Joskus kaikki vain tapahtuu yhtä aikaa

Turun kirjamessut ovat taas tältä syksyltä ohi ja tulevan viikon lopussa vuorossa on Helsingin. Onneksi Helsingin saavutan paljon lyhyemmässä ajassa kuin Turun. En tosiaan ollut tajunnut aikaisemmin, miten kauan vie matka Turkuun täältä Heinolasta, joka mielestäni ei nyt niin kauhean kaukana ole kaikesta tärkeästä. Ei olisikaan, jos sattuisin olemaan lintu. Julkisilla kulkuneuvoilla otti kuitenkin viisi tuntia päästä messukeskukseen asti. Viidellä kulkuneuvollakin (bussi-juna-juna-juna-bussi) sinne piti mennä. Huh-huh!

Messut antoivat hyvän mielen, niin kuin aina ovat tehneet. Siitäkin huolimatta, että en nähnyt uutta kirjaani siellä millään pöydällä myynnissä. Nuorisokirjailijoiden osastolla se oli kansikilpailijoiden joukossa ja tuli äänestyksessä seitsemänneksi, mikä oli kiva yllätys. Pidän itse Laura Lyytisen suunnittelemasta kannesta kovasti, mutta  poikkeaahan se totutusta, minkä vuoksi en osannut odottaa sitä enkä tätä. Tiedon siitä, että se miellytti äänestäjiä, otin iloisena vastaan.

Tyytyväinen olin myös kumpaankin haastattelijaani, Sirpa Kähköseen Kirjailijaliiton ohjelmassa ja Tiina Lehtinevaan Nuorisokirjailjoiden osastolla. Lämmin kiitos molemmille mukavasta ja heidän puoleltaan hyvin valmistellusta haastattelusta.

Helsingin messuilla kerron Laura Haapamäen kuvittamasta kirjastani Suomen lasten aarrelaivat yhdessä Muesoviraston sukeltavan meriarkeologin Päivi Pihlanjärven kanssa perjantaina klo 10.30 Toukola-lavalla. Odotan tätä kovasti, sillä Päivi näyttää videoita ja kertoo oikein konkreettisesti hylkyjen löytämisestä ja tutkimisesta.

Ja sitten niihin muihin yhtä aikaa -tapahtumiin. Paitsi kirjamessut, jotka tuovat tähän lokakuuuhun aina omat kiireensä ja ilonsa, muitakin iloja on ollut ja vielä tulossa. Kuukausi on puolivälissä, ja nyt on jo ehtinyt ilmestyä toinen syksyn kirjoistani ja toinen ilmestyy ensi viikolla. Olen niiden välillä allekirjoittanut kaksi ensi vuoden kustannussopimusta. Sen lisäksi olen saanut idean seuraavaksi nuorille suunnatun historiallisen romaanin päähenkilökseni, ja se on alkanut tykyttää vallan vahvasti mielessäni. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjani muuntamisen selkomuotoonkin olen aloittanut.

Joten eikö vain: ei nukkuvaa eikä puolikuollutta.

Kaikesta tästä huolimatta pimeys on alkanut painaa päälle vahvasti. Siinä ei yhtään auta, että korvamatona on ollut jo pari viikkoa Syyslaulu ja erityisesti sen sanat: sillä pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten en muistaisi kai lainkaan...

Onneksi on tämä rakas, itselle niin paljon antava työ. Missähän mahtaisin olla ilman tätä!

Ehkä on hyvä lopettaa ensimmäisen kymmenvuotiaana aloittamani romaanin alkusanoihin: "Oli kaunis kevätaamu, linnut livertivät ja aurinko paistoi täydeltä terältä kauniiseen, pieneen alppikylään Norjassa." Ja kertoa vielä senkin, että äitini oli maantiedon opettaja. Saatoin saada huomautuksen esitellessäni ylpeänä käsikirjoitustani, mutta semmoistahan se niiden kanssa usein tahtoo olla.