perjantai 1. helmikuuta 2019

Ai että oikein uskoin työhöni


"Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani."

Hah-hah-haa! Kukahan tuon kävi koneellani kirjoittamassa, vai ihanko itse tuollaista kuvittelin? Tehokkaasti usko kuitenkin odotellessa katosi. Tännekään en ole pystynyt kirjoittamaan, sillä mitä kannattaa hokea kymmeniä kertoja sanaa: Jännitän, jännitän. Tämä viimeinen viikko meni työn kannalta kokonaan hukkaan, kun se usko nyt vain puuttui. Olin siis epävarmimmillani.

Aina välillä heräsin ihmettelemään, miten typerää ja turhaa se on. Minun jännittämiseni ei muuta kustantamon päätöstä mihinkään suuntaan. Olisi tosi kiva tietää, onko olemassa sellaisia tavallisia kirjailijoita, jotka jatkavat tyynesti työtään tilanteesta häiriintymättä. Tässä en odota vastausta niiltä muutamilta, joiden käsikirjoituksia odotetaan kustantamoissa kiihkeästi. Heitäkin on.

Ja sitten taas tuskailin, miksi tämmmöiset kidutusvaiheet kuuluvat kirjailijan elämään. Tuleeko muissa luovan työn lajeissa nopeammin varmuus siitä, että kyllä minä osaan tämän homman? Vai onko  niissäkin sama tilanne? Ikuinen epävarmuus.

No, niin tai näin, eilen sain vastauksen. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää ilmestyy syksyllä Tammelta. Mikä ilo ja helpotus! Pääsen halaamaan Sannan ja Saaran henkilökohtaisesti vasta palattuani. Enkä ota vastaan heidän hätääntyneitä selityksiään nuhasta tai leprasta tai ties mistä, mikä ehdottomasti estää lähikontaktin. Halaan silti.

Myös uskoni graafikkoon palkittiin. Taitavasti hän sai noin pitkästä nimestä taiteiltua mainion tuloksen. Siitä kuitenkin näyte vasta Tammen ohjelman ilmestyttyä.

Loppuun vielä kuva rannalta, missä teemme koiruuden kanssa lenkkejä ylhäällä reunoja kierrellen. Varmaan korkeanpaikan kammoisen painajainen on oma nautintoni. Nyt tosin tuulee niin, että sinne on viisainta olla lähtemättä, ettei pikkukoira liihottele jyrkänteeltä alas.

Iloista ja tyytyväistä alkanutta uutta kuukautta sinullekin!





torstai 17. tammikuuta 2019

Toimii, toimin

Pääsin muuttamaan, nyt toimii netti ja lämmitys. Pikkuruinen itse ostamani lämmitin ei oikein yksin pärjännyt isossa asunnossa. Toimiston naiset jatkoivat käsien levittämistä ja olkapäiden kohauttelemista, siivooja kävi toteamassa, että toimiihan se. Jep ilmanvaihto toimi, mutta antoi vain kylmää, joten oli pidettävä kiinni. Lopulta sain ne kutsumaan korjaajan, joten neljä viimeistä päivää oli lämmintä.

Nyt minulla on peruspohjaratkaisultaan samanlainen asunto kuin edellinen, mutta tässä  edellisen yksi isohko makuuhuone ja pimeä olohuone ovat yhtä suurta olohuonetta. Kerros on 11. joten upeaa maisemaa rantaa pitkin riittää, hevoset toisen puolen näkymässäni ovat edelleen ilonani ja olohuone ei voisi olla valoisampi. Edellisessä isot ikkunat jäivät kulmassa olevaan käyttämättömään makuuhuoneeseen, jonka ovi oli kylmän vuoksi pidettävä visusti kiinni.

Työasiatkin näyttävät valoisilta. Minna-käsikirjoitus on vielä kertaalleen tavailtuna kustantajalla luettavana, ja tämän jälkeen on odotettavissa lopullinen tuomio. Itse uskon siihen jo, mikä on harvinaista tässä vaiheessa. Yleensä olen epävarmimmillani. Muistan silti kouluajoilta, että joskus kuvittelin kokeen menneen hyvin, mutta kysymys olikin siitä, että en edes tiennyt, miten vähän tiesin. Joten katsotaan. Jälkisanat ovat joka tapauksessa vielä tekeillä, niitä pohdiskelen.

Seuraavaa kirjaa varten olen aloittanut taustatyön. Sekin on hurjan mielenkiintoinen aihe ja suunnattu alakoululaisille. Tulee samaan sarjaan kuin Suomen lasten linnakirja ja majakkakirja. Saan kirjoittaa monenlaisia jänniä juttuja. Hui! Luulen, että välillä ovat taas yöunet hukassa. Tämä tulee tänä syksynä.

Näiden jälkeen on vielä alustavasti keskusteltu viidestä muusta, joista neljän sarja selkokirjoja kahdelle seuraavalle vuodelle. Töitä on siis tiedossa tämän lisäksi vuosille 2020 ja -21, ja jos itseäni tunnen, jotain saattaa putkahtaa väliinkin. Tilanne on oikein hyvä. Henki kulkee, sillä kirjoittaminenhan on hengittämistä.

Pimeydestä valoon





lauantai 5. tammikuuta 2019

Pätkii, pätkii

No joo, pätkii minullakin välillä, mutta netti täällä pätkii aina vain oikein töikseen. Minun pitäisi selailla sitä aika paljon etsiäkseni uusia ja tarkistaakseni vanhoja tietoja, mutta ei oikein hermo tahdo riittää. Jos yhteydet eivät ole vallan poikki, ne ovat ainakin niin hitaita, että eteneminen on tervassa tarpomista. Tosin en ole koskaan tarponut tervassa, se voisi hyvinkin olla sujuvampaa kuin tämä. Ainakin kuuma terva.

Tänään on ollut jokseenkin hyvä päivä, joten katsoin vihdoin Areenasta Turun kirjamessujen ohjelmaan kuuluneen keskustelun: Mitä Minna tekisi? Se oli hyvä ja herätti monia ajatuksia. Keskustelua käytiin Minna Canthin esiin nostamista epäkohdista, joista puhuminen oli tuohon aikaan niin mahdotonta ja jumalatonta, että hänen vuokseen rukoiltiin kirkoissa ja hänen kirjojaan poltettiin ainakin yhden jos ei usemmankin lyseon pihalla. Julkesihan Minna nousta vaatimaan tasa-arvoa miesten ja naisten välille, vaikka jokainen tiesi, kummalla sukupuolella, ja vain sillä, oli riittävästi järkeä tätä maailmaa hallitsemaan.

Tuossa yhteydessä keskustelun juontaja Jenni Haukio käytti sanaa suurnaiset. Minulle nousi mieleen vuosia sitten kirjoittamani selkokirja Suomalaisia suurnaisia, jossa tietenkin oli Minna mukana. Kirja ilmestyi sarjassa, jossa oli jo ennestään Suomalaisia suurmiehiä. Kun ilmoitin kirjan nimen kustantajalle, minulle sanottiin, ettei sellaista nimeä voi olla. Suur oli siihen mennessä varattu vain miehille. Pidin pääni ja suurnaisia siitä tuli. Ilmeisesti nyt on jo edistytty myöntämään, että meillä on ollut myös suurnaisia siinä kuin miehiäkin. Ilahduin sanan käytöstä, vaikka maskuliininen suurhenkilöperinne elää edelleen vahvana. Niin keskustelijat sanoivat.

Minnasta sanottiin myös, että hän oli oman aikansa anarkisti. Kyllä vain, vaikka en itse ole tullut sanaa ajatelleeksi. Sitä hän tosiaan oli. Ja hyvä kun oli.

Oma äitini oli saanut meidät lapset aikaansa nähden vanhana. Hänestä oli kokemustensa myötä kehittynyt sinnikäs feministi. Ei kuitenkaan miehiä vihaava, jollaisiksi feministejä usein ajatellaan, ueimmiten syyttä. Minnakaan ei sellainen ollut, vaikka kipakka feministi olikin. Äitini oli opiskellut agronomiksi aikana, jolloin naisia ei ollut montakaan siinä ammatissa. Niinpä hän joutui näkemään, ettei naispuolista agronomia otettu oikein tosissaan, saati että hän olisi saanut kunnon työpaikan. Hänen oli jatkettava lukujaan, ennen kuin löysi oman paikkansa.

Pikku koiruuden kanssa on ollut vähän hankalaa. Tytöllä on juoksuaika, mikä Helsingissä ei ole koskaan tuottanut ongelmaa. Nytpä on. Täällä on niin paljon vapaina juoksevia uroksia, että lenkkimme ovat typistyneet pieniksi käväisyiksi asuintalomme nurkilla. Pitää olla niin lähellä, että jaksaa kantaa koiraa ja hätistellä samalla vallankin yhtä yliaktiivista kaveria tiehensä. Se pomppii ympärillä niin, että koko ajan on vaarana kompastua. Ulko-ovesta sisään livahtamiseen tarvitaan välillä alakerran vahtimestarin apua. Tämän tietää sentään loppuvan joskus, vaikka en edes tiedä pituutta tämän kohdalla. En ole tarvinnut moista tietoa, sillä Frit pitää itsensä niin puhtaana, ettei jälkiä näe.

Aurinkoa on kuitenkin riittänyt ja kuivaa keliä. Paljolti siis kaikki hyvin.