisi jo olla siellä. Ja löytyihän se. Akateemisessa kirjakaupassa oli sievä pino Keikalla katoaa Gibsonia, M.E. Kuusen uutta nuortenkirjaa. Kansi oli hauska ja iloisen värinen, toivottavasti se houkuttelee muitakin kuin meitä kirjoittajia.
Kuuden yhdessä kirjoittavan etuna on tietysti se, että sukulaisia ja tuttavia on kuusinkertainen määrä. JOS sukulaiset ja tuttavat nyt ylipäänsä ostavat meidän kirjojamme. Harmittava takaisku taas on se, että myös olemattomat palkkiot jaetaan kuuteen osaan. Tuntipalkkoja ei tosiaankaan kannata ruveta laskemaan, mutta yhteisiä hauskoja kirjoitushetkiä voi sentään muistella aina välillä. Kuudestaan kirjoittaminen on varsin erilaista kuin yksin puurtaminen.
Olemme kaikki yksimielisiä siitä, että kirja on hyvä. Ihan totta! Olemme kaikki kokeneita kirjailijoita, joten nyt onkin hauska nähdä, mitä mieltä lukijat ovat kirjasta. Voiko yhteinen hyvä fiilis saada arvostelukykymme pettämään kuusinkertaisesti, vai ovatko muutkin samaa mieltä? Toisin sanoen: vaikka meitä on ollut kuusi kirjoittamassa tätä kirjaa, sama jännitys tämänkin kanssa on. Tulisi nyt pian viestiä edes jostain suunnasta. Olemmeko me onnistuneet?
Oman kirjan kanssahan harvoin onkaan tällaista tunnetta. Ja jos nyt vaikka sattuisi joskus olemaan, ei sitä ainakaan uskalla ääneen tunnustaa, ennen kuin joku muu on kehunut kunnolla. Olikohan tämä tyytyväisyyteni tunnustaminen sittenkin virhetikki? No, olkoon sitten, mutta en vedä sanojani takaisin. Keikalla katoaa Gibson on vauhdikas ja hauska kirja. Aion lukea sen pian taas kerran ja nauraa aina uudestaan yhdessä tietyssä kohdassa. Se on niin hulvaton!
Kunhan se nyt ensin tulee minulle noin parin viikon jälkeen ilmestymisestään. Menneitä ovat tosiaan ajat, jolloin kustannustoimittaja soitti ja kysyi, ehdinkö käymään ja kakkukahville, vai lähettääkö hän lämpimäisen pikana kuriiripostilla. Eikä kuusi kirjailijaa niitä tekijäkappaleitakaan kovin monia saa. Tulisivat kuitenkin edes ne muutamat.
Pikapiipahdus kotiin ja netin ääreen, kun mökkiläppäri makaa jossain teillä tietymättömillä korjattavana. Alkoi raukka huutaa kuin hullu, kun avasin. Ehkä se vain pyysi uutta matskua... hehe...
VastaaPoistaMutta kerta kaikkiaan, Gibson ON hyvä kirja. Nyt saa kissa nostaa häntänsä ja oma kehu tuoksua tuoksuherneille!
Mieli on ällikällä, kun näin jälkikäteen miettii, miten ihmeessä me se tehtiin. Tai siis NE. Niitähän on kaksi. Kirjoja. Ja meitä kuusi, tiukkaa ammattilaista, mutta ihan uusilla pihoilla tätä tehtäessä.
Tässä yksinäisessä puurtamisessa on iso valopilkku se, että samaa työtä voi kuin voikin tehdä YHDESSÄ. Meistä taisi tulla melkein perhe. Ei ehkä aina ihan yhtenäinen, kuten ei perheetkään. Mutta lopputulosta emme häpeä emmekä nolostele. Tulkoot kernaasti lukijat vaikka messuille kuuntelemaan, kun me auliisti eläydytään ja luetaan otteita. Sekin on niiiiin lystiä.
Nyt kone taas kiinni ja lapsenlapsen synttäreille pötkii
Tuula von Lorukuja
Hyvä Tuula, että komppaat. Mutta näinhän olemme yhdessä puhuneet. Ja onnea lapsenlapselle, vanhemmille ja isovanhemmille. Ihania ikiä nuo tuommoiset. Maailma alkaa löytyä vauhdilla. Kohta voit alkaa pitää blogia Lapsen suusta kuultua.
VastaaPoistaTässä perheessämme ei kuitenkaan kukaan ole vielä suuttunut ja alkanut heitellä perunoita seiniin, Gibsoneista puhumattakaan. Vaikka ei täällä minunkaan perheessäni sentään semmoista, mutta isäni muistan joskus heittäneen. Olivat kypsiä, litsahtivat.
Onnea Kuusikolle uudesta kirjasta! :)
VastaaPoistaKiitos anuh! Eipä ole vieläkään näkynyt tekijäkappaleita.
VastaaPoistaSen sijaan tästä työpöytäni ikkunasta näkyy Petteri(lajike)-puuni viimeinen punainen omena. Himoitsen sitä, mutta en henno syödä, kun se on niin kaunis. Viime vuonna istutettu Petteri teki jo 17 maukasta omenaa.
Toivon lapsuudentoiveeni vihdoin toteutuva. Halusin joskus elämässäni itselleni omenapuun. Ensimmäinen hieno Åkerö paleltui kahdessa peräkkäisessä hirmupakkastalvessa. Seuraava Huvitus antoi paljon ihania omenia, mutta nostettiin juurineen putkityön tieltä. Se luvattiin panna maahan takaisin ennen pakkasia, mutta voi arvata, miten kävi. Pieni uusi Huvitus ei lähtenyt kasvamaan ja nyt sen on jo jäniskin järsinyt. Tämä Petteri alkaa olla jo viimeinen toivoni.
Voi hyvänen aika! Ja te sentään asutte lähes trooppisella vyöhykkeellä meihin, susirajan takaisiin hämäläisiin verrattuna. Ja meillä omput poksahtelee maahan, en tiedä lajikkeita, mutta kolmea eri tyyppiä on. Joka syksy olen raahannut säkeittäin kavereille avantosaunalle. Päärynäkin suostui yhteistyöhön, viime vuonna tein jopa hilloa. Mutta nyt, nyt hän pusasi vain kolme EU-direktiivien vastaisen muotoista käppyrää. Mikä lie häneen mennyt? Nimeä en ole puilleni antanut, inspiroiduin hetikin miettimään. Nuo kolme omppua ovat niin vanhoja, että ilmeisesti wanhanajan nimet sopisivat. Olkoot siis tuo vihreäomppuisempi vaikkapa Eufrosyyne. Punaomppuinen saa olla puolestaan Hikhard. Ja tuo makea kesälajike joutaa olemaan Kaleppa edesmenneen enoni mukaan. En tiedä miksi, tuli vain mieleen. Hikhard oli anoppini mukaan joku etäinen sukulainen edelliseltä vuosituhannelta. Epäilen kyllä, että kirjoitusasu saattaisi olla Rikhard, Muhukulmien ääntämys on josku omaa luokkaansa. Mulla esim larjukset kukkivat nyt TOSI hienosti. Rimpsuisen vaaleanpunaisina.
VastaaPoistaMiten nyt näin hullaannuinkaan kirjoittamaan, varmaan siksi, että läppäri on taas elävien kirjoissa. Vaikka tätä kirjoitan kuitenkin pöytäkoneella, sillä piipahdimme kotiin Muhukulmilta. Veljen perhe on tulossa visiitille.
Ihanaa, kun syksy saa. Vai onko?
ihmettelee
T von L
Äitini antoi nimen jokaiselle puulleen mökillä ja mittasi vielä sadotkin vuosittain. Tämä Petteri on kyllä omani lajinimi, mutta hyvä sellainen. Pidän siitä.
VastaaPoistaMeillä oli mökillä aina Petteri-niminen pässi kesäisin. Sen avulla tutustutettiin metsästyskoirat eläinlajiin, jota EI saanut jahdata. Olkoon omenapuuni myös Pettereittemme muistojen kunniaksi satoisa ja kaunis.
Ne Petteritkin tietysti syötiin syksyisin. Syötiin ja vähän itkettiin samalla. Hyviä olivat nekin.
Kyllä syksy saa saada. Hyvä vuodenaika se on. Antelias itsekin.
Mutta mitä ihmeitä ovat larjukset???
Ettei toinen koirille opetusmielessä hankittu eläinlajimme loukkaannu, olihan meillä aina kanakin. Yksi. Persoonallisin oli nimeltään Kuma (äiti väitti kuman tarkoittavan jossain murteessa siskoa) Sivee Dorotiia. Se lensi aina korkealle koivuun, kiekui oudon käheästi eikä muninut ensimmäistäkään munaa. Kun se syksyllä annettiin lähitalon pikkukanalaan, se löysi oikean tehtävänsä ja siitä tuli talon paras munija.
VastaaPoistaKoivun oksaan ko-or-ke-e-al-le teki peippo/peikko pesän? Siis oletko varma, että se oli kana? Ja että se KIEKUI? Erityisen kiintoisa risteymä tämä peipon, kukon, kanan ja käen? sekoitus.
VastaaPoistaEtkö larjusta tunne? Kirjoitusasu on gladiolus. Hehe... Kai sentään pernasopan tiedät? Ja sen, että matot huhlellaan viilellä velellä?
Voi voi, Raiksu, tulepas tänne sylänhämäläiselle murrealueelle niin saat imehlellä montaa asiaa.
T von L
Ällän päälle kai minunkin äitini orimattilaissuku puhui, vaikka äiti kasvoi onneksi Lappeenrannassa. Savon ja Hämeen rajalla taas hienostellaan niin paljon, että teekin muuttuu pehmeäksi, siis lähes deeksi. Hassuja, hauskoja ja kieltä rikastuttavia nuo murteet, mutta kieltämättä joskus melkoisen rumia tottumattoman korvaan.
VastaaPoista