sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Aina joskus muistan olla ylpeä

Jälleen pari päivää sitten heräsin ihmettelemään tai oikeammin ihastelemaan tosiasiaa, että oma isotätini Hilma Räsänen kuului pieneen 19 naisen ryhmään, jotka olivat ensimmäisiä naiskansanedustajia koko maailmassa. Jos joskus tuntuu siltä, että on maamme köyhä, pienikin, ja siksi jää, tämän muistaessani en tosiaankaan tunne pienuutta, päinvastoin, olen meistä pahuksen ylpeä.

Isotäti oli kuulun Sortavalan seminaarin kasvatteja, mistä valmistui enemmänkin pontevia naisopettajia. Tosin jo se, että nainen meni ammattikoulutukseen 1800 ja 1900 -lukujen taitteessa oli selvä pontevuuden merkki. Myös isoisäni kävi saman seminaarin ja oli todellinen vanhanajan kansakynttilä täynnä suuria aatteita, monien kunnioittama ja rakastama.

Hilma-tädin muistan vain vanhana ja ärtyisänä. Vierailin pari kertaa äidin kanssa hänen luonaan ja tunsin, miten äiti pelkäsi häntä. Äidin piti oikein vetää henkeä, ennen kuin rohkeni soitaa ovikelloa. Tätiparka oli sortunut rakastamaan väärää miestä, mistä vain ihan pikkuisen kuiskittiin. Se ei nimittäin ollenkaan sopinut kuvaan, eikä varsinkaan sen seurauksena saatu "hermoromahdus". Se ei silti poista tädin ansioita, hän pysyy ensimmäisten joukossa. Varsin mielenkiintoinen romaanin aihe olisi tämä isotätinikin.

Joten tässäpä tämän blogin aihe: Olkaamme rauhassa terveen ylpeitä pienestä Suomestamme, kunhan ei mennä ylilyönteihin. Vielä paljon enemmän hyviä ihmisiä asuu aivan ympäri maailmaa.
Ja vielä uudelleen: Onnea uudelle tulevalle vuodellemme, sekä meille itsekullekin että koko maallemme! Kyllä me tästä taas nousemme.

 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Saa nähdä, mitä on tulossa

Hätäisimmät jouluvalmistelut, tosin aika vähäiset, on tehty. Tänne on pitänyt ehtiä jo monena päivänä, mutta tässä vasta olen. Minussa taitaa joutua hukkaan hyvät taipumukset karhuksi, supikoiraksi, mäyräksi, lepakoksi, rantakäärmeeksi ja mitä kaikkia noita talven nukkujia onkaan. Annan lukijan vapaasti valita, miksi kuvittelisit minun parhaiten soveltuvan. Voisin aivan hyvin kaivaa pesän jonnekin ja käpertyä sinne. Tosin siinä täytyisi olla ikkuna, että voisin kurkata ulos silloin tällöin kylkeä kääntäessäni.

Kirjailijapuolenikin on talviunilla. On ollut ilo seurata Iivari-tonttua karkuteillään. Hyvin näyttää selvinneen. Sen sijaan historiallisen aikuisten käsikirjoitukseni vaihe on - jaa-a, no, vaihe tosiaan. Entisen aikuisten kirjojeni kustantajan  uuden kustannuspäällikön kanssa ei löytynyt yhteistä näkemystä. Minulle kirjan päähenkilö on jo lihaa ja verta sellaisena kuin on enkä pysty häntä muuttamaan. En tosin haluakaan. En ole lähtenyt tarjoilemaan käsikirjoitusta laajalla jakelulla, mutta otan tietysti auliisti vastaan kiinnostuneiden kustantajien yhteydenotot. Jonotuslaput ovat täällä jo valmiina. 

Uups, no. Ehkä odotan sittenkin joulupukkia ensin ja vasta sitten alan keskittyä tähän uuteen tilanteeseen. Jossa tosin en liioin ole ripotellut päälleni tuhkaa enkä repinyt vaatteitani. Oikeastaan minulla on tällaisesta tilanteesta hyvää kokemusta. Aavikoiden seikkailija tyrmättiin aikoinaan yhdessä kustantamossa, päätyi Tammelle ja sai Topelius-palkinnon, joten ei se nyt ihan huono ollut. Odotan siis uteliaana, mitä nyt tapahtuu.

Mutta sitä ennen: Jos joku nyt vielä näin aatonaattona käy täällä lueskelemassa, toivotan hyvää ja toiveita täyttävää joulua. Suurempi mahdollisuus tulla ajoissa perille lienee kuitenkin tällä toivotuksella:
                                           Onnekasta vuotta 2014
Kuva on tietysti Laura Valojärven ja kuvassa Iivari
 
Kohti korkeuksia!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Onnea on

Minustahan alkaa tulla varsinainen vetistelijä. Olen viime viikolla saanut kaksi kertaa kyyneliä silmiini silkasta ilosta.

Meillä on nyt jo toinen kummityttö Zimbabwen Aids-Orvot -yhdistyksen kautta. Vuonna 2004 vierailimme Zimbabwessa, ja sen seurauksena ilmestyi seuraavana vuonna kirjani Elefantti, joka luuli olevansa puhveli, jossa kerroin zimbabwelaislasten elämästä. Kirjan päähenkilö oli Chipo, pieni tyttö, jonka tapasimme. Hänen vanhempansa olivat kuolleet aidsiin jo vuosia sitten ja vähän ennen vierailuamme myös Chipoa elättänyt isosisko kuoli. Chipo asui ilkeän setänsä luona, nukkui betonilattialla, alhaalta avoinna olevan oven lähellä, vaikka Hararessa voi talvisin olla pakkastakin, ja oli hyvin onneton. Käyntimme jälkeen hän karkasi, nukkui öitään puhelinkopeissa ja ties missä, ajeli tukkansa kaljuksi, ettei häntä huomattaisi tytöksi jne.

Olin kirjoittanut Chipon tarinaan kirjassa onnellisen lopun, vaikka sitä silloin vasta etsittiin. Chipo pääsi lopulta asumaan opettajansa kotiin, menestyi koulussa, niin kuin oli tehnyt jo alaluokilla asuessaan siskonsa kanssa, ja voi hyvin. Nyt tulee kyynelten vuoro: Aids-Orvot yhdistys on tehnyt ensi vuodelle kalenterin, jossa on joka kuukaudelle kuva. Yhdessä kuvassa kaunis, hyvinvoiva 18-vuotias saa juuri elämänsä ensimmäisen henkilöllisyystodistuksen, minkä puuttuminen katkaisee monen lapsen koulutien alkuunsa. Kun kuulin, että kuvassa on Chipo, liikutuin. Kirjassani Chipon sisko sanoo ennen kuolemaansa: "Älä ole huolissasi, pikkusisko. Vaikka välillä saattaa tuntua synkältä, aurinko pilkistää aina lopulta esiin. Et saa lannistua, vaikka joskus voi tuntua hirmuisen vaikealta."

Zimbabwen Aids-Orvoilla on nettisivut, joiden kautta kalenteria voi tilata vaikka lahjaksi. Kesäkuun, oman syntymäkuukauteni kuvassa Chipo saa ensimmäisen syntymätodistuksensa. Voi olla, että kesäkuussa kurkin kalenteria tavallista useammin.

Ja sitten se toinen kerta. Aina joskus saa niin kaunista palautetta, että yhden sellaisen haluan nyt jakaa. Tanja Laakkonen lähetti minulle viestin, josta osan hänen luvallaan lainaan tähän:

"Olen nuoresta saakka haaveillut kirjoittamisesta, ja kirjoittanutkin omaksi iloksi. Opiskelin suomen kielen maisteriksi ja tein töitä ensin kustannustoimittajana tietokirjapuolella, ja nyt kirjakerhoissa. Huomaan, että olen hilannut luovan kirjoittamisen riman kauhistuttavan korkealle, niin teknisesti kuin myös sisällön kannalta. Kuitenkin niin sinun, kuin monen muun hyvien tarinoiden kertojan esimerkki kannustaa yrittämään. Ehkäpä uskallan, jonakin päivänä, itsekin luoda tarinan.

Tämä maailma kaipaa kauneutta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, sinnikkyyttä, selviytymistä, lempeyttä. Sellaiset tarinat elävät, vaikka aika meistä ihmisistä jättääkin. Tuokoon uusi käsikirjoituksesi iloa ihmisille pitkään!"

Onnea on!



 

maanantai 2. joulukuuta 2013

Noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä

Tänään se on. Miten monta kertaa olemmekaan juhlineet erilaisin muodoin näin neidin nimien päivänä tv:n joulukalentereissa ja monessa muussakin sarjassa mukana ollutta Histamiinin hyvää ystävää, noitaneiti Anelma Unelmaa. Tänään mieli on vain täynnä haikeutta, sillä rakas ystävä, Histamiinin elävöittäjä Matti Ranin ei ole enää hörhöttämässä onnentoivotustaan.

Ensimmäinen ajatus ystävän kuolinviestin saamisen jälkeen oli: Elämässäni on nyt suuri aukko. Mutta jo hetken päästä tajusin, että eihän se niin ole. Elämässäni on edelleen mukana suuri rikkaus siitä, että olen ja olemme saaneet sellaisen ystävän.

Yhteisiin hetkiimme mahtuu niin paljon. Siellä ovat yhä ne hörhötykset, hullut jutut, naurut ja onnen hetket, jos tosin murheen aikakin Irja Raninin sairauden ja kuoleman aikaan. Elämä toi kuitenkin Matin luokse Vuokon, ja me ystävätkin saimme iloita uudesta onnesta.

Matti oli nopeasti oivaltava ja tavattoman ahkera ihminen. Lastenkulttuuri oli hänelle ainakin yhtä tärkeää kuin aikuisia varten tehty työ. Aikoinaan ihmettelevää kunnioitustani herätti esimerkiksi se, miten silloin teatterinjohtajana toimiva Matti makasi tuntikausia mahallaan hankalissa televisiolavasteissa liikuttamassa melkoisen painavaa Histamiini-marionettia. Se ei ollut niitä kaikkein kevyimpiä töitä eikä työergonomiasta ollut tietoakaan. Silti Histamiini hypähteli iloisesti ja kevyesti hänen ohjastuksessaan.

Veneilyharrastus oli meille yhteistä ja Matti tietenkin itseoikeutettu kummi Histamiini-purkkarillemme, niin kuin me molemmat olemme olleet kummeja Allergialiiton Histamiini-päiväkodillekin. Kerran jumituimme myrskyn vuoksi kolmeksi yöksi samaan laituriin. Sen jälkeen olivatkin vatsalihakset kipeinä pitkän aikaa. Sellaista saa aikaan hillitön päiväkausien nauraminen.

Kun kerän aukaisee, sieltä tulvii muistoja muistojen jälkeen. Ne tosin eivät enää lisäänny, mutta pysyvät mukana. Kiitollisuus on se sana, jonka tänään Anelma Unelman nimien päivänä haluan nostaa päällimmäiseksi, kiitollisuus Matin kaltaisesta ystävästä

perjantai 15. marraskuuta 2013

Innostuneisuutta kaamokseen!

Puhun täällä yleensä vain omasta kirjoittamisestani ja tunnoistani, mutta nyt olen taas saanut muistutuksia siitä, miten monenlaista elämää kirjoillamme on muiden luovien ihmisten käsissä. Ihanaa, että heitä on. Saammehan me kirjoittaa mitä kirjoitamme, kuvittaja saa tehdä ihania kuvia, mutta sen jälkeen tarvitaan vielä monenlaista innostunutta tekijää, että kirja tosiaan löytää vastaanottajia.

Iivari-tonttu karkuteillä on jo innostanut yhtä ihanaa opea suunnittelemaan joulukalenteria lasten kanssa yhteistyössä. Odotan jännittyneenä, mitä kaikkea he keksivät. Ja haluan ehdottomasti kuulla niistä, ehkä saan jopa nähdä tuloksia. Yhtä tekstiäni pyydettiin juuri oppikirjaan selkotekstiksi muunnettuna, ja sekin ilahduttaa kovasti. Olen kuulunut pitkään selkokielityöryhmään, ollut välillä pois muutamia vuosia ja mukana taas. Tähänkin siellä on tähdätty: selkokieleen sulavasti muiden tekstien lomassa, että heikomminkin lukeva löytäisi itselleen sopivaa tekstiä. Joskus taas olen istunut katsomassa kirjani pohjalta tehtyä näytelmää, ja hyvin monia runojani on sävelletty lauluiksi.

Kirjastoihmiset ovat sitten vielä luku erikseen. Heillä on monenlaisia näkymättömiä haaveja, joilla he kaappaavat lapsia kirjojen ääreen. Kirjavinkkarit ovat suorastaan villitsijöitä niissä hommissa. Pakko sanoa, niin kuin miehelläni on tapana: En voi nostaa kuin olematonta hattureuhkaani heille kaikille.

Kirjailijavierailulla tapasin vielä ihanien neljäsluokkalaisten lisäksi opettajan, joka on aloittanut Facebookin puolella Toiminnallisen kieliopin ryhmän, joka kehittää kielen opetusta laaja-alaisesti ja toiminnallisempaan suuntaan.Asiasta kiinnostuneet voivat liittyä mukaan. Luovia ihmisiä on niin ihanan monenlaisia. Tässäkään eivät tulleet vielä suinkaan kaikki, mutta nämä olivat nyt viimeaikaisista päällimmäisinä.

Ja taas, kaikessa on mukana vanha totuus: Kun innostut, niin onnistut.

Innostunutta kaamosta itse kullekin!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Tehkää matkaa!

"Tehkää matkaa, te jotka mielestänne kynnätte merta;
te ette ole ne jotka näkivät sataman
loittonevan tai ne jotka kerran poistuvat laivasta.
Täällä lähtörannan ja vastarannan välissä,
kun aika on etäällä, nähkää tuleva
ja mennyt kiihkottomin mielin.
Hetkenä, jossa ei ole toimintaa eikä toimettomuutta
te pystytte ottamaan vastaan tämän: 'mihin tahansa elämänpiiriin
ihmisen mieli on keskittynyt
kuoleman hetkellä' - tämä on se ainoa toimi
(ja kuoleman hetki on joka hetki)
joka kantaa hedelmää toisten elämässä:
älkääkä ajatelko toiminnan hedelmiä.
Tehkää matkaa.
Oi, merenkävijät, oi merimiehet,
te jotka saavuitte satamaan ja te joiden ruumiit
saavat kärsiä meren käräjät ja tuomion
tai minkä tahansa tapahtuman, tämä on todellinen määränpäänne."
Näin Krishna, kuten hän opasti Arjunaa
taistelukentällä.
Ei hyvää matkaa,
vaan tehkää matkaa, merenkävijät.

Tämä oli T.S. Eliotin Neljästä kvartetosta (suom. Juha Silvo). Aika mahtavaa tekstiä kun sentään olin vain viikonlopun retkellä Utössä turvallisilla yhteysaluksilla. No, ensimmäinen vähän hajosi ja siksi jouduimme toiseenkin, vaikka se ei ollut tarkoitus. Turvallisia ne silti ovat ja sääkin suosi.

Meri, ulkosaariston kauneus, majakan prismojen välke yön pimeydessä vaikka vain kahtena siellä vietettynä yönä, saivat ajatukset hetkeksi pois omista pikku ympyröistä. Lyhytkin irrottautuminen koneen äärestä kannatti. Ehkä lapsuuden ainainen muuttaminen on asuttanut sisääni vahvan Nuuskamuikkusen, vai onko siellä sittenkin Muumipappa meren kaipuineen. En silti aio muuttaa autiolle majakkaluodolle, mutta ulkosaaristossa käyminen on aina juhlaa.

Tämä oli Suomen majakkaseuran retki ja liittyy ehkä tulevaan työhönikin jollain tavalla. Aina siis pitää olla muka hyvä syy reissaamiseen, ei sitä muuten tee täysin puhtaalla omallatunnolla. Vaikka tosiasiassa aina pätevä syy on irrottautuminen, asioiden ja omien töiden katselu vähän toisenlaisissa ympyröissä. Pikku portteja avautui nytkin. Kotona en väsymyksestä huolimatta saanut unta seuraavana yönä, sillä ajatukset pörräsivät liian vilkkaina.




 


Ylemmän kuvan oikeassa reunassa näkyy vähän koria, joka jäljittelee Utön ensimmäisiä varoitusvaloja. Korissa paloi öisin liekki ja päivisin jotain hyvin savuavaa.
Alemmassa kuvassa näkyy paluulaivamme m/s Aspö. Molemmista kuvista huomaa myös, miten poikkeuksellisen tyyntä oli.

Tehkää siis matkaa, merenkävijät, ja minun luvallani kaikki muutkin!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Jatkan jatkan

Olen tätä blogia aloittaessani päättänyt kirjoittaa suunnilleen vain kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Mutta tällaisessa vaiheessa alkaa jo huvittaa omat päätökset. Olen samassa pisteessä kuin ensimmäistä historiallista nuortenkirjaa tehdessäni. Lähes kaksi vuotta ystävät ja sukulaiset kyselivät, mitä kirjaa nyt kirjoitat. Ja alkoivat jo katsoa vähän hämmästyneinä, kun vastaus oli aina vain sama: kirjaa Ida Aalbergin nuoruudesta. Mistäpä sitä repisi jännittäviä tarinoita kirjoittamisestaan, kun yksi ja sama teksti on työn alla kuukaudesta toiseen.

Tietysti tässä välillä olivat kirjamessut ja se ihana tunne, mikä tulee katsoessa messuhallin täysiä käytäviä: Kaikki nämä ihmiset ovat täällä kirjojen vuoksi. Mutta toisaalta oma pienuus nousee messuilla myös vahvasti pintaan. On niin monia ihania, loistavia kirjailijoita. Mitä minä tässä oikein yritän räpeltää?

Ei siitä mihinkään pääse, että aika useinkin nousee mieleen ajatus: Kumpaa varten oikein kirjoitan, itseäni vai lukijoitani? Ja sitten taas se tosiasia, ettei kirjoittamatta pysty elämään. Totuus saattaisi olla suunnilleen sellainen, että kirjoitan itseäni varten, koska en pysty olemaan kirjoittamatta, ja olen kiitollinen jokaisesta lukijasta, joiden ansiosta kirjoituksiani painetaan kirjoiksi. Kirjoittaisin varmasti vaikka ei painettaisikaan, mutta näin tässä on sentään jotain järkeä mukana. Jos siis on. Onko? Istua yksikseen pöydän ääressä kertomassa tarinoita. Virtaako elämä samaan aikaan tuolla jossain ohi kovaa vauhtia?

Tämmöisiä turhia  mietteitä kirjamessut minussa aina herättävät. Haukotelkaa rauhassa: Ketä kiinnostaa. Viimeaikaiset kirjakeskustelut ovat olleet vähän samaa luokkaa. Aina on niitä, jotka asettuvat yläpuolelle muiden ja tietävät suurella varmuudella, mitä kaikkien muidenkin pitää tehdä. Itse olen sitä mieltä, että lukeminen kannattaa aina. Jokaisella täytyy olla oikeus sellaiseen kirjaan, jota haluaa lukea, josta saa jotain itselleen merkityksellistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä jos kohdalle ei osu kirjaa, joka kolahtaa juuri tälle lukijalle, hänestä ei ehkä koskaan tulekaan lukijaa. Miten paljosta hän silloin jää paitsi!

Onneksi siellä oli myös monia ihania kollegojen ja ystävien kohtaamisia. Ja ettei unohtuisi: Iivarilla on lähtenyt menemään vauhdikkaasti, mistä ainakin voin olla vilpittömästi iloinen. Ja myös olen! Päätän siis sittenkin näihin positiivisiin tunnelmiin. Ja jatkan kirjoittamista.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Hinkkausta ja aivojumppaa

Huomaan, että tämän blogin kirjoittamistiheys on suoraan verrannollinen siihen, missä vaiheessa muut kirjoittamiseni ovat. Nyt olen taas keskittynyt tuohon käsikirjoitukseeni niin, etten edes tänne ole ehtinyt pistäytyä. Mutta tässä taas.

Käsikirjoituksen kanssa olen nyt siinä vaiheessa, että tulostin koko tekstin lukeakseni sen kynä kädessä. Aika pitkälle pystyn työskentelemään vain tietokoneella, mutta jossain vaiheessa teksti on nähtävä paperilla. Siinä huomaan kokonaisuuden paremmin. Tottumusjuttu ehkä, mutta niin se vain on. Erityisesti tämä paperivaihe vaatiikin sitten ehdotonta keskittymistä. Pino on nyt tuossa vieressä, vielä en ole sitä aloittanut.

Tämä vaihe on aina jo melkoista puurtamista ja lauseiden hinkkaamista. Silti tiedän tekeväni kaiken ainakin kertaalleen vielä. Jos kirjailijan työ jotain vaatii, niin kärsivällisyyttä ja kestävää takamusta. Kävellessä sanotaan voivan ajatella paremmin, mutta aika sirkustaitteilija saisi olla pystyäkseen kävelemään läppärin kanssa ja korjailemaan tekstiä siinä samalla.

Eilen olin tapaamassa neljäsluokkalaisia Espoon Soukassa. Jos aina välillä uutiset lasten lukuinnosta masentavat, ei heitä tavatessa ikinä tunnu siltä, että lukeminen olisi vähentynyt. Nytkin toisessa ryhmässä mukana olleesta kahdesta luokasta jäi vain kolme kättä kohoamatta, kun kysyin, ketkä lukevat mielellään. Ja kun pidin tietokilpailua satuhahmoista, vastaukset tulivat nopeasti ja oikein jo viiden pisteen vihjeestä. Mieleni on siis taas hyvin iloinen ja toiveikas. Kyllä kirja puolensa pitää, vaikka sen muoto osittain vaihtuisikin sähköiseksi. Lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, siihen uskon lujasti.

Kässäripino on tuolla vasemmalla. Ihan kuin se kutsuisi jollain salaperäisellä äänettömällä vain käsikirjoitusten hallitsemalla tavalla. Hyvä on: Näkemiin, oi näkemiin!

Ja tähänkin liittyy tarina. Teini-ikäisenä ystäväni kotona oli vanha veivattava magnetofoni. Meidän hupinamme oli panna levy soimaan niin, ettei vetoa ollut juuri lainkaan. Matala mörisevä ääni venytteli: "Näääkeeemiiin, ooiiii nääääkeeemiiiin!" - Tässä veto olikin jo lähes loppu. Sitten kiivasta veivausta ja iloinen pikkuoravan ääni jatkoi: "Mutta milloin me tavataan? Joko huomenna, ensi viikolla, vai eikö enää milloinkaan?" Kyllä, ehdottomasti vielä milloinkin tapaamme, mutta ei nyt heti huomenna sentään.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Valmis kirja vieressä jatkan fiilaamista

Sitä tämä taas on, käsikirjoituksen kimpussa ähertämistä. Sain palautteen, ja työ jatkuu. Näin siis aikuisten kirjan kanssa.

Tämän syksyn lastenkirjani, Iivari-tonttu karkuteillä sen sijaan on valmis ja pino niitä tuossa sivupöydällä. Katse livahtaa sinne aina välillä, sillä värikäs kansi tekee mielen iloiseksi. Ja muuten olen sitä mieltä, että Laura Valojärvi on ihana kuvittaja.


Jouluun on kieltämättä vielä aikaa, mutta kirjamessuihin ei. Turussa alkoi jo tänään, itse olen menossa sinne huomenna. Turusta en voi olla pois, se kuuluu syksyymme itsestään selvästi. Olen ollut mukana joka kerta, oikeastaan jo ennen ensimmäistäkin, sillä kuuluin aikoinaan messuja suunnittelevaan toimikuntaan.

Seuraavaa lasten tietokirjaakin pitäisi alkaa, jos ei aivan tehdä, ainakin kerätä siihen aineistoa, mutta ensin on saatava tämä aikuisten kirja valmiiksi. Tai valmiiksi on ehkä väärä sana, mutta riittävän hyvään vaiheeseen, että voin huokaista ja ajatella vähän muutakin. Niin kuin vaikka tuota ihanaa auringonpaistetta ulkona. Ja tähtiä. Olimme viime viikonvaihteessa maalla ja tajusin unohtaneeni, miten kaunis on tähtitaivas. Siitä ei pääse nauttimaan täällä kaupungissa juuri ollenkaan. Onneksi mökissä on kattoikkuna, joten saatoin maata pitkään valveilla tähtiä ihaillen.

Nyt etsin runon ja proosan pätkän huomista varten ja sen jälkeen vielä mietin hartaasti, mistä kirjasta haluan puhua Fiilaten ja höyläten osuudessa. Historiallisia kirjoja saa tosiaan aina fiilata ja höylätä niin pitkään, että niistä voisi ottaa käsiteltäväksi melkein minkä vaan. Ehkä kuitenkin valitsen Karhun kumarruksen, kirjan ujon ja juron tehtaantytön, Miina Sillanpään nuoruudesta. Tällaisen vilkkaan osakarjalaisen oli nimittäin  erityisen vaikeaa puikkia hänen nahkoihinsa.

Iloista viikonvaihdetta itse kullekin. Tulkaa mahdollisimman moni Turun kirjamessuille, sinne kannattaa aina tulla.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Täyttynyt unelma

Olipa kerran nuori tyttö, joka tarttui kirjaan, luki sen ainakin pariin kertaan ja sai vaaliakseen unelman.

Kirja kertoi kaukaisesta maasta korkeiden vuorten keskellä ja sen köyhistä ihmisistä, joista 40 prosenttia on yhä paimentolaisia. Neljä viidesosaa heistä palvoo hartaasti Buddhaa ja tuohon aikaan vielä valtaisa määrä heistä eli luostareissa. Maan tärkein uskonnollinen johtaja Dalai-lama asui valtavassa Potalan palatsissa talvisin ja pienemmässä Norbulinkassa kesäisin. Potalan palatsiretkellä kavutaan 800 porrasta.



Maan nimi oli ja on Tiibet, ja sen pääkaupunki Lhasa on yli 3600 metrin korkeudessa. Sen tärkeimmät hengelliset johtajat Dala-lama ja Panchen-lama tosin joutuivat pakenemaan maasta ja asuvat nykyisin Intiassa. Mutta palatsit, temppelit ja luostarit ovat tallella, ja niitä kiertää jatkuva pyhiinvaeltajien virta.

Nuoresta tytöstä kehittyi nainen, jonka sisällä se sama nuori tyttö on kaiken aikaa elätellyt unelmaansa matkustaa joskus näkemään ja kokemaan Tiibettiä edes lyhyen turistiretken verran.

Matka on nyt tehty.



Matkustimme Pekingistä Lhasaan taivasjunalla, joka nousi yli viiden kilometrin korkeuteen. Kaksi yötä kuusilaverisessa ovettomassa hytissä, naiset ja miehet sekaisin, meni yllättävän helposti. Yläpetille kapuaminen ja sieltä laskeutuminen sujui ilman kommelluksia ja oli lopulta vain hyvä asia, sillä katonrajassa oli rauhallisinta yrittää nukkua. Vessojen ja pesupaikkojen siivottomuuteen olin yrittänyt rokottaa itseäni jo etukäteen, joten siitäkin selvittiin. Yksi 12 joukostamme oli hyvin kipeä, pari muuta jonkin verran vuoristotaudissa, mutta itse selvisin varmaan pelkkää innostuneisuuttani ilman minkäänlaisia vaivoja.



Hankaluudet unohtuivat mahtavia maisemia katsellessa. Ympärillä levisivät välillä jopa lumen peittämät niityt, joilla jakkilaumat laidunsivat. Joskus lumen, joskus pilvien peittämät vuoret kohosivat radan molemmin puolin ja siellä täällä pilkahteli tiibettiläisten outoa arkkitehtuuria. Vuoripuroja ja -jokia riitti, aution laakson yksinäinen paimen laumoineen sai miettimään. Jos me kirjailijat joskus valitamme työmme yksinäisyyttä, mitä paimen mahtaa omastaan ajatella. Onko hän sittenkin tyytyväisempi kuin me, vai onko tällainen ajatus pelkkää yksinkertaisen elämän romantisoimista? Oikeaa vastausta en tietenkään voi edes aavistaa.




Lhasassa korkeus tuntui vaikkapa niin, että hissittömän hotellimme neljänteen kerrokseen kiipeäminen oli tehtävä hitaasti ja aina välillä pysähdyttävä syvähengittämään. Maan kaikista kolkista tulleet pyhiinvaeltajat täyttivät kaupungin kadut ja kiersivät rukousmyllyjä pyöritellen yhtenäisinä jonoina pyhimpiä rakennuksia kuten Potalan palatsia ja Jokhangin temppeliä, jossa on maan tärkein Buddhan patsas. Se kasvaa hiljalleen joka vuosi. Näimme, miten se sai juuri päälleen uutta kultakerrosa. Seran luostarin puutarhassa taas munkkien väittelylytilaisuus oli melkoista teatteria.



Ihmiset näyttivät rauhallisilta ja katsoivat vakavina, kunnes heille hymyili. Silloin kasvoille aina syttyi valoisa hymy. Tosin joskus he saattoivat tuijottaa, osoitella kädellä, nauraa avoimesti ja ottaa kuvia meistä pitkänenistä. Sekään ei tuntunut ikävältä. He ehkä näkivät eurooppalaiset kasvot ensimmäistä kertaa, joten siitä kannatti ottaa kuva kotiväkeä ja naapureita varten. Pikkupoikien pitkistä housuista oli takasauma avattu. Hädän tullessa, poika kyykistyi kadulle ja teki siihen tarpeensa, ja siihen se myös jäi.

Tässä oli nyt vain pieni raapaisu siitä, mitä ehdimme nähdä ja kokea. Nuoren tytön unelma on täyttynyt, mutta nyt me yhdessä hänen kanssaan puhallamme siihen ja toivomme, että edes jossain näin lennätetty siemen osuisi hedelmälliseen maaperään ja alkaisi itää. Minä kiitän tyttöä hänen sinnikkyydestään enkä suinkaan päästä häntä livistämään. Eivät meidän kaikki unelmamme vielä tämän mukana täyttyneet, mutta tämä oli totisesti täyttymisen arvoinen!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Mennyt ja lähdössä

Hän mennyt on sanomatta sanaakaan. Ei tosin hän, vaan se. Käsikirjoitus, johon keskityin viime ajat niin, että näin jälkeenpäin ajatellen en kovin paljon muuta ajatellut. Eikä se vieläkään minua ole jättänyt vaan naputtelee aivoissa nollausyrityksistä piittaamatta.

Tiesin jo lähettäessäni, että vastaus tulee vasta viikkojen kuluttua, koska kustannuspäällikkö Maria oli sanonut, ettei ehdi lukea ennen meneillään olevan ruuhkan hoitamista. Silti se piti lähettää pois käsistä, koska jatkuva vatkaaminen voi parantamisen sijasta huonontaa lopputulosta, ja koska sokeutuminen omalle tekstille on iso vaara tässä kirjoittamisen vaiheessa. Jos nyt onnistun edes jonkinasteisessa nollaamisessa, tekstiin uudelleen tarttuminen on taas toinen juttu.

Kirjoitin yksin mökillä myös tässä viimeisessä vaiheessa. Kun selkä väsähti, syöksyin sieniä keräämään. Ne olivat varsin hiljaisia, eivät vaatineet liioin suurta pohtimista, joten niitä kertyi mukavasti. Ikivanhat ja alussa kaikkiaan kolme omenaa antaneet omenapuutkin ovat innostuneet lannoittamisesta, joten omenoita tuli moneen piirakkaan.

Kyllä vain, syksy on ihanaa aikaa! Jossain geenieni sopukoissa esiäitini hymyilevät nähdessään, että voivat suhtautua talven tuloon yhtä rauhallisin mielin kuin itse teen. Ruokaa on jo kerätty varastoon mukavasti. 

Syksyllä ääntelevät taas myös linnut, joita mökillä riittää. Niemi oli hetken täynnä puukiipijöiden tirskutusta, suuri kuikkaparvi päästeli huutojaan, jotka tuovat väistämättä mieleen menneet ajat, kanahaukka komeine koukkunokkineen lähti lentoon aivan vierestäni, haarmaahaikarat lepäilivät lähistöllä yhden päivän ajan ja tietysti joutsenet. Joutsenetkin kutsuvat toisiaan kokoontumaan vähitellen, vaikka eivät vielä ole lähdössä. Närhen huimaa väritystäkin sain ihailla aivan läheltä, sillä linnut eivät jostain syystä osaa katsoa ikkunasta sisään, mikä on minun jokakesäinen onneni. Olen päässyt tutustumaan moneen uuteen lajiinkin lähietäisyydeltä.

Ai niin, se viimekertainen uusi ajatus taitaa jäädä vielä ajatukseksi. Ehdin jo innostua, mutta asia saattaa silti toteutua vähän toisin. Sen näen kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua. Elämä on välillä odottamista.

Sitä ennen kuitenkin: ensi viikolla pääsen matkalle, josta olen unelmoinut 14-vuotiaasta alkaen. Tunnen jo matkakuumetta, joka minulle on harvinainen nautinto. Mietin sitäkin, mitä vaatteita otan mukaan, vaikka tavallisesti pakkaan samana päivänä viime tingassa.

Käsikirjoitus lähti jo, minä vasta vajaan viikon kuluttua. Wau!

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Viestistä kirjajonoon

Sain ystävältä viestin, jossa hän kiitti tästä blogista. Vähän siinä nousi puna poskille, sillä aika paljon paremminkin tätä voisi hoitaa. Siispä yritän taas.

Ihan ensimmäiseksi kerron pikkuisen tästä ystävästäni. Hän on niitä harvinaisia ihmisiä, jotka ilahduttavat toista noin vain, ilman mitään syytä, täysin yllättäen. Väistämättä nousee silloin aina mieleeni ajatus: voi, kunpa itse muistaisin joskus tehdä samoin. Mutta omiin sähellyksiinihän minä tietysti yleensä keskityn niin, etten tee. Vaikka tosiasiassa niin kiire ei koskaan ole, ettenkö muka ehtisi.

Eilen olin Bonnier-talon tupaantuliaisissa, joissa ensimmäisen kerran kaikki Suomessa toimivat Bonnier-kustantamot juhlivat yhdessä. Ihmisiä oli tungokseen asti joka vaiheessa, kuumaakin tietysti, mutta varsin hilpeää. Ja aivan valtavasti tuttuja. Laskin kotona, että jos on pyörinyt kustantamojen juhlissa 38 vuoden ajan, ei se toisaalta ole ihme. Ja yksi uusi hyvin ilahduttava suunnitelmakin siellä syntyi, mutta siitä enemmän, kunhan juttu selkiintyy. Se tapahtuu kuitenkin jo pian, joten tässä nyt vain vähän ennakkovihjailuja ja jatkoa seuraa.

Toisissa blogeissa on viime aikoina keskusteltu blogien kuolemasta. En itse jaksa aivan heti uskoa, että tämä olisi kuin karppaus tai valkoviinidieetti tai mitä kaikki laihdutusohjelmia ja muita hurahduksia niitä on ollutkaan, joiden nimeen on vannottu vähän aikaa kiivaasti ja sitten vaihdettu toiseen. Facebook on lyhyen tekstin paikka ja Twitter vielä lyhyemmän. En usko niiden korvaavan blogeja. Sen sijaan on selvää, ettei kaikkia kiinnostaviakaan ehdi millään seurata säännöllisesti, mutta eihän kaikkea muutakaan kiinnostavaa ehdi tehdä. Mitä siitä murheita kantamaan.

Kävimme viime viikolla Jyväskylässä tarkistamassa tekeillä olevan aikuisten kirjani tapahtumapaikkoja. Vanha, rakas ja niin kaunis kaupunki ilahdutti taas. Siellä voisi totisesti käydä vähän useammin. Nyt vasta juolahti mieleeni, että suoritin siellä aikoinaan kesäyliopistossa epäorgaanisen kemian peruskurssin. Olenkohan niitä tietoja koskaan tarvinnut? Toisaalta kaikki sekin tieto piilee jossain aivojeni kätköissä. Olkoon siellä siis rauhassa edelleen.

Samaisen kesäyliopiston suomen tuntien opeille sen sijaan on ollut käyttöä. Ajattele muuten, jos kaikki lukemani kirjat  pantaisiin peräkkäin, minne asti sekin jono mahtaisi tästä paikasta yltää. Tai sinun lukemasi siitä. Kohtaisivatko jonot toisensa jossain paikassa? Missä?

perjantai 9. elokuuta 2013

Isyysoikeus se on naisillakin

Huomasin kesäisen lojumisen (lue kiihkeän keskittymisen käsikseen) olevan korkea aika loppua ja siirtyä normaalielämään, johon kuuluu myös tämä selkeästi kesannolle jäänyt blogi. Toivottavasti kaikki lukijat eivät ole jo lopullisesti kaikonneet. Siispä: Huhuu, onko täällä ketään?

Tällä välillä olen oppinut itselleni uuden asian, joka kai pitäisi tietää, niin kuin kaikki muutkin itseään koskevat lait, asetukset ja sopimukset. Se on isyysoikeus omaan teokseen. Suomen tietokirjailijoiden sivuilla se määritellään näin:
Tekijänoikeudet jaetaan taloudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin.
Taloudellisia oikeuksia ovat oikeus teoskappaleiden valmistamiseen ja oikeus teoksen saattamiseen yleisön saataville. Tekijällä on yksinoikeus määrätä näistä oikeuksista, ellei hän ole nimenomaisesti luovuttanut oikeuksia esimerkiksi kustannussopimuksessa.
Moraalisia oikeuksia ovat isyysoikeus ja respektioikeus. Näistä tekijä ei voi sitovasti luopua millään tavoin. Isyysoikeus tarkoittaa tekijän oikeutta tulla hyvän tavan mukaisesti mainituksi silloin kun teosta käytetään. Respektioikeus tarkoittaa kieltoa muunnella teosta siten, että se loukkaa tekijän taiteellista arvoa tai omaperäisyyttä.

Isyysoikeus on tullut ajankohtaiseksi, koska uskomme mukaan kustantajan muuttokiireiden ja ehkä inhimillisen erehdyksenkin vuoksi ensi kuussa ilmestyvästä yhteistyöstämme Iivari-tonttu karkuteillä on nettitiedoissa tippunut pois Laura Valojärven nimi. On siis tapahtunut isyysoikeuden rikkominen. Pahoittelin asiaa jo aikaisemmin täällä blogissa, vaikka isyysoikeudesta en ollut silloin vielä kuullutkaan. Tieto eteni netissä vauhdikkaasti, niin kuin kaikki tieto siellä nykyisin etenee. Ensimmäisessä syksyn kirjojen luettelossa Savon sanomissa se vielä oli väärin. Hesarin tiedot ovat onneksi jo oikein, ja toivottavasti asia korjaantuu pikaisesti muuallakin.

Asia on hyvin harmillinen Lauralle, mutta ikävä se on minullekin. Lauran kuvat ovat enemmän kuin tärkeä osa kokonaisuutta. Kunhan näette lopputuloksen, tiedätte, mistä puhun. Teksti ja kuvat yhdessä luovat kokonaisuuden.

Termi isyysoikeus tosin vähän huvittaa vanhanaikaisuudellaan. Siitä nousee tietysti heti mieleen isänmaa, joka täytyy lausua vähän juhlallinen ilme kasvoilla ja pieni värähdys äänessä. Äidinmaastakin voi puhua, mutta siihen ei liity patetiaa. Onhan meillä sentään äidinkieli. Isällä on siis maa ja äidillä kieli. Hm!

Tätä oli helppo kirjoittaa omalla äidinkielellään, jota rakastan. Seuraavaksi kirjoitankin jo sähköpostiviestin englanniksi, mikä vaatii huomattavasti suurempia kielellisiä ponnistuksia.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Tikkoja, majavia ja koukkusormia

Tikka takoo majavien vuosia sitten jyrsimää, jo pystyyn kuollutta isoa haapaa tuossa ikkunan takana, minä konettani täällä toisella puolella. Kumman työ mahtaa olla hyödyllisempää? Tikka ei silti luultavasti hetkeäkään epäile työnsä mielekkyyttä, itse en aina voi niiltä ajatuksilta välttyä.

No, onneksi työ juuri nyt sujuu, eikä epäilyksille ole syytä antaa sen kummempaa valtaa. Netissä toimivan Accuradion hyvä jatsi soi läppärissäni taustalla antamassa rytmiä työlle. Hyvä näin. Tässä on mennytkin jonkin aikaa vierailuissa ja ja vieraiden muonittamisissa. Näköjään nämä kirjoittamiset ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Kun en ole työskennellyt käsikirjoituksen kanssa, en ole kirjoittanut tänne blogiinkaan.

Eiliseen päivään mahtui vieraiden ansiosta myös draamaa. Vieheen koukku syvällä pojan sormessa koskee, vaikka poika olisi miten urhea. Onneksi terveyskeskus oli vielä auki ja koukku saatiin kunnialla irti. Toisen perheen pojan paras viehekin päätyy ennen pitkää takaisin kaipaavalle omistajalleen.

Käsikirjoituksessa on juuri nyt kesä, johon on helppo sukeltaa tämän heleyden keskellä. Aikoinaan joulukalenterit oli kirjoitettava aina keskikesällä ja kesäohjelmia kirjoitin talvella. Joskus tuotti kieltämättä pieniä vaikeuksia päästä joulutunnelmaan, mutta sellaistahan kirjoittaminen on.

Kun majavat pääsivät tähän mukaan, lisää niistä. Olemme ihmetelleet mökkijärvemme veden mataluutta, vaikka eihän nyt niin toivottoman kuivaa ole ollut. Sain kuulla syyn eilen. Majavat ovat padonneet viereiseen lahteen laskevan pikku joen niin perusteellisesti, ettei sieltä laske vettä järveen juuri ollenkaan. Niiden patoja avataan kai joka kesä, mutta tällä kerralla ne ovat saaneet puuhailla tavallista pitempään kaikessa rauhassa.

Kurjaa sinänsä, että majavien ja ihmisten edut menevät pahasti ristiin patoasioissa, mutta täytyy lohduttautua sillä, että majavat ovat  ihmisiä myöhempiä tulokkaita näillä nurkilla. Vastapäisellä niemellä ovat asuneet jo kivikauden ihmiset, meidän vanha mökkimmekin on 1800-luvun puolelta, kanadanmajavat sen sijaan tulivat maahan vasta 1930-luvulla.

Mutta nyt: kun se kerran sujuu, sitä on jatkettava. Voi hyvin ja nauti kesästä. Se on juuri nyt!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kirjoitan, sovin ja puhun

Olen ottanut takaisin lorvihetket ja tehnyt töitä mökillä. Yksin, tai, anteeksi Kati-koira, hyvässä mutta puhumattomassa seurassa keskittyminen on ollut täydellistä. Myös tuuli on ollut ystäväni ja pitänyt itikat loitolla, ja vesikin ehti jo kahteenkymmeneen asteeseen.

Olen lähinnä vatkannut tekstiä edestakaisin ja etsinyt oikeaa tyyliä tähän kirjaan. En tiedä, löytyikö se lopulta, mutta pakko oli päättää jossain vaiheessa, että tämä vatkaaminen loppuu nyt tähän. Tämä on minun tapani kirjoittaa ja siihen pitäydyn. Aivan varmasti voisin olla paljon parempi, mutta silloin minun olisi oltava joku toinen. Eiköhän tässä iässä ala olla jo korkea aika todeta, että tähän on tyydyttävä.

Sain kustantajaltani sähköisiä muotoja koskevan ehdotuksen lisäliitteeksi jo muutamia vuosia sitten tehtyyn sopimukseen. Taas livahti sormi suuhun. Jos oikein sen tulkitsin, antaisin siinä käytännössä ikiaikaiset oikeudet kirjaani. Jos vaikka joskus itse haluaisin jostain vanhasta kirjastani print on demand -kopion, siihenkin olisi pyydettävä lupa kustantajalta ja ehkä jopa maksettava siitä. Sähköisessä muodossa kirja ei tarvitse kummoisia varastotiloja, joten sitä on helppo säilytellä vaikka miten pitkään. Liite antaisi kustantajalle kaikki oikeudet kirjan kaikkiin sähköisiin muotoihin niin kauan kuin niitä olisi jossain saatavilla. - Toivottavasti olen ymmärtänyt kaiken totaalisesti väärin.

En lähde ajatuksesta, että olen barrikadin toisella puolella suhteessa kustantajiini. Pyrimme aivan varmasti samaan lopputulokseen, mutta rahan jakaminen on ollut aina niitä suurimpia ongelmia maailmassa. Jos sitä siis liikkuu edes jonkin verran. Koko sähköinen maailma on vain niin uutta, että siinä on vielä hakemista kaikilla.

Olen kai jo sanonutkin, että luen mielelläni kirjoja myös sähköisessä muodossa. Yllätys kuitenkin oli, että esimerkiksi kirjastojen kautta lainattuja sähkökirjoja ei lasketa kirjailijan eduksi Sanasto-korvauksissa. Miksi? Kuka siinä nyt taas jonkin porsaanreiän keksi viedäkseen viimeisiäkin kuivia leivänpaloja tavallisen kirjailijan suusta. Eri asia ovat aina ne suuriin painoksiin yltävät muutamat, joita lähelle muidenkin kirjailijoiden tulojen kuvitellaan yltävän. Eivät ne yllä.

Suurimmaksi osaksi kirjoittaminen on ikään kuin huvikseen harrastemielessä puuhastelua, vaikka kirjailija olisi täysin ammattilainen. Meillä luetaan paljon, mutta meitä on vähän, joten painokset jäävät pieniksi. Omaperäinen kielemme, ehkä vähän kulttuurimmekin, on pitänyt huolen siitä, ettei kirjoja käännetä kovin paljon muille kielille.

Onneksi tässä sentään näyttäisi tapahtuvan juuri nyt. Esimerkiksi Salla Simukan Lumikki-trilogia saavuttaa varmaan kohta neljänkymmenen maan lukijat. Tällaista en tiedä tapahtuneen koskaan aikaisemmin. Ensi vuoden jälkeen, jolloin Frankfurtin maailman suurimpien kirjamessujen teemamaana on Suomi, uskon muutoksen olevan laajaa ja kaikkia kirjallisuuden lajeja koskevaa.

Lauantaina olen Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tule moikkaamaan, jos satut liikkumaan samoilla kulmilla. Olen Suomen Radio ja TV-selostajien ja käsikirjoittajien osastolla haastateltavana kello 14 alkaen ja sen jälkeen Minervan osastolla.

Näissä tunnelmissa.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Hiljaisuutta ja siipien havinaa

Kyllä vain, kirjoittaminen sujuu aivan eri tavalla yksinäisyydessä. Tuntuu, että omat ajatukset kuuluvat täällä paljon paremmin. Niitä ruokkii tuulen suhina hormeissa, tulen humina hellassa, linnut linnut, kuikkien kaiho. Kaiken lisäksi voin aina välillä vilkaista varsinaista ahkerointia: itse lähes hapsuuntuneet pikkulinnut kantamassa ruokaa lapsilleen. Se on totista työtä jos mikä!

Ilma on suosinut myös ulkona. Tuulee niin sopivasti, ettei itikoita ole näkynyt juuri ollenkaan. Vaikka tarkoitus ei ole tehdä tästä mitään puutarhatonttia, haaveilemani niitty oli virhearvio. Tosiasiassa alkuperäisen mökin pikkuinen pelto on leikattava mahdollisimman usein. Kun selkä alkaa väsyä koneen ääressä, pellolta saan vaihtelua. Tämä muinainen kyiden talvehtimispaikka ei ole vielä kokonaan päässyt niistä, vaikka aina tavatessamme ne saavat kyydin noin kolmen kilometrin päähän. Kyy ja koira eivät sovi yhteen, vaikka molemmista pidän.

Pakkaamista oli niin paljon, että mukaan tuli vain käsikirjoitus muistitikussa. Ei taustamateriaalia, ei toimittajan ehdotuksia, joihin tosin olen tutustunut jo melkoisen perusteellisesti. Tulin siihen tulokseen, että juuri näin on hyvä. Tarkoitushan on unohtaa faktat ja yrittää antaa kässärille omat vahvat siivet. Jos roikun taustamateriaalissa kiinni ja tarkistan faktoja aina välillä, siivet jäävät varmasti melkoisiksi tyngiksi. Nyt niillä on kasvumahdollisuudet, kunhan vain itse onnistun työssäni.

On tämä vain niin ihanaa työtä. Koko ajan opin uusia asioita, yritän tavoittaa erilaisten ihmisten ajattelua, toivottavasti vähän kehityn kirjoittajanakin. Epävarmuus kuuluu työhön tiiviinä osana, mutta se saattaa näin ihmisen kannalta olla vain hyvä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten monta kaikissa maailman kirjailijoissa on sellaista, joka itse uskoo olevansa ehdottoman hyvä, muita parempi.

Luen itse nykyisin sähkökirjoja jo aika paljon. Kysyin, montako Laulu punaisesta huoneesta -kirjaani on myyty sähköisenä. Neljä. Sillä ei vielä hurrailla, mutta alkuhan sekin on. Aika mielenkiintoista on, että vaikka me olemme varsin valveutuneita sähköisesti muuten, sähkökirjasta täällä ei ole vielä suuresti innostuttu. Tottakai perinteinen kirja on kiva kädessä, mutta sähköinen on huomattavasti mukavampi matkakumppani.

Ja nyt, käsikirjoituksen kimppuun jälleen. Siinä on tapahtunut selvää edistymistä, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Lorvi I Suuri

Se olen minä. Näköjään. Tavoitteeni kerran viikossa blogiin kirjoittamisesta on päässyt vähän lipsahtamaan.

Syytän tosin aikaa. Se on kiitänyt sellaisella vauhdilla, että olen joutunut kiitämään perässä huivista kiinni pidellen. Jokapäiväiset ohjelmat, pikku matkat, vieraat ja vierailut syövät naista, vaikka toisaalta nauru pidentää ikää, joten ehkä olen sittenkin tasapainossa. Täytyy tutkailla itseänsä, kunhan tässä ehtii.

Kirjoitustyö on saanut levätä koneen kätköissä, eikä ole sieltä pahemmin huudellut, mitä nyt on käynyt välillä kolkuttelemassa omaatuntoa. Hassua kyllä, vaikka olen tehnyt paljon kaikenlaista, tunnen aina tuhlaavani aikaa, jos en kirjoita. Jonkun mielestä epäilemättä tuhlaan sitä kirjoittaessani, mutta niitä mielipiteitä en onneksi kuule. Kustannuspäällikköni hyvä palaute muhii mielen pohjalla kaiken aikaa. Reilun viikon päästä aion syöksyä mökille ja viipyä siellä yksikseni ainakin viikon. Sen jälkeen uskon tietäväni, miten seuraavaksi etenen. Ja sittenhän homma jo kulkeekin kuin juna. Kuvittelen tai pikemminkin toivon, sillä tosiasiassa... Tai siis: kulkee kuin juna. 

Ikkunani takana on kesä jo kauneimmillaan. Viime vuonna omenien painosta suorastaan nöyrtynyt Petterimme ei tänä kesänä kukkinut ollenkaan. Se siis kerää voimia tämän kesän. Olkoon niin. Minä alan kerätä lasipurkkeja ensi kesää varten. Se on tuossa nyt vasta kolmatta kesää ja tarvitsee varmasti leponsa. Ehkä se vihjailee, ettei joka vuosi tarvitse niin kauheasti satoa tuottaakaan.

Tuntuu siltä, että tällä kirja-alallakin on alettu kilpailla siitä, miten monta kirjaa keneltäkin tulee vuodessa. Joskus sattuman oikusta niitä tosiaan voi tulla useampia, vaikka siihen ei tietoisesti pyrkisikään. En sitten tiedä, kumman tahdosta tietoinen määrään pyrkiminen yleensä tapahtuu, kirjailijan vai kustantajan. Markkinoilla näkyminen siinä kuitenkin lienee suurimpana paineena.

Ja nyt panemaan kuntoon miehelle juuri hankittua läppäriä. Avast! on vielä asentamatta. Siitä aloitan. Iloista oloa itse kullekin ja kirjoitusaikaa niille, jotka sitä halajavat.



maanantai 20. toukokuuta 2013

Porinaa painoksista

Käsikirjoituksen jättämisen jälkeen on ollut niin tyhjä olo, että en ole päässyt edes tänne Bloggeriin vähään aikaan. Sen sijaan katsoin avautunein silmin ympärilleni kotona ja kauhistuin. Nyt olen pessyt kaikki matot ja tilanne on kohentunut niin paljon, että voin olla tyytyväisehkö.

Näinä vuodenaikoina tulevat aina totuuden hetket kustantajien avustamina. Myyntikäyrät tuntuvat jatkavan laskua. Se on kuitenkin yleinen ilmiö, joten se ei kauhistuta niin paljon henkilökohtaisesti kuin yleisilmiönä. Painokset taitavat jatkaa kasvamista vain kapean ja hyvin mainostetun kärjen kohdalla, mikä ilman muuta saattaa ennen pitkää kaventaa tarjontaa jo liikaa. Jonkin verran kapenemista olen jopa toivonut, sillä tämänkokoiseen maahan tittelimäärät ovat alkaneet tuntua aika huimilta. Hyvätkin kirjat jäävät silloin helposti löytymättä. Kultainen keskitie olisi paras, mutta ilmiöillä on tapana vöijyä laidasta laitaan. Nähtäväksi jää, miten tässä käy.

Yllättävä ilmiö taas on ollut parin kustantajan uusi käytäntö jättää kirjoista pois painoaika, -paikka ja painosluku. Luulisi kirjasta otetun uuden painoksen olevan hyvää mainosta sekä kirjailijalle että kustantajalle. Painoaika ja -paikka ovat taas aina olleet kiinnostavia, varsinkin vanhojen kirjojen kohdalla. En ymmärrä, mitä hyötyä niiden poistamisesta on kenellekään. Kertokaa, jos tiedätte.

Mutta jotain hurjan kivaakin sentään tapahtuu. Muutamat lasten- ja nuortenkirjailijoistamme ovat lyöneet itsensä kunnolla läpi kansainvälisillä markkinoilla. Viimeisimpinä Salla Simukka ja Siri Kolu. Lämpöisiin onnitteluihini liitän hartaan toiveen ja aika lailla uskonkin siihen, että tämä trendi vain jatkuisi ja laajenisi.

Nyt Blogger ei oikein halua tehdä yhteistyötä kanssani. Olen joutunut avaamaan sen uudestaan jo moneen kertaan tämän kirjoittamisen aikana. Joten annan periksi. Ja eikö tuossa jo päällimmäiset olleetkin.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Ensimmäisellä etapilla

Aah! Käsikirjoitus ensimmäiseen kertaan loppupisteessä. Mikä ei suinkaan tarkoita, että työ olisi läheskään valmis, mutta aika pitkällä se tässä vaiheessa jo sentään on. Voin huokaista hetken, ennen kuin käyn sen kimppuun uudelleen.

Oikeastaan pitäisi malttaa huokaista niin pitkään, että vähän etääntyisin jo tehdystä. Silloin tekstiä pystyy tarkastelemaan pikkuisen viileämmin, ja se taas on ainoa tie osata parantaa sitä. Minun täytyisi siis alkaa tehdä jotain aivan muuta välillä ja sen jälkeen tutustua kässäriin kuin se olisi jonkun muun kirjoittama.

No, hah! Tuo ei tietenkään onnistu, vaikka teoriassa se tosiaan olisi hyvä lähestymistapa. Ei muisti ihan noin lyhyt ole. Toisentyyppisen työn tekeminen välillä auttaa kuitenkin pieneen etäännyttämiseen, kunhan sitä toista tekee riittävän pitkän ajan. Paha tapani on kuitenkin työntää työ hyllylle, päättää lujasti jättää se sinne pariksi kuukaudeksi - ja rynnätä sen kimppuun viimeistään viikon päästä. Kun niitä uusia ajatuksia ja korjauksia putkahtelee päähän kaiken aikaa, pakkohan niitä on välillä viedä käsikirjoitukseen.

Tiedän, että parina seuravana viikkona syntyvät uudet ajatukset ja korjaukset ovat kuitenkin vielä tiukasti vanhassa kiinni, joten pitäisi tosiaan pystyä unohtamaan vähäksi aikaa koko juttu. Vasta sen jälkeen voisi työhön olla jotain tuoretta vietävää .

Nyt seuraa siis lupaus: En koske tähän käsikirjoitukseen enää tässä kuussa, vaan aloitan yhtä uutta ideaa. Uusi on luultavasti tuhoon tuomittu jo lähtötilanteessa, mutta ei se mitään. Ensin se on tutkittava, kun kerran on aivoistani sopivankokoisen kolon löytänyt. Kitkemisen aika voi hyvinkin tulla, mutta sen teen sitten aikanaan.

Siispä punarinnat, satakielet, peipot ja muut laulelijat. Juuri nyt kirmaan luoksenne ja haastan teidän kilpalaulantaan. Aina kevät ja kirjan ekan etapin saavuttaminen yksien laulukilpailujen väärtti on!

perjantai 3. toukokuuta 2013

Ei tieto aina lisää tuskaa

Tein veroilmoitusta ja totesin lainanneeni viime vuonna taustamateriaaliksi lähinnä jo varastoihin kätkettyjä kirjoja 16, lisäksi olen saanut aika monta lainaksi myös suoraan. Ostanutkin olen ja lukenut muutamia sellaisia, joita saa vain lukusaliin. Lehtien ja oikeuden pöytäkirjojen lukemiset tulevat tämän lisäksi. Ja kaikki tämä yhden pienen romaanin taustoiksi. En taida olla ihan viisas.

Tosin juttu on kyllä niin, ettei käsikirjoitus ehkä noin perusteellisia taustoituksia tarvitsisi, luen niitä pikemminkin omaa uteliaisuuttani. Jokainen aikuistenkirjoistani on syntynyt samasta syystä. Nytkin olin tekemässä toista, kun tämä juttu hypähti silmille. Kun itselleni tulee halu tietää enemmän, oletan asian kiinnostavan muutamaa muutakin. Onneksi ovat kiinnostaneet. Myynnillä en eläisi, mutta kirjoja lainataan kirjastoista paljon. Työni ei siis ole mennyt hukkaan. Eikähän se hukkaan menisi, vaikka ei edes kirjaa syntyisi. Olen saanut tyydyttää omaa uteliaisuuttani.

Yllättävän monet kerrat kirjoja tehdessäni olen huokaissut: Ja tästäkään en ole tiennyt mitään. Wau! Voin siis vakuuttaa, ettei ainakaan enimmäkseen tieto ole lisännyt tuskaani, vaikka on se toki sitäkin tehnyt. Unelmien varjojen tuottama tieto lisäsi sitä aika usein. Sama kokemus oli Koukussa-kirjan kanssa. Nuorten narkkareiden tosipohjaisiin vaiheisiin tutustuminen masensi pitkäksi aikaa.

Ennen kuin voin luovuttaa veroilmoituksen on vielä syöksyttävä mökille korjaamaan oman typeryyteni hedelmä. Vein vanhan tietokoneeni sinne ottamatta ulkoiselle muistille muutamia tärkeitä tiedostoja ja poistamatta yhtä sun toista, jonka ei ole tarkoitus joutua vieraiden käsiin. Mökkiturvallisuuttahan ei koskaan voi tietää. Tarkoitus oli tietysti ollut, mutta pääsipä taas kerran unohtumaan. Joskus tämä keskittyminen käsikirjoitukseen saattaa siis olla haitallistakin. Toisaalta, ihanaa mennä taas mökille katsomaan kevään edistymistä. Jäät ovat varmasti jo lähteneet.

Pidä peukkua, että kuikat ovat palanneet!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kiurut ja kuvat

Kevään on täytynyt olla oikein kahlehdittuna talven vangiksi. Nyt se vihdoin on saanut kiemurreltua itsensä vapaaksi, ja voi sitä vauhtia, millä se nyt etenee. Sillä on suorastaan hätä näyttää koko taitonsa kuin nopeutetussa filmissä. Olisi hirmuinen virhe olla juuri nyt jossain ulkomailla, menettäisi liian paljon.

Juuri äsken koiran kanssa lenkillä kuulin kuuden kiurun konsertin. Ne olivat vuoroin maassa ja vuoroin vasten sinistä, valkoisilla pilvillä täplitettyä taivasta, ja voi sitä laulun riemua! Olen asunut tällä alueella jo ennen kaikkien peltojen rakentamista umpeen, ja silloin kiuruja vielä kuuli. Meni monta hiljaista vuotta, kunnes ne löysivät kaatopaikan tilalle tulleen golf-kentän. Muutaman vuoden ajan olen niitä taas kuullut, mutta näin riemukkaan ja moniäänisen konsertin kuulin nyt ensimmäisen kerran elämässäni. Sen se teki, että oma sydänkin on laulua täynnä.

Olen kirjoittanut aikuisten kirjan käsikirjoituksen kertaalleen läpi, tyypit ovat nyt selvät ja faktat  kasassa. Pidän vähän taukoa, ennen kuin aloitan varsinaisen kaunokirjoittamisen, joka ehkä kaikin paikoin ei ole aivan helppoa. Mutta koskas kirjoittaminen on. Monenlaista tekemistä on kertynyt jo pieneksi kiireelliseksi vuoreksi, jota on aika alkaa lapioida matalammaksi.

Sen sijaan hyvinkin riemukasta oli nähdä Laura Valojärven kuvat syksyllä tulevaan Iivari-tonttu karkuteillä -kirjaamme. Ne ovat aivan mahdottomia! sanan positiivisessa merkityksessä. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten Laura osaa. Olet varmasti samaa mieltä, kun näet ne.

Eli, kuten näkyy, vaikka jalat osin tuntuvat niin kevyiltä sen vuoksi, että olen voinut siirtyä kevätkenkiin, on siihen vahvasti muitakin syitä. Niin kuin esimerkiksi kiurut ja Laura!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Runojumppaa

Ajatus- ja kielijumpakseni luen aina aamuisin muutaman runon. Runot ovat siitä mukavia, että samojakin voi lukea aina uudestaan, vaikka hyllyihini on kertynyt  runokirjoja jo melkoinen valikoima. Avaan jonkin niistä satunnaisesti ja otan näin itselleni Päivän sanan.

Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.

Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa.  Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?

Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.

Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.

Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.

Iloista oloa itse kullekin!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Teen tai sitten en

Keskustelu kritiikistä on vellonut ilahduttavan vilkkaana. Ja tietysti linjat ovat olleet selvät: kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti todenneet kritiikkien vähentyneen huomattavasti, lehtien edustajat taas kertovat niiden ehkä jopa lisääntyneen, mutta ehdottomasti ainakin parantuneen.

Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään. Julkisesti vannotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Me emme oikein usko siihen - eikä tässä nyt taaskaan omista kirjoista välttämättä puhuta - sillä väkisinkin nousee kysymys: Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään.

Näissä oloissa silti vain on elettävä ja kirjoitettava. Useimmille kirjoittaminen ei edes ole mikään vapaan valinnan juttu. Joka tapauksessahan me kirjoitamme, enemmistö leivän vuoksi, mutta kaikki sen kummallisen sisäisen pakon ahdistamana, jolle ei löydy selitystä. Ennen kuin kirja on valmis, on tehty paljon työtä. Yksi arvostamani kriitikko  sanoi kerran, ettei häntä kiinnosta pätkääkään työni määrä vaan laatu. Ei varmaan kiinnosta lukijaakaan, mutta meille sekin on totta. Ja sen työn jälkeen haluaisi  nähdä tuloksen kirjana ja tietää, että sen myös lukija löytää.

Niinkö muka, että kirja ei ole enää oikein juttu? Onhan se, vaikka kuinka monille nyt ja vastaisuudessa. On aikuisille, nuorille ja lapsille. Lapsille luetaan paljon, nuorillekin sitä voisi tehdä yhtä hyvin. Minulla oli työtoveri, jonka perheessä luettiin yhdessä ääneen joka ilta. Luettiin sittenkin, kun lapset olivat jo nuoria aikuisia. Ja kun he nuorina perheinä tulivat kylään, vielä sittenkin luettiin, luetaan varmaan edelleen. Ihailen heitä vilpittömästi.

Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme, emmekä tyytyisi tuhlaamaan aikaamme pitäisi-puhumiseen, tai pikemminkin voihkimiseen. Enkä tässä nyt ole vain syyttelemässä muita, kyllä etusormi osoittaa ihan tänne kirjoittajan suuntaankin. Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi. Siitä se löytyi taas tekosyy olla tarttumatta toimeen. Niin ja toinen juttu: Mitä me sit oikein tehtäis?

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Outo on oloni

En ole kirjoittanut viikkoon mitään, en tosiaan yhtään mitään. Niinpä uni tänä aamuna pakeni aivan liian aikaisin, vaikka jäi lyhyeksi. Oli jo ikävä tätä kaunista valkonäppäimistä ystävääni ja pää täynnä käsikirjoitusta. Toinen juttu sitten on, miten hyvin pystyn päätäni purkamaan. Onko se pakkautunut jo liian tiiviiksi, suorastaan mössöksi. Se selvinnee tämän päivän aikana. Minulla on kuitenkin hyvä tunne, että tänä aikana on lopullisesti kirkastunut, miten haluan asian kertoa. Kirjan tyypit ovat jo ehtineet täysin tutuiksi.

Välillä on kirjoittamisestakin varmasti hyvä ottaa pieni tauko, mutta viikko on pitkä aika. Ensin oli pääsiäinen ja heti tiistaina matka Krakovaan. Tarkoitus oli katsella kevätkukkia, mutta sielläkin kevät oikuttelee tänä vuonna. Kukkien sijasta oli lunta, räntää ja vettä. Säät ovat kuitenkin asia, jota on turha ruikuttaa. Ennusteet netissä olivat oikein, meillä oli riittävästi lämmintä ja sateenkestävää vaatetta mukana ja katsottavaa riitti sisätiloissakin, joten hyvä reissu se oli. Ja kaiken lisäksi yllättävän edullinen.

Olen tiivistänyt käsikirjoituksen aikataulua. Yritän saada sen ensimmäiseen lukuun kustannuspäällikölleni jo toukokuun lopussa. Uskon aikataulun onnistuvan, mutta jos ei, paniikkia ei ole. Lopullinen aikataulu selviää vasta silloin, ja niin on hyvä.

Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni
Korkean runo
91.

Puhun totta nyt,
sillä molemmat tunnen,
mies myös voi naisen pettää;
kun me kauneimmin puhumme,
on tarkoitus kieroin
me punomme viisaille paulat.

Ajattelin alkaa kirjan tällä lainauksella. Eikä sitten tällä kertaa enempää.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Opet ja lukeminen

Olipa ihana aamupäivä! Huoneellinen helsinkiläisiä opettajia, joista jokaikinen rakasti kirjoja. Jos joskus kouluvierailuilla on tuntunut, että täällä on tasan yksi kirjoista kiinnostunut opettaja, tämänpäiväinen nollasi ne tunteet taas pitkäksi aikaa. Onhan meitä vaikka kuinka monia. Siis kirjoista kiinnostuneita, lukemista rakastavia (opettajiin en kuulu), ja se vaan on niiiin ihanaa!

Lapsesta tulee lukeva ihminen parhaiten esimerkin kautta. Jos esimerkkiä ei anna oma perhe, sen voi toki saada koulussakin. Tätä ennen olin vain kuullut jokaisen päivän pienellä lukutuokiolla aloittavasta ala-asteen opettajasta, nyt näin omin silmin, tapasin sellaisen. Heitä on. Haluaisin halata joka ikistä.

MUTTA mutta, voi, taas tulee yksi mutta onnelliseen oloon. En tahtoisi, mutta pakko on tämäkin sanoa: joukossa ei ollut yhtään miestä. Luulisi miesopettajille olevan aivan yhtä tärkeää kuin naisille se, että oppilaat tuntevat lukemisen omakseen. Sitähän tarvitaan kaikkialla. Jopa liikunnasta saa eniten sellainen, joka pystyy lukemaan monenlaisia asioita tästä aiheesta. Meillä nyt yksinkertaisesti vain on pitkälti lukemiseen perustuva kulttuuri. Jos miespuolista opettajaa lukeminen ei yhtään kiinnosta, minkälaisen esimerkin hän antaa oppilailleen? Anteeksi kauhiast kaikki hyvää esimerkkiä tarjoavat miesopettajat tämä negatiivisuus, mutta teitä on liian vähän. Saman huomaa lähes aina myös kouluvierailuilla.

Tietysti puhuimme vähän myös poikien lukemisesta tai lukemattomuudesta, mutta itse haluaisin nostaa esiin sen, että lisääntyvä määrä tytöistäkään ei enää lue. En missään nimessä tuomitse pelejä, niissä on paljon oivaltavia, jopa uutta tietoa antavia siinä missä kirjoissakin. Mutta turhan paljon niissä on myös pelkkää höttöä ja väkivaltaa. Jos vanhemmat seuraisivat, mitä heidän lapsensa todellisuudessa pelaavat, aika moni voisi kauhistua.

En silti toivo, että lukeminen ja pelaaminen pannaan vastakkain hyviksiksi ja pahiksiksi. Mutta jotenkin voisin kuvitella, että osaava vanhempi pystyisi tekemään vaikka vähän kauppaa, tasapainottaa niiden osuuksia lapsensa maailmassa. Myönnän olevani auttamaton optimisti, mikä kai näkyy tässäkin toiveessa. Me lukevathan voisimme levittää viestiä, että kannattaa ainakin yrittää.

Lopuksi haluaisin nostaa esiin Annantalon Hurraa!-festivaalin lapsiraadin terveiset lastenteatterin tekijöille. Ne sopivat pikkuisen muunnettuina myös kirjantekijöille:
- Joskus pahis voisi olla päähenkilö
- Henkilöiden ei tarvitse olla joko hyviä tai pahoja, vaan voi olla siltä väliltä
- Tarinoiden ei tarvitse päättyä onnellisesti, voisi olla surullinenkin loppu
- Lavastus ja asujen värimaailma voi olla muitakin kuin kirkkaita lasten värejä

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kirjailijan ja kuvittajan yhteinen työ

Tänään jouduin ravistelluksi heti aamusta. Vasta ilmestyneessä WSOY:n Kirjasanomissa Syksy 2013 on jonkin oudon teknisen ohjelman vuoksi minun kirjoittamani ja Laura Valojärven kuvittama Iivari-tonttu karkuteillä, merkitty vain minun nimiini. Kirja on kuvakirja, kokonaisuus, jossa kumpikin tekijä on yhtä tärkeä.

Idea tulee tietysti kirjailijalta, mutta hyvä kuvittaja tuo siihen niin paljon lisää, että kuvakirja jos mikä on yhteistyö. Niin sen pitäisi myös näkyä kaikkialla, sillä tässä nettimaailmassamme tuollainen virhe harmillisesti moninkertaistuu. Kirja liikkuu vain minun nimissäni monissa luetteloissa, jos ei virhettä saada nopeasti oikaistuksi. Lauran kuvat ovat niin kerta kaikkiaan upeita ja oivalluksia täynnä, että kirjan täytyy löytyä myös hänen nimellään.

Aikoinaan meillä oli yksi palkinto, jossa arvosteltiin kuvakirja kokonaisuutena, Suomalainen kuvakirja -palkinto. Sainkin sen joskus 80-luvulla yhdessä valokuvaaja,akateemikko Matti A. Pitkäsen kanssa. Palkinnon tarina loppui kuitenkin viime vuosituhannen mukana sponsorin puutteeseen. Ikävä kyllä, sillä palkinnolle olisi ehdottomasti tarvetta edelleen. Suomen nuorisokirjailijat ottaa auliisti vastaan sponsoriksi ilmoittautumiset.

Tuskin nykyisinkään voidaan silti ajatella, että Arvid Lydecken tai Rudolf Koivu -palkinto annetaan joko kirjalle, jossa on hyvä teksti, mutta varsin tavanomainen kuvitus, tai hieno kuvitus, mutta ennalta-arvattava teksti. Varmasti kummassakin tapauksessa on otettava myös kokonaisuus huomioon, mutta palkinnot annetaan silti Lydeckenissä tekstistä ja Koivussa kuvasta.

Hyvä yhteistyö kuvittajan kanssa on kirjailijalle onni ja aarre. En ole vielä nähnyt Iivarin kaikkia kuvia, mutta sen verran sentään, että odotan innoissani kokonaisuutta. Ja tietysti odotan yhtä innoissani kirjan ilmestymistä ja sen näkemistä, millaiset siivet Iivari alleen saa. Uskon, että vahvat, tämän aamun ikävästä yllätyksestä huolimatta.

 

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Joku kirjoitti sen jo

Huomaan pitäneeni täysin omien sääntöjeni vastaista taukoa, johon on lähinnä teknisiä syitä. Ostin uuden koneen, ja aikaa on mennyt käyttöön otossa ja muussa ihmettelyssä päivittäin se verran, ettei muuhun ihmettelyyn ole enää riittänyt energiaa. Kirjoittaminenkin on ollut jossain määrin tauolla, ei sentään kokonaan. Siitä olen sentään tyytyväinen, että ongelmat ovat ratkenneet vain kyselemällä ja toimimalla itse. Poikaa ei ole tarvinnut huutaa apuun vielä kertaakaan.

Käsikirjoituksen kanssa sen sijaan tuli uusi tilanne vastaan. Huomasin kieltämättä varsin ikäväksi yllätyksekseni, että erittäin tunnetun, lempikirjoittajiini kuuluvan kirjailijan kirjassa on juonellisesti pitkälti samanlaista ongelmaa kuin tässä omassani, jota olen nyt kirjoittanut toistasataa sivua. Minun tulevallani on tosipohja täällä meillä Suomessa, hän kirjoittaa oman maansa tapahtumista.

Väistämättä kai tällaista tapahtuu silloin tällöin, enkä aio sen vuoksi heittää omaani syrjään. Olen tehnyt siihen jo niin paljon taustatyötä ja vilpittömästi innostunut aiheesta, että en yksinkertaisesti pystyisi. Aihekin on sellainen, että sitä on käsitelty lukuisia kertoja tätä ennen ja varmasti käsitellään tulevaisuudessakin.

Silti harmittaa.

Tämä liittyy kai ikuiseen epävarmuuteeni kirjoittajana. Pelkoon siitä, että joku luulee ja joku ajattelee ja joku ehkä sanoo. Kun sellaisia ei pitäisi ajatella ollenkaan, ei ainakaan antaa häiritä omaa työtä. Varmaan saan asian päässäni oikeaan järjestykseen tästä ensi järkytyksestä selvittyäni. Jos kaikki pelkäisivät sitä, että oma aihe muistuttaa jonkun toisen jo tekemää, ei kai kirjoja kirjoittaisi kukaan. Kaikki aiheethan ovat tosiasiassa jo aiemmin käytettyjä. Minulla oli vain tässä suhteessa huono tuuri. Tieto tuli väärään aikaan.

Haa! Jo tämä purkautuminen auttoi vähän. Sormet syyhyvät. Lopetan siis tähän ja siirryn Wordin puolelle. Käsikirjoitus, täältä tullaan ja unohdetaan kaikki muu!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Vastaan haasteeseen pitkin hampain


Koska Terhi http://terhirannela.wordpress.com/2013/02/27/tulppaaniaamu-11-kohdan-haaste/ näki parhaaksi haastaa minut vastailemaan kaiken maailman henk.koht. kysymyksiin, olen kiltti tyttö ja vastaan. Osin. En tee lisäkysymyksiä enkä jatkohaasta ketään.
 
Säännöt olivat tämmöiset:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa. (What? En seuraa omiani saati muiden blogien lukijamääriä… Joten hyppään tämän yli. - Tuo oli Terhiä.)
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Itsestäni, hm.

1.      Olen erittäin asiallinen ihminen

2.      Nauran harvoin

3.      En pidä koirista enkä eläimistä yleensä

4.      Viihdyn parhaiten yksin kotona telkkarin ääressä

5.      En matkustele

6.      En lue koskaan mitään

7.      Osaan lentää

8.      Rakastan jokaista julkisuuden henkilöä, joka osaa puhua kauan sanomatta mitään

9.      Minulla ei ole yhtään ystävää, en välitä sellaisista

10.  En pidä kahvista

11.  En valehtele koskaan

Ja näihin piti vastata:

1.Mitä luet tällä hetkellä?

Jhumpa Lahirin Tuore maa ja Kjell Westön Isän nimeen, joka jostain syystä etenee hitaasti, vaikka pidän siitä.

2. Piristytkö vai masennutko kevään kirkkaasta valosta?

Piristyn tietysti, tulkoon se vain pian.

3. Mitä mieltä olet sähkökirjoista?

Noista edellä olevista toinen on sähköinen. Minulla on niitä jo aika monta, vaikka vanha kunnon kirja tuntuu vielä tutummalta. Sähkökirjoja vastaan ei mitään.

4. Mitä ystävyys merkitsee sinulle?

Paljon, paljon. Ystävät ovat elämän suola ja sokeri, joskus melkein siirappi.

5. Minkä bändin / artistin keikalle tahtoisit?

Stingin

6. Jos tulisin luoksesi kylään, mitä ruokaa minulle tarjoaisit bravuurinasi?

Vihanneskeittoa, johon tulee kaikkea, mitä jääkaapista löytyy + kookosmaitoa ja monenlaisia yrttejä tai yrttimausteita tai vaihtoehtoisesti matsutake-keittoa, joka sakeutetaan ruskuaisella.

7. Mitä olet viimeksi hävennyt?

Häpeän usein omasta puolestani, mutta eilen häpesin tuntemattoman miehen puolesta. Hän huitaisi kirjajulkkareissa kuohuviinilasini lattialle sirpaleiksi, huomasi kyllä asian, mutta poistui paikalta mitään tekemättä tai sanaakaan sanomatta.

8. Minkä taidon haluaisit oppia?

Kirjoittamisen

9. Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa?

Sadan vuoden yksinäisyys

10. Milloin viimeksi kirjoitit jollekulle kirjeen?

Jos tuo tarkoittaa oikeaa paperikirjettä, en muista.

11. Mikä on suurin unelmasi? (ihan tällainen pieni kysymys…)

Se on niin salainen, että olen itsekin siitä epävarma.

Vastaukset ovat nopeasti naputeltuja, ja saattaisivat olla huomenna toisia, joten niiden todistusarvo on heikohko. Terhin, niin kuin muidenkin on silti tyytyminen tähän.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Ääntä etsimässä

Ällistyn aina huomatessani, että edellisestä kirjoituksestani on kulunut jo viikko. Päämääräni on kirjoittaa kerran viikossa, vaikka täytyy tunnustaa, että aika usein tämä tuntuu velvollisuudelta, jonka olen itse itselleni asettanut. Kumpia muuten on helpompi laistaa, omia vai muiden asettamia velvollisuuksia? Melkein uskoisin, että omia, koska niistä ei voi syyttää kuin itseään.

Tämän blogin kirjoittamisen yhteydessä tulee myös aika konkreettiseksi kirjan kirjoittamisen hitaus. Viikossa en ole edistynyt paljoakaan, sillä pohdin edelleen ankarasti sankarittareni ja miksei muidenkin mukana olevien ääniä. Vaikka tunnen tyypin jo aika hyvin, ääni puuttuu. Kokeilen erilaisia mahdollisuuksia, annan niiden levätä vähän aikaa ja huomaan olevani taas tyytymätön. Kun ääni lopulta loksahtaa kohdalleen, sen tietää heti, mutta vielä sitä ihmettä ei ole tapahtunut. Onneksi tämän käsikirjoituksen kanssa ei ole kiirettä, sillä kerrankin ymmärsin sopia riittävän väljän aikataulun. Olisiko tämä nyt sitä iän tuomaa viisautta?

Etten saisi liikaa vaikutteita toisten äänistä, luen tällä hetkellä kolmea kirjaa vuorotellen. Ne ovat sen verran erilaisia, että tartuntavaaraa ei ole. Päivieni viimeiset hetket hereillä vietän aina kirjan parissa, jokaiseen aamuuni taas kuuluu muutama runo. Kaksi tämänhetkisistä kirjoista on tabletilla, yksi perinteisessä pokkarimuodossa. Ja kyllä vain, perinteinen tuntuu edelleen tutuimmalta ja rakkaimmalta versiolta, vaikka ei minulla mitään digimuotoakaan vastaan ole.

Kirjat ovat: Kjell Westön Isän nimeen, Katja Ketun Kätilö ja Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann. Shieldsin luulin lukeneeni jo aikoja sitten, mutta enpä ollutkaan. Vallan kiinnostavia kirjoja kaikki ja tosiaan, hyvin erilaisia.

Yhdestä tämän aamun runostani jäin miettimään sanan taivutusta. Siinä säppi-sana oli kieliopillisesti oikein taivutettu muotoon säpessä. En ole ikinä yhdenkään ihmisen kuullut käyttävän tällaista muotoa. Aitan ovet on aina pantu säppiin tai ovat säpissä. Miten tällaisessa käännöksessä siis pitäisi toimia, käyttää kieliopillista vai ihmisten käyttämää muotoa? Olen tätä ongelmoinut joskus tuloksetta jonkin muunkin sanan kohdalla. Onko tässä kyse makuasiasta vai omista murrealueistani, joissa ei ole tunnettu oikeaa muotoa?

On tässä elämässä taas pohtimista :)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kääriytymisiä

Edellisen kirjoitukseni jäälohkare osoittautuikin paljon yleisemmäksi ilmiöksi kuin luulin. Poliisin ilmoituksen mukaan vajaan viikon sisällä meni neljän auton lasit, joista minun oli ainoa Itäväylällä. Asia ei onneksi vaivaa näin jälkikäteen, mietin vain miten monella tavalla sairaita me voimme olla. Aivot ovat yhä yllätyksellisin osa ihmisessä. En voi väittää tuntevani täysin omianikaan.

Lunta satelee rauhallisen tasaista tahtia aina vain lisää. Silti jopa koirapolut pellolla pysyvät kulkukunnossa. Sisareni Bostonin vierestä sen sijaan kertoi  etukäteen, millä kaikilla tavoin siellä valmistauduttiin lumen tuloon. Rauhoitteluista piittaamatta ihmiset ostivat ruokaa varastoon valtavia määriä, samoin kynttilöitä ja tulitikkuja. Heillä Snow Day sujuu silti rutiinilla, sillä lumi tulee siellä useimmiten kiihkeinä rysäyksinä. Liikenne loppuu, koulut ovat kiinni, samoin kaikki sellaiset työpaikat, jotka voidaan sulkea aiheuttamatta vaaraa ympäristölle. Ihmiset saavat ylimääräisen vapaapäivän lumeen kääriytymistä varten. Se on jotenkin mukava ajatus, ainakin jos lämmitys toimii ja sähköt eivät katkea. En muista, onko sellaista tapahtunut Suomessa ikinä? Onko?

Perinteisesti kai kirjailijan imagoon kuuluu täydellinen juttuun kääriytyminen, oven sulkeminen muulta maailmalta, kirjoittaminen rauhassa ja yksinäisyydessä. Olisi kiva tietää, miten monelle se tosiaan on mahdollista. Että voisi koko päivän keskittyä ajattelemaan käsikirjoitusta ilman pientäkään häiriötekijää. Ilmoittautukoon ken siihen pystyy. Enkä nyt ole syyttelemässä ketään läheisiäni, elämä vain on niin täynnä monenlaista. Suurin osa itse valittua kaiken lisäksi.

Kävin Annantalolla Saareen-näyttelyn avajaisissa. Se on alunperin Oulussa suunniteltu näyttely, jossa kuvataide kohtaa sanataiteen. Näin näyttelyä esitellään:
"Näyttelyssä löydetään, nähdään ja kuullaan saaren ja veden tarinoita, sekä kerrotaan niitä itse. Näyttely on paitsi lapsille suunnattu elämyksellinen seikkailu, myös monipuolinen kuvataidenäyttely, jossa on mahdollisuus kokea mielenkiintoista, saari-aiheesta ammentavaa taidetta.
Monitaideseikkailu alkaa veneestä, vie veden alle, sukelluskelloon ja lopulta saareen. Näyttelyn keskiössä ovat 21 suomalaisen kirjailijan saariaiheiset kirjat, joista eri taiteenalojen ammattilaiset ovat luoneet kokonaisvaltaisen ja moniaistisen taidemaailman. Näyttelytilassa satujen ja tarinoiden paikat, esineet ja ilmiöt tulevat konkreettiseksi."

Kävin Saareen -näytelyssä ensimmäisen kerran Vantaalla ja ihastuin. Se kannattaa käydä katsomassa lasten kanssa, mutta jos sellaisia ei ole lähietäisyydelläsi kaapattavaksi mukaan, nautit siitä varmasti yksinkin. Avoinna ma-pe 13-20 ja la-su 11-17. Käy, iloitse ja kilju kanssani: Lisää tällaista!


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Taivas putosi niskaani

Gallialaiset eivät suotta pelänneet taivaan voivan pudota niskaansa, sillä niin tosiaan voi tapahtua. Tai jos ei nyt ihan taivas, auton katto kuitenkin.

Naiskirjailijoita kokoontui eilen, lauantai-iltana yhteiseen tapaamiseen Meilahteen. Sinne olin minäkin matkalla kaikessa rauhassa Itäväylän yli menevän sillan alla, kun se tapahtui. Kova pamaus tukki korvat ja teräväreunaiset eri kokoiset lasinsirpaleet täyttivät sylin ja viereisen penkin. Oletan sillalta joko pudotetun tai pudonneen jään osuneen sopivasti autoni kattoikkunaan. Pystyin sentään ajamaan pois Itäväylältä sivukadun bussipysäkille, jossa säikähdys laukesi kokovartalotärinäksi.

Takanani ajanut autoilija seurasi autoani, pysähtyi perääni ja kiiruhti kysymään, miten minun oli käynyt. Peter Lindströmiksi esittäynyt nuorehko mies rauhoitti minuakin rauhallisuudellaan ja soitti hätäkeskukseen. Kaikkien viha- ja itsekkyyspuheiden lomassa voin siis kertoa, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Hän lähti jatkamaan matkaansa vasta varmistuttuaan, että mieheni oli kiitämässä taksilla apuun. Vieläkin hänelle lämmin kiitos!

Näin jälkeenpäin voin vain olla kiitollinen myös siitä, ettei yksikään teräväkulmainen kämmenenkokoinen lasinpala osunut päähäni, jota ei suojellut edes villamyssy. Pikkusiruja sen sijaan löysin tukastani vielä iltapesulla, samoin sirun poskestani.

Ihminen on aika tarkoituksenmukaiseksi rakennettu, sillä tapahtunut nousi tajunnan asteelle yllättävän hitaasti. Ensimmäiseksi tuli vain suunnaton ällistys: Mitä tapahtui? Vasta senjälkeen säikähdin. Se antoi aikaa toimia. Ajoin sentään vilkasta Itäväylää aika pian valojen vaihtumisen jälkeen, joten autoja oli kaistoilla jonoiksi asti, oman kaistani nopeus noin 80 km/h. Ei siinä kovin suurta ratin heilautusta olisi tarvittu, että seuraukset olisivat olleet paljon pahemmat. Nyt selvisin muutamilla pienillä verinaarmuilla, vaikka niitä teräviä laseja oli kaikkialla ympärilläni.

Vielä yöllä jälkishokki piti unta loitolla ja mitä-olisi-voinut-tapahtua -ajatukset risteilivät päässäni. Kun viimein nukahdin, heräsin kohta painajaiseen, jossa korvani taakse painettiin revolverin piippua. Sitä ei onneksi ehditty laukaista, olisi ollut varmasti ikävän kova ääni sekin.

Taksikuski lohdutti, että tuollaisen tapahtuman osuminen kohdalle on harvinaisempi kuin lottovoitto. Olisin mieluummin silti ottanut sen lottovoiton. Mutta siis, uskokaa minua, jonain päivänä taivas voi hyvinkin pudota niskaanne!

lauantai 26. tammikuuta 2013

Ruumiillisia tuntemuksia

Argh, argh! Niskat jumissa, oikean käden ranne hermoilee. Kansalliskirjaston mikrofilmin lukulaitteet on tarkoitettu vain täysin epänormaalisti kehittyneille ihmisille. Niitä joutuu lukemaan niska kenossa, teksti on hämärää ja oikea käsi koko ajan koholla veivaamassa filmiä eteenpäin. Uh! Kuuden tunnin sessio totisesti ylittää sietokyvyn. Monta päivää peräkkäin on yksinkertaisesti liikaa.

MUTTA voi että on ollut kiinnostavaa lukea vuosien 1944-45 Keskisuomalaisia. Esimerkiksi mainoksen hokema: Mitä tänään syötäisiin? saa aivan uuden merkityksen. Varkausuutisetkin antavat yllättävän paljon tietoa, sillä meille mitä luonnollisimmat asiat olivat silloin varastamisen arvoisia. Mustassa pörssissä niistä sai hyvän hinnan, esimerkkinä vaikkapa pyörän kumit.

Pitäisihän minun kaikki tämä tietää ja tavallaan tiedänkin, mutta lehtiä lukiessa asiat tulevat niin konkreettisiksi. Ymmärrän paremmin sitäkin, miksi monet vanhat ihmiset säästävät yhä kaikenlaista turhaa. Sitä kun ei koskaan tiedä...

Torstaina tapasin kunnolla ensimmäisen kerran tärkeän yhteistyökumppanin, Minervan uuden kustannuspäällikön Maria Säntin. Kävimme hyvän keskustelun meneillään olevasta työstä. Kustannustoimittajan vaihtuminen huolestutti aika lailla etukäteen, mutta tapaaminen onneksi helpotti. Kustannustoimittaja on kirjailijalle niin tärkeä, että jos eivät kemiat pelaa yhtään, en usko yhteistyöstä tulevan mitään. Nyt moni oma ajatukseni sai tukea ja uutta ajateltavaakin tuli. Juuri niin kuin pitääkin.

Tämän kässärin kanssa intoa ei ole puuttunut hetkeäkään, silti tapaaminen pystyi vielä lisäämään sitä. Kaikenlaiset arjen velvollisuudet vain tuppaavat häiritsemään keskittymistä. Toisaalta ilman niitä ruumiilliset tuntemukset voisivat muuttua suorastaan piinaaviksi. Joten eiköhän ole viisainta lähteä nytkin hetkeksi aurinkoon, kun aurinko on taas suvainnut ilmestyä iloksemme.





maanantai 21. tammikuuta 2013

Todesta fiktioksi

Käsikirjoitus etenee hyvää vauhtia. En huolestunut, vaikka julkisuudessa näkyi uhkaus, joka voisi koskea tätä omaakin työtäni sitten joskus. Ensimmäisen lentokonekaappauksemme tehnyt mies kuuluu harkitsevan oikeudenkäyntiä asiasta elokuvan tehnyttä Solar Filmsiä vastaan.

Jos olisin Solar Filmsin markkinointipäällikkö, olisin saattanut jopa maksaa oikealle kaappaajalle hyvästä mainoksesta, sillä moisessa oikeudenkäynnissä ei olisi tietenkään mitään mieltä. Kaappaus on tapahtunut tosiasia, maamme historiaa erityisesti sen vuoksi, että se oli ensimmäinen suomalaisen tekemä. Sellaiseen ei kukaan saa tekijäoikeutta, jonka perusteella pitäisi hakea tekijältä lupa. 

Sama koskee tekeillä olevaa kirjaani. Taisin jo kertoakin, että olen silti päättänyt muuttaa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet, sillä vaikka seuraan tiukasti oikeita tapahtumia, suurin osa kirjaa on tietysti fiktiota. Siksi itselleni luontevampaa on tehdä näin. En halua lukijan kuvittelevan, että kirjan henkilöt käyttäytyivät juuri niin kuin kuvaan tai olivat sen luonteisia kuin tässä ovat. Kirjan päähenkilö saattaisi jopa olla vielä elossa, vaikka aika vanha jo olisikin.

Viime aikoinahan on kirjoitettu useita kuvitteellisia kirjoja, joissa on käytetty oikeiden henkilöiden nimiä. Alun luetteloon on nimen viereen saatettu merkitä: fiktiivinen. Siinä on mielestäni kuitenkin pulmana, että lukijoilla on taipumus uskoa jopa täysin fiktiivisten tapahtumien olevan tuttujen tai tunnettujen ihmisten todellisesta elämästä. Jos paikkakunta on mainittu, lukijat miettivät ankarasti, kenestä tässä oikein puhutaan. Tunnen kirjoittavani vapaammin kun ei tarvitse yhtään miettiä omaisten ja sukulaisten mahdollisia mielentiloja. Täysin henkilökohtainen ratkaisu siis, en ole tässä arvostelemassa muiden tekemisiä.

Sen sijaan ihmettelen itseäni. Pitikö minun taas valita ajanjakso, jossa on tapahtumia enemmän kuin riittävästi ja johon en varsinaisesti aiemmin ole perehtynyt. Tänään täytyy taas viedä neljä kirjaa pois ja hakea ainakin yksi. Kansalliskirjastoonkin on mentävä lehtiä lukemaan vielä muutamaan kertaan. Voisi sitä vähemmälläkin taustatyöllä yhden pienen kirjan saada aikaan.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Parasta aikaa

Saako sitä edes ääneen tunnustaa. Että sujuu, että tuntuu hyvältä, että olen onnellinen. Tämä ei silti tarkoita, että tekisin lopullista tekstiä. Nyt kerron tarinaa, annan sen tapahtua, ja se tapahtuu. Ihmiset elävät, puhuvat, tekevät kaikenlaista. Minulle he ovat hyvin eläviä ja selkeitä, katselen tapahtumia kiinnostuneena, kuin elokuvaa. Sillä tietenkin näen kaikki tapahtumat, vähän kuin filmissä, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla. Elävämmin. Olen mukana tapahtumissa, vaikka en olekaan. Aktiivinen olen kuitenkin aivan toisella lailla kuin elokuvan katselija.

Toinen asia on, saanko tämän elämän välitettyä lukijalle. Jos sellaista koskaan tulee. Tosin tällä hetkellä en pahemmin mieti edes sitä. Uskon, että tästä tulee kirja. Pakko on uskoa, miksi tätä muuten tekisi.

Teen aika pitkiä päiviä täällä koneen ääressä. Kun illalla lopulta kiehnään itseni syvälle pehmeään nojatuoliini, luen, vaikka usein varon lukemista kesken oman kirjoittamisen. Olen juuri päässyt loppuun Jään ja pitänyt, tietysti. Monta Lundbergin kirjaa on jo ennestään hyllyssäni, ja säilytän vain sellaiset, joista todella pidän.

Vuosikymmeniä purjehtineen oli erityisen mieluista lukea Jäätä, sillä siinä liikutaan tutuissa maisemissa. Yksi kirjan myyntimenestyksen salaisuus saattaa olla juuri siinä, että veneilijöitä on paljon ja Kökars kiinnostaa. Eikä voi olla kuin iloinen siitä, että hyvä kirja löytää näin tavallaan ylimääräisiäkin lukijoita. Surullinen kirja tietenkin on, mutta ei lohduton.

Kohta täytyy työntyä tuiskuun hakemaan kirjastosta taas neljää taustakirjaa työlleni. Pino pysyy samankorkuisena, sillä vein juuri toissapäivänä tasan yhtä monta takaisin. Onneksi niitä voi helposti myös uusia netissä.

Ja onneksi on Kati-kerry, joka on vietävä pitkälle lenkille joka päivä, satoi tai paistoi. Se on ehdottomasti selkäni pelastus. Hyvin monilla kirjailijoilla näkyy olevan kissoja. Seurana ne ovat varmasti koiran veroisia, mutta miten kissanomistajakirjailija tulee lähteneeksi käsikirjoituksen luota, kun se oikein vetää. Minä en varmasti liikkuisi minnekään ilman Katia. Kiitos, Kati!

perjantai 4. tammikuuta 2013

Luvassa asosiaalisuutta

Joulu meni rauhallisesti, mutta sen jälkeinen vilkkaus on ylittänyt minunkin, varsin seurallisen ihmisen, kyvyt. Huominen vielä ja sen jälkeen vetäydyn tänne työhuoneeseeni, murahtelen silloin tällöin miehelle ja koiralle, jos sitäkään, ja lupaan olla täydellisen asosiaalinen. Muuten ei käsikirjoitus edisty. Polte on jo kova.

Eilen istuin pitkään Valtionarkistossa ja sain kahlattua loppuun paksun repaleisen mapin korkeimman ja hovioikeuden pöytäkirjoja. Löysin käyttökelpoista ja kiinnostavaa tietoa paljon. Lisäksi pöydälläni on tällä hetkellä lähdekirjoja lähes metrin pino, joten eiköhän tietopuoli tässä asiassa ala kohta olla hanskassa. Onneksi olen kuitenkin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, joten kaiken luettuani voin alkaa sopivasti unohtaa, vaikka se vaikeaa onkin. Kirjaa tekisi mieli lastata miljoonalla kivalla yksityiskohdalla, mutta juuri sitä pitää yrittää välttää. Kunhan tapahtumien totuuspohja on riittävä ja henki oikea, ei tarvitse enää kuin kirjoittaa. Kaiken lisäksi alan jo tuntea tyypit. Pian on aika, jolloin ne alkavat viedä minua, vaikka pitkään luulen itse määrääväni, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihan kuin tuossa vuoden lopussa olisi erityinen Hyvien Tarinoiden Haltijatar havistellut vierelläni, sillä sain kaksi loistavaa uutta ideaa, joista jo tiedän, kumpi pääsee seuraavaksi. Välillä hätkähdän sitä, miten monia innostavia tarinoita mahtuu tähän meidän pieneen Suomeemmekin. Pysähdy hetkeksi ja mieti vaikka omaa sukuasi. Veikkaan, että sieltäkin löytyisi monen kirjan aiheet. Niin löytyisi myös minun suvustani, mutta jostain syystä en vain ole saanut tarttuneeksi niin läheisiin aiheisiin. Ehkä jonain päivänä pitäisi.

Mikä ihmisiä tosiaan varsin usein pitelee kirjoittamasta omasta suvusta? Omasta perheestä ymmärrän, siinä voi joutua monenlaisiin vaikeuksiin, mutta suvun kaukaiset tapahtumat, mitä niissä on ujostelemista? Minulla ei ole tähän vastausta, onko sinulla?