keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kajjaani sekä Papin perhe Avoimissa ovissa

Kajaanin kaupunginkirjastossa vierailuni oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivään liittyvä tapahtuma. Tietokirjallisuuden edistämiskeskus lähettää meitä vierailua toivoneisiin kirjastoihin arpomalla kirjastot, sillä toivojia on paljon, vierailijoita kaksikymmentä. Saman verran kirjailijoita on menossa pian lukioihin Suomen tietokirjailijat ry:n lähettäminä. Kummassakin tapauksessa olemme siis tietokirjalähettiläitä. Hieno juttu, eikö vaan!

Aina välillä törmään ajatukseen, ettei omista kirjoistani kuin muutama kuulu tietokirjoihin. Raja on kuitenkin aika tavalla veteen piirretty viiva. Mietin usein ankarasti kirjan muotoa ja ainakin lapsille ja nuorille kirjoittaessa tarinat ovat tärkeä osa vaikkapa historian elävöittämistä. Nuorelle lukijalle on yritettävä tehdä todeksi se, että historia ei ole vain vuosilukuja ja nimiä, vaan niiden takana on ollut oikeita eläviä ihmisiä toiveineen, iloineen, huolineen ja murheineen. Meitä ja heitä kuten tänäkin päivänä.

Kajaanin kirjastossa oli aika herkullinen tilanne meneillään. Suuri koulurakennus oli remontissa ja monta luokkaa kirjaston sitä varten muunnelluissa tiloissa. Esimerkiksi luokka, jossa olimme, oli osa entistä auditoriota. Lattia oli pitänyt muttaa tasaiseksi ja tehdä väliseinä, joten se toimi nyt kahtena luokkatilana.

Herkulliseksi tilanteen teki se, että koululaiset viettävät nyt paljon aikaa kirjaston puolella. Olen aivan varma, että monesta heistä tulee sen seurauksena jatkossakin kirjaston aktiivinen käyttäjä. Kajaanin kirjasto on suuri, kaunis ja hyvin varustettu. On syytä olla iloinen molempien puolesta, niin koululaisten kuin kirjaston. Kiitos, Paula Alaraasakka, lasten ja nuorten puolen osastonjohtaja, opastuksesta ja talon esittelystä. Toivon teille paljon nuoria lukijoita!

Viime lauantaina oli Avoimissa ovissa Papin perheen vieraana. Olen tietysti Minna Canthin tuotantoon tutustuessani lukenut näytelmän painettuna tekstinä, Avoimissa ovissa perhe muuttui eläväksi. Muutama rooli oli täytynyt karsia alkuperäisestä, mutta näytelmän tuominen nykyaikaan Heini Tolan ohjaamana oli onnistunut oivallisesti. Nautin.

Ylimääräinen ilo osui kohdalleni siinä, että olin osunut näytökseen, jossa oli paikalla Avoimien ovien ystävät ry. Näytöksen päätteeksi ohjaaja kertoi näytelmästä, ja talo jopa tarjosi kuohuviinit teatterin kahdenkymmenen toimintavuoden juhlistamiseksi. Lisäksi sattumalta vieressäni istui työvuosien tuttuni, joka kuuluu teatterin ystäviin. Saapa nähdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä.

Mikä tässä teatterikäynnissä oli kuitenkin tärkeintä, oli todeta jälleen Minna Canthin työn kuolemattomuus. Hän käsitteli näytelmissään ikuisia aiheita. Perimmäiset ongelmamme ovat yhä samoja kuin lähes 130 vuotta sitten, jolloin hän tätä näytelmäänsä kirjoitti. Ei edes naisen asema ole vieläkään täysin samanarvoinen miehen kanssa, vaikka paljon on sentään parantunut. Tämän päivän Minnoilla on vielä tekemistä.

Nyt olen sulkemassa kesämökkiä. Niemen herkkutatit kuivuvat jo suhisten, vaikka harmillisen paljon oli jo mennyt yli. Huomenna on vuorossa tuoksuvalmuskojen eli Japanin keisarillisten matsutake-sienten syöminen, sillä niissäkin oli enää vain pari parhaassa syömisvaiheessa. Kantarelleja sentään on edelleen paljon ja hyviä, joten tämänsyksyinen jäähyväisretki on sittenkin antoisa.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Oma koti

Ei nyt sentään euroissa mitattuna kullan kallis, eikä oikein muutenkaan. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli kodin seinien vaihtamista, joten minulta yksinkertaisesti puuttuu kyky rakastua seiniin. Muuttaminen on ollut helppoa, ehkä jopa vähän liiankin helppoa. Vaikka olkoon, tunnustan. Itse rakennuttamamme kesämökin vanhoista paksuista hirsistä koottuihin seiniin taidan olla aika rakastunut. Niiden tuhoa itkisin, niin uskon.

Olen silti hyvin kiinnostunut taloista, saanut siitä jopa kustannustoimittajaltani huomautuksen joskus aikoinaan. "Mitä sinulla liittyy taloihin, kun ne näyttelevät niin tärkeää osaa kirjoissasi?" Sen jälkeen opettelin tietysti jättämään talojen roolin pienemmäksi, kuten kuuliaisen kirjailijan on tekeminen.

Näin hankalan johdannon jälkeen tilanne on siis se, että aika monen reissun jälkeen voin vihdoin istua työhuoneeni rauhassa naputtelemassa. Reissujen kasaaminen liittyy nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Aivan viimeisin käyntini oli Kajaanissa, mutta sitä ennen viivyin viikon päivät Tartossa kirjoittamassa. Ehdin jo parahtaa täällä parin aiemman käynnin jälkeisestä pettymyksestäni, kun hotellini lähiseutu oli pelkkää lasiseinäistä ostoskeskusta vieri vieressä. Lisäksi isot tiet eivät suinkaan olleet kävelijäystävällisiä kuin niille, jotka tiesivät, missä olivat jalankulkijoiden  seuraavat valot.



 











Avuksi, taas kerran tuli mainio FB-tietäjien verkosto. Kiitos, Kari J. Kettula ja Supilinna. Herneen varrellakin oli monenlaista taloa. Katupeilit vain puuttuivat. 

Kiitos, Kari Järvinen ja Paavalinkirkko. 





Näiden avulla löysin kirjoitusfiilikseni, ei ollenkaan pieni apu! Vanha on tallella, sitä jopa restaudoidaan tai otetaan käyttöön korjailemalla. 

Paavalin kirkkoakaan en ollut ennen nähnyt. Suosittelen lämpimästi. Luokkatoverini Kari Järvinen on ollut  mukana restaurointityössä. Arkkitehtitoimistonsa toisen omistajan, Merja Niemisen kanssa he ovat johtaneet design-puolta. Kuutti Lavosen alttaritaulu on harrastunnelmainen, näkemisen arvoinen. Ja tietysti Eliel Saarisen arkkitehtuuri on aina yhtä upeaa. 

Kävin myös Tarton kansainvälisen koulun Suomi-koulussa. Jo aikaisempi yhteistyötuttuni - tai paremminkin ystäväni, vuosaarelaisopettaja Elina Heikkilä-Kopperoinen on siellä nyt mm. äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Pienen ryhmän kanssa syntyi mukavaa keskustelua.



Koulu on vanha hotelli ja sen opettajanhuone on saanut nimekseen Kekkosen huone. Sekä Sylvi että Urho ovat vierailleet siellä ja levähtäneet juuri tuossa huoneessa. Kansainvälisen koulun puitteet ovat kauniit vaikka vanhassa ympäristössään vähän yllättävät. Rehtori Tiia Neuvonen esitteli kaikki koulun tilat.

Tartosta palattuani vierailin siis vielä Kajaanissa, mutta se taitaa olla viisainta jättää seuraavaan kertaan.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Tervetuloa, Syksy!

Piti oikein kirjoittaa syksy isolla alkukirjaimella, niin mukavalta se tuntuu. Kerrankin on ollut jopa liian lämmin kesä täällä meidän leveysasteillamme, joten otan syksyn vastaan riemulla. Ja kirjoitan taas tänne, jos nyt joku enää koko kesän levännyttä blogia löytääkään.

Viime ajat olen matkustellut melko tavalla. Ensin kaksi päivää Kuopiossa, sitten kolme Budapestissä, eilen palasin seitsemän päivä matkalta Tarttoon ja ylihuomenna vielä retki Kajaaniin. Otetaan siis tapahtumajärjestyksessä.

Kuopiossa olin tiiviisti Minna Canthin jalanjäljillä. Sain oivaksi oppaakseni Terhi Laitisen, joka tietää Minnasta paljon. Oikeassa ympäristössä kerrottuina tapahtumat heräävät eloon aivan toisella tavalla. Oli hyvä retki ja vielä tätäkin kautta kiitokseni Terhille.

Teimme jopa pienen höyrylaivaristeilyn. Vaikka Minna ei ollut innokas matkustelemaan, veneellä hän liikkui mielellään lähivesillä, vei usein vieraansakin lempipaikkaansa Myhkyrin saarelle. Kyllähän Kuopion rantoja katseli ilokseen vanhan laivan mukavissa tunnelmissakin.

Budapestin retki oli nuorisokirjailijajoukolla.
Tämä oli neljäs kertani Budapestissä eikä toivottavasti viimeinen tämäkään. Ensimmäisest käynnistäni 1976 kaupunki on kohentunut paljon ja hyvällä tavalla. Vanha kaunis jugend-tunnelma on ennallaan ja Tonava paikallaan. Sinisenä sen näkevät loistavan oppaamme rouva Kissin mukaan vain hullut ja rakastuneet. En nyt siis todistetusti kuulu kumpaankaan, kun ei välkkynyt sinisenä silmiini.

Parissakin kirjakaupassakin kävimme, toisessa tapaamassa sikäläisiä kirjaihmisiä. Sattumalta paikalla oli myös televisio, joka teki pitkän haastattelun Magdalena Hain kanssa. Hieno sattuma. Käynnin lopputuloksena näyttäisi tapaamisesta voivan seurata yhteistyötä jo lähitulevaisuudessa.

Lasten kirjakauppa oli hyvin varustettu ja näytti meille unkarilaisen lastenkirjallisuuden hyvän tason. Ketjulla on liikkeitä Budapestissä neljä ja muutamia myös muissa kaupungeissa. Kaupasta en tullut ottaneeksi kuvia, joten tarinamaisuutta saavat tässä edustaa Sankareiden aukion ratsut.

Ehkä kammottavuudessaan hilpein kokemus oli kauhukävelymme Vajdahunyad vara -linnan puistossa. Siellä sää otti meidät vakavasti. Kuun salaperäisesti valaisemassa pimeydessä halkoivat  salamat taivasta ja ukkosen jyrinä kaikui linnan kiviseinistä. Vettä niskaamme tuli onneksi vain muutama eksyneen oloinen pisara. Lepakot kuuluivat myös asiaan, sillä linna on tietysti vampyyrilinna.

Työ polttelee jo näppejäni, joten Tartosta jatkan jo ehkä huomenna. Sieltäkin löytyi taas minulle paljon aivan uutta.





keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Kustantajistakin välillä

Sunnuntaina 3.6. ilmestyneessä Helsingin sanomien lasten- ja nuortenkirja-aukeamassa oli mukana Sirkku Linnean kuvittama ja Minervan julkaisema Suomen lasten majakkakirjamme. Tutkailin kirjoja kiinnostuneena ja lopulta vähän hämmästyneenäkin.

Ensinnäkin hämmästyin sitä, ettei Otavan kirjoissa mainittu kääntäjää lainkaan. En nimittäin usko, että esimerkiksi Jörn Lier Horst kirjoittaisi kirjojaan suoraan suomeksi. Korjatkaa, jos olen väärässä. Kääntäjää ei löydy Otavan sivuilta, joten lehdessä sitä ei voinutkaan mainita. Onko tämä uusi käytäntö ja jos, niin miksi? Onko asiasta käyty aiemmin keskustelua jossain? Olen keskittynyt harmillisen paljon omaan käsikirjoitukseeni, joten voi hyvin olla, etten vain ole huomannut.

Toinen asia taas oli kustantajien paljous. Se tietysti yksinomaan ilahdutti. Vanhat suuret kustantajat taitavat keskittyä sen verran paljon omiin takuuvarmoihin sarjakirjoittajiinsa, ettei heitä näkynyt yhtään enempää kuin keskisuuria. Sarjoja tarvitaan, se on selvä, mutta samoin tarvitaan uusia hahmoja uudenlaisine ympäristöineen ja tapahtumineen. Eivätkä vanhat tutut sarjat välttämättä tarvitse esittelyjä, niillä on lukijansa. Kustantajien mainostaminen nostaa ne yleensä hyvin esille. Annan siis pisteitä sivun kokoajalle valikoiman monipuolisuudesta. Kiitos, Taika Dahlbom.

Olen muuten kertomassa majakkakirjasta ja vähän muustakin Ison Omenan Kohtaamossa nyt lauantaina 9.6. kello 12.30 ja 13.30. Henrik Hulden Hanasaaresta haastattelee ja kertoo syksyllä 5. - 6.10. Hanasaaressa tapahtuvasta   Pohjolan yöt -tapahtumasta, joka Hanasaaren sivuilla esitellään näin

Pohjolan Yöt/Nordiska Nätter on kulttuuri- ja tieteisfestivaali, joka järjestetään 5.–6.10.2018 Hanasaaressa. Festivaalin aikana saat kokea kaikkea runoudesta musiikkiin ja kiinnostaviin luentoihin. Lisäksi tapahtumassa tarjoillaan erinomaista ruokaa ja virkistäviä juomia.

Olen mukana lokakuussa ja innostuneena olenkin. Hanasaari on muuttunut hurjasti edukseen kaikin puolin Siellä on hyvä käydä muutenkin katsomassa näyttelyjä, syömässä hyvässä ravintolassa ja nauttimassa maisemista. Kauniina päivinä ulkona on hyvä istua vaikka useammallakin terassilla.

Majakat ja meri ovat suuria rakkauksiani. Niistä on hyvä kertoa.


tiistai 15. toukokuuta 2018

Kirja pelastaa

Kyllä vain. On se pelastanut monet kerrat ennenkin, mutta taas niin tuntuvasti, että vallan riemastuttaa.

Oma työ alkoi tökkiä pahasti viime viikolla. Tuntui melkein, että tässä se nyt oli. En pysty enää mihinkään. Tartuin kirjaan.

Tällä kertaa se on Torgny Lindgrenin Akvaviitti, jonka olen lukenut jo ainakin kerran aikaisemminkin. Lindgrenin huumori iskee minuun, nauran lukiessani harvoin ääneen, mutta hykertelen lähes koko ajan. Samalla oikein tunnen, miten solmut mielessäni aukeavat ja ajatukset alkavat pulppuilla. Sormet jo syyhyvät jatkamaan kirjoittamista.

Eläköön kirjallisuus! Eläköön huumori!

Voihan olla, että osasyynä lukkoon on ollut liikaa huomiota vaativa luonto. Se on pulpahtanut kukkaan, vihreyteen ja linnunlauluun sellaisella vauhdilla, että pakkohan sitä on seurailla tiiviisti. Satakielet, liejukanat, ketut ja takapihan kanit, jotka ilmeisesti ovat tuoneet ketut taas maisemaan. Siilit vain ovat olleet kadoksissa jo parina viime kesänä, mikä surettaa. Jossain vaiheessa oli talvipesäkin portaamme alla.

Ikkunani edessä olevan Petteri-omenapuun nuppupaljous suo kohta ryöpyten kauneutta aivan silmieni edessä. Sadettakin on luvassa, sillä juuri sitä pian tarvitaan. Sadetanssin taitajat, alkaisi olla jo aika!

Emme ole vielä päässeet mökille asti, mutta pakkohan sinne on mennä. Ensi viikolla, kyllä, lupaan itselleni. Kaipaan niin kuikkia. Tiedän, että ne siellä jo huutelevat.

Ja nyt! Työhön taas. Jos tulee jumi, ymmärrän syöksyä kirjan kimppuun.

Sanokaahan, mitä olisi elämä ilman kirjoja?

Tänne siis kaipaan, sielunmaisemaani, sielunlintujeni luokse.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Olenko täällä vai siellä

On oikeastaan outoa, miten kokoaikaisesti sitä keskittyy tekeillä olevan työnsä maailmaan. Ympärillä kaikki nämä meidän maailmamme vekottimet, jääkaapit, pakastimet, televisiot, älylaitteet, ja silti elän suuren osan aikaa 1800-luvun puolivälin nyt katsottuna aika alkeellisissa oloissa. Tosin jo 1800-luvun alkupuolella yleinen sanonta kuului: Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Ei ihme, että unohdan ottaa ruuan pakastimesta ajoissa sulamaan, vaikka toisaalta sitäkin ihmettelen. Ruokahan pidettiin ennen kylmäkaapissa tai -komerossa, jossa se talvella hyvinkin jäätyi. Piti se silloinkin muistaa ottaa ajoissa pois. Marjat olivat silloinkin jäässä, jos halusi leipoa tai tehdä jälkiruokaa. Olisin ilmeisesti ollut huonohko emäntä myös silloin.

Yksi paljon miettimistä vaativa tekijä näissä historiallisissa romaaneissa on kieli. Miten kirjoittaa niin, että tekstiä jaksaa lukea nyt, mutta se ei ole liiaksi tätä aikaa. Tämä korostuu erityisesti nuorille kirjoittaessani. Esimerkiksi televisiossa kuulen paljon täysin uusia sanontoja muka viime vuosisadan alussa tapahtuvissa ohjelmissa. Se häiritsee minua, mutta miten monia katselijoita se lopulta häiritsee? Tuotakin joku suomenkielen opiskelija tai tohtoriksi tähtäävä voisi tutkia, jos ei sitä ole jo tehty.

Televisio on silti eri juttu kuin kirja. Kirjojen lukijat ovat usein kielellisiä, joten uskon kirjan lukijan kiinnittävän kieleen enemmän huomiota kuin television katsojan. Radiossa kieli taas korostuu. Noin yleensä. Mikään tämmöinen oletus tai väite ei tietenkään koske kaikkia, eikä sitä niin pidä tulkita.

Voi, kertokaa, jos näitä on jo tutkittu, tai toivotaan kaikki yhdessä, että tutkimus pian tehtäisiin. Kiinnostaa!

Viime yön unet jäivät lyhyehköiksi. Ensin jälkeen kymmenen illalla tuli sähköposti Taiken kirjastoapurahapäätöksistä. Piti hakeutua nettisivuille. Kännykällä pääsin kirjautumaan pankkitunnuksilla, siitä onnistui pari askelta eteenpäin, mutta sitten tie tyssäsi. Ei auennut. Siirryin läppärille. Nyt pääsin yhden askeleen pitemmälle huuurjaan piiitkieen odottelujen jälkeen, mutta sen jälkeen sivu kertoi kohdanneensa yllättävän virheen. Yritä uudestaan.

Yritin ja yritin yli yhteentoista, sitten luovutin. Sen jälkeen yritin unta. Yhdeltä luovutin taas ja tulin koneelle takaisin. Ajattelin, että aamulla on muuten sama juttu, sillä kaikki yrittäneet yrittävät aamulla uudelleen. Yhden jälkeen yllättäen onnistuin kivuttomasti.

Sain myönteisen päätöksen, mutta ajattelin heitä, jotka kaiken tuon taistelun jälkeen löysivät kielteisen päätöksen. Oma uneni mietiskeli vielä pitkään tullako vai ei, mutta entä heidän. Tätä tämä meidän moderni teknologiamme tekee. Pakastimet toimivat - useimmiten, paitsi milloin joku nappaa töpselin seinästä ja minä löydän kymmenen päivän kuluttua täyden sulaneen pakastimen, kuten viime syksynä tapahtui - mutta tietotekniikka temppuilee aika usein. Olemme koko ajan enemmän sen armoilla. Kylmäkaappien kanssa oltiin sään armoilla, joten mikä tässä muka on niin kauheasti muuttunut?

Onneksi sentään ruusu on ruusu on ruusu!

Keväistä oloa!

torstai 29. maaliskuuta 2018

Yksi tusinasta vai kahdesta?

Olen tehnyt kiinteästi töitä Minna Canthin kanssa jo reilusti kauemmin kuin puoli vuotta. Arvasin aloittaessani, että Minnan juhlavuosi 2019 tuo tarjolle muutamankin kirjan, mutta en tosiaankaan osannut arvata niitä tulevan niin monta kuin tänä ja ensi vuonna on ilmestymässä. Eli saas nähdä, miten minun käy.

Tietenkin tällainen tulva asettaa paineita. Toistaiseksi en tiedä nuorille olevan muuta tulossa, mutta en tiedä myöskään sitä, ovatko kaikki tekeillä olevat nousseet jo esille. Voihan siis olla.

Minun oli aika luontevaa aloittaa työ Minnan kanssa, sillä suunnittelin nuortenkirjaa hänestä jo 90-luvun alkupuolella, Anneli Toijala vain ehti ensin. Hänen Myrskylintunsa ilmestyi jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin aloittanut tutkia taustoja omaani varten ja aloittaa jo kirjoittamisenkin. En sitten jatkanut sillä erää. Kymmenen vuotta sitten ilmestyi selkokirjani Suomalaisia suurnaisia, ja itseoikeutetusti Minna oli yksi heistä. Niinpä kertasin sitä tehdessäni taas hänen vaiheitaan. Ja nyt jälleen. Sykli näyttää olevan noin kymmenen vuotta.

Silti työtä Minnan kanssa on tehtävä taas enemmän kuin riittävästi. Enhän minä ole hänestä tutkimusta tekemässä vaan elämäkertaromaania, mutta kun tiedän olevan niin monia, jotka tietävät, se niitä paineita lisää. Enkä tosiasiassa oikein osaa näissä yhteyksissä kirjoittaa täysin tuulesta temmattuja mukavia tarinoita. Toisaalta, kun nyt näin moneen kertaan olen jo törmännyt Minnaan, on korkea aika tehdä kirja vihdoin aivan valmiiksi asti. Lupaan ihan pikkuisen tanssia edessänne, kun sen julkistustilaisuus  toivottavasti joskus jossain on. Muistuttakaa, jos en satu muistamaan!

Hirtorialliset romaanit ovat aina olleet korkealla lukulistoillani. Lukiessani olen toivonut voivani luottaa tietoihin siellä taustalla. Fantasiat ovat oma juttunsa ja ilman muuta pidän niistäkin, olen aina pitänyt. Minusta lukijan täytyy vain tietää, kumpi laji on kysymyksessä.

Ja kaikista näistä kirjoittajan normaalihuolista päästään sittenkin siihen, että WAU! Minna on mahtava nainen ja kaiken lisäksi tehnyt vielä paljon enemmän kuin olen ennättänyt aiemmin oppiakaan. Mistä joku saa sellaisen voiman kaikista vastuksista huolimatta jatkaa tiellä, jonka tuntee ainoaksi oikeaksi? Miten kauan me naiset olisimme vielä saaneet odottaa oikeuksiamme ilman häntä. Minna on totisesti rautaa! Kaiken lisäksi hän puhui tasa-arvosta, ei vain meidän naisten oikeuksista.

Mutta nyt: Toiveet täyttävää pääsiäistä, joko lepoa tai menoa, paaston jälkeistä ylensyömistä tai juuri sopivaa nautiskelua, yhteisöllisyyttä tai rauhaa monenlaisten kiireiden lomassa. Niin tai näin: AURINKOA!