lauantai 10. elokuuta 2019

Kässärihellettä

Totta, aikamoista vauhtia olen saanut työskennellä tässä viime aikoina. Hellettä ei välttämättä ole ollut ulkona, vaan jossain aivojeni tienoilla. Kun yksi käsikirjoitus on lähtenyt, toisen sauraava vaihe on tullut. Ja väliin tunki vielä aivan yllättävä teksti, joka sitten etenikin yhtä yllättävällä vauhdilla.

Joskus kauan sitten on ollut samanlaista haipakkaa. Olin töissä, kirjoitin sekä kustantajalle että Ylelle, kävin töissä ja kolme lasta, mies ja koirakin vaativat huomiota. Kirjailijatutuissani on muutamia, joiden Facebook-sivujen seuraaminen kertoo vastaavasta elämäntilanteesta. Tässä vaiheessa välillä ihmettelen, miten he ehtivät ja jaksavat ja sitten muistan, että selviäähän siitä, mutta kiirettä pitää.

Nyt on pitänyt kiirettä ilman niitä lapsia ja miestäkin. Koira tosin on, ja onneksi se on. Kävelen sen kanssa päivässä keskimäärin pikkuista vaille yhdeksän kilometriä.  Ilman sitä en varmasti niin tekisi. Jos unohdun kirjoittamaan liian pitkäksi aikaa, kuuluu vierestä matalalla äänellä ilmaistu huomautus. Fritin ääni on normaalisti korkea, mutta huomautukset se antaa aivan ihmismäisellä äänellä.

Tämän syksyn kaksi kirjaa ovat jo hyvässä vaiheessa. Ensi vuodelle on yksi aivan selvä, toinen sovittu ja kolmas apurahasta riippuvainen. Aloitan selkoistaa omaa tyttökirjasarjaani, mutta selkopainokset ovat niin pieniä, ettei sitä luultavasti tehdä, jos ei apurahaa tule. Tämä on kustantajan ja minun yhteinen etu. Jonkinlaista palkkaa työlleen olisi saatava, vaikka tuntipalkkaa ei kannatakaan kaskea. Samoin kustantajan on saatava menoilleen katetta. Aloitan silti työn, mutta tulos selviää vasta ensi vuoden puolella.

Selkokirjat ovat tärkeitä ja ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi. Muunkielisten suomenkielen opiskelijoiden määrä on kasvanut, lasten lukivaikeudet lisääntyneet ja ikääntyneetkin tarvitsevat helpotettua kieltä entistä enemmän. Ihan vain siksi, että heidän, vai pitääkö minun sanoa meidän, määrä kasvaa koko ajan. Alunperin selkokieli suunnattiin lähinnä kehitysvammaisille.

Olin pitkään selkokielityöryhmässä ja näin, miten valtava kehitys selkokirjojen kohdalla on tapahtunut. Niitä voi nykyisin huoletta lukea oikeastaan kuka vain. Hauska sattuma oli, että kun pyysin kustantajalta pari hyvää uutta kirjaa luettavakseni, lapsille suunnatun nimi on Käppänät. Oma Fritinihän on käppänä, eli kääpiösnautseri.

Heinola on osoittautunut melkoisen huimaksi kesäkaupungiksi. Koko ajan tapahtuu jotain. Talvi on varmaan aika toisenlainen, mutta saa se olla. Tänään oli kalamarkkinat, mutta sieltä löysin itselleni vain oksista punotun kukkasarven. Se on hauska parvekkeella. Juuri nyt huomasin ripustuskoukun parvekkeen katossa, joten sille näkyy olevan paikkakin valmiina. Entinen ripustusmahdollisuus on jo varattuna.



Miten voisinkaan olla pettynyt uuteen Heinolan kotiini, kun täällä rannassa on jopa oma tanssiva sateenkaari.


sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Joulukirjan kirjoittamista helteellä

Näinhän se meni aina ennenkin. Kaikki joulukirjat olen kirjoittanut kesäisin, samoin televisiolle jouluohjelmat. Ehkä mielikuvitus laukkaa helteellä mieluusti kohti lunta ja pakkasia, vaikka en niitä nyt varsinaisesti tähän kaipaakaan. Ja tonttuilu, sitä harrastan valitettavan usein itsekin vuodenajasta riippumatta.

Meneillään on nyt ei tämän, vaan ensi vuoden joulukirja, jota kuvittaja toivoi mietintämyssyynsä mahdollisimman ajoissa. Onhan tämä nyt aika ajoissa, eikö.

Helle on piinannut asfalteilla, mutta mökilläni kalliolla, tuulessa ja veden ympäröimänä kapean niemen kolmelta suunnalta, se ei ole noussut piinaavaksi. Kävin toissapäivänä kaupoilla Mäntyharjun keskustassa ja ymmärsin hyvin kaikkia tuskastuneita. En pystynyt toimittamaan edes kaikkia suunnittelemiani ostoksia, sillä oli paettava tänne takaisin pikapikaa. Viileähköt yöt ovat olleet se varsinainen pelastus. Hirsitalo on imenyt viileyttä ja luovuttanut sitä takaisin tänne sisätiloihin päivän aikana. Olen nukkunut hyvin ja tietysti uinut joka päivä.


Näin jo heti tullessani rantakäärmeen hännän alapuolellani portaan raosta. Nyt istuin aitan rappusilla ruuvaamassa ja naputtelemassa isoja muttereita pois vanhan portin pölkyistä. Olin istunut jo jonkin aikaa, kun äkkiä näin taas käärmeen hännän vilahtavan juuri alapuolellani portaan alla. Ehdin nähdä myös valkean poskilaikun. Taas rantakäärme. Ilahduin saaneeni uuden kamun, vaikka ihmettelin sitä, että se näyttäytyi vasta suht pitkään siinä istuttuani.


Vaan enpä ihmettele enää, sillä Tammisen Jaana ilahdutti tiedoillaan muutama päivä sitten. Rantakäärmeestä on merkintöjä Suomessa jo 1600-luvun puolelta ja Ruotsissa 1500-luvun puolelta. Se on haltiakäärme, talon ja sen asukkaiden suojelija. Sille jopa uhrattiin. - Ja minä olen saanut sellaisen uhraamatta.

Uskon rantikseni tosiaan olevan haltiakäärmeeni, joka tuli kertomaan, että täällä olen. Älä ole huolissasi, autan sinua selviämään. En pidä itseäni varsinaisesti taikauskoisena, mutta tämmöiset pikku tapahtumat ja tiedot ovat hurjan kivoja. Jotenkin siis taidan sittenkin uskoa hämärästi johonkin käsittämättömään puoleen, sillä eihän minun kaikkea tarvitse käsittääkään. Tätä täytyy pohtia kepeästi. Ainakin hyvät merkit aion vastakin ottaa lähes vakavasti.

Siispä näissä merkeissä: Jatketaan!


sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Loma?

Näyttää hälyttävästi siltä, että pystyn tässä välissä pitämään pienen lomasen. Mitä nyt kuvittajani toiveen mukaisesti suunnittelen, mietin ja vähän kirjoitankin ensi vuoden joulukirjaa. Kyllä, juuri tämä aika on ollut minulle aina joulujuttujen kirjoittamisaikaa. Muinoin Histamiini-joulukalentereita tehdessäni kirjoitin niitä aina kesäisin. Ehkä mielikuvitus loihtii paremmin esiin joulun kesän lämmössä kuin syksyn tuulissa. Ehkä.

Erityisen onnellinen olen ollut siitä, että mökilleni on täältä matkaa n. 70 km entisen 210 km yhteen suuntaan -matkan sijasta. Tämän voi huitaista edestakaisin vaikka päivässä, ja vielä jää entiseen vajaaksi suunnilleen yhteen suuntaan nykyinen matka. Mökillä voin työskennellä yhtä hyvin kuin täällä. Ja nyt, helteiden tullessa, käydä uimassa monta kertaa päivässä. Täällä en sittenkään ole rohjennut Jyrängönvirran kylmähköön veteen Tainaveden lämpöön verrattuna. Valitsen Tainan.

Kuikat, sielunlintuni ovat ilahduttaneet elämääni mökillä joka päivä kahdeksan kuikan parvena. Eivät jää huomaamatta, sillä nämä ovat poikkeuksellisen lörpötteleväinen joukko. Taitaa olla kuikkien kesken sama kuin ihmisten: jos meitä on yhdessä paljon, ääntä syntyy. Myös kurjet huutelevat äänekkäästi milloin miltäkin puolelta niemeä. Luonto jaksaa antaa kiitollisuuden aiheita päivästä toiseen.

Tässä viikonvaihteessa Heinola on ollut yllättävän äänekäs kaupunki. Viisi karaoken maailmanmestaria on ollut laulamassa ja laulattamassa  ihmisiä. Rantapuistossa, tuolla virran toisella puolella kiersi jopa pyörä karaoke-vekottimineen laulattamassa viattomia puistossa liikkujia. Kallas-ravintolan teatterissa musisoi Musiikkirevyy, eikä siitäkään ääntä puuttunut. Joku hiljaisen taloyhtiömme asukas halusi kai sulkea muut äänet kuuluviltaan ja soitti puolestaan omaa musiikkiaan jonkinlaisilla volyymeillä. Äänikakofonia ei varsinaisesti ilahduttanut korviani, mutta ehkä on välillä hyvä muistaa tämäkin puoli monien kesästä.

Huomenna siis palaan Tainaveden rannalle. Nauttikaa te omista uimarannoistanne ja käyttäkää niitä ahkerasti. Kesä on kerran vuodessa vaan ja suht harvoin ylen lämpimänä.


torstai 11. heinäkuuta 2019

Sinne meni

NYT! Ellin, Minna Canthin toiseksi vanhimman tyttären kautta kerrottu perheen tarina Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää  lähti eilen käsikirjoituksena viimeistä kertaa. Niin tosin luulin sen lähteneen jo edellisellä kerralla. Hyvä, osaava, kannustava kustannustoimittajani oli sittenkin keksinyt muutaman kysymyksen, jotka rikastuttaisivat tarinaa.

Kyllä, sen ne varmasti tekevät. Niinpä kilttinä tyttönä etsin vastaukset ja tein lisäykset. Vahvasti oli silti jo tunne, että vaikka toive on hyvä, ja ymmärrän sen, en jaksa lisätä enää mitään. Nyt olen jo aivan tosissani sitä mieltä! Uudetkin lisäykset varmasti parantaisivat lopputulosta, mutta minun evääni on  jo käytetty, jaksuni loppui. Silti hei! en kaipaa yhtään jaksuhalia!

Tämmöistä kirjoittaminen vain on. Jossain vaiheessa tulee raja.

Nyt teen töitä toisen syksyn kirjani Suomen lasten aarrekirjan kanssa. Sekin on aivan  ihana, innostava aihe. Monikymmenvuotinen purjehtiminen on tuonut valmiudet nähdä alue silmissään, usein paikkakin, jossa hylky joko lepää, tai josta sitä yhä etsitään. Vedenalainen historia on säilynyt fyysisesti ällistyttävän tuoreena ja tiedollisesti rikkaana. Olen nauttinut tietojen löytämisestä ja toivon vilpittömästi pystyväni välittämään sitä myös eteenpäin.

Nyt olen mökillä, missä siskoni  tytär miehineen, kaksine lapsineen from Main USA ja veljeni poika vaimoineen ja kolmine lapsineen Espoosta, Suomi sekä neljine vinttikoirineen on tänään ollut ilahduttamassa. Hulinaa, kyllä! Harmaasiepon pesä oli erityisessä suojeluksessani, ja emo on helpotuksekseni näkynyt jopa kaiken sen hulinan jälkeen. Neljä pientä leveänokkaa kasvanee lentokykyisiksi.

Tulin äsken vilkaisseeksi ikkunasta, harmaahaikara tuossa aika lähellä ilahdutti. Ennen en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä täällä. Ensin ällistytti harmaahaikara, kohta sen jälkeen kaulushaikara outoine äänineen ja pari kesää sitten jalohaikara. Kaulushaikaraa en ole onnistunut näkemään kertaakaan, nyt näin harmaahaikaran ensimmäistä kertaa tänä kesänä, mikä on edelleen valpastuttava näky näillä korkeuksilla. Mitähän vahnempani olisivat sanoneet, jos olisin väittänyt heille haikaroiden muuttavan tänne pian heidän lähtönsä jälkeen. Isäni harrasti ja tunsi lintuja jopa enemmän kuin äitini, biologian opettaja. Kortteita taas tunsi äitini, niin kuin tietysti muitakin kasveja. Lintuja tunnen varmaan vähän keskimääräistä enemmän, mutta kortteita tuskin ensimmäistäkään.

Amerikan joukkue on ollut erityisen ihastunut hiljaisuudesta, ulkoilman ja veden puhtaudesta ja luonnon tuoksuista. Ensimmäistäkään kertaa en ole kuullut valitusta viileästä säästä. Meillä on aika monta hyvää syytä olla onnellisia maamme sijainnista ja kaikesta, mitä meillä on. Siispä olkaamme!




maanantai 1. heinäkuuta 2019

Hups, heinäkuu

Vuosi puolessa, kesää sentään kulunut vasta kolmannes. Paljaat varpaat veisaavat kiitosta siitä, että saavat vielä kipristellä vapaina. Ei hiekkateillä sentään eikä metsäpoluilla. Minulla ei ole häivääkään itsensäkiduttamistaipumusta (Wau! en kestä näitä yhdyssanojamme. Ihania!).

En siis ole kuin Uuno Kailas:

Niin mä kerran 
tieni aloin,
avojaloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.

 Mutta niin kuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
 Näin on hyvin.

 Tapahtukoon
tahtos sinun,
kohtaloni, 
eikä minun.


Heinolassa on juuri alkanut Runo kantaa -viikko. Täällä syntynyt Uuno Kailas edustakoon täällä vahvana elävää runon henkeä. Ylipäänsä kulttuuriharrastus on Heinolassa yllättävänkin vilkasta näin pieneen kaupunkiin. Siitäkin iloitsen, samoin ikkunamaisemaani puhjenneesta korkealle suoraan Jyrängön virrasta kohoavasta suihkulähteestä.

Mökillä kokko jäi taas juhannuksena polttamatta. Se on edessä sateisen kauden jälkeen, sillä kokossa palavat tietysti aina kesän mittaan niemeltä kerätyt katkenneet ja katkaistut oksat ja pensaat. Kivaa oli, että harmaasieppo tottui jo meihin ja hautoi kaikessa rauhassa. Sen sijaan minä en aina ihan rauhassa haudo. Se vaihe on menossa kummankin kässärin kanssa. Kirjoitan välillä vähän, minkä jälkeen taas haudon.

Sain juuri tänään postin mukana kaksi käsikirjoituksiini liittyvää kirjaa. Toinen on jo 1880 ilmestynyt Pietari Päivärinnan kirja Puutteen Matti y.m. Elämän hawainnoita. Oma painokseni on tosin vasta kolmas painos vuodelta 1914. Tuommoiset yli sata vuotta vanhat kirjat liikuttavat aina. Jään miettimään, ketkä niitä ovat lukeneet, missä ympäristöissä, mitä he ovat niitä lukiessaan tunteneet. Vai eikö kirjaa ole lukenut kukaan, sillä sain kerran kirjan vuodelta 1888, eikä sen sivuja ollut edes leikattu auki. Toisen nyt saamani kirjan toinen painos onkin sitten ilmestynyt tänä vuonna, sataviisi vuotta edellistä myöhemmin.

Oikeastaan minun ei pitäisi ostaa yhtään painettua kirjaa enää koskaan. Kuolen kirjastoni järjestämiseen. Kirjoja on turhan paljon, ja olen pölyallergikko. Tosin ilahdun edelleen päivittäin vanhojen kirjaystävien osuessa käteen. Muutamia on tietysti myös kahtena kappaleena. Runokirjojakin on paljon, mutta ne ovat onneksi lähes aina sopivan lituskoita. Niitä saa olla. Niitä annan itselleni luvan ostaa vaikka lisääkin.

Minua häiritsee myös omien kirjojeni määrä. Pitäisi varmaan hankkia torilta pöytä ja mennä myymään niitä muutamalla eurolla kappale, vaikka aika monista olen itse maksanut moninkertaisen määrän, ja sitten ne ovatkin jääneet vaivoikseni. Osa sentään on seurausta siitä, että kirjasta on otettu enemmän kuin yksi painos. Pystynkö kuitenkaan seisomaan torilla iloinen ja ostajaa rohkaiseva hymy huulillani? Epäilen. Siispä jos joku haluaa ostaa jonkun tai joitakin kirjoja tuotannostani, ja niitä on tallella, postimaksun lisäksi ei tule suuria kuluja. Ota yhteys.

Ja nyt: kirjastoon palauttamaan Kuopion kirjaston kaukolaina ja torille ostamaan mansikoita. En muista milloin ne viimeksi olisivat olleet näin makoisia. Nauttikaamme!


torstai 20. kesäkuuta 2019

Pieni harmaa liikkumisen rajoittaja

On se, harmaasieppo. Olin pois täältä mökiltä neljä päivää, ja sillä välillä se oli iskenyt. Palatessani oli pääoven viereen mattorullan päälle ilmestynyt pikkuinen tyhjä pesä. Ei ollut tyhjä enää seuraavana aamuna ja sitä seuraavana munia oli jo kaksi. Kulku sen oven kautta oli lopetettava. Lintu-parka syöksähti karkuun aina toisestakin ovesta kuljettaessa, vaikka etäisyyttä pesään tulee jo viitisen metriä.

Silloin oltiin vain kaksi yötä, nyt kahden kaupunkiyön jälkeen lintu jo hautoo. Huomasin sen jättävän pesän, jos sitä katsoo, mutta jäävän rohkeasti paikalleen, jos en ole tietävinänikään koko pesästä. En siis tiedä. Frit-koiruuskin on oppinut yllättävän nopeasti, ettei pesää nuuskimaan ole mitään asiaa.

Siispä tässä ylpeänä ilmoitan, että täällä on tiedossa moninkertainen iloinen perhetapahtuma noin kahden viikon kuluttua. Hassua muuten, että jos ihminen munii, se on huono juttu. En kerro tätä siepolle, voisi vielä loukaantua.

Emon muuten pitäisi saada nimi. Ehdotuksia?

En onneksi ole ehtinyt munimaan, sillä Canthin perheen vaiheisiin tuli vielä yksi lisäpyyntö kustannustoimittajaltani, ja hylyt olivat vasta ensimmäisellä kierroksellaan toisella kustantajallani. Minkälainen oli kirjastolaitos Kuopiossa tuohon aikaan? Sain jo apua Kuopion kirjastosta Jaanalta, mistä kiitos tätäkin kautta. Oikeastaan on aika yllättävää miten aikaisin kirjastolaitoksemme alkoi kehittyä, vaikka suomenkielistä kirjallisuutta oli vielä rajoitetusti. Sitä pyrittiin kuitenkin hankkimaan sitä mukaa kun ilmestyi. - Mitä olisi minunkaan elämäni ollut ilman julkista kirjastoamme!

Kirjoitustyöt eivät kuitenkaan vie kaikkea aikaa, joten aina välillä yritän järjestää omaa kirjastoani. On siellä jo jotain tehtykin, mutta huh miten paljon on vielä järjestettävää. Olen kuitenkin tehnyt vaikka kuinka paljon iloisia löytöjä. Kirjoja, joista tiedän pitäneeni kovasti ja haluan siksi lukea uudestaan. Kirjoja, joista en tiedä mitään, en kirjailijaa enkä sisältöä, mutta koska olen säilyttänyt ne, täytyyhän ne joskus vielä lukea. Ja hurjan iloisena yllätyksenä ihania kirjoja, joita en muista itselläni olevan, mutta onkin. Omakin kirjasto on aarre, vähän turhan isotöinen vain tässä vaiheessa. Mutta huom! tämä ei ollut valitus, vaan tilannekatsaus.

Edellisen viikonvaihteen vieraita täällä olivat serkkuni, stahanovilaiset iskurinaiset. Hillitsemisyritykseni eivät auttaneet, kaikkea pantiin kuntoon hurjaa vauhtia. Niinpä on hyvä alkaa vähitellen valmistautua juhannuksen viettoon. Sain koottua pienen kokon, jonka varmaan eilisen hurjan sateen jälkeen saa polttaakin. Toinen juttu sitten on, syttyykö se. Tulin tänne eilen sellaisessa kaatosateessa, että vaikka auton pyyhkimet suihkivat kiivainta vauhtiaan, tietä piti tihrustaa superkeskittyneesti vesimassojen lomasta. Mökin pihaan päästyämme tuli tauko, mutta kun kannoin tavaroita sisälle, alkoi uusi kaato. Kaikki ruokakassitkin olivat täynnä vettä.

Juttelin poikani kanssa puhelimessa sateen loppupuolella. Valitin, että ukkonen pyörii päällä edestakaisin. Eipä pyörinyt. Hän katsoi netistä ajantasaista salamakartastoa. Kun sanoin, että nyt välähti salama, vastaus oli:"Niitä oli kolme noin viiden kilometrin päässä sinusta. Eikä ukkonen pyöri siellä, vaan tulee aina uusina rintamina samalta suunnalta." No, nytpä osaan minäkin etsiä ukkosrintamat ja katsoa, minne päin viilettelevät.

Juhannuksena ei kuitenkaan ukkostella, vaan nautitaan kesästä, ystävistä, hyvästä ruuasta ja tietenkin kokosta. Kyllä se syttyy. On sytyttävä! Sitä samaa toivon sinullekin, nauti!




lauantai 8. kesäkuuta 2019

Iloa, opittua ja hellettä

Jos edellisestä kirjoituksestani jäi vaikutelma, että elämä on ollut pelkkää murhetta, ei ole EI! Olin aika syvän kuopan pohjalla, kun sain puhelun omasta rakkaasta Suomen kirjailijaliitostani. Johtokunta oli päättänyt antaa minulle tämän vuoden Tirlittan-palkinnon. Jos en onnekseni olisi saanut perustelutekstiä kustantajani saaman tiedotteen mukana luettavakseni jo aiemmin, olisin varmasti itse tilaisuudessa itkenyt silmäni punaisiksi ja nenäni ja poskeni räkäisiksi. Olivat ne niin kauniita sanoja.

Tirlittan-kirja liittyy laspuuteeni heti ilmestymisensä jälkeen. Isä oli Oiva Paloheimon ystävä ja varsin ylpeä siitä. Molemmilla oli taipumus vähän rankempaankin juopotteluun, mutta jos isä oli ryypännyt Oiva Paloheimon kanssa, hän tunsi olevansa oikeutettu siihen. Koska "kirjailijat ja muutkin taiteilijat ovat erilaisia, herkempiä ihmisiä, ja heille täytyy sallia enemmän kuin tavallisille ihmisille". Äitini kommentti: "Milloin ensimmäinen kirjasi ilmestyykään?"

Isä luki paljon. Oikeastaan aina, kun oli kotosalla. Niin tosin luki äitikin. Äiti ohjasi minut esimerkiksi Karen Blixeniä lukemaan. Isän parhaita puolia omalta kannaltani näin jälkeenpäin ajatellen oli se, että hän suositteli minulle hyviä suomalaisia kirjoja jo varhain. Luin ainakin kymmenen ikäisestä aikuisten kirjallisuutta. Isä kysyi usein jälkeenpäin, mitä olin kirjasta ajatellut, eikä koskaan vähätellyt mielipiteitäni, jotka tuskin olivat erityisen syvällisiä. Tosin ainahan on kiinnostavaa kuulla mielipide vaikkapa rakkaasta kirjasta joltain hyvin erilaiselta tai eri-ikäiseltä ihmiseltä.

Omista kokemuksistani itselleni tärkeä on ollut yhden henkilökuntalehden toimittajana saamani. Lukijat, siis työtoverini eri puolilla Suomea, tarjosivat aina välillä runojaan julkaistavaksi. En useinkaan ymmärtänyt arvostaa niitä riittävän paljon. Moni jäi julkaisematta. Kerran oli taas omasta mielestäni turhan imelä ja moneen kertaan luetuista ajatuksista ammentava runo. Julkaisin sen pitkin hampain, minä "Suuri Kriitikko". Mistään kirjoituksesta koskaan ei tullut niin paljon kiittävää palautetta. Ymmärsin hävetä. Meillä jokaisella on makumme. Jos joku saa lohtua tai iloa tekstistä, joka ei minuun kolahda, se on hänelle tärkeä. Niin kuin monelle muullekin tässäkin tapauksessa.

Olen viime päivät ollut Mäntyharjun mökilläni hikoilemassa. Tai oikeastaan tuskastumassa, sillä kuulun siihen joukkoon, joka ei hikoile. Nuorempana en lainkaan, nyt sentään otsasta. Kun hikoilu ei viilennä sisäistä kuumuutta, kuuma on tosiaan tuskaa. En ole koskaan ollut saunaihminen, lapsena saatoin pyörtyä saunassa. Kostea viileä sauna käy, mutta näillä keleillä ei ole tarvittu. Sen sijaan eilen heitin talviturkin 17-asteisessa vedessä. Se helpotti, mutta en voi väittää kokemuksen olleen järin miellyttävä. Kyllä veden täytyy olla yli kahdenkymmenen, että sinne voi mennä. Uin silloin mielelläni joka päivä moneen kertaan.  Enkä ollenkaan ymmärrä avantouimariystäviäni, muta eihän kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Alla tyttärenpoikani Linus Lepschiesin ottama kuva niemestämme. Vesi näyttää rannassa ruskealta, mutta ei se ole. Lasimaljassa se on aivan kirkasta, pohjan väri vain näkyy tämmöisessä kuvassa. Oma Kakarniemeni (kakar = kaakkuri) on tämä alempi, yläpuolella olevan juurella olevassa paljaassa paikassa tutkittiin ja löydettiin kivikautisen asumisen jäännöksiä.


Huomenna paluu Heinolaan. On helppoa vaihtaa mökiltä kotiin, kun välimatka on vajaa 70 kilometriä. Tarkoitukseni oli mennä jo tänään, mutta romuautojen aiheuttama myrkkysavu ei houkutellut. Ei se tosin ollut ihan lähellä, eikä tuulikaan olisi tuonut sitä asuntoni suuntaan, mutta parempi vara kuin vahinko. Varsinkin myrkkyjen kohdalla.

Ja hei! käykäähän allekirjoittamassa Kaivoslaki nyt! -kansalaisaloite. Yksi tärkeä teko kohti puhtaampaa ympäristöä.