Keskustelu kritiikistä on vellonut ilahduttavan vilkkaana. Ja tietysti linjat ovat olleet selvät: kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti todenneet kritiikkien vähentyneen huomattavasti, lehtien edustajat taas kertovat niiden ehkä jopa lisääntyneen, mutta ehdottomasti ainakin parantuneen.
Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään. Julkisesti vannotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Me emme oikein usko siihen - eikä tässä nyt taaskaan omista kirjoista välttämättä puhuta - sillä väkisinkin nousee kysymys: Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään.
Näissä oloissa silti vain on elettävä ja kirjoitettava. Useimmille kirjoittaminen ei edes ole mikään vapaan valinnan juttu. Joka tapauksessahan me kirjoitamme, enemmistö leivän vuoksi, mutta kaikki sen kummallisen sisäisen pakon ahdistamana, jolle ei löydy selitystä. Ennen kuin kirja on valmis, on tehty paljon työtä. Yksi arvostamani kriitikko sanoi kerran, ettei häntä kiinnosta pätkääkään työni määrä vaan laatu. Ei varmaan kiinnosta lukijaakaan, mutta meille sekin on totta. Ja sen työn jälkeen haluaisi nähdä tuloksen kirjana ja tietää, että sen myös lukija löytää.
Niinkö muka, että kirja ei ole enää oikein juttu? Onhan se, vaikka kuinka monille nyt ja vastaisuudessa. On aikuisille, nuorille ja lapsille. Lapsille luetaan paljon, nuorillekin sitä voisi tehdä yhtä hyvin. Minulla oli työtoveri, jonka perheessä luettiin yhdessä ääneen joka ilta. Luettiin sittenkin, kun lapset olivat jo nuoria aikuisia. Ja kun he nuorina perheinä tulivat kylään, vielä sittenkin luettiin, luetaan varmaan edelleen. Ihailen heitä vilpittömästi.
Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme, emmekä tyytyisi tuhlaamaan aikaamme pitäisi-puhumiseen, tai pikemminkin voihkimiseen. Enkä tässä nyt ole vain syyttelemässä muita, kyllä etusormi osoittaa ihan tänne kirjoittajan suuntaankin. Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi. Siitä se löytyi taas tekosyy olla tarttumatta toimeen. Niin ja toinen juttu: Mitä me sit oikein tehtäis?
"Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään."
VastaaPoistaTosi on. Ei sellaista barrikadia taida olla, jolle nouseminen tämän asian muuttaisi. Mutta vaimeneeko keskustelu? Aika ajoinhan se näkyy ryöpsähtävän kiihkeänäkin. Ja aika ajoin joku löytää oman barrikadinsa, jolle nousee, kuten juuri on nähty. Enpä tiedä, onko kriitikon sen helpompi lopettaa kirjoittaminen kuin kirjailijankaan.
Ja tosi on tuokin: "Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään."
"Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme"... "Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi."
Juuri niin. En ehdi, en jaksa, en haluakaan. Minusta työnjako on hyvä ja riittävä: kirjailija kirjoittaa. Ainakin meikäläiselle, "vanhan liiton" kirjailijalle, on aika karu ajatus kirmata turuilla ja toreilla megafoni tötteröllä. (toisaalta, meidän lajityypillämme on se mahtava etu, että niin monet meistä pääsevät suoraan kontaktiin yleisönsä kanssa esim. kouluvierailuilla, joita ainakaan minä en barrikadeiksi miellä).
Minusta kirjailijan megafoni on se teksti. Ja hyvä niin.
Kyllä sen aina joku löytää. Ja potkua antaa jakamisen ilo, johon ainakin minun työni (juu, tottakai leivän hankkiminen) perustuu.
Hyvässä uskossa
T von L
T von L, kiitos kannustuksesta. Sillä sitähän tekstisi on. Huono omatunto pakkaa tulemaan niin monista asioista, eikä kaikista ehkä tarvitsisi. Vakuutan kirjoittaneen juuri tänäänkin erittäin ahkerasti, joten kai se sitten riittää minun osakseni.
PoistaJa hah-haa, enköhän kohta ala vetäytyä myös korkean ikäni suojaan. Sen tuosta äsken unohdin.
Uskoa kuitenkin tarvitaan siihen, että "kyllä sen aina joku löytää". On vielä löytänyt omalta kohdaltani, mutta pelkään, että aina niin ei tapahdu, vaikka vika ei ole kirjailijan. Kuulin juuri yhdestä, jonka kerta kaikkiaan hienoja tekstejä ei ole oikein löydetty.
Täten korjaan kirjoitusvirheen, vakuutan siis kirjoittaneeni :)
PoistaKiitos! Ajattelemisen arvoinen teksti :)
VastaaPoistaHelmi-Maaria, toivottavasti ei kuitenkaan latista yhdenkään kirjoittajan intoa. Vain ne saavat maailmassa jotain aikaan, jotka uskovat työhönsä ja sen tarpeellisuuteen.
PoistaTuttuja ajatuksia. Pätee myös muuhun taiteeseen kuin kirjallisuuteen. Valtavirta, eli kerrallaan muutamien (usein viihteellisten) teosten hegemonia vie kaiken huomion. Mutta asiaa kirjoitat, minullekaan kirjoittaminen ei ole valinta, koen. Sisäinen pakko, kutsumus - millä nimellä sitä haluaakaan kutsua.
VastaaPoista