Hiljaisuutta ja siipien havinaa

Kyllä vain, kirjoittaminen sujuu aivan eri tavalla yksinäisyydessä. Tuntuu, että omat ajatukset kuuluvat täällä paljon paremmin. Niitä ruokkii tuulen suhina hormeissa, tulen humina hellassa, linnut linnut, kuikkien kaiho. Kaiken lisäksi voin aina välillä vilkaista varsinaista ahkerointia: itse lähes hapsuuntuneet pikkulinnut kantamassa ruokaa lapsilleen. Se on totista työtä jos mikä!

Ilma on suosinut myös ulkona. Tuulee niin sopivasti, ettei itikoita ole näkynyt juuri ollenkaan. Vaikka tarkoitus ei ole tehdä tästä mitään puutarhatonttia, haaveilemani niitty oli virhearvio. Tosiasiassa alkuperäisen mökin pikkuinen pelto on leikattava mahdollisimman usein. Kun selkä alkaa väsyä koneen ääressä, pellolta saan vaihtelua. Tämä muinainen kyiden talvehtimispaikka ei ole vielä kokonaan päässyt niistä, vaikka aina tavatessamme ne saavat kyydin noin kolmen kilometrin päähän. Kyy ja koira eivät sovi yhteen, vaikka molemmista pidän.

Pakkaamista oli niin paljon, että mukaan tuli vain käsikirjoitus muistitikussa. Ei taustamateriaalia, ei toimittajan ehdotuksia, joihin tosin olen tutustunut jo melkoisen perusteellisesti. Tulin siihen tulokseen, että juuri näin on hyvä. Tarkoitushan on unohtaa faktat ja yrittää antaa kässärille omat vahvat siivet. Jos roikun taustamateriaalissa kiinni ja tarkistan faktoja aina välillä, siivet jäävät varmasti melkoisiksi tyngiksi. Nyt niillä on kasvumahdollisuudet, kunhan vain itse onnistun työssäni.

On tämä vain niin ihanaa työtä. Koko ajan opin uusia asioita, yritän tavoittaa erilaisten ihmisten ajattelua, toivottavasti vähän kehityn kirjoittajanakin. Epävarmuus kuuluu työhön tiiviinä osana, mutta se saattaa näin ihmisen kannalta olla vain hyvä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten monta kaikissa maailman kirjailijoissa on sellaista, joka itse uskoo olevansa ehdottoman hyvä, muita parempi.

Luen itse nykyisin sähkökirjoja jo aika paljon. Kysyin, montako Laulu punaisesta huoneesta -kirjaani on myyty sähköisenä. Neljä. Sillä ei vielä hurrailla, mutta alkuhan sekin on. Aika mielenkiintoista on, että vaikka me olemme varsin valveutuneita sähköisesti muuten, sähkökirjasta täällä ei ole vielä suuresti innostuttu. Tottakai perinteinen kirja on kiva kädessä, mutta sähköinen on huomattavasti mukavampi matkakumppani.

Ja nyt, käsikirjoituksen kimppuun jälleen. Siinä on tapahtunut selvää edistymistä, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä.

Lorvi I Suuri

Se olen minä. Näköjään. Tavoitteeni kerran viikossa blogiin kirjoittamisesta on päässyt vähän lipsahtamaan.

Syytän tosin aikaa. Se on kiitänyt sellaisella vauhdilla, että olen joutunut kiitämään perässä huivista kiinni pidellen. Jokapäiväiset ohjelmat, pikku matkat, vieraat ja vierailut syövät naista, vaikka toisaalta nauru pidentää ikää, joten ehkä olen sittenkin tasapainossa. Täytyy tutkailla itseänsä, kunhan tässä ehtii.

Kirjoitustyö on saanut levätä koneen kätköissä, eikä ole sieltä pahemmin huudellut, mitä nyt on käynyt välillä kolkuttelemassa omaatuntoa. Hassua kyllä, vaikka olen tehnyt paljon kaikenlaista, tunnen aina tuhlaavani aikaa, jos en kirjoita. Jonkun mielestä epäilemättä tuhlaan sitä kirjoittaessani, mutta niitä mielipiteitä en onneksi kuule. Kustannuspäällikköni hyvä palaute muhii mielen pohjalla kaiken aikaa. Reilun viikon päästä aion syöksyä mökille ja viipyä siellä yksikseni ainakin viikon. Sen jälkeen uskon tietäväni, miten seuraavaksi etenen. Ja sittenhän homma jo kulkeekin kuin juna. Kuvittelen tai pikemminkin toivon, sillä tosiasiassa... Tai siis: kulkee kuin juna. 

Ikkunani takana on kesä jo kauneimmillaan. Viime vuonna omenien painosta suorastaan nöyrtynyt Petterimme ei tänä kesänä kukkinut ollenkaan. Se siis kerää voimia tämän kesän. Olkoon niin. Minä alan kerätä lasipurkkeja ensi kesää varten. Se on tuossa nyt vasta kolmatta kesää ja tarvitsee varmasti leponsa. Ehkä se vihjailee, ettei joka vuosi tarvitse niin kauheasti satoa tuottaakaan.

Tuntuu siltä, että tällä kirja-alallakin on alettu kilpailla siitä, miten monta kirjaa keneltäkin tulee vuodessa. Joskus sattuman oikusta niitä tosiaan voi tulla useampia, vaikka siihen ei tietoisesti pyrkisikään. En sitten tiedä, kumman tahdosta tietoinen määrään pyrkiminen yleensä tapahtuu, kirjailijan vai kustantajan. Markkinoilla näkyminen siinä kuitenkin lienee suurimpana paineena.

Ja nyt panemaan kuntoon miehelle juuri hankittua läppäriä. Avast! on vielä asentamatta. Siitä aloitan. Iloista oloa itse kullekin ja kirjoitusaikaa niille, jotka sitä halajavat.

Porinaa painoksista

Käsikirjoituksen jättämisen jälkeen on ollut niin tyhjä olo, että en ole päässyt edes tänne Bloggeriin vähään aikaan. Sen sijaan katsoin avautunein silmin ympärilleni kotona ja kauhistuin. Nyt olen pessyt kaikki matot ja tilanne on kohentunut niin paljon, että voin olla tyytyväisehkö.

Näinä vuodenaikoina tulevat aina totuuden hetket kustantajien avustamina. Myyntikäyrät tuntuvat jatkavan laskua. Se on kuitenkin yleinen ilmiö, joten se ei kauhistuta niin paljon henkilökohtaisesti kuin yleisilmiönä. Painokset taitavat jatkaa kasvamista vain kapean ja hyvin mainostetun kärjen kohdalla, mikä ilman muuta saattaa ennen pitkää kaventaa tarjontaa jo liikaa. Jonkin verran kapenemista olen jopa toivonut, sillä tämänkokoiseen maahan tittelimäärät ovat alkaneet tuntua aika huimilta. Hyvätkin kirjat jäävät silloin helposti löytymättä. Kultainen keskitie olisi paras, mutta ilmiöillä on tapana vöijyä laidasta laitaan. Nähtäväksi jää, miten tässä käy.

Yllättävä ilmiö taas on ollut parin kustantajan uusi käytäntö jättää kirjoista pois painoaika, -paikka ja painosluku. Luulisi kirjasta otetun uuden painoksen olevan hyvää mainosta sekä kirjailijalle että kustantajalle. Painoaika ja -paikka ovat taas aina olleet kiinnostavia, varsinkin vanhojen kirjojen kohdalla. En ymmärrä, mitä hyötyä niiden poistamisesta on kenellekään. Kertokaa, jos tiedätte.

Mutta jotain hurjan kivaakin sentään tapahtuu. Muutamat lasten- ja nuortenkirjailijoistamme ovat lyöneet itsensä kunnolla läpi kansainvälisillä markkinoilla. Viimeisimpinä Salla Simukka ja Siri Kolu. Lämpöisiin onnitteluihini liitän hartaan toiveen ja aika lailla uskonkin siihen, että tämä trendi vain jatkuisi ja laajenisi.

Nyt Blogger ei oikein halua tehdä yhteistyötä kanssani. Olen joutunut avaamaan sen uudestaan jo moneen kertaan tämän kirjoittamisen aikana. Joten annan periksi. Ja eikö tuossa jo päällimmäiset olleetkin.

Ensimmäisellä etapilla

Aah! Käsikirjoitus ensimmäiseen kertaan loppupisteessä. Mikä ei suinkaan tarkoita, että työ olisi läheskään valmis, mutta aika pitkällä se tässä vaiheessa jo sentään on. Voin huokaista hetken, ennen kuin käyn sen kimppuun uudelleen.

Oikeastaan pitäisi malttaa huokaista niin pitkään, että vähän etääntyisin jo tehdystä. Silloin tekstiä pystyy tarkastelemaan pikkuisen viileämmin, ja se taas on ainoa tie osata parantaa sitä. Minun täytyisi siis alkaa tehdä jotain aivan muuta välillä ja sen jälkeen tutustua kässäriin kuin se olisi jonkun muun kirjoittama.

No, hah! Tuo ei tietenkään onnistu, vaikka teoriassa se tosiaan olisi hyvä lähestymistapa. Ei muisti ihan noin lyhyt ole. Toisentyyppisen työn tekeminen välillä auttaa kuitenkin pieneen etäännyttämiseen, kunhan sitä toista tekee riittävän pitkän ajan. Paha tapani on kuitenkin työntää työ hyllylle, päättää lujasti jättää se sinne pariksi kuukaudeksi - ja rynnätä sen kimppuun viimeistään viikon päästä. Kun niitä uusia ajatuksia ja korjauksia putkahtelee päähän kaiken aikaa, pakkohan niitä on välillä viedä käsikirjoitukseen.

Tiedän, että parina seuravana viikkona syntyvät uudet ajatukset ja korjaukset ovat kuitenkin vielä tiukasti vanhassa kiinni, joten pitäisi tosiaan pystyä unohtamaan vähäksi aikaa koko juttu. Vasta sen jälkeen voisi työhön olla jotain tuoretta vietävää .

Nyt seuraa siis lupaus: En koske tähän käsikirjoitukseen enää tässä kuussa, vaan aloitan yhtä uutta ideaa. Uusi on luultavasti tuhoon tuomittu jo lähtötilanteessa, mutta ei se mitään. Ensin se on tutkittava, kun kerran on aivoistani sopivankokoisen kolon löytänyt. Kitkemisen aika voi hyvinkin tulla, mutta sen teen sitten aikanaan.

Siispä punarinnat, satakielet, peipot ja muut laulelijat. Juuri nyt kirmaan luoksenne ja haastan teidän kilpalaulantaan. Aina kevät ja kirjan ekan etapin saavuttaminen yksien laulukilpailujen väärtti on!

Ei tieto aina lisää tuskaa

Tein veroilmoitusta ja totesin lainanneeni viime vuonna taustamateriaaliksi lähinnä jo varastoihin kätkettyjä kirjoja 16, lisäksi olen saanut aika monta lainaksi myös suoraan. Ostanutkin olen ja lukenut muutamia sellaisia, joita saa vain lukusaliin. Lehtien ja oikeuden pöytäkirjojen lukemiset tulevat tämän lisäksi. Ja kaikki tämä yhden pienen romaanin taustoiksi. En taida olla ihan viisas.

Tosin juttu on kyllä niin, ettei käsikirjoitus ehkä noin perusteellisia taustoituksia tarvitsisi, luen niitä pikemminkin omaa uteliaisuuttani. Jokainen aikuistenkirjoistani on syntynyt samasta syystä. Nytkin olin tekemässä toista, kun tämä juttu hypähti silmille. Kun itselleni tulee halu tietää enemmän, oletan asian kiinnostavan muutamaa muutakin. Onneksi ovat kiinnostaneet. Myynnillä en eläisi, mutta kirjoja lainataan kirjastoista paljon. Työni ei siis ole mennyt hukkaan. Eikähän se hukkaan menisi, vaikka ei edes kirjaa syntyisi. Olen saanut tyydyttää omaa uteliaisuuttani.

Yllättävän monet kerrat kirjoja tehdessäni olen huokaissut: Ja tästäkään en ole tiennyt mitään. Wau! Voin siis vakuuttaa, ettei ainakaan enimmäkseen tieto ole lisännyt tuskaani, vaikka on se toki sitäkin tehnyt. Unelmien varjojen tuottama tieto lisäsi sitä aika usein. Sama kokemus oli Koukussa-kirjan kanssa. Nuorten narkkareiden tosipohjaisiin vaiheisiin tutustuminen masensi pitkäksi aikaa.

Ennen kuin voin luovuttaa veroilmoituksen on vielä syöksyttävä mökille korjaamaan oman typeryyteni hedelmä. Vein vanhan tietokoneeni sinne ottamatta ulkoiselle muistille muutamia tärkeitä tiedostoja ja poistamatta yhtä sun toista, jonka ei ole tarkoitus joutua vieraiden käsiin. Mökkiturvallisuuttahan ei koskaan voi tietää. Tarkoitus oli tietysti ollut, mutta pääsipä taas kerran unohtumaan. Joskus tämä keskittyminen käsikirjoitukseen saattaa siis olla haitallistakin. Toisaalta, ihanaa mennä taas mökille katsomaan kevään edistymistä. Jäät ovat varmasti jo lähteneet.

Pidä peukkua, että kuikat ovat palanneet!

Kiurut ja kuvat

Kevään on täytynyt olla oikein kahlehdittuna talven vangiksi. Nyt se vihdoin on saanut kiemurreltua itsensä vapaaksi, ja voi sitä vauhtia, millä se nyt etenee. Sillä on suorastaan hätä näyttää koko taitonsa kuin nopeutetussa filmissä. Olisi hirmuinen virhe olla juuri nyt jossain ulkomailla, menettäisi liian paljon.

Juuri äsken koiran kanssa lenkillä kuulin kuuden kiurun konsertin. Ne olivat vuoroin maassa ja vuoroin vasten sinistä, valkoisilla pilvillä täplitettyä taivasta, ja voi sitä laulun riemua! Olen asunut tällä alueella jo ennen kaikkien peltojen rakentamista umpeen, ja silloin kiuruja vielä kuuli. Meni monta hiljaista vuotta, kunnes ne löysivät kaatopaikan tilalle tulleen golf-kentän. Muutaman vuoden ajan olen niitä taas kuullut, mutta näin riemukkaan ja moniäänisen konsertin kuulin nyt ensimmäisen kerran elämässäni. Sen se teki, että oma sydänkin on laulua täynnä.

Olen kirjoittanut aikuisten kirjan käsikirjoituksen kertaalleen läpi, tyypit ovat nyt selvät ja faktat  kasassa. Pidän vähän taukoa, ennen kuin aloitan varsinaisen kaunokirjoittamisen, joka ehkä kaikin paikoin ei ole aivan helppoa. Mutta koskas kirjoittaminen on. Monenlaista tekemistä on kertynyt jo pieneksi kiireelliseksi vuoreksi, jota on aika alkaa lapioida matalammaksi.

Sen sijaan hyvinkin riemukasta oli nähdä Laura Valojärven kuvat syksyllä tulevaan Iivari-tonttu karkuteillä -kirjaamme. Ne ovat aivan mahdottomia! sanan positiivisessa merkityksessä. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten Laura osaa. Olet varmasti samaa mieltä, kun näet ne.

Eli, kuten näkyy, vaikka jalat osin tuntuvat niin kevyiltä sen vuoksi, että olen voinut siirtyä kevätkenkiin, on siihen vahvasti muitakin syitä. Niin kuin esimerkiksi kiurut ja Laura!

Runojumppaa

Ajatus- ja kielijumpakseni luen aina aamuisin muutaman runon. Runot ovat siitä mukavia, että samojakin voi lukea aina uudestaan, vaikka hyllyihini on kertynyt  runokirjoja jo melkoinen valikoima. Avaan jonkin niistä satunnaisesti ja otan näin itselleni Päivän sanan.

Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.

Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa.  Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?

Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.

Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.

Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.

Iloista oloa itse kullekin!