tiistai 26. huhtikuuta 2011

Meluisa hiljaisuus

Kävimme mökillä. Parasta siellä oli hiljaisuus, jota ei tosiasiassa edes ollut, sillä ilma oli täynnä linnunlaulua. Jäätkin kilahtelivat ja ripisivät hiljaisia juttuja, joita en täysin ymmärtänyt. Eivät ne ainakaan tuntuneet surevan sulamistaan. Eihän jää minnekään katoa, muuttaa vain olomuotoaan ja palaa ennen pitkää takaisin jääksi.

Miksi tosiaan mökillä kuvittelen aina nauttivani hiljaisuudesta, vaikka se tarkoittaa vain teknisten äänten puuttumista. Luonto ei koskaan ole aivan hiljaa. Vallankin laulujoutsenet pitivät taaskin suorastaan meteliä aina, kun kolmas joutsen lähestyi lahtea. Kieltämättä puhtaita ääniä silti. Ja toisiaan pari helli jatkuvasti, niiden parirituaaleihin kuului varsinkin kaulailu. Onhan niillä millä kaulailla.

Äsken kävelin koiran kanssa meren rantaan. Sieltä löysin kallionkolon, johon kuului vain tuulen suhina, laineiden liplatus ja lokkien kirkuna. Istuin pitkän tovin enkä tainnut edes ajatella juuri mitään. Aivot kaipaavat tyhjäkäyntiä silloin tällöin. Kunhan ei liian usein ja kunhan ei tule tavaksi. Tai mistä minä lopulta tiedän, vaikka päässäni olisi tyhjäkäyntiä paljon enemmän kuin uskon. Ei kai siitä mitään muistijälkiä voi jäädä.

Olen lukenut Toni Morrisonin kirjaa Rakkaus. Nautin tavattomasti hänen kyvystään kuvata ja yhdistellä asioita yllättävillä tavoilla. Viime aikoina olen ehtinyt lukea aivan liian vähän. Se tuntuu vähän samalta kuin jäisi ilman riittävää vesimäärää niin, että koko ajan janottaa. Kaikki ei aina edes ole kiinni omista valinnoista, ympäristöhän määräilee meistä useimpien elämää aika paljon. - No, totta tosin sekin, että jos valitsisin elämisen yksin vaikkapa tuolla mökillä, aikaa jäisi lukemiseen huomattavasti enemmän. Siis omista valinnoistahan tässä lopulta sittenkin on kyse, ja hyvä näin. Taidankin lopettaa kirjoittamisen juuri nyt ja tarttua Rakkauteen.

Mutta vielä yksi kysymys. Mistä me tosiaan puhumme, kun puhumme hiljaisuudesta? Mitä hiljaisuus kenellekin on?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Katri Valan hehkussa

Pelkäämäni Katri Vala -ilta oli maanantaina. Olin tietysti valmistautunut huolellisesti, mutta pelkäsin silti, että en muista jotain oleellista asiaa. Puhuin Runokirje-kirjani mukaisesti Katrin nuoruudesta, neljästä vuodesta, jolloin hän löysi oman runoilijanäänensä ja sai ensimmäiset runonsa ja viimein myös ensimmäisen oman runokokoelmansa julkisuuteen. Kaikesta siitä epävarmuudesta ja varmuudesta, mikä tuohon aikaan liittyi. Näyttelijä Eila Pyhältö lausui hienosti Valan runoja ja Merja Minkkinen kertoi todella kiinnostavasti hänestä pakinoitsijana.

Olin itse kiihkeästi runoja kirjoittavana koulutyttönä hurmaantunut Katrin runojen väreistä ja intohimosta. Kai suurin osa nuorista ajattelee elämästä:
Tahdon loimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki sen jälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!

Kopioin tuon sinisestä kierrelehtiöstä, johon 15-16-vuotiaana keräsin parhaat lukemistani runoista. Piti oikein tarkistaa kirjasta, oliko runossa tosiaan kaikki nuo huutomerkit. Olivathan ne! Kukapa sitä nyt kuiskailisi noin isoja asioita. En aio ryhtyä pohtimaan väkisinkin mieleen nousevaa epäilyä siitä, miten moni meistä lopulta olisi halunnut elää vain päivän ja yön korkeana tulipatsaana, vaikka ajatuksena se tietysti viehättää edelleen.

Tavallaan noista ajoista puhuminen on helppoa, sillä lähes jokainen kirjailija on käynyt läpi samat vaiheet. Ensimmäisen käsikirjoituksen lähettämisen kustantajalle, toivon ja epätoivon vastausta odotellessa sekä viimein suunnattoman riemun, kun ensimmäinen kirja on kädessä. Ensimmäinen suuri rakkauskin Yrjö Jylhään tuohon aikaan mahtuu. Ja vaikka meistä jokainen on elänyt ainutlaatuisina kaikki nuo hetket, jälkeenpäin kirjeistä tai päiväkirjoista luettuina ne ovat niin tuttuja ja ikiaikaisia, että hymy nousee suupieliin. Ne ovat yhtäläisiä nyt ja viime vuosisadan alkupuolella.

Siinä kai Katri Valan salaisuus onkin. Vaalien jälkeisenä iltana en odottanut moniakaan kuulijoita. Mutta miten kävi! Kuulijoita oli useita kymmeniä, myös nuoria joukossa ja miehiäkin yllättävän monia. Tunnelma oli mahtava. Aivan kuin jotain Katrin palosta olisi ollut mukana tilaisuudessa.

Eilen saatoinkin sitten lähteä hyvillä mielin oikein ulkomaanmatkalle, Tallinnaan ja takaisin. Pikkuisen pettynyt kieltämättä olin siitä, ettei kukaan tiukka univormupukuinen henkilö enää kysellyt edes henkilöllisyystodistusta missään vaiheessa, ja valuutta oli euro, kuten hyvin tiedämme. Mikä ulkomaanmatka se sellainen on? Kaiken lisäksi Kumu oli tiistainakin kiinni eikä kaupungissa ollut minkäänlaista pääsiäistunnelmaa. No, kaikkine noine puutteineenkin Tallinna on hieno kaupunki, joten ei edes Kumu tuolla meistä vielä eroon päässyt. Pitää siellä nyt pari kertaa vuodessa ainakin käydä. Kaikkein tärkeintä matkassa oli sittenkin avoimena säteillyt meri.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tikullako silmään?

Meillä oli viime viikolla Villa Kivessä keskusteluhetki palkituista lasten- ja nuortenkirjoista. Kaivelimme siis vanhoja esiin. Sain udella menneitä ja nykyisiä Tuula Kallioniemeltä, Leena Laulajaiselta ja Ritva Toivolalta. Jokaisen palkintolista on pitkä, mutta me keskityimme lähinnä Suomen nuorisokirjailijoiden Topelius- ja Lydecken-palkintoihin. Topelius-palkintohan on Suomen vanhin nuortenkirjapalkinto, jaettu ensimmäisen kerran jo 1946, siis 55 vuotta sitten.

Luin tietysti nyt kaikki kirjat ja oli hauskaa katsoa sitäkin, mikä käsitys minulla niistä oli ja miten paljon niistä vielä muistin.

Tuulan Toivoton tapaus? järkytti yhä. Suosittelen sitä lämpimästi, tai suosittelen tietysti jokaista muutakin, mutta tässä oli hämmästyttävintä se, että ravistava kirja nuorten syrjäytymisestä olisi hyvin voinut olla juuri kirjoitettu. Sen aihe on täysin ajankohtainen eikä, niin järkyttävää kuin se onkin, oikein mitään näy tapahtuneen yli kolmessakymmenessä vuodessa. Puhetta vain varsinkin näin vaalien alla. Kirja on Tuulan toinen, julkaistu jo vuonna 1978, ja perustuu pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa harjoittelutyöpaikassa. Hänellä oli tallella jopa käsikirjoituksen korjaamiseksi annetut ohjeet, joita Tuula tosin näin jälkikäteen olisi mielestään voinut noudattaa paremminkin. Aloitteleva kirjailija ei esimerkiksi pystynyt poistamaan sivuhenkilöä, joka oli kirjoittajalle tullut jo liian rakkaaksi.

Keskustelussa esiin noussut hauska piirre olikin se, että suurin osa meistä kirjailijoista varoo vanhojen kirjojensa  lukemista. Jos sen joskus joutuu tekemään vaikkapa tämmöistä tilaisuutta varten, löytää aina aivan liian paljon aihetta kritiikkiin. Ammattitaito on kasvanut. Tosin löytää niistä joskus myös hauskoja juttuja, joista saattaa ilahtuakin. Jos kirjailijat joutuisivat tenttimään omia vanhoja kirjojaan, pärjäisimme varmasti paljon huonommin kuin tutkijat tai fanit. Ja aina on yhtä hankalaa palauttaa mieleensä aiemmin ilmestynyttä kirjaa, josta joutuu puhumaan, kun mielessä pyörii vain työn alla oleva. Itselläni on pian edessä juuri tällainen hetki. Katri Vala -seura ja Työväenliikkeen kirjasto järjestävät 18.4. Katri Vala -illan, jossa puhun nuoresta Katrista. Kirjani ilmestyi jo 2005, joten aika paljon joudun tekemään työtä asioiden palauttamiseksi mieleen. Hirvittää!

Mutta takaisin Villa Kiveen. Leenan Taikarumpu kertoo ei pohjaudukaan vanhoihin lappalaisiin taruihin, vaan on kirjailijan omaa tuotantoa alusta loppuun. Kirjan hieno kieli ja tunnelma ovat niin täynnä Lapin taikaa, että menivät ainakin minuun aikoinaan täydestä, vaikka olen sentään lapsena asunut napapiirin pohjoispuolella Kemijärvellä. En tosiasiassa ole edes koskaan niistä ajoista täysin toipunut, sillä sain silloin käyttää talvet porotossuja, jotka olivat niin kevyet, etten edelleenkään siedä raskaita kenkiä. Lappi menee veriin monilla tavoilla, niin se on mennyt Leenallekin. Hän tosin pystyy välittämään tunnelman kauniisti myös muille.

Ritvan kirjassa Kummitusjuna minua viehätti kovasti hänen tapansa kertoa vanhoja perinnetarinoita, siirtää niitä hauskasti tähän päivään. Viime vuoden Lukuvarkauden voittaneessa Tuomas Karhumielessä liikutaan myös taitavasti perinnetarinoiden maailmassa, siinä tosin menneessä ajassa.

Väistämättä tällaisessa keskustelussa nousee esiin myös kysymys siitä, miten lasten- ja nuortenkirjallisuus on muuttunut viime aikoina. Kirjan lyhyt ikä surettaa kaikkia. Kun tieto kirjasta ehtii siihen parhaaseen, eli suusta-suuhun -levitykseen, sitä ei enää ole saatavilla. Toinen asia on tietysti se, että vaikka eri titteleitä julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, vain suosituimpia mainostetaan. Nämä kaksi asiaa yhdessä vahvistavat sitä, että hyvätkin kirjat vain katoavat, loput painoksesta jopa makuloidaan, ennen kuin ihmiset ovat ehtineet edes kuulla niistä. Tarjonta kapenee näillä eväillä väistämättä. Ei tarvita tikkua silmään vanhojen kaivelijoille, kun jo pari vuotta "vanhaa" kirjaa ei saa mistään. Kirja on siis silloin vanha, vaikka tämä Villa Kivenkin tilaisuus osoitti, ettei käsittelemissämme kirjoissa ollut vanhentunut mikään.

Runoudestakin tietysti puhuttiin, sillä Leena on saanut palkintoja myös hienoilla runokirjoillaan. Runot ovat oma niin tärkeä kirjallisuuden lajinsa, että ne kaipaisivat myös omaa palkintoa. Kuka keksii sponsorin lasten ja nuorten runokirjapalkinnolle?

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Yksilön vastuu

Katselin tänä aamuna Oili Wuolteen ja Seppo Ainamon haastattelua televisiossa. He ovat Zimbabwen Aids-orvot -toiminnan perustajia, tarmokas ja aikaasaava pari. Nyt jo yli 400 ainakin puoliorpoa lasta Hararessa saa käydä koulua, muutama kymmenen täysin koditonta myös asua järjestön ylläpitämässä kodissa. Oili ja Seppo ovat rohkeita. He ovat uskaltaneet ottaa valtavan vastuun ja tekevät tätä työtä nykyisin täyspäiväisesti.

Väistämättä aina välillä on pakko miettiä sitä, mitä minä itse loppujen lopuksi teen toisten hyväksi. No, juu, onhan meillä pari kummilasta, maksan kuukausittain pienen summan kehitysyhteistyöhön, annan Kivan kautta pikkulainoja. Mutta ne ovat aika vähäistä siihen verrattuna, mitä voisin tehdä, jos viitsisin vähän enemmän. Kai ne ovat lähinnä omantunnon rauhoittamiseksi, että voin ajatella: teenhän minä nyt edes jotain. Ja toisaalta, totta sekin on. Jos jokainen Suomessa tekisi edes jotain, maailma tasaantuisi jo vähän enemmän. Silti tunnen tekeväni tosiasiassa liian vähän.

Sama koskee tekemisiä täällä omassa maassa. Aikoinaan valtiotieteellisestä valmistuttuani pidin velvollisuutenani osallistua yhteisten asioiden hoitoon kaupunginvaltuutettuna. Espoon valtuustossa oli paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne vilpittömästi ajamaan tärkeiksi katsomiaan asioita, uhraamaan oman yksityiselämänsä lähes kokonaan, sillä sitä se likipitäen on. Tietysti siellä oli sitten muutamia sellaisiakin, joiden päätarkoitus oli nostaa itseään esille, hamuta valtaa ja ajaa omia etujaan. Mutta sellaisia oli tosiasiassa vain muutamia, vaikka kuntalaisilla tuntuu nykyisin olevan se käsitys, että he ovat enemmistö. Aivan varmasti eivät ole!

Ihmettelen sitäkin, mistä oikein kumpuaa nykyinen tyyli pilkata näitä yhteisten asioiden hoitajia kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kuka kohta enää haluaa valtuustoihin, jos heidät leimataan niin kuin nykyisin tehdään? Kuitenkin järjestelmämme tarvitsee luottamushenkilöitä, muuten demokratia ei toimi. Tietenkin se voisi toimia paremminkin, mutta siinäkin me voisimme katsoa peiliin. Mitä minä itse olen vaivautunut tekemään?

Juuri valtuustoaikanani aloin myös vakavissani kirjoittaa, ja siitä tuli jo mahdoton yhtälö: päivätyö, kolme lasta, kirjoittaminen ja valtuusto. Minun piti valita ja valitsin kirjoittamisen. Omalta kannaltani tämä oli hyvä valinta, mutta se oli sitä siis omalta kannaltani. Kuvittelin silloin, että meitä kirjoittajia on sittenkin vähemmän ja valtuustoon kelvollisia ihmisiä enemmän, joten minua tarvitaan enemmän kirjailijana. Näinköhän se nyt niinkään on. Yhden kirjan kanssa olen todella tuntenut, että sillä on ollut merkitystä, muiden kanssa olen lähinnä toivonut, että edes jollekin olisi. Kirjoja on yli viisikymmentä.

Se merkityksellinen on Koukussa-kirja, jota nuoret ovat  kaikista kirjoistani lukeneet eniten. Heiltä olen saanut sellaista palautetta, että tosiaan uskon kirjalla olleen merkitystä. Kirjassa kerrotaan kahden huumekuntoutusklinikalla olevan nuoren tytöt tarinat, ja sillä on dogumenttipohja.

Aina välillä kirjailijat vakuuttavat, että heillä ei ole minkäänlaista halua vaikuttaa kirjoillaan mihinkään tai kehenkään eikä ainakaan ottaa mitään vastuuta siitä, mitä lukijat kirjasta saavat. Miksi ei ole? Hyvin kerrottu tarina vaikuttaa, jokainen tietää sen omista kokemuksistaan. Miksi kannattaisi kirjoittaa, jos kirjoittamisen motiivi olisi vain myynti? Tai miten kukaan voi kirjoittaa varsinkin lapsille ja nuorille kirjan, josta ei halua ottaa minkäänlaista vastuuta. Näitä lausuntoja lukiessani ihmettelen aina hartaasti. Kaiken lisäksi epäilen, että niin on nykyisin vain tapana sanoa. Minä ainakin haluan nostaa esiin ystävyyden ja toisista välittämisen tärkeyttä, olkoon se jonkun mielestä miten naiivia hyvänsä.

Vai kirjoitetaanko ihan todella kirjoja, joilla ei pyritä mihinkään muuhun kuin suuriin painoksiin? Kertokaa!

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Maailman suurin lasten- ja nuortenkirjapalkinto

Tämän vuoden ALMA-palkinto, se maailman suurin, on jaettu. Palkinnon sai australialainen kuvittaja  Shaun Tan. Asioita enemmän kuin minä tuntevat sanovat, että ansiosta. Summa on 5 miljoonaa Ruotsin kruunua, joka tämän päivän kurssin mukaan on 540 000 euroa. Jos se olisi kolikoina, siinä pystyisi jo sukeltelemaan.

Vasta nyt minulle selvisi, että ehdolle palkinnon saajaksi oli myös Tuula Kallioniemi, yksi meistä kuudesta, jotka olemme jo kirjoittaneet yhdessä Haudasta nousee hemmo -nuortenromaanin ja kirjoittamassa toista. Olisihan minun siis pitänyt asiasta tietää. Mutta käsi sydämelle, lukijani, kuinka moni teistä tiesi Suomen ehdokkaat? Heitä oli nimittäin tämmöinen ansiokas joukko suoraan ALMAn sivuilta kopioituna: Andersson, Christina, Author, Bondestam, Linda, Illustrator, Kallioniemi, Tuula, Author, Kunnas, Kirsi, Author, Kunnas, Mauri, Illustrator, Nopola, Sinikka, Author (with Nopola, Tiina), Nopola, Tiina, Author (with Nopola, Sinikka), Reichstein, Alexander Illustrator



Luin päivän Hesarista pienen mutta näyttävän veikkailun Teosto-palkinnon saajasta. Palkinto on 40 000 €. Sen sijaan en ole nähnyt minkään lehden veikkailevan, en tosiaan edes mainitsevan näitä ALMA-ehdokkaita, tuota 540 000 euroa. Kuulin, että Ylen uutisissa heistä on aikoinaan mainittu, joten siellä on sentään oltu vähän valveilla. Yleensä raha tuntuu herättävän toimittajat. Luulisi ALMAn summan jo riittävän!

Tiukka jury ruotii jo palkintoehdokkaat monista sadoista eri maiden arvostettujen instanssien asettamista ehdokkaista. Vaikka ehdokkaita oli tänä vuonna kaikkiaan 175, he ovat kaikkialta maailmasta, joten jo pelkästään tälle listalle pääsy on suuri kunnia. Uskon myös vakaasti, että omillamme on mahdollisuuksia siinä missä muillakin.

Juuri nyt ovat ehdokasasettelut meneillään. Lopulliset ehdokkaat ilmoitetaan lokakuussa. Yritetäänpä olla valveilla silloin. Jos näin loistava tilaisuus nostaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esiin on luotu, käytetään sitä ihmeessä. Meistä jokaisella on lupa toitotella asiasta. Ensi syksynä niin myös tehdään!
Veljet, siskot, barrikaadeille!