perjantai 26. kesäkuuta 2020

Hirsimökki on ihme ja Pellinki myös


Toissapäivänä ajeltiin Tessen kanssa lähes 400 km. Auton viilennys toimii hyvin ja retki oli kaikkinensa kaunis ja hyvä. Mutta kyllä vain, poikki olin kotiin päästyämme. Tessekin pieneni puolella Emäsalossa kasvattajan trimmaustaidoilla. Tesse tapasi myös isompia sukulaisiaan ja nautti. Kiitos, Anneli ja perhe! Kiittäkää onneanne, etten asu lähempänä enkä pääse ohimennen puikkailemaan paikalle.



























Trimmin ajan sain istua suoraan merelle katselevan niemen kalliolla ja ihailla täysin rinnoin. Suomalainen rannikko ja saaristo ovat niin kauniita. Nyt voin silloin tällöin nauttia niistä maalla,  Ennen neljänkymmenen purjehdusvuoteni aikana tutustuin niihin toiselta suunnallta. Viimeisimmän Suomen lasten -sarjaan kuuluneen hylyistä kertovan Suomen lasten aarrelaivat -kirjan Kultakaleerin uppoamispaikkakin oli aivan näköetäisyydellä. Kieltämättä pieni haikeus valtasi mielen. Histamiini-purjeveneemme ei ole enää meillä, nyyh!

Ensimmäinen saari kirjaa varten on löytynyt. Pellinki yllätti täysin. Veneellä on joskus poikettu yhdessä sen satamista, mutta veneilijä harvemmin lähtee syvemmin tutustumaan niin suureen saaristoon kuin Pellingillä on. Saaria ja luotoja on kaikkiaan pari sataa ja asuttuja saariakin useampia. Emäsalosta kuvittelin vain piipahtavani Pellinkiin, niin kuin sen veneellä olisin tehnytkin. Autolla kierrosta kyläkaupalle tuli lähes 60 km, mutta voi miten tyytyväinen olin, että sen kierroksen tein.

Etsin tulevaa kirjaani varten saaria, joissa on jotain kivaa lapsille siinä kuin aikuisillekin. Netin tiedot tarjolla olevasta Muumihenkisestä Kuinkas sitten kävikään -teemapolusta eivät kovin paljon kerro, mutta kun tapasin polun ideoijan, kyläkaupan Erikan, kuuntelin melkein suu auki. Niin oivaltava ja mahtava juttu, että suosittelen ihan jokaiselle joko lasten kanssa tai ilman. Yhteystiedot löytyvät täältä https://islandriddles.com/ Ennen käyntiä on otettava yhteys ja sovittava ajasta, sillä luonnon rauhaa varjellaan sillä, etteivät ryhmät saa olla suuria, eikä niitä voi olla kovin monta samana päivänä. Polku on juuri sama, jota Tove Jansson kulki lapsena kaverinsa kanssa maidonhakumatkalla.

Hui, ihan varpaita kipristää, kun ajattelen, mitä kaikkea saaristamme saattaa löytyä, kun heti ensimmäinen oli näin kertakaikkisen upea. Kirjahan tulee ensi vuoden keväällä, mutta polku on siellä jo nyt.

Pienen pettymyksenkin olen joutunut nielemään, sillä tälle kuulle luvattu Suuri ja pieni ahma valmistuukin vasta 10.7. Sen sijaan elokuussa ilmestyvä selkokirja Minnan perheen vaiheista on tulossa jo etuajassa. Virallisesti kuitenkin elokuussa. Minä saatan kuitenkin päästä kuplailemaan jo aiemmin.

Ja sitten hirren ylistys. Esi-isämme ovat asuneet paremmin kuin elementti- tai lautatalon asuja ymmärtääkään. Olen tainnut jo aiemmin kertoa, että tätä mökkiä suunnitellessani satuin kuulemaan radiossa keskustelun siitä, mikä rakennusmateriaali on terveellisin. Käsittelemätön hirsi, oli vastaus, ja niin se kyllä on. Ensimmäisilläkään kevätkäynneillä tämä ei ole kostean nihkeä ja nyt näillä helteillä sisällä on hyvä olla. Eilen ulkona 31, täällä sisällä 26. Ja paras kaikesta, aina on hyvä hengittää.

Viimeksi jo kuulutin uutta tietoa saarista, joille pääsee sekä omalla veneellä, että omalla tautolla tai jollain yleisellä kuljetuksella. Kertokaa, oi tietäjät. Kertokaa!

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Taas ilon aiheet kasassa

Riiviö on työllistänyt sen verran, ettei kirjoitustöiden lisäksi energia ole riittänyt tänne asti. Tai no, paremminkin syy on se, ettei ole ollut kovin paljon entisistä poikkeavaa kirjoittamista. En tosin ole varma, pitääkö aina ollakaan.

Kirjoittaessani keskityn täysin kirjaan, mutta välillä ikävä tulee kimppuun niin vahvana, ettei siitä halua puhua. Totuus nyt vain on, että en koskaan ennen elämässäni ole asunut yksin. Opiskeluvaiheessakin ne pari huonetta, joissa asuin, oli jaettava toisen kanssa. Tesse, siis tämä pieni Riiviöni on suloinen, hellyydenkaipuinen ja aktiivinen. Mutta ihminen se ei ole. Silmillään ja hännällään tietysti vastaa aina juttuihini, mutta sen vastaukset jäävät oman tulkintani varaan. Keskustelua ei synny.

Tässä viikonvaihteessa tapahtumiset kasaantuivat taas kaikki yhtä aikaa, kuten pari kertaa ennenkin. Tässä viikonvaihteessa olen lauantaina lähettänyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää  -kirjan selkomuodon taiton tarkistettuna Avaimelle (ilmestyy elokuussa), Suuri ja pieni ahma -kirjan taiton tänään  tarkistettuna Robustokselle (ilmestyy tässä kuussa) ja tänään myös allekirjoittanut ensi keväänä tulevan Suomen lasten saariseikkailut -kirjan sopparin Minervalle. Ja kyllä, sampanjapullo on auki. Pitäisi vaan vielä olla joku iloitsemassa kanssani.

Sillä ilon aihetta näissä jokaisessa on, mutta Suuri ja pieni ahma -kirja onnistui taitettuna yllättämään minut. Se on upea. Sami Säily on yksinkertaisesti HYVÄ. Hän on sekä graafikko että luontokuvaaja. Tässä viikonvaihteessa hänen onnistui vielä ottaa kuva alfanaarassudesta, jonka tapasi Kuhmon erämaassa.



Voin kerrankin täydellä sydämellä suositella itse kirjoittamaani kirjaa kaiken ikäisille, vaikka tämä on ala-asteikäisille suunnattu. Ähtärin eläinpuistosta saadut hienot kuvat ovat rikastuneet Samin kuvilla. Tämmöisen kirjan haluaisin tehdä vielä joskus toistekin.

Ja muuten, saarikirja tulee Suomen lasten -sarjaan, jossa minulta on jo linnat, majakat ja hylyt. Nyt on etsintävaihe menossa. Kymmenen saarta rannikoltamme, ja niihin täytyy päästä sekä veneellä että joko omalla autolla tai julkisella kuljetuksella. Jotain lapsen mielikuvitusta kiehtovaa tai tapahtumatäyteistä täytyy löytyä. Otan auliisti vastaan ehdotuksia.

Nyt heräsi omatunto. Riiviö on oikeasti aivan ihana. Pois en antaisi, mitä nyt joinain päivinä huutokauppaisin vähiten vaativalle.


maanantai 4. toukokuuta 2020

Riiviöstä Tuusulanjärvelle

Sujuu tämä elämä näinkin. Vapun tienoilla olen nähnyt ystäviä niin livenä kuin virtuaalisestikin. Kaikki sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Puuttuu vain yhdessä istuminen ja nauraminen sekä maailman järjestäminen vähän parempaan malliin.

Pikku Tessenikin, viralliselta nimeltään Treasure, on tavannut uusia kavereita. Tesse on noin pieneksi sopivan rohkea, mutta isot koirat suhtautuvat siihen monin tavoin.

Tyttäreni irlannin setteri Reiska käväisi pihallamme. Tytär ja vävy tietysti kiinnittivät Reiskan mielestä turhan paljon huomiota pikku otukseen, joten Reiska ei sitten sitä edes nähnyt. Tesse yritti uteliaana tuttavuutta alkusäikähdyksen jälkeen, mutta Reiska käänsi aina itsensä ja katseensa juuri vastapäiseen suuntaan. Kun ei näe, niin ei näe, kai nuo ihmiset sen lopulta tajuavat ja lopettavat turhan höpinänsä.

Oheiseen divarista ostamaani kirjaan olen enemmän kuin ihastunut. Se taustoittaa monipuolisesti, lämpimästi ja ihanan sivistyneesti Tuusulanjärven taitelijakotien elämää. Jokainen taiteenlaji asettuu omaan aikaansa. En tiennyt tästä kirjasta, mutta hankin sen luottaen Juhani Salokanteleen tekstiin, enkä totisesti turhaan.

Kirjaa lukiessa on nöyrästi myönnettävä oma tietätättömyytensä niin paljosta. Ja samalla oltava syvästi huolissaan siitä, miten historiaa ja taideaineita aiotaan entisestään vähentää koulutuksessa. Ei, ei ja EI!

Lukekaa tämä kirja! Toivottavasti teistä mahsollisimman monelle tässä on vähemmän uutta tietoa kuin minulle.

Ahma-kirjasta olen nähnyt jo kansisuunnitelman. Sen perusteella odotan aina vain kiihkeämmin, mitä läydän kansien sisältä. Ahmalive on loppunut Ylen verkkosivuilta, mutta kunhan maailma tästä taas aukeaa, piipahdan varmasti Julian ja Matin luona Ähtärissä. Kyllä maailmassa vaan on niin paljon kaikkea ihanaa!

Niin kuin nyt kevätkin. Se alkaa olla jo aika vahvoilla. Olen syntynyt alkukesästä enkä tiedä parempaa vuodenaikaa kuin kevään vaihtuminen kesään. Sitäkin tässä odottelen.

Älköön varjonne kaventuko!






tiistai 21. huhtikuuta 2020

Kaivattu viimeinen loksahdus

Pienen ajan sisällä on taas ehtinyt tapahtua. Ja kohta tapahtuu lisää. Ylihuomenna saapuu neiti Riiviö, sillä niin vilkas kuuluu Treasure-kääpiösnautserin pentuni olevan. Edellisen tekstini hellyttävässä kuvassa hän siis ilmeisesti miettikin, mitä koiruutta seuraavaksi keksisi.

Selkokirjan sain valmiiksi jopa etuajassa. Viimeiseksi luin sen läpi ääneen, mikä on erityisen herättelevää selkokielen kanssa. Tekstiin tuli vielä monta pientä korjausta. Tiedän monen kirjailijan lukevan paksutkin käsikirjoitukset lopuksi ääneen. Täytyypä minunkin kokeilla. Iso vesilasi ainakin täytyy varata viereen, kyllä siinä sen verran suu kuivuu.

Ähtärin eläinpuiston Matti-ahma melkein pentuna vielä. Kuva: Tiina Sarkkinen

Ahmakirjan kohdallakin tuli se viimeinen loksahdus, minkä jälkeen huomasin, että kaikki on lopulta mennyt paremmin kuin kohdalleen. Sami Säily olisi muuten jäänyt löytymättä, ja hänen avullaan kirjasta vasta tulee ahman arvoinen. Oululainen Sami on graafikko ja niin luontomme kuin erittäin uhanalaisten ahmojemmekin suuri ystävä ja lisäksi valokuvaaja. Mukaan tulee nyt myös hänen upeita kuviaan. Niitä voit ihailla sivustolla woodland.fi

Kustantajakin kirjalla nyt on, siis muu kuin minä. Olin yksinkertaisesti unohtanut, että Robustos Kustannus tekee myös lastenkirjoja, sillä itse olen heidän kanssaan toistaiseksi tehnyt vain aikuisille. Otin yhteyttä Heikki Savolaan, ja kun olin jo luopunut toivosta siltäkin suunnalta, hän ilmoittikin pitävänsä suunnitelmastamme: "Tehdään vaan."

Olin jo hypännyt kylmään veteen päättäessäni ryhtyä itse kustantajaksi. Vastaan oli ehtinyt tulla monta kysymystä, joiden edessä olisin vain raapinut päätäni, mutta VaLas-kollektiivin Sari Peltoniemi ja Antti Tammela tulivat avuksi. Silti olo oli surkean osaamaton. Pysyttelen ehdottomasti mieluummin kirjailijan roolissa kuin kustantajan. Hyvä silti oli joutua katselemaan kirjan valmistusprosessia toisessakin ominaisuudessa. Kyllä vain, samassa veneessä me olemme koko kirjallisuusmaailma. Ja rahapuoli on siinä ikävän tärkeä jokaiselle osapuolelle.

Seuraavaksi odotan jännittyneenä Samin taittoa, jota hän tekee ainakin yhtä innostuneena kuin itse olen tästä kirjasta koko ajan ollut.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Työruuhkaa ja kiihkeää odotusta

En voi kuin huokaista: Luojan kiitos töitä riittää ja juuri tällä hetkellä jopa kiirettä. Selkokirjani on oltava valmis ensi kuussa. Siihen mennessä siitä pitää karsia vielä 20 sivua. Kun olen jo karsinut ja karsinut, säikähdin ensin. Mutta töihin tartuttuani huomasin  tilanteen varsin hyväksi. Käsikirjoitus on levännyt niin pitkään, että näen, mitä korjauksia se vielä vaatii. Ja eivätköhän nuo karsittavat sivutkin löydy rivi riviltä.

Mitä tästä taas opimme? No ainakin sen, että käsikirjoitus vaatii välillä riittävän pitkän levähdyksen ja niin ilmeisesti kirjoittajakin. Nyt sitä on taas hauska muokata. Ja eiköhän sitten taas työ tekijäänsä kiitä. Vai kiittävätkö ne muka joskus? Haluaako jokainen työ vääntyillä tekijänsä muotin mukaiseksi? Välillä niillä tuntuu olevan hyvin selvä oma tahto, jolle on annettava ainakin jossain määrin periksi. Ei silloin kyllä tekijäkään paljon kiittele, ennen kuin ehkä ajan kuluttua myöntyy toteamaan tuloksen olevan sittenkin parempi näin.

Ikkunanäkymässäni on Kymijoki ja sen Jyrängönvirta. Siltojen alla virta on vuolas. Leveämmällä puolella se on kiivas mutta kulkukelpoinen, kapeammalla ja minua lähemmällä laidalla koskimainen. Lähes päivittäin sama mies pitää kuntoaan yllä soutamalla virrassa edestakaisin. Ponnistaen ja työläästi tänne ylävirtaan ja virran mukana oletettavasti nautiskellen alavirtaan.
Samanlaisia soutajia meissä ihmisissä on paljon, kuka missäkin ammatissa. Tälle kirjailijan työlle tuollainen näyttää erityisen tutulta. Alavirtaan lekottelu mennä hurahtaa kevyesti ja liiankin nopeasti, paluu ylävirtaan nostaa hien pintaan, joskus vallan tuskan hien.




Tältä kahden viikon päästä saapuva pikku kaverini näyttää. Kiitos Anneli Alfthanille tästä ihanuudesta ja kuvasta myös. Voi, miten pitkältä voi kaksi viikkoa näin etukäteen tuntua, vaikka tiedän sen sittenkin kuluvan nopeasti.

Ahmakin voi hyvin, vaikka mesenaattia ei ole ilmoittaunut. Tänään pääsin jo niin pitkälle, että kysyin yhdeltä graafikolta kiinnostusta tämän tyyppiseen työhön. En tunne häntä, mutta nettisivut vaikuttivat siltä, että kaveri voisi olla juuri oikea.  Ja siltä tosiaan vaikuttaa. Luonnosta monipuolisesti kiinnostunut taitaja, joka innostui heti. Tuntuu hyvältä. Voiko asia tosiaan loksahtaa paikalleen näin helposti? Toisaalta niinhän se on loksahdellut tähänkin asti kaiken muun paitsi kustantajan osalta. Uskoni siihen, että ahmakirja tosiaan ilmestyy oikealla hetkellä, vain vahvistuu. Saa sitten nähdä, miten edetään.

Mutta nyt: Hyvää pääsiäistä itse kullekin sielulle!

Me järjestämme yhteisen zoom-tilaisuuden lasteni perheiden kanssa. Lounastamme mitä kukin pöytäänsä on loihtinut, mutta yksi on yhteinen: pasha. En ole sellaista koskaan tehnyt, joten odotan uteliaana, mitä syntyy. Jos epäonnistun, syöjiä on onneksi vain yksi. Aion hymyillä ihastuneesti, maistuupa  tulos miltä vain.


perjantai 27. maaliskuuta 2020

Mesenaatin kaipuussa

Kävin eilen ensimmäisen kerran talven jälkeen mökkimaisemiani vilkaisemassa. En pysähtynyt matkalla kertaakaan, mökillä en tavannut ketään, siellä kun ei ihmisiä juuri näe, ja ajoin myös suoraan takaisin. En siis vaarantanut ketään. Näin aion tehdä vastakin, koska en onneksi enää asu Uudenmaan alueella.

Kuvasta ei näe, että Tainavesi on vapaa tuolta vastarannalta, Muurahaisniemen nenästä eteenkinpäin. Oikealle laskee pieni Kihliänjoki, joka on yleensä taannut  lintujen aikaisen saapumisen. Nyt en kuullut yhdenkään linnun ääntä, en liioin nähnyt edes talvilintuja. Olin aika pettynyt. Täällä Heinolassa ovat virrassa jo joutsenet, sorsalinnut ja hanhet. Joutsenet ja sorsat pesivät säännöllisesti  Tainavedellämme, hanhia sinne ei onneksi ole ilmestynyt.

Talven kutsumattomat alivuokralaiseni olivat ahkeroineet. Huopatohvelini oli osoittautunut hyväksi majaksi, jonne oli kuljetettu monta pientä koiran puruluuta ja mattojen hapsuja. Vaikutti siltä, että paikalla oli ollut oikein hapsutyönjohtaja, sillä niitä oli napsittu niin matoista kuin sohvan päällä olevasta peitosta. Hapsuja oli myös kasoissa pitkin lattiaa, joten ehkä suunnitelmissa oli ollut muitakin pesäkkeitä. Onneksi metsähiiret eivät pesi sisälle ja kunnioittavat lisäksi yläparvea. Siellä ei käydä.

Hyvä siellä silti oli käväistä. Myös senkin vuoksi, että en seurannut uutisia mistään tuutista. Koko päivä vailla Viimeisten Aikojen Ennustajien (VIE) vakuutteluja.

Kyllä, kyllä, ajat ovat vaikeita. Mutta onhan tässä silti selvittävä ainakin niin kauan kuin selviää.

Tämän aamun aloitinkin sitten reipastuneena. Ensin aamujumppani ja sen jälkeen Bill Haley komeettoineen soimaan. Luulen, että jos joku sitten joskus soittaa arkkuni ääressä Rock around The Clockin, arkku alkaa kummasti hytkiä. Pakko sen kuullessaan on rokata. Pakko!

Juuri yt kuuntelen paljon rauhallisempaa, Matti Heliniä hiilikuituhuiluineen,  Carboneraa. (Oih, aina välillä huvitun näistä kielemme ominaisuuksista. Hiilikuituhuiluineen, eihän tuo edes näytä suomelta.)

Tältä näyttää alkusyksystä Avaimelta ilmestyvä selkokirjani Ellistä ja Minnan perheestä. Ulkonäkö on niin erilainen kuin jo ilmestyneessä, että ei niitä ainakaan sekoita toisiinsa. Hyvä niin. Tekijä ja nimi ovat sentään samat. Tämäkin oli kiva tehdä, tosin paljon työläämpi kuin olin ajatellut. Tavallaan kääntäjän työtä, vaikka kieli on sama.

Ahma-kirja on jo vähää vaille valmis. Sain juuri kommentit yhdeltä  meistä VaLaista, Leinosen Annelta. Olen iloinen ja kiitollinen Annen huomautuksista.

Ahmpojen kanssa täytyy vielä malttaa odottaa kesänkuun alkuun, että tiedän, saanko apurahaa avukseni painatuslaskuihin. Haluaisin niin tehdä sen valmiiksi heti, kun kerran näin pitkällä olen. Mutta odottamistahan se on aina muidenkin kustantajien kanssa, miksi ei sitten omakustantajan. On tämä vaan taas toisella tavalla jännittävää tämäkin. Eikö kukaan voisi nyt ystävällisesti ilmoittautua sponsoriksi, tai kuten ennen somasti sanottiin mesenaatiksi. Sellainen minulta nyt vallan puuttuu.

Seuraavaksi on päivässäni vuorossa ensin taustakirjan lukemista ja sen jälkeen piiiitkä lenkki tuolla ihanassa ilmassa ja luonnossa. Täällä lenkkipolkuja riittää ja aina vaan löytyy uusia.

Eilinen oli hyvän oppimisen päivä: En aio tänäänkään katsoa uutisia kuin pääuutiset illansuussa. Kuulemisiin! Vilkutellaan kun nähdään





sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Yksin kotona

Alun tyhjäkäynti meneillään. Muutos Portugalista tänne on jo itsessään suuri, mutta nyt siihen liittyy vielä se, että tässä asunnossa en ole asunut ilman kultaista Frit-käppänääni. Sen lelut ja nukkumapaikat olivat palatessani siinä, minne ne lähtiessämme olivat jääneet. Vain lelut olen saanut kerätyksi laatikkoon, mutta olohuoneen pikku patja ja makuuhuoneen unipesä ovat edelleen paikoillaan. Pian on kulunut viikko tätä hiljaiseloa, uuden viikon alkaessa huomenna on ryhdistäydyttävä. Työ on ollut pelastukseni ja lohtuni, sitä siis jatkan. Väistämättömän ja lopullisen edessä on vain pakko taipua.



Oli sentään hyvä palata kotiin. Luin matkalla Ian McEwanin Pähkinänkuori -romaanin, jota suosittelen melkoisena lukukokemuksena. Vai oletko lukenut aiemmin kirjaa, jossa kertojana on sikiö? Kaiken lisäksi sitä voi luonnehtia jopa jännäriksi. Sen luettuani jäin kaipaamaan muita, omaan kirjastooni kuuluvia McEwanin kirjoja. Pakko kerrata ainakin jokin niistä. McEwanin huumori on aivan omaa luokkaansa. Ja kieltämättä kirjastoani hyllyttäessäni oli käteeni osunut monia muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Lukeminen ei siis lopu ainakaan niin kauan kun itse siihen kykenen.

Portimaossa asuin kaksiossa, jonka muutamat huonekalut olivat tietysti Ikeaa. Nyt olen itseni näköisessä kodissa. Ja vaikka siellä kuudennestatoista kerroksesta oli mahtava näköala niin maalle kuin merelle, tämä Kymenvirran Jyrängönvirta-osuus tuli jo vähän reilussa puolessa vuodessa rakkaaksi. Nyt se tarjosi ensi töikseen virrassa lipuvia  kimaltavia jäälauttoja. Kiitos siitä! Olen suomalainen!


Juuri nyt huomaan, miten ihanaa tässä on kirjoittaakin. Tämä on minun maisemaani: lehdettömät koivut, vuolas virta ja kirkas kalpea aurinko, joka ehti jo livahtaa piiloon. Valoa kuitenkin vielä on.

Taidan lopettaa tähän, sydänlämpöisiin terveisiin Heinolasta!