lauantai 17. helmikuuta 2018

Aikaa

Joku pohti Facebookin puolella aikaa. Onko sitä tosiaan aina liian vähän, kuten usein valitamme, vai onko se rajaton, mittaamaton käsite, josta ei kannata huolestua. Aikakäsitteethän eroavat juuri näin meidän eurooppalaisten ja vaikkapa afrikkalaisten välillä. Meidän aikamme on jana, sillä on alku ja loppu, se on rajallinen. Afrikkalaisen aika on ympyrän kehä. Jatkuu ja jatkuu, miksi siis suotta huolestua.

Olen painiskellut oman suhtautumiseni kanssa taas kerran. Tekeillä oleva työ vaatii paljon taustan tutkiskelua, kirjoja ja ajankuvausta täytyy löytyä ja sen pitäisi myös olla oikeaa. Toisaalta pitäisi lukea myös kaunokirjallisuutta, ettei kielellinen ilmaisuni vallan rapistu. Onneksi joskus osuu käsiin työn henkeen sopiva ihanan ihana kirja.

Ostin Helene Schjerfbeckistä kertovan Mila Teräksen Jäljet jo muutama kuukausi sitten. Aloitin lukemisen, mutta totesin pian, että tätä ei luetakaan kuin vaikkapa dekkaria kahden suupalan välissä, vaan tämä on luettava hitaasti maistellen ja ajatellen. Edellisellä työlomallani aikaa oli siihenkin, joten nyt olen lukenut sen ensimmäisen kerran. En varmasti viimeistä, sillä hyvä kirja kutsuu seuraansa toistekin.

Kiitos, Mila, lukunautinnosta ja ajattelun virkistämisestä. Kielesi on niin kaunista, että aina välillä piti laskea kirja kädestä ja sulkea silmänsä. Kuunnella ja katsella hetkinen aivan hiljaa, saada eteensä tilanne ihmisineen, miljöineen, äänineen.

Tiedän jo seuraavan, mihin tartun, kun tämä rajaton aika suo siihen oikean hetken. Mutta nyt taas ruskealehtiseksi  jo vuosia sitten muuttuneen vanhan kirjan kimppuun.



Meren silottama peruskallio tuskin mietiskelee ajan katoavaisuutta.




torstai 1. helmikuuta 2018

Palautuneena

Monessakin mielessä. Olen palannut työpöytäni ääreen kotona ja palautunut hyvin työvireeseen. Juuri nyt on ihanaa istua sisällä ja katsella tuiskua ikkunan takana. Lenkkeillessämme käytän hyvin harvoin takkia pienen kääpiösnautserini päällä, mutta tänään näyttäisi olevan sen aika. Kivaltahan tuo näyttää ja kaiken lisäksi tiedän, että meillä on siellä ihan hauskaa, vaikka Frit-paralle ei varmaankaan löydy kovin paljon nuuskittavaa.

Vaikka mistä tuota tietää. Yhtenä päivänä kiersimme Vuosaaren golfrataa. Pohjoispäässä tien toisella puolella on lammikko, jonka rannalle Frit veti kiihkeästi. Siellä se kaivoi ja kaivoi suurta ruohotupsua, ja minusta näytti kuin se olisi ottanut jotain suuhunsa, vaikka ei yleensä syö maasta. Yritin katsoa, pureskeleeko se, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Frit katsoi viattoman näköisenä, silmät kirkkaina takaisin. Se kulki kuitenkin tavallista määrätietoisemmin eikä hirveän paljon nuuskinut. Kun pääsimme kotiovelle, se pudotti suussaan muutaman kilometrin matkan kantamansa golf-pallon. Oli siis haistanut sen tieltä asti ja kaivanut vielä syvältä ruohotupsusta esiin. Minusta golf-palloissa ei ole oikeastaan mitään hajua.

Eilen siunasin taas hartaasti internettiä. Työni vuoksi mietin, minkälainen mahtoi olla kaakinpuu, jonka juurella seisottiin. En muistanut nähneeni kuvaa. Vaan sieltäpä löytyi kuva Juho Rissasen maalauksesta Rauta kaulassa, jossa mies seisoo kaakinpuuhun kytkettynä. Aika hurja vekotin, en olisi arvannut niin armottomaksi. Jalkapuita olen nähnyt. Niissä sentään vain istuttiin jalat puussa oleviin reikiin työnnettynä kirkkokansan katsottavana. Häpeä oli suuri, mutta fyysinen kärsimys huomattavasti vähäisempi kuin kaakinpuussa.

Kaakinpuusta vähän kauniimpiin näkyihin: yllätysiloihini. Kumpikin amaryllis oli kukkinut kaksi vanaa kukkia täynnään. Nostin lyhyet tyhjät varret sivuhuoneen ikkunalle piiloon. Sinne jäivät unohduksiin.

Kun hyasintit olivat vuorostaan kukkineet loppuun, menin viemään niitä amaryllisten kavereiksi. Siellä olivat vastassa jo liki kukassa olevat amaryllisten nuput korkeiksi kasvaneiden varsien päässä. Nyt ovat molemmat kukassa ja jälleen esillä iloinani toinen ylvään punaisena, toinen leikittelevän vaaleanpunaisena huiskaleena.

Kohta ulos kahlailemaan. Talvi!

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Vetäytyneenä

En nyt aivan luolani rauhaan, mutta keskittymään viikon verran vain ja ainoastaan kirjoitustyöhöni. Tässä elämäntilanteessani tämä on aivan välttämätöntä. Olen jo paitsi tutkinut taustoja, myös kirjoittanut ja tehnyt työsuunnitelman. En haahuile lähdekirjasta ja -aineistosta toiseen satunnaisesti, vaan selvän suunnitelman mukaan. Tuntuipa hyvältä kirjoittaa tuo tähänkin, olenhan äärettömän suunnitelmallinen tyyppi.

No, en tietenkään ole, pikemminkin haluan asioiden tapahtuvan spontaanisti, mikä ei vain toimi tällaisen työn kanssa. Tämä oli ikuinen kiista miehen kanssa varsinkin omatoimimatkoillamme. Hän halusi tietää mahdollisimman paljon etukäteen, minä yllättyä ja löytää ihan itse asioita.

Yhdistelmä oli aika hyvä muinaisella kolmen kuukauden maailmanympärimatkallamme, josta olen kertonut Kirppuina maailmankartalla -kirjassani. Kirja taisi ilmestyä jo 2001, joten osa tiedoista on vanhentunut. Aika ei onneksi muuta tapahtuneita hauskuuksia kuin muistoiksi, kyllä niistä voi hyvin lukea edelleen.

Silloin eivät vielä toimineet nettiyhteydet, joten miehellä oli matkatavaroissaan, siinä yhdessä ainoassa Marimekon olkalaukussa, ainakin puolet valokopioita eri maista. Niitä käytettiin, hyviä olivat, mutta yllätyksiä ja spontaaniutta riitti silti kylliksi niitäkin. Eikä minullakaan ollut sen enempää tavaraa kuin pikkurinkka puolillaan. Ei jouduttu kertaakaan tullitarkastukseen niin valtavien matkatavaroiden kanssa. Hyvin riittivät ja olivat vaivattomia kanniskella.

Vielä viisi päivää jäljellä. Sankarittareni on mahdottoman, tajuttoman jamitävielä raju pähkäpää. Mutta fiksu ja osaava sellainen. Olen aivan innoissani. Ja jos en ole tullut ennen sanoneeksi: rrrrrrakastan tätä työtä. On hyvä syy etsiä, tutkia, löytää, pohtia ja kirjoittaa.

Elämälle kiitos tästä osastani!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kiihkeä vuoden alku

Uusi vuosi on alkanut niin vauhdikkaasti, että tänne kirjoittaminenkin on jäänyt kesannolle. Tähän hätään en nyt löydä tuhkaa päälle ripoteltavaksi, eikä tahallinen vaatteiden repiminen ole ekologisesti järkevää, joten lupaan vain yrittää taas parantaa tapani. Riittäähän tämä?

Ensimmäisenä päivänä aloitin uuden käsikirjoituksen ilahtuneena siitä, miten selvinä kirjan henkilötyypit jo mielessäni ovat. Tarina lähti hyvin liikkeelle ja on myös hyvin jatkunut, vaikka taustatyötä teen samalla edelleen kiivaasti.

Näitä historiallisia elämäkertaromaaneja varten teen aina tapahtumaluettelon. Kun törmään uuteen, tarinan kannalta mahdollisesti tarpeelliseen tietoon, vien sen lyhyesti oikean vuoden kohdalle. Joudun aina lukemaan kymmeniä kirjoja, ja näin saan tapahtumat pysymään selkeästi oikeilla paikoillaan.

Voin aloittaa varsinaisen kirjoittamisen heti saatuani hyvän kokonaiskuvan ihmisistä ja tapahtumista, mutta lomassa jatkan taustojen lukemista ja tietojeni lisäämistä ja tarkistamista. Kai tässä vaikuttaa tiedottajataustani. Tietojen on oltava oikein, vaikka tietysti romaaniin voi ja pitääkin lisätä kuviteltuja tapahtumia ja henkilöitä, kunhan nekin ovat aikaan, ympäristöön ja henkilöihin sopivia ja mahdollisia.


Kolmantena päivänä tätä vuotta tulla tupsahti uusi Suomen lasten majakkakirja, jonka piti alunperin ilmestyä vasta maaliskuussa. Kuvituksen on tehnyt Sirkku Linnea. Pidän hurjasti hänen elävistä ja hauskoista kuvistaan. Olen kirjoittanut yli kuusikymmentä kirjaa, mutta ensimmäisen kerran tuli tällainen aikatauluihme eteeni. Myöhästymisiä sen sijaan on ollut monen kirjan kohdalla. Onko tämäkin seurausta ilmastomuutoksesta?



Nyt on menossa taittoon jo syksyn kirjanikin, tänään tarkistin tekstin. Kuvitukseen tarvitaan vain muutama pieni lisäys. Ja taas, vakuutan, Harri Tarkan kuvat ovat aivan omanlaisiaan. Olen niin niin iloinen siitä, että aina olen saanut tehdä kirjoja mainioiden kuvittajien kanssa. Jännintä kuvakirjan tekemisessä onkin saada eteensä kuvittajan näkemys omasta tekstistä.

Saapa muuten nähdä, mitä tyttärentyttärestäni tulee. Hän täytti 13 ja istuu suuren osan vapaa-ajastaan piirtämässä. Kuvat ovat eläviä ja hän osaa nostaa esiin tunteen. Hän saa koulun lisäksi muutakin kuvataideopetusta. Salainen (älä kerro kenellekään) toiveeni on, että hänestä voi hyvinkin tulla kuvataiteilija, ehkä kirjojenkin kuvittaja. Saamme nähdä.

Mutta nyt: Työ kutsuu! Mieluinen työ, kyllä!

maanantai 11. joulukuuta 2017

Mitä tää kannattaa

Ihan totta, ei kannata, jos laskee edes jotenkin yhteen tunteja, näkyvyyttä ja tuottoa. Siis tämä hurjasti taustatyötä vaativan historiallisen romaanin kirjoittaminen. Ei ainakaan, jos sen kustantaa pieni kustantamo, jolla ei ole varaa ilmoitteluun.

Silkkaa masokismiahan tämmöinen pohtiminen tietysti on. Kolme vuotta töitä, innostuminen, siis oikein kunnon innostuminen elämänvaiheisiin, jotka olivat poikkeuksellisen työteliäät ja saivat tuloksia aikaan, kirjan kirjoittaminen ja viilaaminen, punaposkinen palautteen odottaminen. Mitä siitä sanotaan?

En tiedä, olenko ehkä missannut jotain, mutta en ole nähnyt yhdenkään lehden kertovan kirjastani Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä. Onneksi ovat blogit ja niiden paljon lukevat pitäjät. Ainakin Leena Lumi, Tuulevin lukublogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sukututkijan loppuvuosi, Täällä toisen tähden alla ja Grafomania ovat kertoneet siitä sympaattisesti. Olen heille kiitollinen.

Ja onneksi ovat kirjastokorvaukset. Kirjastoissa kirjaa sentään on suht mukavasti, ja sitä myös luetaan. En usko tehneeni huonoa työtä, en tosin maailmankirjallisuuden tähteäkään. Mutta hurjan mielenkiintoisesta naisesta ja ajasta olen kertonut. Siitä, miten kolmemiljoonaisesta kansasta nousivat maailman ensimmäiset naiskansanedustajat.

Luulin asian kiinnostavan juuri naisiamme enemmänkin. Mutta jos ei tiedä kirjan olevan olemassakaan, miten siitä voi kiinnostua. Unhoon jäänyt aktivisti ei herätä kiinnostusta tuntemattomalla nimellään. Vaikka ansaitsisi kyllä.

Jahas, tuossa yksi kirjailija taas ruikuttaa. Kuka sitä pakottaa kirjoittamaan. - Ei pakota ei. Ja voi kai tätä ruikutukseksikin sanoa, mutta pikemminkin tämä on toiasioiden listaamista. En ole marttyyrityyppi ja itse tosiaan olen työni valinnut. Kaiken lisäksi jatkan. Ensi vuonna tulee kaksi kirjaa lapsille, seuraavaksi olen tekemässä nuorille ja aikuisille. Katsotaan, miten niiden kanssa käy.




Tämmöisten toivossa: Iloista joulunalus-aikaa!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Niin köyhää ja niin niin kaunista II


Madagaskarilla on asukkaita noin 25 miljoonaa, pääkaupunki Antananarivon luvut vaihtelevat 1,5 miljoonasta neljään. Varmaa lukua en ole löytänyt, sikäläinen oppaamme puhui noin neljästä miljoonasta. Antananarivo on tosin myös provinssin nimi, ja sille annetaan arvioksi 4,5 miljoonaa. Joka tapauksessa ihmisiä on paljon. Liikenne on huimaa. Liikuimme pikkubussilla, ja jopa paikalliset jäivät välillä kiinnostuneina katsomaan, selviääkö bussimme pujottelusta, jossa väliä toiseen autoon jäi tuskin paperia enempää. Selvisi. Eivätkä muutkaan autot näyttäneet lommoisilta, joten taitavia ovat.

Tiet maaseudulla vaativat autoilta paljon. Päällyste on täynnä teräväreunaisia koloja,joten tien poskessa renkaita vaihtavia autoja näkyi vähän väliä.

Malagassin kieli näyttää kirjoitettuna mahdottomalta. Esimerkkinä vaikkapa presidentin nimi Hery Rajaonarimampianina. Oikein odotin kuulevani sitä puhuttuna. Yllättäen sen kuulosti pehmeältä ja kauniilta ja sopi hyvin ihmisille, jotka vaikuttivat lempeiltä. Lapsia kantoivat, hoitivat ja suukottelivat niin isät kuin äiditkin. Vaikka lapsia oli kaikkialla paljon, näin kahden viikon aikana vain kaksi pientä riitaa. Lapset leikkivät yhdessä, ja isommat hoivasivat ja auttoivat luontevasti pienempiään.



Saari vaikutti myös yllättävän tasa-arvoiselta, vaikka vaikutelmaa lyö korvalle miehille sallittu moniavioisuus. Se ei ole kuitenkaan kovin yleistä. Lapsityövoimaa käytetään täällä, niin kuin monissa köyhissä maissa, missä kaikkien täytyy osallistua. Tehtaita on kuitenkin aika vähän, joten etupäässä lapset ovat vanhempiensa apuna maataloudessa.

Sikäläisen oppaamme mukaan Madagaskarilla on 18 etnistä aluetta, joiden asujamisto ja tavat eroavat toisistaan. Esimerkiksi hautaaminen vaihtelee alueittain. Suurimmassa osassa maata käytetään kuitenkin suvun omia hautaholveja. Ruumiiden paikoista tehdään tarkat kartat. Kun suvun jäsen kuolee, holvi avataan, sinne haudatut suvun jäsenet tuodaan ulos ja kiedotaan uuteen kankaaseen, sattuneesta syystä vähän pienempään myttyyn kuin aiemmin. Tämä on kunniatehtävä, jota en kyllä jäänyt kadehtimaan. Kaikkien suvun jäsenten on osallistuttava, tultava vaikka Kiinasta hautajaisiin mukaan. Ja sitten syödään ja juodaan yhdessä kolmekin päivää. Kun ihmettelin, miten köyhillä on tähän varaa, vastaus oli, että aina suvusta löytyy joku varakaskin. Hm!

Matkamme varrella oli myös pyhiä alueita, joilla hautaholveja oli vieri vieressä. Turistiauton ei kannata pysähtyä niitä ihailemaan, sillä kohta voi olla kimpussa paikallisia, jotka vaativat isoja rahoja pyhän paikan häpäisemisestä.

Rommi on maassa suosittu juoma. Alla rommitehdas. Huomaa myös uusi teknologia, aurinkopaneeli.


Maaperän rikkauksiin kuuluvat safiirit. Maa tuodaan säkeissä puron tai virran reunalle tai, niin kuin tässä, keskelle ja huuhdellaan aivan samoilla menetelmillä kuin kullahuuhtojat meillä tekevät.



Viimeiset yöt vietimme saaren itärannalla kalastajakylän reunalla. Veneet oli veistetty yhdestä puusta ja niissä oli raakapurjeet. Kunnon tuulella ne kiisivät hurjaa vauhtia, kaksi miestä seisomassa sivuvakaajalla ja yksi ohjaamassa. Laskuvesi paljasti merimakkaraviljelmän, jonne paikalliset kahlasivat keräämään makkaroitaan.

Kylän koulussa pääsimme ekaluokkalaisten vieraaksi. Pontevat laulut ainakin kuuluivat. Ja kun me vastavuoroisesti esitimme Hämä-hämä-häkin, lapset kiljuivat tättyä kurkkua: Braavo, braavo, okeeeei! ja nostivat peukalot pystyyn. Taisivat olla riemukkaimmat hyväksynnät laulullemme ainakin omalla kohdallani.










Niin se vain kumminkin on, että kaksi viikkoa on kaksi viikkoa. Nähtävää olisi vielä varmasti ollut paljonkin, mutta oli sitä tässäkin. Enemmän olisin ehkä kaivannut lintuja, esimerkiksi naamioviheltäjäsorsa, hoikka-albatrossi tai rääkkähaikara olisivat olleet kivoja tuttavuuksia. Vaikka tosiasiassa juuri näin on sittenkin hyvä. 

tiistai 28. marraskuuta 2017

Niin köyhää ja niin kaunista


Isäni serkku, kirjailija Aino-Marja Räsänen-Lemaitre oli naimisissa ranskalaisen diplomaatin kanssa ja asui yhdeksän vuotta Madgaskarilla. Hänen kirjansa Marjaana Madakaskarissa kuvaa tätä kiehtovaa saarta varsin houkuttelevasti. Niin teki Aino-Marja itsekin ja vannotti minua joskus siellä käymään. Nyt se on tehty, lunastettu noin neljäkymmentä vuotta sitten annettu lupaus.

Tiesin Madagaskarin olevan kaunis, ja kaunis se oli, hyvin monimuotoinen. Pääkaupungin Antananarivon hurjasta liikenteestä, ihmispaljoudesta ja saasteesta riisipeltojen reunoille, vuoristoon, sademetsiin ja autioille lakeuksille. Kerjääminen oli yleistä ja sitkeää, kaikki olisi kelvannut vaatteista meikkeihin, karamelleihin ja tietysti rahaan. Välillä ympärillä näkyvä köyhyys suorastaan ahdisti.

Matkan loppupuolella suosittelimme jo oppaallemme, että matkaa voisi hyvin mainostaa 80-prosenttisesti varmana laihdustuskuurina. Suurin osa meistä sai turistiripulin, itse kärsin siitä kahdeksan päivää, joista puolet tosi rajuna. Yhtenä yönä jopa pyörryin, uusi kokemus sekin. Silti mukana oleminen ei kaduttanut hetkeäkään.








Madagaskarin kasvusto ja eläimistö ovat ainutlaatuisia. Näimme niin paljon, että nyt on varastoa, mistä ottaa tarkasteltavakseen kasvi, eläin tai maisema kerrallaan.

Erityisesti puoliapinoita tapasimme niin monenlaisia, ettei minulla ole nimiä läheskään kaikille. Muutamien kanssa jouduimme varsin läheiseen kosketukseen, sillä ne loikkivat suoraan niskaan.Ne olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä ja vaarattomia. Luulen, ettei yksi innokkaasti tukkaani selaava kaveri löytänyt edes kirppua, joten en pystynyt palkitsemaan ystävällisyydenosoitusta. Myönnän kyllä kiljahtaneeni pari kertaa niskaan hyppääjän yllättämänä.

Alla sylissäni emon mukana on myös pikkuinen.



Koko matkan aikana näin yhden hevosen varsoineen. Rattaita vetivät härät tai miehet, joilla saattoi olla käsittämättömän suuria kuormia kuljetettavanaan.

Kanoja oli kaikkialla vapaana. Kun kysyin, eikö Madagaskarilla ole kettuja, oppaani ei tuntenut koko eläintä. Saarella ei tosiaankaan ole petoeläimiä eikä myrkyllisiä käärmeitä. Pari boaa nähtiin. Kauniita olivat nekin.
Parista retkestä minun oli luovuttava, sillä melkoisen heikoksihan vatsatauti veti. Silti ehdin kapuilla jyrkkiä rinteitä aivan kyllikseni. Huonokuntoisen ei tälle matkalle olisi kannattanut lähteä, normaalikunnossani olisin kyllä selvinnyt. Hyvä silti näinkin.

Kameleontteja näimme niin monenlaisia, että en ole koskaan kuvitellut niitä niin paljon olevankaan. Muutamat niistä olivat todellisia naamioitumisen mestareita.


Näin kuvien kanssa tarinasta uhkaa tulla liian pitkä, joten jatkuu huomenna... Seuraavaan työnnän myös faktatietoa ja kerron enemmän ihmisistä.

Sen verran kuitenkin vielä, että läksin matkaan hyvin väsyneenä. Meno- ja tulolennot väliväijyineen kestivät kumpikin yli vuorokauden, olin kipeänä suuren osan aikaa, ja silti palasin tavattomasti piristyneenä ja ideoita täynnä. Ei se ollut huono matka, ei!