keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Siinä se nyt on

Ja minä olen tyytyväinen. Olin nimittäin aika epävarma tähän työhön ryhtyessäni. Tuttu kustannustoimittaja kysyi, kiinnostaisiko minua tehdä kirja hänen tuttunsa tähänastisista vuosista. Sanoi miettineensä, kuka synkkaisi Sirkan kanssa, ja päätyneensä minuun. Hän vakuutti Sirkan olevan tutustumisen arvoinen.

En kuitenkaan ole koskaan ajatellut tekeväni tämänkaltaista teosta. Kirjan sankaritar on itse vastaanottajana ja koko suku arvostelemassa tulosta. Entä jos en tuntisi pääseväni lähelle häntä, jos perheellä olisi oma tiukka käsityksensä siitä, mitä he olivat kirjalta halunneet, jos ja jos. Vannotin Sirkkaa ja perhettä antamaan minulle vapaat kädet, tietenkin siltä pohjalta, mitä kaikkea kuulisin ja lukisin. He ovat kaikki lukevia ihmisiä ja lupasivat. Myös Sirkka. Lopulta päätin luottaa ehdottajaan ja heihin ja lähdin tälle matkalle.

En ole katunut. Tutustuin monipuolisesti luovaan, monia vaiheita elämässään kokeneeseen, ihanaan ihmiseen. Ystävystyimme. Viime lauantaina vietimme kaikkien Sirkan lasten, lastenlasten ja lastenlasten kanssa hänen 90-vuotispäiviään. Koko Sirkan jälkipolvi oli mukana pienimpiä natiaisia myöten. Se jo kertoo hänestä aika paljon.

Vanhat kirjeet olivat Sirkan omien kertomusten ohella parasta antia, mutta myös lapset kertoivat kokemuksiaan ja antoivat lisätietoa Sirkasta aika nuorena monen lapsen äitinä. Opin itse lisää paljonkin. Kirjassa on 209 sivua ja monta juttua olisi tietysti vielä ollut kerrottavaksi. Ehkä sitten 100-vuotisjuhlissa.

Senkin tässä opin, että joskus kannattaa lähteä mukaan, vaikka onnistuminen tuntuisi miten epävarmalta.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kohtalottaren Sormi

on tökännyt ja osunut.

Ahneus on selvästi vallannut minut viime aikoina. Maalla oli niin valtavasti kaikenlaatuisia sieniä, että niiden metsästyksessä on näköjään aika hurahtanut. Iso pakastin on jo täpötäynnä, kohta täytyy kai aloittaa pienen jääkaapin alapakastimen täyttäminen. Menisihän tämä jotenkin, jos en olisi liian tarkka sienten siivoamisessa.

Lapsuuden kokemukset tekevät monenlaisia haittoja, tämä on yksi omistani. Jouduin kerran kylässä syömään sienikastiketta, jonka hiekka ja kivet rahisivat hampaissa koko ajan. Sain ruuan jotenkin alas, mutta en ole toipunut kokemuksesta koskaan. Niinpä sienten perkuuni nauratti miestä pitkään. Nyt hän on jo tottunut. Joten, kun ensin rämmin sienimaastossa, sen jälkeen perkaan ja paistan päivän saaliin, aikaa tosiaan kuluu. Eikä sienihurmassa ehdi oikein muuta ajatellakaan.

Paitsi:
Uskotko Kohtalon Sormeen tai tässä tapauksessa Kohtalottaren? Minä en aina oikein tiedä, mitä siitä ajatella, mutta kun se sattuu tökkäämään, pakko siihen on ainakin silloin uskoa.

Olin koko päivän miettinyt, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Hätää ei ole. Ensi vuodelle on jo kahden, yhden lasten- ja yhden lasten- ja nuortenkirjan sopimukset allekirjoitettuina. Olin siis miettimässä vähän suuritöisempää vuoden 2019-kirjaa. Juuri silloin sain viestin hyvin arvostamaltani kirjamaailman ihmiseltä ja kysymyksen: Oletko miettinyt tästä ihmisestä kirjoittamista.

Osui suoraan maaliin. Kaiken lisäksi minulla on jo vanhaa materiaalia hänestä aika mukavasti. Sekin oikeastaan sattuman ansiosta,  Olin saanut niitä kerran lahjaksi hyvältä ystävältä, jonka isä on ollut innokas kirjojen keräilijä.

Niin että ei tässä nyt muu auta, kuin uskoa siihen Sormeen ja alkaa työskentely. Aikaa ei ole yhtään liikaa, sillä aikamoinen homma hänenkin kanssaan tulee. Siispä sievä niiaus Kohtalottarelle, silmälasien puhdistus ja katseen skarppaus kohti tulevaa. Taas mennään!




tiistai 15. elokuuta 2017

Vapaus

Niin paljon kuin kirjoittamisesta pidänkin,  monen työteliään kuukauden jälkeen koittanut vapaus tuntuu melkoisen mukavalta. Olen ehtinyt lukea toisten tekstejä, mihin kirjoittamiskiireessä en edes uskalla ryhtyä. Olen sienestänyt liki sekopäisenä tästä äkillisestä runsaudesta ja jopa katsellut muutamia suosikkisarjojani Areenasta. "Kat hattumpaa, ei hattumpaa." kuten Paloheimon runon teksti vakuuttaa. Tosin se jatkuu: "Titä jellonakt minäkin entin luulin". Jellonia ei sentään ole ollut näköpiirissä.

Sen sijaan jalohaikara on ollut täällä Mäntyharjun "lauhkeassa tai trooppisessa" ilmastossa uusi tuttavuus. Harmaa- ja kaulushaikarat ovat vanhoja tuttuja, mutta nyt tyylikäs jalohaikara ilmestyi maisemaamme. Kaunis on hän.

Voi sanoa, että oli jo korkea aika myös päästä tekemään normaalisti kevättöihin kuuluvaa mökkitontin siistimistä. Sitä tein tänään. Eilen koettelin kuntoani Repoveden ihanan luonnonsuojelualueen mäkisessä maastossa ja totesin sen pahasti rapautuneen kaiken koneella istumisen seurauksena. On syytä ottaa keuhkojeni hapenottokyky vakavasti, etten rapaudu lopullisesti.

Luonto on ollut jälleen kerran armollinen. Lämmintä ja aurinkoista vihdoin nyt, kun ehdin siitä nauttimaan. Myrskykin meni ohi tavallisena räväkkänä ukkosena aiheuttamatta mitään vahinkoa. Meillä on täällä tosin suotuisa mikroilmasto, sillä toisella suunnalla on Salpausselän jatke ja toisella pitkä järvi, joten ukkoset eivät yleensä vaivaudu päällemme.

Vakaviakin asioita olen ehtinyt pohtimaan. Olen surrut sitä, miten ainakin televisio ymmärtää satavuotiaan itsenäisyytemme korostamisen jatkuvaksi sarjaksi sotatapahtumien kertaamista. Eikö paljon paljon paljon tärkeämpää olisi kertoa rauhanomaisista saavutuksista, miten niihin on päästy, keitä voimme kiittää niistä monista hyvistä asioista, jotka olemme saaneet ja saavuttaneet. En halua mitätöidä sodissa tappamaan pakotettujen miesten kärismyksiä, mutta en liioin halua sodista ja tappamisesta yhä vain, itsenäisyyspäivästä toiseen, vuodesta toiseen puhuttavan ihannoiden, juhlittavan aseita esittämällä ja kalistelemalla. Ihailen mieluummin rauhan tekoja. Mutta milloin niistä puhutaan ja milloin kerrotaan niiden sankareista? Nyt olisi oikea aika.



sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mökkihommia

Kun aloittaa alkukesäisin yleensä hoidettavat hommat elokuun puolella, vetää vähän kiireeksi. Eivätkä usein ropsahtelevat sadekuurot juuri asiaa auta. Kaiken lisäksi nettiyhteys oli pitkään vain uudessa kännykässä eikä sen jakaminen läppäriin meinannut onnistua viisaammiltakaan. Lopulta ongelma sentään ratkesi. Nyt toimii.

Tosin juuri tällä hetkellä olen taas kaupungissa käymässä. Täälläkin on yhtä ja toista sellaista, jota mökiltä käsin ei voi hoitaa. Parin päivän päästä sinne takaisin.

Täällä hoidettaviin asioihin kuuluu Sirkan taitto, jonka pitäisi tulla huomenna. Kunnon tulostin on vain täällä. En osaa oikolukea kunnolla kuin paperilta, tai näköjään en ihan kunnolla siltäkään, jos kerran läpi pääsee niin harmillisia kirjoitusvirheitä kuin se yksi ikävästi puutteellinen luku Hiljassa on. Onneksi sentään on jo ollut sitä ennen oikein.

Luonnon  omaa kalliotekniikkaa Turunvuorella, Mäntyharjulla
Mökillä onkin sitten mietittävä ihan muuta. Miten saan maastosta liiterin kulmille aikamoisen määrän koivujen pätkiä, jotka ovat harmillisen painavia. Miten ehdin ja jaksan kerätä kaikki kantarellit, joita nousee suorastaan hurjaa vauhtia. Ahomansikoitakin on poikkeuksellisen paljon. Ja muuten täällä kaupungissakin sisäpihan viinirypäleeseen on tulossa kaikkien aikojen rypälemäärä. Jos vain ehtivät kypsyä syksyllä. Ei tämä hidas kesä siis kaikella tavalla huono ole. Luonto kukoistaa.

Harri Tarkan kuvittama lastenkirjakin lähti muutamalle kustantamolle. Saapa nähdä, kuka sen julkaisee. Kuvat ja värimaailma ovat kyllä tosi kivoja, joten en ole oikeastaan huolissani sen suhteen. Nyt tekeekin mieli taas tehdä ainakin lapsille lisääkin. Mietin nuorillekin, mutta tämä mietintä on vasta myssyasteella.

Eipä siis muuta kuin sieni- ym-nautintoja itse kullekin!

torstai 27. heinäkuuta 2017

Täällä taas

Niin tässä kävi, että en oppinut sinuiksi Worpressin kanssa. Se päivitteli itse itseään aina hankalampaan suuntaan. Lopulta en löytänyt enää edes kävijämäärää. Yleensä vika on käyttäjässä, enkä väitä vastaan. Mutta tämä käyttäjä löytää kuitenkin asiat paremmin täältä.

Bloggerin väreistä en kuitenkaan pidä. Ne ovat yksinkertaisestiliian sameita silmilleni. Yitän jossain vaiheessa keksiä, miten niitä muuttelisin. Jos niitä nyt yleensä pystyy kirkastamaan.

Taitaa olla jo kuukausi viimeisestä blogitekstistäni. Oli niin kiire käsikirjoituksen kanssa, että muuhun pieni aivokapasiteettini ei riittänyt. Sen jälkeen taas on ollut kiire mökin ja kodin rästiin jääneillä hommilla. Mutta nyt elämä alkaa olla taas normaalijärjestyksessä ja aurinkokin paistaa. Sen porotukselta on hyvä välllä istahtaa tänne koneen ääreen.

Hilja, yksi maailman ensimmäisistä ilmestyi noin kuukausi sitten ja Sirkan tarina: Elämäni ensimmäiset 90 vuotta on tarkastuksia vaille valmis minun osaltani, julkistustilaisuus 8.9. Seuraavaksi kokoan Hiljasta puheversion, sillä ensimmäinen esiintyminen on 2.9. Työväen kirjallisuuspäivillä. Esiinnyn riemukseni Tampereen työväentalon salissa, missä Hiljakin on puhunut monet kerrat. Siinä on jotain aika lailla selkäpiitä kutkuttavaa tuntua.

Tässä linkki Tuija Takalan blogiin Hiljasta: https://tuijata.wordpress.com/2017/07/22/raili-mikkanen-hilja/

Huomaan ikkunasta katsoessani, että pieni Petteri-omenapuuni on röyhähtänyt kasvuun, mutta yhtä ainoaa omenaa siinä ei ole. Voin siis saksia rauhassa, sillä en halua sen pimentävän maisemaani. Viinirypäle takapihalla on sen sijaan kasvattelemassa suurempaa rypälemäärää kuin koskaan. Sopiiko näin viileä kesä yllättäen viinirypäleelle, jota olen tottunut pitämään lämpimän kasvina? Tämä on tosin kylmää sietävä lajike, kasvanut pihamme heikossa maassa jo ainakin kymmenen vuotta, eikä sitä ole suojattu talvisin mitenkään. Taidanpa tarjota sille aimo tujauksen hevosen lantaa, hajuttomaksi jollain konstilla muunnettua, mutta ilmeisen hyvää kasveille. Petterille vähän motkotan.





Tässä Putinin laivaristeilyn innoittamana kuva Viola-laivasta, joka liikennöi viime vuosisadan alussa mm. väliä Helsinki-Tallinna. Ei olisi hullumpi sille välille nytkään.

Nautitaan kesästä, kun se nyt vihdoin suvaitsi saapua!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uudet sivut

Nyt se on sitten tehty, olen vaihtanut blogipohjaa, joka löytyy täältä:

http://www.railimikkanen.fi/

Tosiasiassa nuo ovatkin nyt kirjailijasivut, joissa on mukana myös blogisivu.

Nettiyhteydettömiä lomia ja muita väistämättömiä esteitä lukuunottamatta vakaa tarkoitukseni on kirjoittaa tästä lähtien joka viikko. Toivottavasti edes jossain määrin asiaa, mutta tunnelmia ainakin aivan varmasti.

Kirjoitin uudelle sivulle jo lyhyen tekstin. Tervetuloa sinne lukemaan!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Niin kaunis on maa

ja hyvin vihreä. Ei se mitenkään sureta. On huvittavaa kipittää tähän vuodenaikaan kevyissä lenkkikengissä koiruuden kanssa, jolla on paljon enemmän haisteltavaa tässä maisemassa. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että lumiseen aikaan jokainen tuoksahdus on moninkertainen ja siksi erityisen kiintoisa.

Pimeys tietysti vähän rassaa, mutta kaksi viikkoa auringossa helpotti tilannetta huomattavasti. Työskenneltyä tosin en saanut niin paljon kuin suunnittelin, sillä olin taltioinut pilveen paljon työmateriaalia, joka ei sitten auennutkaan. En tiedä miksi, varmaan vain heikkojen nettiyhteyksien vuoksi.

Toisaalta  rehellisesti sanoen, olen viime aikoina miettinyt aika rankasti työni järkevyyttä. Tai ei, en juuri tämän meneillään olevan, sillä vaikka tämän kanssa on tehtävä taustatyötä taas tavallista enemmän, se on tavattoman antoisaa. Opin itse koko ajan valtavasti, ja toivottavasti myös pystyn välittämään tietoa lukijalle helposti omaksuttavassa muodossa. Kuten olen jo muutaman kerran kertonut, henkilöni on yksi Suomen ja koko maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista ja hänen elämässään totisesti riitti käänteitä, vaarallisiakin.

Miettimään on sen sijaan pannut se, että viimeisin kirjani on yli kuudestakymmenestä kirjastani ensimmäinen, joka ei ole näkynyt missään. En ole uskaltanut kysyä, onko sitä kukaan ostanutkaan, sillä eivähän ihmiset osaa näkymätöntä kysellä. Siinäkin on kuitenkin tosipohjainen tarina, josta itse innostuin kovasti, eikä kirja ole sen lukeneilta saanut huonoja arvioita. Silti sitä vain ikään kuin ei ole.

Mitä ihmettä tapahtui?

Vaihdoin tosin pienempään kustantamoon, mutta se on hyvämaineinen ja hyvä se onkin, työntekijät ehdottomasti ammatti-ihmisiä. Kustantamossa ei siis ehdottomasti ole syy. Enkä minä kirjoittajana ole miksikään muuttunut. Kirjoitan niin kuin ennenkin. Kai kadonneen nimikin on syytä mainita: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain.

Jos joku osaa arvailla vastauksia, valista vaivaista, ole kiltti.

Kaikesta huolimatta joulu on edessä tuossa tuokiossa. Joulumieli on jo tuvassamme, vaikka sitä ei tässä kirjoituksessa nyt paljon näy. Ehkäpä olikin parasta kirjoittaa tästä asiasta suht hyvällä mielellä, ettei tullut liikaa naristua.

Joulun rauhaa ja monia ilonpipanoita itse kullekin säädylle. Olen saamassa pian uudet pohjat tähän blogiini ja ensi vuonna otan tavakseni kirjoittaa säännöllisesti. Se on uudenvuoden lupaukseni tai uhkaukseni, miten vain.

Voi oikein hyvin!