lauantai 19. syyskuuta 2020

Kirjailijan onnenhetkiä

 Olin  kirjailijavieraana Orimattilassa. Ja voi, miten iloiseksi ja onnelliseksi käynti minut teki. Eivät lapsilukijat ole minnekään hävinneet. Oikeanlaisella kannustuksella he löytävät kirjat juuri kuin ennenkin. Tämmöisiä hetkiä elin:

Eilen 18.9. oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivä. Suomen tietokirjailijat tarjosi kahdenkymmenen kirjailijan  vierailuja kirjastoille, ja minä pääsin vierailulle Orimattilaan, josta äitini suku on kotoisin. Sitä ei tietenkään kukaan muu kuin minä tiennyt etukäteen, joten jo se antoi pienen kivan lisämausteen käyntiin.

Minun piti olla perillä 8.30, sillä olin lähdössä mukaan kirjastoauton perjantaikeikalle kolmelle ala-asteelle. Kirjaston löytämisessä oli tosin pieniä ongelmia, sillä se on Kulttuuritalossa, mutta tielle ei  kirjaston kyltti näkynyt. On se siellä, kun osaa katsoa. Minä en auton ratissa osannut. Sain kuitenkin ohjeet kahdelta varmaan lukiolaistytöltä, joille auton ikkunasta huusin oikein: Aapuaa!

 Ja kun starttasimme, miten taas sattuikaan! Ensimmäinen koulu oli Pennalan ala-aste. Juuri Pennalassa sukujuureni ovat. Kirjastoauton kuljettaja, Tapio Laine oli rento ja iloinen kaveri, joten matkanteko hänen kanssaan oli hauskaa. Olgaksi nimetty auto kiidättää kyljessään orimattilalaisen kirjailijan, Mila Teräksen luomaa ja Karoliina Pertamon kuvittamaa Olga-oravaa.  

Heti Pennalassa yllätyin iloisesti. Opettajat palauttivat kirjoja korien täydeltä. Niitä oli luettu yhdessä. Lisäksi lapsilla oli itse lainattuja kirjoja isot pinot. Uusien kirjojen lainaaminen oli myös vilkasta ja joukossa oli niin tyttöjä kuin poikia. Tapio sai tehdä töitä vauhdikkaasti, että seuraavatkin ehtisivät autoon.

Sama toistui muillakin pysähtymispaikoilla. Lisäksi minä sain kertoa tietokirjapäivästä ja siitä, miten tietokirjoja tehdään. Vilkasta keskusteluakin syntyi, vaikka millään ryhmällä ei ollut aikaa liiaksi. Ryhmiä kun ei mahtunut autoon kerralla paljon kymmentä enempää.

Kouluvierailut ovat aina mukavia ja kyllä niissäkin näkee, miten innostuneita lapset ovat lukemisesta. Me kirjailijat tosin saatamme saada jopa hieman liian positiivisen kuvan asiasta, sillä koulut, joissa lukemista ei kunnolla kannusteta, eivät "tuhlaa" rahojaan kirjailijavierailuihin. Mutta onneksi on tällaisiakin kokemuksia kuin nyt Orimattilassa. Lainatut kirjapinot olivat varmasti aitoja. Nostan kaaressa lippistäni sekä Orimattilan kirjaston väelle että lasten vanhemmille ja opettajille. Hurraa Orimattila!

Myös Kulttuuritalon taidemuseopuolella yllätyin. Siellä on hieno kokoelma eturivin taitelijoittemme töitä aina 1800-luvun alusta 1950-luvulle. Ilmari ja Toini Wall-Hakalan kokoelmaa kannattaa muuallakin asuvien käydä katsomassa. Vakuudeksi kuvia voi kurkata etukäteen kokoelman virtuaalinäyttelystä, mutta se ei missään nimessä pärjää sille, että työt näkee aitoina edessään. Maalauksia ja piirustuksia on yli 170 ja veistoksia noin 60. Suosittelen lämpimästi.

Lämpimästi kiitän myös kirjasto- ja kulttuuritoimen johtaja Minna Sirnöä, joka museon puolella haastatteli minua virtuaaliseen jakeluun ja oli kaikin puolin muutenkin mukava. Niin kuin olivat myös  kirjastonhoitaja Elina Kelovesi ja museopuolen ihanat naiset. Muistelen käyntiäni iloisena vielä monet kerrat!



perjantai 28. elokuuta 2020

Kiire kannustaa

Jahas. Onnistuin poistamaan jollain väärällä sohaisulla edellisen postaukseni Vaikeat valinnat tehty. Eipä tuolla nyt mitään kuolematonta ollut, näitä tavallisia turinoita vaan, mutta en näköjään löydä sitä mistään roskakoristakaan. Kyllä katumusnappi pitäisi olla olemassa kaikenlaiselle tekemiselle, ei vain blogin kirjoittamiselle.

Enää olisi tehtävä yksi saariretki Kotkan edustalle. En ehdi lähipäivinä, ja sen jälkeen uhkaavat kehnohkoilla ilmoilla saarivierailua ajatellen, mutta eiköhän syyskuussakin välillä aurinko paista. Tällä hetkellä pähkäilen, mitkä pari saarta minun on kirjoitettava jokseenkin valmiiksi ensimmäisinä, että kuvittaja saisi niistä ideaa kansikuvaa varten. Meillä oli väärä aikataulu kannelle, joten sen kanssa tulikin kiire. Toisaalta kiire on paras kannustaja, joten ei tämä minusta pahalta tunnu.

Kiireeseen suhtautumisessa kirjailijat eroavatkin äärilaitoihin toisistaan. Tunnen pari, jotka eivät taitaisi saada koskaan kirjoitettua kirjaa valmiiksi asti, jollei aikataulu painaisi raskaasti päälle. Toisille sellainen tilanne taas on melkoinen ahdistus. Minua ei haittaa, mutta en sitä vakituiseksi kumppaniksi sentään haluaisi.

Onneksi tästä kirjoitustuoliltani on suurenmoinen näkymä ulos. Voin nytkin tuijotella upeita, aina uudeksi muuntautuvia pilvimuodostelmia ja sinistä taivasta tai rauhoittavan hiljaa huojuvia koivun latvoja. Virtaavan vedenkin sanotaan tekevän mielelle hyvää. Koiranpentuni täyttää tänään puoli vuotta, ja siitä on tullut jo oiva lenkkikaveri. Kolmella lenkillämme kertyy päivittäin yhteensä lähes kymmenen kilometriä, eikä niitä tarvitse kävellä kadun tai vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa pitkin. Kävelemistähän suositellaan vahvasti nimenomaan ajattelun virkistämiseksi. Joten jos en saa kunnollista aikaan, syy ei ole ainakaan olosuhteissa! - Toivooko joku minulta ilmoitusta, jos taloyhtiössäni tulee asunto myyntiin?

Tesse, 6 kk 💖                                   Raili ja kaveri


tiistai 21. heinäkuuta 2020

Julia-ahman lukuinto


Suuri ja pieni ahma -kirjan julkistustilaisuus Ähtärin eläinpuistossa oli rento ja iloinen tilaisuus. Toimittajat ja muut mukana olleet kyselivät aktiivisesti. Syntyi hyvää keskustelua ja paljon naurua. Tuntui, että koko joukko oli vilpittömiä ahman ystäviä.

Kiitos Ähtärin eläinpuistolle ja kaikille osallistujille! Jäi hyvä mieli.


Ahmojen hoitaja Tiina Sarkkinen oli  myöhemmin kokeillut, kiinnostavatko kirjat myös Juliaa. Kyllä vain. Ahmahan on utelias, joten Julia halusi napata Meren ja ikävän kiertolaiset -kirjani itselleen lukeakseen sen omassa rauhassaan. Ehkä vasta illalla olkivuoteella selällään. Julia livisti kirjan kanssa vauhdikkaasti, mutta kuljetti sitä niin hellästi, että Tiina sai lopulta kirjan takaisin vain muutamilla hampaanjäljillä koristeltuna. Oikeastaan haluaisin pyytää kirjan muistoksi itselleni, mutta koska siinä on omistuskirjoitus Tiinalle, en sentään tee sitä. Muistattehan vanhan kansan sanonnan: "Joka ottaa ja antaa, se kanan paskan kantaa." En halua moista. Ylimmän kuvan Tiina on jo julkaissut eläinpuiston Facebook-sivuilla. 



Ähtärin eläinpuistossa sattui juuri sinä päivänä olemaan kaikkien aikojen yleisöennätys. Jonot olivat pitkiä ja parkkipaikat tupaten täynnä. Eläinpuiston poluilla oli silti rauhallinen tunnelma. Edes lasten itkua ei kuulunut, mikä yleensä tapahtumissa lasten kanssa on normaalia.

Saksassa asuva tyttäreni antoi tunnustusta myös vanhemmille. Lapsille ei kertaakaan huudettu eikä heitä komenneltu.


Olin yrittänyt löytää yöpymispaikan meille neljälle ja kahdelle pikku koiralle välille Ähtäristä Raippaluotoon, mutta en onnistunut. Jos vapaata olisi ollut, ei huolittu koiria. Ähtäristä olin löytänyt yhden pienen huoneen vailla mukavuuksia, joten siihen oli tyydyttävä. Seuraavalle päivälle tulikin sitten ajoa liian kanssa.

Olen nyt tekemässä Suomen lasten aarresaaaret -kirjaa ensi keväälle. Suomen ainoa Unescon luonnon maailmanperintölistalle päässyt Merenkurkun saaristo kuuluu kirjaan ilman muuta. Käynti siellä kannattaa jo Raippaluodon sillan vuoksi. Se on Suomen pisin ja aivan omannäköisensä. Kunpa sen näkisi joskus vielä valaistuna. Raippaluodon suuntaan ei onneksi ollut sellaisia autojonoja kuin Turun saaristossa, jopa Saltkaretin näköalatorniin saattoi kavuta vaikka turvavälit muistaen. Kapuaminen kannattaaa sekin, sillä merimaisema sieltä katsottuna on aivan omanlaisensa. Täällä jääkauden vaikutukset näkyvät parhaiten koko maapallolla.

Jos ette enää tänä kesänä ehdi, suosittelen Raippaluodon vierailua ensi vuonna. Saimme kaiken lisäksi ravintola Arkenissa Svedjehamnissa aivan hurjan hyvän lounaan. Vähään aikaan en ole niin maukasta syönyt. Jokainen meistä valitsi erilaisen ja kehui omaa annostaan vuolaasti.

Matkareittimme ei mennyt pitkin tylsiä moottoriteitä, joten saimme ihailla vaihtelevia kulttuurimaisemia lähes 700 kilometrin verran. Maisemat olivat tosiaan monenlaisia ja alueelliset kulttuurierot näkyivät selvästi. Onneksi meitä oli kaksi ajamassa, mutta jo pelkkä istuminen riitti. Olin aika väsy perillä, mutta hyvä mieli korvasi vaivat. Onpahan taas mitä muistella.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Suuri ja pieni


Minulla on ilo esitellä: Hän on täällä tänään!

Tätä kirjaa olen tehnyt hyvin uteliaana ja suurella ilolla. Satunnaisen kymmenen vuotta sitten tapahtuneen lyhyen tapaamisen jälkeen vasta nyt todella löysin ahman. Se otti minut lempeästi pikku tassuihinsa ja kynsiinsä - jotka kansikuvassa näkyvät hyvin - aivan kokonaan.

Ahma on hauska, leikkisä, aika salaperäinen ja erittäin uhanalainen metsiemme ihme. Se on suurpedoistamme pienin ja näätäeläimistämme suurin. Euroopassa sitä esiintyy Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, mutta niin huonon maineen me olemme sille antaneet, että jopa saksan kielessä sen on nimi ahmatti.

Tämän kirjan tekeminenkin on poikennut kaikista aiemmista. Vakiokustantajani epäilivät, ettei se maineensa vuoksi kiinnosta ketään. Olin jo varma, että joudun tekemään ensimmäisen omakustanteen, mihin tosin olin saanut VaLas-yhteisön Sari Peltoniemeltä ja Antti Tammelalta sekä Anne Leinoselta paljon tärkeitä vinkkejä. Luonnonystävä ja kustantaja Heikki Savola Robustos Kustannuksesta tuli viime tingassa mukaan. Olin jo silloin saanut Ähtärin eläinpuistosta upeita kuvia ja löytänyt graafikko ja luonnonkuvaaja Sami Säilyn taittajaksi. Samin mukana kirjaan tuli lisää ymmärrystä ahmojen asuinalueista.

Voin täydellä syyllä sanoa, että tätä kirjaa on tehty rakkaudesta monipuoliseen luontoomme ja sen tärkeänä osana ahmaan, joka oli jo vaarassa kuolla meillä sukupuuttoon. Kirja on tehty ala-asteelaisille, mutta veikkaan, että suurin osa vanhemmistakin saa siitä paljon tietoa ahmasta.

Kuten näette olisin valmis vaikka kirjoittamaan oodin ahmalle, jos se jotenkin auttaisi siihen, että kirja löytäisi tiensä lukijoiden pienempiin tai isompiin käsiin. Ahman vuoksi.



perjantai 26. kesäkuuta 2020

Hirsimökki on ihme ja Pellinki myös


Toissapäivänä ajeltiin Tessen kanssa lähes 400 km. Auton viilennys toimii hyvin ja retki oli kaikkinensa kaunis ja hyvä. Mutta kyllä vain, poikki olin kotiin päästyämme. Tessekin pieneni puolella Emäsalossa kasvattajan trimmaustaidoilla. Tesse tapasi myös isompia sukulaisiaan ja nautti. Kiitos, Anneli ja perhe! Kiittäkää onneanne, etten asu lähempänä enkä pääse ohimennen puikkailemaan paikalle.



























Trimmin ajan sain istua suoraan merelle katselevan niemen kalliolla ja ihailla täysin rinnoin. Suomalainen rannikko ja saaristo ovat niin kauniita. Nyt voin silloin tällöin nauttia niistä maalla,  Ennen neljänkymmenen purjehdusvuoteni aikana tutustuin niihin toiselta suunnallta. Viimeisimmän Suomen lasten -sarjaan kuuluneen hylyistä kertovan Suomen lasten aarrelaivat -kirjan Kultakaleerin uppoamispaikkakin oli aivan näköetäisyydellä. Kieltämättä pieni haikeus valtasi mielen. Histamiini-purjeveneemme ei ole enää meillä, nyyh!

Ensimmäinen saari kirjaa varten on löytynyt. Pellinki yllätti täysin. Veneellä on joskus poikettu yhdessä sen satamista, mutta veneilijä harvemmin lähtee syvemmin tutustumaan niin suureen saaristoon kuin Pellingillä on. Saaria ja luotoja on kaikkiaan pari sataa ja asuttuja saariakin useampia. Emäsalosta kuvittelin vain piipahtavani Pellinkiin, niin kuin sen veneellä olisin tehnytkin. Autolla kierrosta kyläkaupalle tuli lähes 60 km, mutta voi miten tyytyväinen olin, että sen kierroksen tein.

Etsin tulevaa kirjaani varten saaria, joissa on jotain kivaa lapsille siinä kuin aikuisillekin. Netin tiedot tarjolla olevasta Muumihenkisestä Kuinkas sitten kävikään -teemapolusta eivät kovin paljon kerro, mutta kun tapasin polun ideoijan, kyläkaupan Erikan, kuuntelin melkein suu auki. Niin oivaltava ja mahtava juttu, että suosittelen ihan jokaiselle joko lasten kanssa tai ilman. Yhteystiedot löytyvät täältä https://islandriddles.com/ Ennen käyntiä on otettava yhteys ja sovittava ajasta, sillä luonnon rauhaa varjellaan sillä, etteivät ryhmät saa olla suuria, eikä niitä voi olla kovin monta samana päivänä. Polku on juuri sama, jota Tove Jansson kulki lapsena kaverinsa kanssa maidonhakumatkalla.

Hui, ihan varpaita kipristää, kun ajattelen, mitä kaikkea saaristamme saattaa löytyä, kun heti ensimmäinen oli näin kertakaikkisen upea. Kirjahan tulee ensi vuoden keväällä, mutta polku on siellä jo nyt.

Pienen pettymyksenkin olen joutunut nielemään, sillä tälle kuulle luvattu Suuri ja pieni ahma valmistuukin vasta 10.7. Sen sijaan elokuussa ilmestyvä selkokirja Minnan perheen vaiheista on tulossa jo etuajassa. Virallisesti kuitenkin elokuussa. Minä saatan kuitenkin päästä kuplailemaan jo aiemmin.

Ja sitten hirren ylistys. Esi-isämme ovat asuneet paremmin kuin elementti- tai lautatalon asuja ymmärtääkään. Olen tainnut jo aiemmin kertoa, että tätä mökkiä suunnitellessani satuin kuulemaan radiossa keskustelun siitä, mikä rakennusmateriaali on terveellisin. Käsittelemätön hirsi, oli vastaus, ja niin se kyllä on. Ensimmäisilläkään kevätkäynneillä tämä ei ole kostean nihkeä ja nyt näillä helteillä sisällä on hyvä olla. Eilen ulkona 31, täällä sisällä 26. Ja paras kaikesta, aina on hyvä hengittää.

Viimeksi jo kuulutin uutta tietoa saarista, joille pääsee sekä omalla veneellä, että omalla tautolla tai jollain yleisellä kuljetuksella. Kertokaa, oi tietäjät. Kertokaa!

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Taas ilon aiheet kasassa

Riiviö on työllistänyt sen verran, ettei kirjoitustöiden lisäksi energia ole riittänyt tänne asti. Tai no, paremminkin syy on se, ettei ole ollut kovin paljon entisistä poikkeavaa kirjoittamista. En tosin ole varma, pitääkö aina ollakaan.

Kirjoittaessani keskityn täysin kirjaan, mutta välillä ikävä tulee kimppuun niin vahvana, ettei siitä halua puhua. Totuus nyt vain on, että en koskaan ennen elämässäni ole asunut yksin. Opiskeluvaiheessakin ne pari huonetta, joissa asuin, oli jaettava toisen kanssa. Tesse, siis tämä pieni Riiviöni on suloinen, hellyydenkaipuinen ja aktiivinen. Mutta ihminen se ei ole. Silmillään ja hännällään tietysti vastaa aina juttuihini, mutta sen vastaukset jäävät oman tulkintani varaan. Keskustelua ei synny.

Tässä viikonvaihteessa tapahtumiset kasaantuivat taas kaikki yhtä aikaa, kuten pari kertaa ennenkin. Tässä viikonvaihteessa olen lauantaina lähettänyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää  -kirjan selkomuodon taiton tarkistettuna Avaimelle (ilmestyy elokuussa), Suuri ja pieni ahma -kirjan taiton tänään  tarkistettuna Robustokselle (ilmestyy tässä kuussa) ja tänään myös allekirjoittanut ensi keväänä tulevan Suomen lasten saariseikkailut -kirjan sopparin Minervalle. Ja kyllä, sampanjapullo on auki. Pitäisi vaan vielä olla joku iloitsemassa kanssani.

Sillä ilon aihetta näissä jokaisessa on, mutta Suuri ja pieni ahma -kirja onnistui taitettuna yllättämään minut. Se on upea. Sami Säily on yksinkertaisesti HYVÄ. Hän on sekä graafikko että luontokuvaaja. Tässä viikonvaihteessa hänen onnistui vielä ottaa kuva alfanaarassudesta, jonka tapasi Kuhmon erämaassa.



Voin kerrankin täydellä sydämellä suositella itse kirjoittamaani kirjaa kaiken ikäisille, vaikka tämä on ala-asteikäisille suunnattu. Ähtärin eläinpuistosta saadut hienot kuvat ovat rikastuneet Samin kuvilla. Tämmöisen kirjan haluaisin tehdä vielä joskus toistekin.

Ja muuten, saarikirja tulee Suomen lasten -sarjaan, jossa minulta on jo linnat, majakat ja hylyt. Nyt on etsintävaihe menossa. Kymmenen saarta rannikoltamme, ja niihin täytyy päästä sekä veneellä että joko omalla autolla tai julkisella kuljetuksella. Jotain lapsen mielikuvitusta kiehtovaa tai tapahtumatäyteistä täytyy löytyä. Otan auliisti vastaan ehdotuksia.

Nyt heräsi omatunto. Riiviö on oikeasti aivan ihana. Pois en antaisi, mitä nyt joinain päivinä huutokauppaisin vähiten vaativalle.


maanantai 4. toukokuuta 2020

Riiviöstä Tuusulanjärvelle

Sujuu tämä elämä näinkin. Vapun tienoilla olen nähnyt ystäviä niin livenä kuin virtuaalisestikin. Kaikki sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Puuttuu vain yhdessä istuminen ja nauraminen sekä maailman järjestäminen vähän parempaan malliin.

Pikku Tessenikin, viralliselta nimeltään Treasure, on tavannut uusia kavereita. Tesse on noin pieneksi sopivan rohkea, mutta isot koirat suhtautuvat siihen monin tavoin.

Tyttäreni irlannin setteri Reiska käväisi pihallamme. Tytär ja vävy tietysti kiinnittivät Reiskan mielestä turhan paljon huomiota pikku otukseen, joten Reiska ei sitten sitä edes nähnyt. Tesse yritti uteliaana tuttavuutta alkusäikähdyksen jälkeen, mutta Reiska käänsi aina itsensä ja katseensa juuri vastapäiseen suuntaan. Kun ei näe, niin ei näe, kai nuo ihmiset sen lopulta tajuavat ja lopettavat turhan höpinänsä.

Oheiseen divarista ostamaani kirjaan olen enemmän kuin ihastunut. Se taustoittaa monipuolisesti, lämpimästi ja ihanan sivistyneesti Tuusulanjärven taitelijakotien elämää. Jokainen taiteenlaji asettuu omaan aikaansa. En tiennyt tästä kirjasta, mutta hankin sen luottaen Juhani Salokanteleen tekstiin, enkä totisesti turhaan.

Kirjaa lukiessa on nöyrästi myönnettävä oma tietätättömyytensä niin paljosta. Ja samalla oltava syvästi huolissaan siitä, miten historiaa ja taideaineita aiotaan entisestään vähentää koulutuksessa. Ei, ei ja EI!

Lukekaa tämä kirja! Toivottavasti teistä mahsollisimman monelle tässä on vähemmän uutta tietoa kuin minulle.

Ahma-kirjasta olen nähnyt jo kansisuunnitelman. Sen perusteella odotan aina vain kiihkeämmin, mitä läydän kansien sisältä. Ahmalive on loppunut Ylen verkkosivuilta, mutta kunhan maailma tästä taas aukeaa, piipahdan varmasti Julian ja Matin luona Ähtärissä. Kyllä maailmassa vaan on niin paljon kaikkea ihanaa!

Niin kuin nyt kevätkin. Se alkaa olla jo aika vahvoilla. Olen syntynyt alkukesästä enkä tiedä parempaa vuodenaikaa kuin kevään vaihtuminen kesään. Sitäkin tässä odottelen.

Älköön varjonne kaventuko!