maanantai 16. syyskuuta 2019

Huomenna ahma!

Voi, ihanuuden ihanuutta!
Kymmenisen vuotta sitten olimme kuuden kirjailijan voimin Ähtärissä vierailulla. Esiinnyimme yhdessä Ähtärin kirjastossa ja erikseen ympäri seutua. Matkan jälkimaininkeina jokin M.E. Kuusi -kirjailijanimi julkaisi kaksi nuortenkirjaa. Niitä oli hurjan hauskaa tehdä yhdessä.

Oli retkestä toinenkin seuraus. Kuljin yksin Ähtärin eläinpuistossa ja tulin ahma-aitauksen reunaan. Ylhäällä lojui ahma. Huusin sille: "Tule nyt tänne juttelemaan, äläkä ole niin kaukana," Se tuli ja seurasi minua omalla puolellaan aitaa sekä mennen että tullen. Meillä oli hyvät keskustelut. Siitä jäi päätös tehdä vielä joskus täysin väärämaineisesta ahmasta kirja.

Huomenna olen lähdössä uudelle retkelle Ähtäriin vain ja yksinomaan ahmaa tai ahmoja tapaamaan. Vielä en tiedä minkätyyppisen tai minkäikäisille suunnatun kirjan teen, mutta se selviää varmasti tämän reissun jälkeen. Kaikki aiheesta kiinnostuneet kustantajat voivat ilmottautua viimeistään ylihuomenna tai ainakin tällä viikolla. (Tähän pitäisi kai saada nauruhymiö).

Mitä muuta kivaa on tapahtunut? Ainakin kirjasto/vierashuone on jär-jes-tyk-ses-sä. Siis noin suunnilleen. Itse en oikein jaksa sitä vielä uskoa, vaan kurkkaan ovesta aina ohi mennessäni. On se söpö.

Kirja Minna C:n perheen elämästä Ellin kertomana on tukevasti painossa, valmis sen pitäisi olla viikon päästä. Se ehtii siis Turun kirjamessuille. Hylkykirja, tai siis Suomen lasten aarrelaivat odottaa vielä viimeisiä kuvia, joten sitä en pysty vielä messuilla valmiina näyttämään. Kertoa siitä voin. Siksikin, että yksi hylyistä on Turun laivaväylän vieressä, mutta erityisesti siksi, että olen siitä itse aina vaan yhtä innostunut. On meillä niin valtava historiallinen aarre rannikoillamme, että sulsittelen sitä ihan itse jokaisen luettavaksi.

Fritin kuva ja kiitos sille on vielä liitettävä tähän postaukseen. Se on oikea ja jokapäiväinen kuntohoitajani. Tänäänkin on käveltyjä kilometrejä tullut jo yhdeksän, eikä iltalenkkiä ole vielä tehty. Jokaisella lenkillä on satanut useammin kuin kerran. Lähtisinkö muka ulos näin monelle pitkähkölle lenkille tässä säässä  ilman Fritiä? En varmasti. Frit antaa minulle vahvasti voimia ja kuntoa tähän työhön. Kuutisen kiloa kuntouttajaa ja naurattajaa.
Kiitos pikkuinen!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Viheltelyä




Totta. Aina kun olen tyytyväinen, löydän itseni laulamasta tai viheltelemästä. Pitkästä aikaa olen nyt löytänyt. Olen löytänyt itseni jopa Kuopion kirjastosta hoilaamasta asianmukaisella reteydellä Isontalon Anttia ja Rannanjärveä. Ihan vain siksi, että painoon ehtineessä  Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjassa tarinan kertoja, Elli, hoilaa sitä kavareittensa kanssa lukiolaispojille. Ja saa tietysti riemastuneen vastaanoton. Ei nuo pahastuneet kuopiolaiset koululaisetkaan. Tai jos niin tekivät, eivät sitä ainakaan näyttäneet.

Olen siis sanonut itselleni: Häntä pystyyn! Kyllä se tästä.

Kävin pari kertaa Kuopiossa jo kirjaa tehdessäni. Silloin ja nyt huomasin selvän eron  käyntiini joskus kauan sitten. Murretta puhutaan vahvasti kaikissa liikkeissäkin, torista puhumattakaan, ei enää vain tylsää yleiskieltä. Murteet on muuallakin nostettu kunniaan, ja se on tosi kiva juttu. Olen asunut ympäri Suomea ja oppinut lapsena montakin murretta, mutta tietysti ne ovat paljolti unohtuneet. Nautin nyt niitä taas kuullessani.

Seuraavaksi täytyy käydä vihellellen kirjasto/vierashuoneeni kimppuun. Olen asunut täällä Heinolassa jo neljä kuukautta, eikä huone ole vielä läheskään järjestyksessä. Jos kirjoittamaan ryhtyminen vaatii joskus vaikka minkälaisia muita puuhia, ennen kuin siihen pääsee kiinni, kyllä sen tekee huoneen siivoaminenkin. Parissa laatikossa on vielä kaikenlaista sälää, joiden tuleva sijoituspaikka vaatii monta mökki-, koiruus-, sieni- ja ties mitävielä retkeä, ennen kuin paikat löytyvät. Onneksi kukaan muu kuin minä itse ei odotakaan niiden löytyvän mahdollisimman pian.

Niin sienet. Sunnuntaista maaanantaihin mökillä ei vielä tuottanut kuin yhden herkkutatin, mutta aamun lenkki Fritin kanssa tänään soi niitä seitsemän. Tammen alla oli yksi niin valtava herkkutatti, että en ole sellaista ikinä nähnyt enkä kuvitellut. En yrittänytkään poimia sitä, eiköhän sillä ole herkuteltu jo melkoisesti, mutta oli se komea katsella.

Hylkykirja odottaa vielä muutamaa kuvaa, taittomalli onvalmis, joten seuraavaksi siitä tulee eteen taittoluku. Sitä odotellessa aion ensin lukea Olli Jalosen uusimman, sen jälkeen valmis taitto saattaa jo tullakin. Tämä vaihe on aina yhtä ihana. Kohta, kohta, kohta alkaa olla valmista ja lopputulos näkyvillä. Kuvakirjojen kanssa se tietysti on aina erityisen jännittävää. Mutta, hei! tässä jo ollaan.
Viheltelyä!

Asuntoni hyviin puoliin kuuluu myös tämä ikkunanäkymä. Jos sattuisi tuntumaan epävarmalta, missä oikein mahdan olla, riittää kun kurkistan ulos päätyikkunasta. Siellä se kerrotaan.






torstai 22. elokuuta 2019

Huh-huijaa!


Nyt on ollut sen verran vauhtia, että tännekään en ole ehtinyt. Tällä viikolla yksi kokonainen päivä, jolloin olisin voinut tehdä melkein mitä vaan. Paitsi, etten voinut, sillä syksyn kirjat vaativat jatkuvaa huomiota. Ne ovat nyt niin samassa tahdissa, että tämmöistä ruuhkautumista täytyy muistaa välttää tulevaisuudessa.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on sentään jo taiton tarkastuksessa. Selkeästi voiton puolella siis olemme. Tammella oli tiistaina kesätapaaminenkin, joten pääsin oikein kunnolla halaamaan omaa ihanaa kustannutoimittajaani ja istumaan nenäkkäin samassa pöydässä. Hyvät kustannustoimittajat ovat lahja, niin se vain on.

Mukavaa Klippanilla oli muutenkin, vaikka vähän muinaisjäännökseksi itseni siellä tunsin. Onneksi oli joku muukin, joka tunsi samoin. Vertaistukea!

Sunnuntaina taas olin Träskändan kartanossa osaavan ja mukavan Teresia Volotisen haastateltavana Raija Orasen kanssa. Olemme kumpikin kirjoittaneet Aurora Karamzinista, Raija aikuisille, minä nuorille. Aika harvoin on niin koko ajan täysin mukana olevaa yleisöä kuin siellä vanhan viljamakasiinin täydeltä. Tuollaiset tilaisuudet antavat uskoa tähän työhön.

Hylkykirjan kanssakin on ollut kiva työskennellä, sillä olen saanut Museoviraston vedenalaisen kulttuurin tietäjiltä ja taitajilta hyviä tarkennuksia käsikirjoitukseen. On muuten metkaa, millä vauhdilla hylyn tiedot saattavat muuttua. Dendrokronologinen tutkimus, (lyhennettynä dendrologinen, mitä paljon käytetään) on antanut uutta tietoa monen haaksirikkoutuneen laivan rakennuspuiden iästä. Puut ovatkin vielä kasvaneet aikana, jolloin laivan on luultu uponneen. Ette usko, miten hurjasti kiinnostavaakin kiinnostavampaa tietoa olen saanut hylkykirjaa lehdessäni. Tuntuu melkein, että pitäisi tehdä vielä jatko-osa, sillä tähän kirjaan mahtui vain kymmenen hylkyä.

Kuvan lisäsin tähän kertomaan, että onneksi minulla on pieni koiruus. Maisemas on juuri asuintaloni alapuolelta Jyrängönvirran reunalta. En kävisi päivittäin ihailemassa tämmöisiä rauhallisia näkymiä ilman sitä. Näistä saa voimaa. Samanlaisia voimahetkiä toivon sinunkin suuntaasi!


lauantai 10. elokuuta 2019

Kässärihellettä

Totta, aikamoista vauhtia olen saanut työskennellä tässä viime aikoina. Hellettä ei välttämättä ole ollut ulkona, vaan jossain aivojeni tienoilla. Kun yksi käsikirjoitus on lähtenyt, toisen sauraava vaihe on tullut. Ja väliin tunki vielä aivan yllättävä teksti, joka sitten etenikin yhtä yllättävällä vauhdilla.

Joskus kauan sitten on ollut samanlaista haipakkaa. Olin töissä, kirjoitin sekä kustantajalle että Ylelle, kävin töissä ja kolme lasta, mies ja koirakin vaativat huomiota. Kirjailijatutuissani on muutamia, joiden Facebook-sivujen seuraaminen kertoo vastaavasta elämäntilanteesta. Tässä vaiheessa välillä ihmettelen, miten he ehtivät ja jaksavat ja sitten muistan, että selviäähän siitä, mutta kiirettä pitää.

Nyt on pitänyt kiirettä ilman niitä lapsia ja miestäkin. Koira tosin on, ja onneksi se on. Kävelen sen kanssa päivässä keskimäärin pikkuista vaille yhdeksän kilometriä.  Ilman sitä en varmasti niin tekisi. Jos unohdun kirjoittamaan liian pitkäksi aikaa, kuuluu vierestä matalalla äänellä ilmaistu huomautus. Fritin ääni on normaalisti korkea, mutta huomautukset se antaa aivan ihmismäisellä äänellä.

Tämän syksyn kaksi kirjaa ovat jo hyvässä vaiheessa. Ensi vuodelle on yksi aivan selvä, toinen sovittu ja kolmas apurahasta riippuvainen. Aloitan selkoistaa omaa tyttökirjasarjaani, mutta selkopainokset ovat niin pieniä, ettei sitä luultavasti tehdä, jos ei apurahaa tule. Tämä on kustantajan ja minun yhteinen etu. Jonkinlaista palkkaa työlleen olisi saatava, vaikka tuntipalkkaa ei kannatakaan kaskea. Samoin kustantajan on saatava menoilleen katetta. Aloitan silti työn, mutta tulos selviää vasta ensi vuoden puolella.

Selkokirjat ovat tärkeitä ja ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi. Muunkielisten suomenkielen opiskelijoiden määrä on kasvanut, lasten lukivaikeudet lisääntyneet ja ikääntyneetkin tarvitsevat helpotettua kieltä entistä enemmän. Ihan vain siksi, että heidän, vai pitääkö minun sanoa meidän, määrä kasvaa koko ajan. Alunperin selkokieli suunnattiin lähinnä kehitysvammaisille.

Olin pitkään selkokielityöryhmässä ja näin, miten valtava kehitys selkokirjojen kohdalla on tapahtunut. Niitä voi nykyisin huoletta lukea oikeastaan kuka vain. Hauska sattuma oli, että kun pyysin kustantajalta pari hyvää uutta kirjaa luettavakseni, lapsille suunnatun nimi on Käppänät. Oma Fritinihän on käppänä, eli kääpiösnautseri.

Heinola on osoittautunut melkoisen huimaksi kesäkaupungiksi. Koko ajan tapahtuu jotain. Talvi on varmaan aika toisenlainen, mutta saa se olla. Tänään oli kalamarkkinat, mutta sieltä löysin itselleni vain oksista punotun kukkasarven. Se on hauska parvekkeella. Juuri nyt huomasin ripustuskoukun parvekkeen katossa, joten sille näkyy olevan paikkakin valmiina. Entinen ripustusmahdollisuus on jo varattuna.



Miten voisinkaan olla pettynyt uuteen Heinolan kotiini, kun täällä rannassa on jopa oma tanssiva sateenkaari.


sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Joulukirjan kirjoittamista helteellä

Näinhän se meni aina ennenkin. Kaikki joulukirjat olen kirjoittanut kesäisin, samoin televisiolle jouluohjelmat. Ehkä mielikuvitus laukkaa helteellä mieluusti kohti lunta ja pakkasia, vaikka en niitä nyt varsinaisesti tähän kaipaakaan. Ja tonttuilu, sitä harrastan valitettavan usein itsekin vuodenajasta riippumatta.

Meneillään on nyt ei tämän, vaan ensi vuoden joulukirja, jota kuvittaja toivoi mietintämyssyynsä mahdollisimman ajoissa. Onhan tämä nyt aika ajoissa, eikö.

Helle on piinannut asfalteilla, mutta mökilläni kalliolla, tuulessa ja veden ympäröimänä kapean niemen kolmelta suunnalta, se ei ole noussut piinaavaksi. Kävin toissapäivänä kaupoilla Mäntyharjun keskustassa ja ymmärsin hyvin kaikkia tuskastuneita. En pystynyt toimittamaan edes kaikkia suunnittelemiani ostoksia, sillä oli paettava tänne takaisin pikapikaa. Viileähköt yöt ovat olleet se varsinainen pelastus. Hirsitalo on imenyt viileyttä ja luovuttanut sitä takaisin tänne sisätiloihin päivän aikana. Olen nukkunut hyvin ja tietysti uinut joka päivä.


Näin jo heti tullessani rantakäärmeen hännän alapuolellani portaan raosta. Nyt istuin aitan rappusilla ruuvaamassa ja naputtelemassa isoja muttereita pois vanhan portin pölkyistä. Olin istunut jo jonkin aikaa, kun äkkiä näin taas käärmeen hännän vilahtavan juuri alapuolellani portaan alla. Ehdin nähdä myös valkean poskilaikun. Taas rantakäärme. Ilahduin saaneeni uuden kamun, vaikka ihmettelin sitä, että se näyttäytyi vasta suht pitkään siinä istuttuani.


Vaan enpä ihmettele enää, sillä Tammisen Jaana ilahdutti tiedoillaan muutama päivä sitten. Rantakäärmeestä on merkintöjä Suomessa jo 1600-luvun puolelta ja Ruotsissa 1500-luvun puolelta. Se on haltiakäärme, talon ja sen asukkaiden suojelija. Sille jopa uhrattiin. - Ja minä olen saanut sellaisen uhraamatta.

Uskon rantikseni tosiaan olevan haltiakäärmeeni, joka tuli kertomaan, että täällä olen. Älä ole huolissasi, autan sinua selviämään. En pidä itseäni varsinaisesti taikauskoisena, mutta tämmöiset pikku tapahtumat ja tiedot ovat hurjan kivoja. Jotenkin siis taidan sittenkin uskoa hämärästi johonkin käsittämättömään puoleen, sillä eihän minun kaikkea tarvitse käsittääkään. Tätä täytyy pohtia kepeästi. Ainakin hyvät merkit aion vastakin ottaa lähes vakavasti.

Siispä näissä merkeissä: Jatketaan!


sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Loma?

Näyttää hälyttävästi siltä, että pystyn tässä välissä pitämään pienen lomasen. Mitä nyt kuvittajani toiveen mukaisesti suunnittelen, mietin ja vähän kirjoitankin ensi vuoden joulukirjaa. Kyllä, juuri tämä aika on ollut minulle aina joulujuttujen kirjoittamisaikaa. Muinoin Histamiini-joulukalentereita tehdessäni kirjoitin niitä aina kesäisin. Ehkä mielikuvitus loihtii paremmin esiin joulun kesän lämmössä kuin syksyn tuulissa. Ehkä.

Erityisen onnellinen olen ollut siitä, että mökilleni on täältä matkaa n. 70 km entisen 210 km yhteen suuntaan -matkan sijasta. Tämän voi huitaista edestakaisin vaikka päivässä, ja vielä jää entiseen vajaaksi suunnilleen yhteen suuntaan nykyinen matka. Mökillä voin työskennellä yhtä hyvin kuin täällä. Ja nyt, helteiden tullessa, käydä uimassa monta kertaa päivässä. Täällä en sittenkään ole rohjennut Jyrängönvirran kylmähköön veteen Tainaveden lämpöön verrattuna. Valitsen Tainan.

Kuikat, sielunlintuni ovat ilahduttaneet elämääni mökillä joka päivä kahdeksan kuikan parvena. Eivät jää huomaamatta, sillä nämä ovat poikkeuksellisen lörpötteleväinen joukko. Taitaa olla kuikkien kesken sama kuin ihmisten: jos meitä on yhdessä paljon, ääntä syntyy. Myös kurjet huutelevat äänekkäästi milloin miltäkin puolelta niemeä. Luonto jaksaa antaa kiitollisuuden aiheita päivästä toiseen.

Tässä viikonvaihteessa Heinola on ollut yllättävän äänekäs kaupunki. Viisi karaoken maailmanmestaria on ollut laulamassa ja laulattamassa  ihmisiä. Rantapuistossa, tuolla virran toisella puolella kiersi jopa pyörä karaoke-vekottimineen laulattamassa viattomia puistossa liikkujia. Kallas-ravintolan teatterissa musisoi Musiikkirevyy, eikä siitäkään ääntä puuttunut. Joku hiljaisen taloyhtiömme asukas halusi kai sulkea muut äänet kuuluviltaan ja soitti puolestaan omaa musiikkiaan jonkinlaisilla volyymeillä. Äänikakofonia ei varsinaisesti ilahduttanut korviani, mutta ehkä on välillä hyvä muistaa tämäkin puoli monien kesästä.

Huomenna siis palaan Tainaveden rannalle. Nauttikaa te omista uimarannoistanne ja käyttäkää niitä ahkerasti. Kesä on kerran vuodessa vaan ja suht harvoin ylen lämpimänä.


torstai 11. heinäkuuta 2019

Sinne meni

NYT! Ellin, Minna Canthin toiseksi vanhimman tyttären kautta kerrottu perheen tarina Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää  lähti eilen käsikirjoituksena viimeistä kertaa. Niin tosin luulin sen lähteneen jo edellisellä kerralla. Hyvä, osaava, kannustava kustannustoimittajani oli sittenkin keksinyt muutaman kysymyksen, jotka rikastuttaisivat tarinaa.

Kyllä, sen ne varmasti tekevät. Niinpä kilttinä tyttönä etsin vastaukset ja tein lisäykset. Vahvasti oli silti jo tunne, että vaikka toive on hyvä, ja ymmärrän sen, en jaksa lisätä enää mitään. Nyt olen jo aivan tosissani sitä mieltä! Uudetkin lisäykset varmasti parantaisivat lopputulosta, mutta minun evääni on  jo käytetty, jaksuni loppui. Silti hei! en kaipaa yhtään jaksuhalia!

Tämmöistä kirjoittaminen vain on. Jossain vaiheessa tulee raja.

Nyt teen töitä toisen syksyn kirjani Suomen lasten aarrekirjan kanssa. Sekin on aivan  ihana, innostava aihe. Monikymmenvuotinen purjehtiminen on tuonut valmiudet nähdä alue silmissään, usein paikkakin, jossa hylky joko lepää, tai josta sitä yhä etsitään. Vedenalainen historia on säilynyt fyysisesti ällistyttävän tuoreena ja tiedollisesti rikkaana. Olen nauttinut tietojen löytämisestä ja toivon vilpittömästi pystyväni välittämään sitä myös eteenpäin.

Nyt olen mökillä, missä siskoni  tytär miehineen, kaksine lapsineen from Main USA ja veljeni poika vaimoineen ja kolmine lapsineen Espoosta, Suomi sekä neljine vinttikoirineen on tänään ollut ilahduttamassa. Hulinaa, kyllä! Harmaasiepon pesä oli erityisessä suojeluksessani, ja emo on helpotuksekseni näkynyt jopa kaiken sen hulinan jälkeen. Neljä pientä leveänokkaa kasvanee lentokykyisiksi.

Tulin äsken vilkaisseeksi ikkunasta, harmaahaikara tuossa aika lähellä ilahdutti. Ennen en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä täällä. Ensin ällistytti harmaahaikara, kohta sen jälkeen kaulushaikara outoine äänineen ja pari kesää sitten jalohaikara. Kaulushaikaraa en ole onnistunut näkemään kertaakaan, nyt näin harmaahaikaran ensimmäistä kertaa tänä kesänä, mikä on edelleen valpastuttava näky näillä korkeuksilla. Mitähän vahnempani olisivat sanoneet, jos olisin väittänyt heille haikaroiden muuttavan tänne pian heidän lähtönsä jälkeen. Isäni harrasti ja tunsi lintuja jopa enemmän kuin äitini, biologian opettaja. Kortteita taas tunsi äitini, niin kuin tietysti muitakin kasveja. Lintuja tunnen varmaan vähän keskimääräistä enemmän, mutta kortteita tuskin ensimmäistäkään.

Amerikan joukkue on ollut erityisen ihastunut hiljaisuudesta, ulkoilman ja veden puhtaudesta ja luonnon tuoksuista. Ensimmäistäkään kertaa en ole kuullut valitusta viileästä säästä. Meillä on aika monta hyvää syytä olla onnellisia maamme sijainnista ja kaikesta, mitä meillä on. Siispä olkaamme!




maanantai 1. heinäkuuta 2019

Hups, heinäkuu

Vuosi puolessa, kesää sentään kulunut vasta kolmannes. Paljaat varpaat veisaavat kiitosta siitä, että saavat vielä kipristellä vapaina. Ei hiekkateillä sentään eikä metsäpoluilla. Minulla ei ole häivääkään itsensäkiduttamistaipumusta (Wau! en kestä näitä yhdyssanojamme. Ihania!).

En siis ole kuin Uuno Kailas:

Niin mä kerran 
tieni aloin,
avojaloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.

 Mutta niin kuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
 Näin on hyvin.

 Tapahtukoon
tahtos sinun,
kohtaloni, 
eikä minun.


Heinolassa on juuri alkanut Runo kantaa -viikko. Täällä syntynyt Uuno Kailas edustakoon täällä vahvana elävää runon henkeä. Ylipäänsä kulttuuriharrastus on Heinolassa yllättävänkin vilkasta näin pieneen kaupunkiin. Siitäkin iloitsen, samoin ikkunamaisemaani puhjenneesta korkealle suoraan Jyrängön virrasta kohoavasta suihkulähteestä.

Mökillä kokko jäi taas juhannuksena polttamatta. Se on edessä sateisen kauden jälkeen, sillä kokossa palavat tietysti aina kesän mittaan niemeltä kerätyt katkenneet ja katkaistut oksat ja pensaat. Kivaa oli, että harmaasieppo tottui jo meihin ja hautoi kaikessa rauhassa. Sen sijaan minä en aina ihan rauhassa haudo. Se vaihe on menossa kummankin kässärin kanssa. Kirjoitan välillä vähän, minkä jälkeen taas haudon.

Sain juuri tänään postin mukana kaksi käsikirjoituksiini liittyvää kirjaa. Toinen on jo 1880 ilmestynyt Pietari Päivärinnan kirja Puutteen Matti y.m. Elämän hawainnoita. Oma painokseni on tosin vasta kolmas painos vuodelta 1914. Tuommoiset yli sata vuotta vanhat kirjat liikuttavat aina. Jään miettimään, ketkä niitä ovat lukeneet, missä ympäristöissä, mitä he ovat niitä lukiessaan tunteneet. Vai eikö kirjaa ole lukenut kukaan, sillä sain kerran kirjan vuodelta 1888, eikä sen sivuja ollut edes leikattu auki. Toisen nyt saamani kirjan toinen painos onkin sitten ilmestynyt tänä vuonna, sataviisi vuotta edellistä myöhemmin.

Oikeastaan minun ei pitäisi ostaa yhtään painettua kirjaa enää koskaan. Kuolen kirjastoni järjestämiseen. Kirjoja on turhan paljon, ja olen pölyallergikko. Tosin ilahdun edelleen päivittäin vanhojen kirjaystävien osuessa käteen. Muutamia on tietysti myös kahtena kappaleena. Runokirjojakin on paljon, mutta ne ovat onneksi lähes aina sopivan lituskoita. Niitä saa olla. Niitä annan itselleni luvan ostaa vaikka lisääkin.

Minua häiritsee myös omien kirjojeni määrä. Pitäisi varmaan hankkia torilta pöytä ja mennä myymään niitä muutamalla eurolla kappale, vaikka aika monista olen itse maksanut moninkertaisen määrän, ja sitten ne ovatkin jääneet vaivoikseni. Osa sentään on seurausta siitä, että kirjasta on otettu enemmän kuin yksi painos. Pystynkö kuitenkaan seisomaan torilla iloinen ja ostajaa rohkaiseva hymy huulillani? Epäilen. Siispä jos joku haluaa ostaa jonkun tai joitakin kirjoja tuotannostani, ja niitä on tallella, postimaksun lisäksi ei tule suuria kuluja. Ota yhteys.

Ja nyt: kirjastoon palauttamaan Kuopion kirjaston kaukolaina ja torille ostamaan mansikoita. En muista milloin ne viimeksi olisivat olleet näin makoisia. Nauttikaamme!


torstai 20. kesäkuuta 2019

Pieni harmaa liikkumisen rajoittaja

On se, harmaasieppo. Olin pois täältä mökiltä neljä päivää, ja sillä välillä se oli iskenyt. Palatessani oli pääoven viereen mattorullan päälle ilmestynyt pikkuinen tyhjä pesä. Ei ollut tyhjä enää seuraavana aamuna ja sitä seuraavana munia oli jo kaksi. Kulku sen oven kautta oli lopetettava. Lintu-parka syöksähti karkuun aina toisestakin ovesta kuljettaessa, vaikka etäisyyttä pesään tulee jo viitisen metriä.

Silloin oltiin vain kaksi yötä, nyt kahden kaupunkiyön jälkeen lintu jo hautoo. Huomasin sen jättävän pesän, jos sitä katsoo, mutta jäävän rohkeasti paikalleen, jos en ole tietävinänikään koko pesästä. En siis tiedä. Frit-koiruuskin on oppinut yllättävän nopeasti, ettei pesää nuuskimaan ole mitään asiaa.

Siispä tässä ylpeänä ilmoitan, että täällä on tiedossa moninkertainen iloinen perhetapahtuma noin kahden viikon kuluttua. Hassua muuten, että jos ihminen munii, se on huono juttu. En kerro tätä siepolle, voisi vielä loukaantua.

Emon muuten pitäisi saada nimi. Ehdotuksia?

En onneksi ole ehtinyt munimaan, sillä Canthin perheen vaiheisiin tuli vielä yksi lisäpyyntö kustannustoimittajaltani, ja hylyt olivat vasta ensimmäisellä kierroksellaan toisella kustantajallani. Minkälainen oli kirjastolaitos Kuopiossa tuohon aikaan? Sain jo apua Kuopion kirjastosta Jaanalta, mistä kiitos tätäkin kautta. Oikeastaan on aika yllättävää miten aikaisin kirjastolaitoksemme alkoi kehittyä, vaikka suomenkielistä kirjallisuutta oli vielä rajoitetusti. Sitä pyrittiin kuitenkin hankkimaan sitä mukaa kun ilmestyi. - Mitä olisi minunkaan elämäni ollut ilman julkista kirjastoamme!

Kirjoitustyöt eivät kuitenkaan vie kaikkea aikaa, joten aina välillä yritän järjestää omaa kirjastoani. On siellä jo jotain tehtykin, mutta huh miten paljon on vielä järjestettävää. Olen kuitenkin tehnyt vaikka kuinka paljon iloisia löytöjä. Kirjoja, joista tiedän pitäneeni kovasti ja haluan siksi lukea uudestaan. Kirjoja, joista en tiedä mitään, en kirjailijaa enkä sisältöä, mutta koska olen säilyttänyt ne, täytyyhän ne joskus vielä lukea. Ja hurjan iloisena yllätyksenä ihania kirjoja, joita en muista itselläni olevan, mutta onkin. Omakin kirjasto on aarre, vähän turhan isotöinen vain tässä vaiheessa. Mutta huom! tämä ei ollut valitus, vaan tilannekatsaus.

Edellisen viikonvaihteen vieraita täällä olivat serkkuni, stahanovilaiset iskurinaiset. Hillitsemisyritykseni eivät auttaneet, kaikkea pantiin kuntoon hurjaa vauhtia. Niinpä on hyvä alkaa vähitellen valmistautua juhannuksen viettoon. Sain koottua pienen kokon, jonka varmaan eilisen hurjan sateen jälkeen saa polttaakin. Toinen juttu sitten on, syttyykö se. Tulin tänne eilen sellaisessa kaatosateessa, että vaikka auton pyyhkimet suihkivat kiivainta vauhtiaan, tietä piti tihrustaa superkeskittyneesti vesimassojen lomasta. Mökin pihaan päästyämme tuli tauko, mutta kun kannoin tavaroita sisälle, alkoi uusi kaato. Kaikki ruokakassitkin olivat täynnä vettä.

Juttelin poikani kanssa puhelimessa sateen loppupuolella. Valitin, että ukkonen pyörii päällä edestakaisin. Eipä pyörinyt. Hän katsoi netistä ajantasaista salamakartastoa. Kun sanoin, että nyt välähti salama, vastaus oli:"Niitä oli kolme noin viiden kilometrin päässä sinusta. Eikä ukkonen pyöri siellä, vaan tulee aina uusina rintamina samalta suunnalta." No, nytpä osaan minäkin etsiä ukkosrintamat ja katsoa, minne päin viilettelevät.

Juhannuksena ei kuitenkaan ukkostella, vaan nautitaan kesästä, ystävistä, hyvästä ruuasta ja tietenkin kokosta. Kyllä se syttyy. On sytyttävä! Sitä samaa toivon sinullekin, nauti!




lauantai 8. kesäkuuta 2019

Iloa, opittua ja hellettä

Jos edellisestä kirjoituksestani jäi vaikutelma, että elämä on ollut pelkkää murhetta, ei ole EI! Olin aika syvän kuopan pohjalla, kun sain puhelun omasta rakkaasta Suomen kirjailijaliitostani. Johtokunta oli päättänyt antaa minulle tämän vuoden Tirlittan-palkinnon. Jos en onnekseni olisi saanut perustelutekstiä kustantajani saaman tiedotteen mukana luettavakseni jo aiemmin, olisin varmasti itse tilaisuudessa itkenyt silmäni punaisiksi ja nenäni ja poskeni räkäisiksi. Olivat ne niin kauniita sanoja.

Tirlittan-kirja liittyy laspuuteeni heti ilmestymisensä jälkeen. Isä oli Oiva Paloheimon ystävä ja varsin ylpeä siitä. Molemmilla oli taipumus vähän rankempaankin juopotteluun, mutta jos isä oli ryypännyt Oiva Paloheimon kanssa, hän tunsi olevansa oikeutettu siihen. Koska "kirjailijat ja muutkin taiteilijat ovat erilaisia, herkempiä ihmisiä, ja heille täytyy sallia enemmän kuin tavallisille ihmisille". Äitini kommentti: "Milloin ensimmäinen kirjasi ilmestyykään?"

Isä luki paljon. Oikeastaan aina, kun oli kotosalla. Niin tosin luki äitikin. Äiti ohjasi minut esimerkiksi Karen Blixeniä lukemaan. Isän parhaita puolia omalta kannaltani näin jälkeenpäin ajatellen oli se, että hän suositteli minulle hyviä suomalaisia kirjoja jo varhain. Luin ainakin kymmenen ikäisestä aikuisten kirjallisuutta. Isä kysyi usein jälkeenpäin, mitä olin kirjasta ajatellut, eikä koskaan vähätellyt mielipiteitäni, jotka tuskin olivat erityisen syvällisiä. Tosin ainahan on kiinnostavaa kuulla mielipide vaikkapa rakkaasta kirjasta joltain hyvin erilaiselta tai eri-ikäiseltä ihmiseltä.

Omista kokemuksistani itselleni tärkeä on ollut yhden henkilökuntalehden toimittajana saamani. Lukijat, siis työtoverini eri puolilla Suomea, tarjosivat aina välillä runojaan julkaistavaksi. En useinkaan ymmärtänyt arvostaa niitä riittävän paljon. Moni jäi julkaisematta. Kerran oli taas omasta mielestäni turhan imelä ja moneen kertaan luetuista ajatuksista ammentava runo. Julkaisin sen pitkin hampain, minä "Suuri Kriitikko". Mistään kirjoituksesta koskaan ei tullut niin paljon kiittävää palautetta. Ymmärsin hävetä. Meillä jokaisella on makumme. Jos joku saa lohtua tai iloa tekstistä, joka ei minuun kolahda, se on hänelle tärkeä. Niin kuin monelle muullekin tässäkin tapauksessa.

Olen viime päivät ollut Mäntyharjun mökilläni hikoilemassa. Tai oikeastaan tuskastumassa, sillä kuulun siihen joukkoon, joka ei hikoile. Nuorempana en lainkaan, nyt sentään otsasta. Kun hikoilu ei viilennä sisäistä kuumuutta, kuuma on tosiaan tuskaa. En ole koskaan ollut saunaihminen, lapsena saatoin pyörtyä saunassa. Kostea viileä sauna käy, mutta näillä keleillä ei ole tarvittu. Sen sijaan eilen heitin talviturkin 17-asteisessa vedessä. Se helpotti, mutta en voi väittää kokemuksen olleen järin miellyttävä. Kyllä veden täytyy olla yli kahdenkymmenen, että sinne voi mennä. Uin silloin mielelläni joka päivä moneen kertaan.  Enkä ollenkaan ymmärrä avantouimariystäviäni, muta eihän kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Alla tyttärenpoikani Linus Lepschiesin ottama kuva niemestämme. Vesi näyttää rannassa ruskealta, mutta ei se ole. Lasimaljassa se on aivan kirkasta, pohjan väri vain näkyy tämmöisessä kuvassa. Oma Kakarniemeni (kakar = kaakkuri) on tämä alempi, yläpuolella olevan juurella olevassa paljaassa paikassa tutkittiin ja löydettiin kivikautisen asumisen jäännöksiä.


Huomenna paluu Heinolaan. On helppoa vaihtaa mökiltä kotiin, kun välimatka on vajaa 70 kilometriä. Tarkoitukseni oli mennä jo tänään, mutta romuautojen aiheuttama myrkkysavu ei houkutellut. Ei se tosin ollut ihan lähellä, eikä tuulikaan olisi tuonut sitä asuntoni suuntaan, mutta parempi vara kuin vahinko. Varsinkin myrkkyjen kohdalla.

Ja hei! käykäähän allekirjoittamassa Kaivoslaki nyt! -kansalaisaloite. Yksi tärkeä teko kohti puhtaampaa ympäristöä.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Palaan eloon

Korkea aika, eikö totta. Mutta joskus elämä heittää niin ison rätin päin naamaa, että vie hetken aikaa selvitä siitä. Tämä ei liity mitenkään kirjoittamiseen, vaan henkilökohtaiseen elämääni.

Toisten yllättävä ilkeys vei voimani pariksi kuuakaudeksi. En pystynyt riittävästi keskittymään kirjoittaakseni. Kun vihdoin taas pystyin, olikin melkoinen kiire. Syksyllä ilmestyy kaksi kirjaani, joista toinen kaipasi käsikirjoituksen huolellista tarkistamista ja uusien ideoiden sovittamista tekstiin. Toinen taas piti saada kuvittajalle mahdollisimman pian. Kun mukaan tuli vielä muutto toiselle paikkakunnalle, näille sivuille en vain ehtinyt.

Nyt Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on jo hyvässä vaiheessa. Elli, toiseksi vanhin Minna Canthin tyttäristä kertoo perheen elämästä nuoren näkökulmasta. Uskon sen antavan niin Minnasta kuin kuopiolaisnuorten maailmasta lisätietoa monen jo kirjoitetun Minna-kirjan lisäksi.

Tätä kirjaa tehdessä nousivat tärkeiksi taas, niin kuin monesti aiemminkin, kirjeet. Niiden avulla ihmiset saavat persoonan, ne kertovat paljon pieniä, kiinnostavia asioita. Miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään historiallisia kirjoja meidän aikamme ihmisistä digiavaruuteen kadonneiden viestien, meidän kirjeittemme puuttuessa kokonaan. Onneksi minä kirjoitan nyt.

Toinen kirja Suomen lasten aarrelaivat vei minut hylkyjen maailmaan, enkä tässä tarkoita kirjallisia hylkyjä, vaan ihan niitä merenpohjassa makaavia. Olen purjehtinut juuri niillä vesillä ja nähnyt merikartoissa merkintöjä hylyistä. Oli helppoa kaivaa tapahtumapaikat elävinä muistilokeroistani. Kuitenkin vasta nyt olen ymmärtänyt, minkälainen aarreaitta hylkyjen ja niissä säilyneiden esineiden muodossa lepää vesissämme. Varsinkin Amsterdamin ja Pietarin välillä kulki tosiaan aarteita, joista kaikki eivät päässeet koskaan perille.

Olen käynyt sukelluskurssin kauan sitten, mutta sukeltaminen loppui aika pian. Snorklaaminen on sen sijaan mieluista puuhaa. Sukeltamalla pääsee jo monessa paikassa hylkypuistoon, joissa on oikein kyltit kertomassa, mitä on näkyvillä. Voi, että se olisi mielenkiintoista, mutta mutta... Laitteilla täytyy pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, enkä voinut luottaa itseeni tässä suhteessa. Snorklaamallakin esimerkiksi Hangon Hauensuolen hylkypuistossa voi nähdä aika paljon. Sinne siis joskus!   

On tämä maailma vaan niin ihmeellinen paikka, että aina voi löytää jotain uutta, mistä kiinnostua. Täällä Heinolassa on yllättävän paljon kaikenlaista. Tänään sain selville, mikä Heinolan Rantapuiston puista on Suomen suurin puu, Tsaarin poppeli. Juuri sitä olin jo vähän osannut epäillä. Se on mahtava!


perjantai 1. helmikuuta 2019

Ai että oikein uskoin työhöni


"Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani."

Hah-hah-haa! Kukahan tuon kävi koneellani kirjoittamassa, vai ihanko itse tuollaista kuvittelin? Tehokkaasti usko kuitenkin odotellessa katosi. Tännekään en ole pystynyt kirjoittamaan, sillä mitä kannattaa hokea kymmeniä kertoja sanaa: Jännitän, jännitän. Tämä viimeinen viikko meni työn kannalta kokonaan hukkaan, kun se usko nyt vain puuttui. Olin siis epävarmimmillani.

Aina välillä heräsin ihmettelemään, miten typerää ja turhaa se on. Minun jännittämiseni ei muuta kustantamon päätöstä mihinkään suuntaan. Olisi tosi kiva tietää, onko olemassa sellaisia tavallisia kirjailijoita, jotka jatkavat tyynesti työtään tilanteesta häiriintymättä. Tässä en odota vastausta niiltä muutamilta, joiden käsikirjoituksia odotetaan kustantamoissa kiihkeästi. Heitäkin on.

Ja sitten taas tuskailin, miksi tämmmöiset kidutusvaiheet kuuluvat kirjailijan elämään. Tuleeko muissa luovan työn lajeissa nopeammin varmuus siitä, että kyllä minä osaan tämän homman? Vai onko  niissäkin sama tilanne? Ikuinen epävarmuus.

No, niin tai näin, eilen sain vastauksen. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää ilmestyy syksyllä Tammelta. Mikä ilo ja helpotus! Pääsen halaamaan Sannan ja Saaran henkilökohtaisesti vasta palattuani. Enkä ota vastaan heidän hätääntyneitä selityksiään nuhasta tai leprasta tai ties mistä, mikä ehdottomasti estää lähikontaktin. Halaan silti.

Myös uskoni graafikkoon palkittiin. Taitavasti hän sai noin pitkästä nimestä taiteiltua mainion tuloksen. Siitä kuitenkin näyte vasta Tammen ohjelman ilmestyttyä.

Loppuun vielä kuva rannalta, missä teemme koiruuden kanssa lenkkejä ylhäällä reunoja kierrellen. Varmaan korkeanpaikan kammoisen painajainen on oma nautintoni. Nyt tosin tuulee niin, että sinne on viisainta olla lähtemättä, ettei pikkukoira liihottele jyrkänteeltä alas.

Iloista ja tyytyväistä alkanutta uutta kuukautta sinullekin!





torstai 17. tammikuuta 2019

Toimii, toimin

Pääsin muuttamaan, nyt toimii netti ja lämmitys. Pikkuruinen itse ostamani lämmitin ei oikein yksin pärjännyt isossa asunnossa. Toimiston naiset jatkoivat käsien levittämistä ja olkapäiden kohauttelemista, siivooja kävi toteamassa, että toimiihan se. Jep ilmanvaihto toimi, mutta antoi vain kylmää, joten oli pidettävä kiinni. Lopulta sain ne kutsumaan korjaajan, joten neljä viimeistä päivää oli lämmintä.

Nyt minulla on peruspohjaratkaisultaan samanlainen asunto kuin edellinen, mutta tässä  edellisen yksi isohko makuuhuone ja pimeä olohuone ovat yhtä suurta olohuonetta. Kerros on 11. joten upeaa maisemaa rantaa pitkin riittää, hevoset toisen puolen näkymässäni ovat edelleen ilonani ja olohuone ei voisi olla valoisampi. Edellisessä isot ikkunat jäivät kulmassa olevaan käyttämättömään makuuhuoneeseen, jonka ovi oli kylmän vuoksi pidettävä visusti kiinni.

Työasiatkin näyttävät valoisilta. Minna-käsikirjoitus on vielä kertaalleen tavailtuna kustantajalla luettavana, ja tämän jälkeen on odotettavissa lopullinen tuomio. Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani. Muistan silti kouluajoilta, että joskus kuvittelin kokeen menneen hyvin, mutta kysymys olikin siitä, että en edes tiennyt, miten vähän tiesin. Joten katsotaan. Jälkisanat ovat joka tapauksessa vielä tekeillä, niitä pohdiskelen.

Seuraavaa kirjaa varten olen aloittanut taustatyön. Sekin on hurjan mielenkiintoinen aihe ja suunnattu alakoululaisille. Tulee samaan sarjaan kuin Suomen lasten linnakirja ja majakkakirja. Saan kirjoittaa monenlaisia jänniä juttuja. Hui! Luulen, että välillä ovat taas yöunet hukassa. Tämä tulee tänä syksynä.

Näiden jälkeen on vielä alustavasti keskusteltu viidestä muusta, joista neljän sarja selkokirjoja kahdelle seuraavalle vuodelle. Töitä on siis tiedossa tämän lisäksi vuosille 2020 ja -21, ja jos itseäni tunnen, jotain saattaa putkahtaa väliinkin. Tilanne on oikein hyvä. Henki kulkee, sillä kirjoittaminenhan on hengittämistä.

Pimeydestä valoon





lauantai 5. tammikuuta 2019

Pätkii, pätkii

No joo, pätkii minullakin välillä, mutta netti täällä pätkii aina vain oikein töikseen. Minun pitäisi selailla sitä aika paljon etsiäkseni uusia ja tarkistaakseni vanhoja tietoja, mutta ei oikein hermo tahdo riittää. Jos yhteydet eivät ole vallan poikki, ne ovat ainakin niin hitaita, että eteneminen on tervassa tarpomista. Tosin en ole koskaan tarponut tervassa, se voisi hyvinkin olla sujuvampaa kuin tämä. Ainakin kuuma terva.

Tänään on ollut jokseenkin hyvä päivä, joten katsoin vihdoin Areenasta Turun kirjamessujen ohjelmaan kuuluneen keskustelun: Mitä Minna tekisi? Se oli hyvä ja herätti monia ajatuksia. Keskustelua käytiin Minna Canthin esiin nostamista epäkohdista, joista puhuminen oli tuohon aikaan niin mahdotonta ja jumalatonta, että hänen vuokseen rukoiltiin kirkoissa ja hänen kirjojaan poltettiin ainakin yhden jos ei usemmankin lyseon pihalla. Julkesihan Minna nousta vaatimaan tasa-arvoa miesten ja naisten välille, vaikka jokainen tiesi, kummalla sukupuolella, ja vain sillä, oli riittävästi järkeä tätä maailmaa hallitsemaan.

Tuossa yhteydessä keskustelun juontaja Jenni Haukio käytti sanaa suurnaiset. Minulle nousi mieleen vuosia sitten kirjoittamani selkokirja Suomalaisia suurnaisia, jossa tietenkin oli Minna mukana. Kirja ilmestyi sarjassa, jossa oli jo ennestään Suomalaisia suurmiehiä. Kun ilmoitin kirjan nimen kustantajalle, minulle sanottiin, ettei sellaista nimeä voi olla. Suur oli siihen mennessä varattu vain miehille. Pidin pääni ja suurnaisia siitä tuli. Ilmeisesti nyt on jo edistytty myöntämään, että meillä on ollut myös suurnaisia siinä kuin miehiäkin. Ilahduin sanan käytöstä, vaikka maskuliininen suurhenkilöperinne elää edelleen vahvana. Niin keskustelijat sanoivat.

Minnasta sanottiin myös, että hän oli oman aikansa anarkisti. Kyllä vain, vaikka en itse ole tullut sanaa ajatelleeksi. Sitä hän tosiaan oli. Ja hyvä kun oli.

Oma äitini oli saanut meidät lapset aikaansa nähden vanhana. Hänestä oli kokemustensa myötä kehittynyt sinnikäs feministi. Ei kuitenkaan miehiä vihaava, jollaisiksi feministejä usein ajatellaan, ueimmiten syyttä. Minnakaan ei sellainen ollut, vaikka kipakka feministi olikin. Äitini oli opiskellut agronomiksi aikana, jolloin naisia ei ollut montakaan siinä ammatissa. Niinpä hän joutui näkemään, ettei naispuolista agronomia otettu oikein tosissaan, saati että hän olisi saanut kunnon työpaikan. Hänen oli jatkettava lukujaan, ennen kuin löysi oman paikkansa.

Pikku koiruuden kanssa on ollut vähän hankalaa. Tytöllä on juoksuaika, mikä Helsingissä ei ole koskaan tuottanut ongelmaa. Nytpä on. Täällä on niin paljon vapaina juoksevia uroksia, että lenkkimme ovat typistyneet pieniksi käväisyiksi asuintalomme nurkilla. Pitää olla niin lähellä, että jaksaa kantaa koiraa ja hätistellä samalla vallankin yhtä yliaktiivista kaveria tiehensä. Se pomppii ympärillä niin, että koko ajan on vaarana kompastua. Ulko-ovesta sisään livahtamiseen tarvitaan välillä alakerran vahtimestarin apua. Tämän tietää sentään loppuvan joskus, vaikka en edes tiedä pituutta tämän kohdalla. En ole tarvinnut moista tietoa, sillä Frit pitää itsensä niin puhtaana, ettei jälkiä näe.

Aurinkoa on kuitenkin riittänyt ja kuivaa keliä. Paljolti siis kaikki hyvin.